Haaste ja tunnustus

Karhutar haastoi minut. Ja, kuten hänkin, en liitä kuvaa mukaa, jos sellainen mahtoi olla alkuperäisessä haasteessa.

Karhuttaren haasteessa on tarkoitus kertoa kahdeksan sattumanvaraista asiaa itsestään ja haastaa hommaan mukaan kahdeksan blogia. Olen vastaavan haasteen tehnyt ainakin kerran aikaisemmin, joskus kaaaaaauan sitten, joten nyt on kai hyvä aika uusia homma.

1. Olen hillitön makeahiiri. Tänään en ole tainnut vielä syödä mitään makeaa, yllätys kyllä. Viikonlopun risteilyreissulta taitaa lähteä karkkia matkaan...

2. Surullisenkuuluisa nilkkani on tätä nykyä niin löysä, että joudun teippaamaan sen urheiluteipillä jokaisiin harjoituksiin. Käytän noin rullan teippiä (13,60 e/kpl) viikossa. Toivon pääseväni nilkan nivelsiteiden kiristysleikkaukseen, sillä puolessa vuodessa teippini tulevat maksamaan yli 700 euroa.

3. Inhoan maksalaatikkoa. Joskus pienenä olen pitänyt siitä, mutta nykyään hajukin yököttää.

4. olen yllätyksekseni ja täysin vastoin periaatteitani oppinut melkein juomaan kahvia. Tai ehkä lähinnä sietämään kahvin makua. Sunnuntaina Pariisissa join cappuccinon - kun laittoi riittävästi sokeria, se oli ihan hyvää. Mustana en usko ikinä kykeneväni siihen.

5. Tulisin hulluksi ilman liikuntaa. Sen huomaa heti, kun on muutamankin päivän treenitauko: mieliala matelee pohjamudissa eikä mikään kiinnosta.

6. Kengän numeroni on 34-35. Tukipohjallisten kanssa olen jopa päässyt jo kenkäkauppojen naistenosastolle, kun koko pitää olla 36.

7. Vihaan tiskaamista. Meille ei taida saada tiskikonetta.

8. Värjäsin joululomalla hiukseni.

Huh! En meinannut millään keksiä kahdeksaa asiaa. Enkä ainakaan keksi kahdeksaa blogia, sillä aktiivisesti lukemani blogit ovat kaikki saaneet tämän haasteen aika lähiaikoina. Eli napatkoon ken haluaa. :)

*******

Neiti Nomad taas antoi minulle tunnustuksen. Kiitos! Kuvaa saatte käydä ihailemassa hänen blogissaan. Tiedän sellaisen olevan, mutten osaa kopioida sitä...

*******

Kävin viikonvaihteessa Keski-Euroopassa. Matkaraporttia saatte kuvien kera, kunhan saan jonkun näkeväisen kanssa kuvat ulos kamerastani.

Loman jälkeen

Uusi lukukausi on alkanut ja minulla on taas uusia ja vanhoja ahdistuksen ja ongelman aiheita. Suurin osa niistä liittyy – kuten minun kohdallani aika monta kertaa aieminkin – opiskelun sosiaaliseen puoleen.

Suunnittelin syksyllä opintoni varsin löysätahtiseksi, jotta urheilulle jäisi enemmän aikaa. Minulla on koko kevätlukukauden aikana 4 kurssia, luentoja kolmena päivänä viikossa. Neljä kurssia, joilla jokaisella on eri luennoitsija ja jokainen luennoitsija on minulle uusi.

Rakastan kotimaisen kirjallisuuden kurssiani. Massaluentoja, jossa diat on netissä ja suorituksena esseesuoritus. Minun ei tarvitse edes ilmaista luennoitsijalle koko kurssin aikana näkövammaani. Porukkaa on niin paljon, etten pistä silmään. Pääsen aidosti olemaan samalla tasolla muiden opiskelijoiden kanssa.

Sitten on kaksi muutakin kurssia, joissa on massaluentoja ja diat – jossain vaiheessa – löytyvät netistä. Toisella kurssilla viimeisessä periodissa on ryhmäopetusta, jolloin viimeistään pistän silmään. Etenkin, kun vastaan tullee litteraatteja, joita en välttämättä pysty kunnolla lukemaan. Ja sitten tenttien järjestämisessä ainakin käy ilmi, että olen erilainen.

Kolmas massaluentokurssi on vain luentokurssi, joka päättyy tenttiin. Sen luenoitsija tosin jo eilen sai havaita näkövammani, kun kävin kysymässä, tuleeko minun kahdsta varmasta poissaolostani ongelmia – kun en haluaisi tehdä kirjatenttiä. Näkövammaisten kirjastosta ei tainnut löytyä yhtään sen kurssin kirjatenttivaatimuksissa olevaa kirjaa. Mutta tälläkin kurssilla kaikki todennäköisesti sujuu jouhevasti ja ilman suurempia ongelmia.

Mutta neljäs kurssi. Se on ryhmäopetusta. Viimeistään nyt tajuan, miten paljon enemmän pidän niistä massaluennoista.

En ole varma, mikä on kurssillamme oleva käytäntö: pitääkö viitata vai saako kommentoida viittaamatta? Seurauksena istun hiljaa, kun puheenvuoron ottaminen jännittää ja ahdistaa liikaa. Entä jos kuitenkin toimin väärällä tavalla? Vaikka lehtori kysyy jotain, minä en vahingossakaan näytä siltä, että haluaisin vastata – eihän se edes tiedä minun nimeäni, jotta voisi sillä tavoin kertoa vastausvuorostani.

Luennon lopuksi rohkaistuin kysymään, mikä on ”tämä kirja”, josta pitää lukea ensi kertaan pari lukua ja joka on opettajan kädessä. Siitä seurasikin keskustelu: ”Meidän pitääkin varmaan jutella siitä, millasia vaikeuksia tämä sulle tuottaa. Mä en ihan ymmärrä, miten sä selviät tästä kurssista. Mä en osannut odottaa… Miten sä pärjäät täällä?”

Eikä siinä vielä.

Syksyllä seurasin, kuten lukiossa muutama vuosi aiemmin, miten ihmiset löytävät kavereita ja muodostavat porukoita ja niillä on kivaa yhdessä. Parhaiten sen huomasi nyt, loman jälkeen.

Jokaisella kurssilla minulla on joku tuttu, jonka kanssa olen ollut enemmänkin tekemisissä. Kukaan ei ole sanonut ”Kiva nähdä Ronja, miten loma meni?” tai ”Moi pitkästä aikaa, mitä kuuluu?”. Ympäriltä näitä keskusteluja kuulee. Neljästä luennosta yhdellä tuttu kertoi, että hänen vieressään olisi tilaa (tai oikeastaan pisti puolet rivistä siirtymään yhden pykälän eteenpäin). Maanantain luennolle menin viime tingassa ja joku satunnainen opiskelija pääsi etsimään minulle täpötäydestä luentosalista paikkaa. En tiedä, kuka hän oli – ei oltu tavattu aiemmin.

Luennon aikana tai jälkeen kuulen, miten paljon siellä olisi ollut tuttuja, joiden viereen olisin voinut mennä istumaan. Sen sijaan istun yksin ympärilläni tyhjää tai ventovieraita.

Loppusyksystä tilanne kaiken tällaisen suhteen oli parempi. Nyt on taas kasvatettava luonnetta ja vain uskallettava. Mutten jaksaisi sitä, miten paljon uskallusta kaikki vaatii. Suunnattoman paljon. Paljon enemmän, mitä kuuluisi. Jos olisin vain vähän rohkeampi, vähän sosiaalisempi ja vähän enemmän erilainen. Tai samanlainen.

Ps. Onneksi niiden kurssien sisältö sentään on mielenkiintoista.

Vaatimaton orkesterikeikka

Viime sunnuntaina valtasi musiikkitalon Concerto Grosso - suuri soitto. Olin noin nelisensadan muun muusikonuransa eri vaiheessa olevan soittajan kanssa siellä. Pääsin aloittamaan orkesterisoittourani melko messevästi Musiikkitalon konserttisalista. Tosin minun soittimellani ura tulee kyllä olemaan aika vaatimaton... (Ei nyt lasketa sitä kitaraorkesteria.)

Sokkona orkesterissa soittamisessa on muutamia haasteita. Yksi niistä on se, ettei kapellimestaria näe. Yleensä ei siis voi tietää, milloin aloitetaan taikka missä tempossa mahdetaan soittaa. No, sitten toiselle äänelle ehtinee. Meillä oli yksi kiva kappale, joka alkoi neljällä rummun skulla – minäkin tiesin, milloin lähdetään!

Meillä oli aika paljon kulkemista lavalle ja sieltä pois, koska läheskään koko konserttia ei kaikki soittaneet. Välissä oli kappaleita pienemmille kokoonpanoille. Liikkumiset saatiin kohdaltanikin melko sujuvasti menemään, kun mennessä olin opettajani opastuksessa, tullessa vieruskaverin. En oikeastaan tiedä, miksen myös mennyt sen vieruskaverin kanssa lavalle. Edellisen päivän harjoituksissa harjoitussalissa asettelumme lavalla oli hieman erilainen ja tunnelma vielä konserttisalia aavistuksen tiiviimpi. Siinä kitaristien paikoille mennessä potkin melkein kaikkia nuottitelineitä ja meinasin kaadella niitä. Pelkäsin siis etukäteen, että aivan taatusti kaadan puolet ohittamistani nuottitelineistä konsertissa. Mutta eipä ollutkaan pelkoa, sillä istuimme takana pitkänä rivinä ja minä olin takana olevan korokkeen etureunassa, enkä sinne mennessä kohdannut ainuttakaan nuottitelinettä. En onnistunut kaatamaan telinettä edes vieruskaveriltani (joka muuten ilmeni myös suomen kielen fuksiksi, hohoo).

Ja sitten. Yksi yhteissoittamisen stressaavimmista asioista, nimittäin kumartaminen. Orkesterissa pitäisi kumartaa samaan aikaan. Lukion kuorossa se meni vielä helposti, kun seistiin poikkeuksetta niin tiiviisti, että toisista kyllä tunsi, milloin kumarrellaan. Kitaroiden kanssa ei olla niin tiiviisti. Musiikkitalo toi tähän vielä lisähaasteen sillä, että yleisöä on myös takana; pitää kumartaa kahteen eri suuntaan. Kiitos jälleen vierustoverilleni, joka kertoi, milloin piti kääntyä. Kumartelin sitten kuitenkin vähän väärään aikaan… Tai lähinnä en kumartanut, vaan tein pienimuotoisen nyökäyksen päälläni, ja senkin varmaan väärään aikaan. Eipä tainnut näyttää siellä kolmensadan muun kumartavan joukossa miltään. Ehkä täytyy vähän harjoitella.

Suurin ongelma sokkona orkesterissa soittamiselle on kuitenkin stemmojen opettelu. Kun ei näe lukea nuotteja ja teoksen äänitteestä, sieltä orkesterin joukosta, voi olla vähän vaikea kuulla omaa stemmaa. Meillä onneksi tässä projektissa oli koko syksy aikaa opetella. Minun, kun en niitä nuotteja näe, on pitänyt sitten opetella ulkoa. Välillä alkoi olla jo vähän muistikapasiteettiongelmia, sillä barokkiorkesterikappaleiden lisäksi on ollut opeteltavana omia soolokappalleita ja muutama kitaraorkesterikappale kitaraopettajani oppilaiden yhteissoittojuttuihin. Mutta kyllä minä aika hyvin opin. Viimeisen kappaleen opettelin (tai tarkistin tai jotain sinnepäin) siinä konserttipäivänä…

Se vaan harmittaa, etten tule koskaan tietämään, miltä me oikeasti kuulostimme. Sinne orkesterin takariviin ei kovin hyvin kuullut itse. Muutamia treeniäänityksiä on, mutta vain musiikkiopistomme orkesteritreeneistä, eli aika paljon pienemmällä porukalla.

Jos näkisin, voisin varmasti päästä vielä soittamaan tuollaiseen isoon orkesteriin (en kyllä taatusti enää ikinä noin isoon). Näin sokkona on varmaan tyydyttävä soolosoittoon ja pieniin kamariorkesteriryhmiin. Muutenkaan soitinvalintani eivät ihan hirveästi orkesterisoittoon aja, paitsi sitten ehkä luutulla barokkiorkesteriin. Mutta enpä taida kyetä.

*******

Opin tällä viikolla lukemaan pistetabulatuureja, eli voin saada netistä aika pljon musiikkia itselleni luettavaan muotoon. vielä kun oppisi tuota ohjelmaa käyttämään kunnolla.

*******

Tänään on käytävä kaupassa, etten ihan nälkään kuole. Saa nähd, löydänkö lumihangesta mitään vai kuolenko nälkään siinä matkalla. Taidan kokeilla lähikauppaa, enkä ostarin isompia kauppoja. jotain mahdollisuuksia selvitä reissusta. Enkä edes tiedä, miten paljon siellä on lunta, kun vietin eilisen päivän vahingossa kokonaan sisätiloissa.

Edit:
Korjasin toimimattoman linkin. Enkä löytänyt kauppaan, koska lumitöitä ei oltu tehty muualla kuin talomme pihassa. En löytänyt kohtaa, josta olisin voinut ylittää tien ja olisin löytänyt hiekkatielle. Palasin kotiin ja tilasin kebabin.

Edit 2:
Argh, ei se linkki näköjään vieläkään toimi. Linkin osoite on (jos tahdotte välttämättä sinne klikkailla): www.fibo.fi/orkesteri/taustatietoja/concerto-grosso-suuri-soitto.html

Olipa kerran...

…nilkka, joka nyrjähti. Sitten se nyrjähti uudestaan ja uudestaan, taas uudestaan.

Ja sitten sen nilkan omistajaa jo otti aika pahasti päähän.

jos olisi rahaa, menisin yksityiselle, sillä muutoin ketään ei tunnu kiinnostavan tutkia nilkkaani kovin tarkkaan. Minusta jossain on jo vikaa, jos saan kävelyvauhdissa tukisiteen kanssa nyrjäytettyä nilkan, kun astun alas 2 cm patjalta.

Tähän kyllä vaikuttaa olennaisestit myös sokeus. Kun en näe näitä pieniä korkeuseroja, aivot eivät lähetä mihinkään viestiä siitä, että lihaksia pitäisi käyttää vähän eri tavalla. Ja kun kuvittelen käveleväni tasaisella ja yhtäkkiä onkin joku pieni epätasaisuus, kuten (madallettu) rotvalli, patja, laattojen välissä tai asvaltissa rko, saan nilkkani väännettyä.

YTHS:n tätiä ei tänään kiinnostanut kuin se, onko nilkkani murtunut. No ei ole. Sain vain kehotuksen soittaa huomenna uudestaan, jos on turvotusta, kipuä ja varaaminen ei onnistu. Sitä päivää saa odotella, etten minä pysty varaamaan kipeälle jalalle – entä sitten, jos vähän sattuu…

Tahtoisin nilkkani kuntoon, koska TAHDON treenata. Olisi ihan kiva, jos joku joskus viitsisi tutkia sitä enemmänkin kuin sen verran, että ”on turvoksissa, pistetään tukiside ja syä kipulääkettä”.

Jos liikuttelen käsin nilkkaani ja vertaan sitä toisen nilkan liikkumiseen, tuntuu siltä,ettei nilkan nivel ole juuri yhtään paikallaan. Se vaan heiluu ja lonksuuu.

Nyt saa kärsiä siitä, ettei ole tullut hankittua tapaturmavakuutusta riittävän aikaisin…

Urheilujuttuja

Viikonloppu meni Paralympiakomitean nuorten leirillä. Ne on kivoja leirejä, kun sen lisäksi, että pääsee treenaamaan ja saa vähän myös treenikavereita (aika usein minun treenini on kovin yksinäisiä, kun on vain minä +valmentaja), näkee myös muiden lajien edustajia ja muita vammaryhmiä. Joistain urheilijoista oppaani kanssa arvuutellaan yhdessä, mikähän vamma sillä on.

Nuorten pararyhmän leirillä tulee tutuksi koko vammaisurheilun lajikirjo aika mukavasti, vaikkei siellä todellakaan ole kaikista lajeista urheilijoita. Vaikka olen ollut vasta kahdella ko. leirillä, olen oppinut siellä vammaisurheilusta yleensä aika paljon.

Minun osaltani leiri oli kohtalaisen kevyt, kun toipilaalla nilkalla ei vielä voi hyppiä tai juosta. Poljin kuntopyörää, kävin sauvakävelemässä, heittelin kuntoaalloa ja tein lihaskuntotreeniä. Jossain vaiheessa kropassa tuntui, että tämähän on ihan liin kevyttä. Kyllä kuitenkin eilen iltapäivästä kotiin tullessani lihakset totesivat, että jotain tuli tehtyä.

Yksi syy keveyden tunteelle on varmaan siinäkin, että kuntoni ja lihasvoimani on yksinkertaisesti noussut. Sama treeni ja samat treenimäärät tuntuvat nyt ihan helpoilta, vaikka mieli vanhasta tottumuksesta sanookin, että pitäisi olla rankkaa. Ja juu, juoksemattomuus ehkä sekin vaikuttaa. Mutta kerankin oli leiri, jonka jälkeen ei ole penikat kipeät.

Olen tehnyt suunnitellut opintoni niin, että suoritan kandidaatin tutkinnon suositellun kolmen vuoden sijasta viidessä vuodessa. Tämä siksi, että ehdin urheilla enemmän ja valmistautua Rion paralympialaisiin. Mutta oikeasti minua ei jaksaisi tällä hetkellä opiskelu kiinnostaa melkein yhtään, mieluiten vain urheilisin. Enpä taida kuitenkaan voida heittäytyä ihan kokopäiväiseksi urheilijaksi…

Nilkan selvästi löystyneet nivelsiteet ärsyttävät nyt aika rankasti. Pidin tukisidettä pidempään kuin kehotettiin. Viikonloppuna en sitä kuitenkaan enää juurikaan käyttänyt. Lauantaina kuntopalloa heitellessä meni ensin ihan mukavasti, vaikka välillä hyppäsinkin pallon perään ja tulin alas ”kipeälle” nilkalle. Kuitenkin jossain heitossa tukiaskeleni meni ilmeisesti vähän epävarmemmin ja se hieman sattui. Hallilta poispäin kävellessä muljautin nilkkani kipeästi asvaltissa olevassa railossa. Seuraavana päivänä oli siis taas laitettava tukiside, koska muljauttelu tuskin tekee kovin hyvää vielä toipilaille nivelsiteille…

Ärsyttää, kun nilkka menee koko ajan uudestaan ja uudestaan eikä pääse edes kunnolla paranemaan koskaan. Tai eiköhän se nyt tässä välissä (ennen siis kaksi viikkoa sitten tapahtunutta nyrjähdystä) ollut jo ehtinyt parantua. Joka tapauksessa tällainen nilkkavammaisuus vaikeuttaa treenaamista aika paljon. En yhtään nyt tiedä, milloin voin alkaa taas juosta. Rasittavaa. Jos voisi luottaa siihen, että nilkka kuntoutuu ja sen jälkeen siitä ei ole enää vaivaa, tämä tuskin ärsyttäisi niin paljon. Mutta kun asia valitettavasti on enemmänkin päinvastoin. Ehkä minun täytyy vaan loppu ikäni juosta nilkkatuen kanssa.

Itä-Helsingin kokoinen seikkailu

Tänään oli kyllä sellaisia sankarillisia seikkailuja Itä-Helsingissä, että niistä täytyy jo raportoida.

Menin suorittamaan yleisen musiikkitiedon perustason koetta (noin normaalisti yl.musiikkitieto suoritetaan jotakuinkin kahdeksannella luokalla, mutta minä olen vähän jälkeenjäänyt näissä kurssisuorituksissani)ennalta täysin tuntemattomaan paikkaan, Roihuvuoren nuorisotalolle. Tiesin sen olevan Roihuvuoren kirkon vieressä ja kirkon sijainnin tiesin hyvin epämalkaisesti: jokunen sata metriä musiikkiopistolta eteenpäin… No, menin kyllä paikalle taksilla ja taksikuski ja nutan joku työntekijä opastivat yhteistuumin minut oikeaan paikkaan. Suullisen kuulusteluni (vihaan suullisia kuulusteluja) jälkeen minut tenttinyt opettaja ohjasi minut vain nutan ovelle ja kysyi: ”Sä varmaan pärjäät tästä eteenpäin?” Vakuutin pärjääväni ja sanoin soittavani taksin.

Kun hän sitten oli sulkenut oven ja olin yksin pihamaalla, muistin, että pihahan olikin aidattu ja minun pitäisi mennä ensin jostain portista, josta ei autolla voisi tulla. Muistelin, mistä olin mahtanut taksikuskin kanssa tulla ovelle ja lähdin siihen suuntaan – löysin portin ja osasin jopa avata sen.

Aloin siinä sitten kaivaa puhelinta aikeissa soittaa taksi, mutta keksinkin, että kai voisin lähteä julkisilla. Tiesin sen bussin, jolla yleensä menen musiikkiopistolle, menevän myös Roihuvuoren kirkon ohi, eli samalla se menisi nuorisotalonkin ohi. Ei siis muuta kuin BlindSquare esiin ja bussipysäkit hakuun. Löysin pari pysäkkiä, joista BS ei tosin kertonut, mitkä bussit niistä menee. Lähdin joka tapauksessa suunnistamaan pysäkkien suuntaan ja parissa kohtaa hieman epäröityäni ja haparoituani löysin pysäkille. Sitten kaivoinkin Kyyti-sovelluksen, jotta saisin varmistuksen sille, mitä busseja ja milloin kyseiseltä pysäkiltä mahtaisi mennä. Asia ei oikein selvinnyt – en tiennyt, mikä pysäkin numero mahtaa olla – ja sain lähinnä tietooni, että siitä menisi joko 82, jolla olin tottunut kulkemaan, tai 80, jota en koskaan ollut käyttänyt mutta jonka tiesin menevän ainakin jossain vaiheessa Herttoniemen metroasemalle. En ehtinyt saada edes mitään aikataulutietoja esiin, kun bussi ilmestyi pysäkille – kyytiin vaan! (Unohdin kysyä kuskilta, mikä bussi se on.)

Istuskelin bussissa tietämättä linjan numeroa mutta silti onnellisena siitä, että olin ainakin lämpimässä. Melkein heti ymmärsin, ettei bussi ole 82 enkä ole turvallisesti matkalla kohti Itäkeskusta. Seurailin BS:llä, missä mennään ja huolestuin hiukan, kun se ilmoitteli jatkuvasti samoja paikkoja… Taisimme kulkea jonkinlaista ympyrää. Teiden nimet olivat sen verran tutun kuuloisia, että olin varsin luottavainen siitä, että vielä joskus päädyn Herttoniemeen metroasemalle, josta selviäisin kyllä metroon. Vähän tosin se huolestutti, että bussi oli suorastaan aavemaisen tyhjä. Lopulta yhdellä pysäkillä pamahti bussiin lauma ihmisiä.

Ja metroasema löytyi! Edellisestä visiitistäni kyseiselle asemalle oli vierähtänyt jo melkoisesti (ainakin vuosi, varmaan enemmänkin), enkä ollut ihan varma enää paikoista. Seurailin kuitenkin ihmisiä ja käytin korviani, jotta löysin liukuportaat ja pääsin laiturialueelle. Yritin päätellä, kummalta puolelta minun metroni mahtaisi mennä.

Kun metro sitten tuli niille raiteille, jotka päättelin omakseni, hyppäsin kyytiin. Seuraavaan asemaan mennessä huomasin, ettei siellä kuulunut kuulutuksia. Lisää jännitystä siis: olenkohan varmasti oikeaan suuntaan menevässä metrossa? Ja meneekö tämä Vuosaareen vai Mellunmäkeen – ajattelin jäädä pois Myllypurossa (yksi asema Itäkeskuksesta Mellunmäen suuntaan)? Itäkeskuksen kohdalla minulle varmistui, että suunta oli oikea, kun jotkut puhuivat Itiksestä. Hyppäsin varmuuden vuoksi pois, koska en halunnut joutua Puotilaan (asema Itiksestä Vuosaaren suuntaan) ja Itiksen asemalla ainakin kuulisin kuulutuksista, mihin seuraava metro menee.

Olin laiturialueella sen verran pitkällä, etten meinannut kuulla kuulutuksia. Höristelin siis vain korviani, sillä en myöskään halunnut mennä lähemmäs kaiuttimia – Myllypuron asemalla olisi parasta olla junan peräpäässä, että tulee mahdollisimman vähän kävelyä laiturialueella. Höristelemällä selvisi, että seuraava juna menisi Vuosaareen – eli se, josta olin hypännyt pois, olisi mennyt oikeaan suuntaan. Eipä minulla mikään kiire ollut, niinpä odottelin kiltisti seuraavaa metroa.

Pääsin Myllypuroon ja selvisin putoamatta metroasemalta ylös. Eilen kävin opettelemassa liikkumistaidonohjaajan kanssa vihdoin valmistunutta ostariamme ja halusin pistää vasta oppimani taidot koetukselle ja käydä S-marketissa (olin myös saanut Mikaelilta listan, mitä hän tarvitsisi vielä vlljenpoikani synttärileivonnaisiin). Metroaseman läheiset suojatiet ovat sokkona vähän haastavia, koska niiden kohdalla reunat ovat täysin madallettu ja silotettu, eikä sokkona ole juuri mitään mahdollisuuksia huomata, missä kävelytie loppuu ja autotie alkaa. Jotta minä sen huomaisin, pitää vähän kiertää sivusta ja kuunnella ja olla äärimmäisen tarkkana. Tällä kertaa sattui myös ystävällinen maahanmuuttajamies, joka kertoi, että voin mennä suoraan yli.

Ostarille päästyäni piti enää selvitä halki laajan aukion, jossa ei ole mitään hyviä maamerkkejä sokolle (siellä menee poikittaissuunnassa hieman erilaisista laatoista tehtyjä raitoja – jos ne vain menisivät pitkittäin, niistä voisi jopa olla sokkona jotain apua). S-marketin löytäminen sujui ongelmitta ja pääsin testaamaan, kuinka palvelualtista kyseisen kaupan henkilökunta on. Oli siis ensimmäinen kerta, kun siellä kävin yksin.

Apua sain, ostokset tuli tehtyä (sisälsivät myös tarjouksessa olevaa Aino-suklaajäätelöä ja Fazerin joulusuklaalevyn) ja enää oli haasteena löytää ostarilta kotiin. Taas oli ylitettävänä laajahko aukio, mutta minä löysin, kotiovelle kommelluksitta.

Summa summarrum: en eksynyt kertaakaan, vaikka kuljin ennalta tuntemattomalla ja vasta eilen opitulla reitillä. Itseluottamus vieraissakin paikoissa selviämiseen kohosi taas muutaman pykälän. Parantamistakin toiminnassani olisi: muutamissa tilanteissa olisi voinut kysyä apua, niin olisi ehkä selvinnyt pienemmällä päänvaivalla ja nopeammin. Mutta kyllä se näinkin meni, eikä minulla ollut mitään kiirettä mihinkään.

Terveydenhuollon pyörteissä

En yleensä ole kovin tapaturma-altis, vaikka toimintani saattaakin siltä joskus vaikuttaa (luulen, että kohta pitää jo tämäkin mielipide itsestäni muuttaa…), mutta tässä parin viikon sisällä on taas tapahtunut ja olen piipahtanut kahteen kertaan terveydenhuollon hoivissa.

Kaksi viikkoa sitten teatteriharjoituksisa jätin sormeni liikuteltavan väliseinäpalan ja seinän väliin. Syy oli vain ja ainoastaan omaa ajattelemattomuutta ja huolimattomuutta. Harjoitukseni alkoivat reissulla Myllypuron terveyskeskuspäivystykseen.

Lähdin päivystykseen taksilla, sormet kylmäpakkauksen sisällä. Taksikuski ystävällieesti auttoi minut vastaanottoon, otti vuoronumeron ja kävi vielä kansliassa asti kertomassa, että olisi tällainen näkövammainen asiakas. Hyvä niin, sillä Myllypuron uudessa ”hienossa” tervveyskeskuksessa ei ole kovinkaan järkevästi tuota asiakaspalvelupistettä järjestetty. Vastaanottavat työntekijät eivät näe odotustilaan eikä odotustilasta näe kuin vuoronumerotaulun. Välimatka on myös niin pitkä, ettei hoitajat oikein voi edes huudella niitä numeroita, koska ei se kuuluisi. Eli toisin sanoen: jos ei syystä tai toisesta näe taululla olevaa vuoronumeroa, on melkein mahdotonta selvitä siitä odotustilasta mihinkään ilman apua.

Mutta onneksi taksikuski kävi kertomassa minusta ja pääsinkin (lyhyen jono ohi, hähä) suoraan vastaanottavan hoitajan huomaan. Hän otti tietoni ylös ja lähti viemään minua alakertaan vastaanottohuoneeseen (tässä toinen tyhmä järjestely: asiakaspalvelu on 2. kerroksessa, mutta akuuttivastaanottohuoneet 1. kerroksessa… Hieno puhuva hissi siellä sentään on).

Hoitaja katseli turvonneita sormiani ja soitti lääkärin paikalle. Tuomiona verenpurkaumia kynnen alla, muttei niin pahoja, että olisi tarpeen tehdä kynteen reikää. Sain kipulääkepiikin pakaraan ja todella katu-uskottavan paketin sormeen, ettei kynnen alta tihkuva veri sotkisi paikkoja. Mietin vaan, miksei terveyskeskuksessa ole leikattavaa laastaria.

Hoitaja opasti minut aulaan, pyysi vahtimertaria soittamaan taksin ja tuli vielä pihalle odottamaan sitä taksia kanssani. Käyntini päivystyksessä kesti noin puoli tuntia ja palasin takaisin teatteritreeneihin.

Melko pitkään sormi oli kipeä, etenkin soittaminen ja tietokoneella kirjoittaminen oli vaikeaa, kun paine kynnen alla kasvoi. Nyt kynsi on melkein irronnut ja vain odottelen, että se lähtisi kokonaan irti. Välillä tekisi mieli itse repiä se pois, mutta niin masokisti en taida olla.

Toinen reissuni terveydenhuollon pariin olikin sitten ilmaiseen opiskelijaterveydenhuoltoon, YTHS:ään. Käyntini oli ensimmäinen (mutta tuskin viimeinen) siellä. Syynä maanantai-iltana nyrjähtänyt nilkka. En enää illalla lähtenyt testaamaan uudestaan Myllypuron päivystystä, sillä, kun tätä kokemusta nilkan nyrjähdyksistä on jo kertynyt, ajattelin ensin vain katsella tilannetta, millaiseksi nilkka mahtaa kehittyä. Seuraavana aamuna turvotusta oli kuitenkin vielä sen verran, että totesin parhaaksi käydä näyttämässä sitä lääkärissä – etenkin, kun se nyt oli jo kolmas nyrjähdys puolen vuoden sisällä.

Puhelimessa minulle neuvottiin jo aika hyvin, mistä akuuttihoitohuoneet löytyvät. Koska käyntini tosiaan oli ensimmäinen ja paikka täysin vieras, kysyin kuitenkin infotiskiltä, jonka sijainti myös puhelimessa kerrottiin, mihin suuntaan minun pitäisi lähteä. Tosin ensin oli selvittävä taksista sisään rakennukseen – se ei ollut mikään helpoin homma, kun kuski vain tipautti minut ulos eikä neuvonut sen pidemmälle. Joka tapauksessa infotiskin täti lähti opastamaan minut oikeaan paikkaan.

Melkein ehdin takamukseni laskea penkille, kun jo minut kutsuttiin sisään. (Huomautettakoon, että sain ajan kahden tunnin päähän soitostani – kohtuu nopeasti akuuttiaika ilman päivystyksessä istuskelua.) Hoitaja katseli hetken nilkkaani, totesi sen vain nyrjähtäneen (ehkä vielä joskus onnistun murtamaankin sen) ja pisti siteen. Kun kerroin nyrjähdyksen olleen jo kolmannen laatuaan tässä melko lyhyen ajan sisällä ja eetä se tapahtui ihan vain kävellessä, matalan rotvallin reunan kanssa, hoitaja kehotti jatkossa varovaisuuteen… Heh, itse en olisikaan tuota keksinyt. Siteen lisäksi sain myös noin kahden viikon hyppy- ja juoksukiellon (ärsyttää), jota taisin jo eilen vähän rikkoa, kun juoksin portaat ylös.

Tiistai-iltana, nyrjähtäneestä nilkasta huolimatta, lähdin ainejärjestöni fuksisitseille, eli akateemisiin pöytäjuhliin: laulua, ruokaa ja juomaa (allekirjoittaneella alkoholittomasti, toim.huom.). Pienistä jaloista ja tavallisesti hieman liian isoista kengistä oli kerrankin hyötyä, kun korkokenkään meni mukavasti myös side. Saanen kiittää myös äitiäni, jolla ko. kengät ovat olleet melko pitkäaikaisessa lainassa ja joka hieman paksumpijalkaisena on tainnut vähän venyttää kenkien nahkaa. Luulen tosin, ettei korkkarit nyrjähtäneen nilkan kanssa ollut ihan se, mitä YTHS:n hoitaja tarkoitti kehoittaessaan varovaisuuteen… Mutta ilta oli hauska ja oli ihan piristävää pukeutua mekkoon ja korkokenkiin piiiiiitkästä aikaa.

J.K. Haluaisin kirjoittaa vielä pidempiä virkkeitä ja vielä enemmän sulkeita ja ajatusviivoja, mutta se ei liene kovin järkevää. Taitaa olla vielä vähän oppimista tässä kirjoittamisessa.

Keittiöstä tulee ihastuttavia tuoksuja, sillä ravintolakoulua käyvä avopuoliskoni leipoo veljenpoikani synttäreille keksejä… Mums.

Tänään, sekalaisia asioita

Menin tänään yliopiston kahvilaan aikomuksenani ostaa lattea (maailma on kääntynyt päälaelleen, sillä enhän minä pidä kahvista tippaakaan), koska olin jo edellisellä luennolla torkkunut ja vielä oli kaksi jäljellä. Jollain muullakin oli aie käydä kahvilassa luentojen välissä ja jono oli aika pitkä. En ensin ihan tajunnut sitä ja - kun vihdoin hoksasin asiain tilan - kysyin parilta pojalta (mieheltä), ovatko he jonossa.

"Joo."

"Okei. Missähän täällä on se jonon pää?"

"Itse asiassa sä olit ennen meitä."

Niin.

No, herrat ohjasivat minut sitten paremmin jonoon ja päätin olla skarppina ja kyetä seuraamaan edellä menevää tyyppiä, jotta jonotuksesta tulee jotain. Se on sokkona nimittäin vähän vaikeaa, jos ei kehtaa olla kontaktissa siihen edellä menevään… Ajattelin myös, että ehkä ne takanani olevat herrat sitten sanovat, jos jotenkin jään tosi paljon jälkeen jonosta.

Olin todella tyytyväinen jonotustaitoihini, kunnes yksi kaverini (joo, olen onnistunut saamaan oikeasti ainakin yhden sellaisen) huikkasi kauempaa, tarvitsenko apua. Hän sitten luikahti jonon ohi auttamaan minua ja samalla tajusin, että edessäni ollut hahmo, jonka etenemistä yritin kuunnella, olikin tolppa.

Eipä ihme, kun jono ei kauheasti liikkunut eteenpäin.

Ja niin, tulin järkiini siinä tiskillä ja vaihdoin latte-ajatukseni Pepsi Maxiin.

Se kofeiinijuoma tuli kyllä tarpeeseen. Kassalle päästyäni pengoin hädissäni laukun sivutaskua, johon olin juuri aulassa lompakkoni laittanut. Tasku oli tyhjä. Olin jo aivan varma, että lompakkoni on pudonnut jonnekin. Ihmettelin sitä ääneen kaverille ja kassatädille. Minua auttaneet herrat vähän taaempaa: "Se on varmaan toi tossa tarjottimella."

Kaivoin lompakosta lyyra-opiskelijakortin ja visa elektronin. Ojensin kassatädille kortin ja hän:

"Sä maksat tällä lyyra-kortilla?"

"Joo. Ei kun… Enhän mä voi maksaa sillä."

(Vielä viime syksyn uudet opiskelijat saivat sellaiset lyyra-kortit, joissa on myös maksuominaisuus. Näissä uusissa ei enää ole ja muutenkin se ominaisuus poistuu pian käytöstä.)

Seuraavat luennot pysyin hereillä.

******

Urheilukassi tekee kyllä urheilijan. Tähän saakka olen kanniskellut treenikamojani siinä samassa repussa, jota käytän kaikkialla: koulureppuna, viikonloppureissulla laukkuna… kaikkialla. Pari viikkoa sitten ostin kuitenkin ihan oikean treenikassin, koska alkoi tulla jo pieniä tilaongelmia, kun yritin tunkea tietokoneen, treenikamat (kahdet piikkarit, juomapullon, vaatteita) ja eväät samaan reppuun. Nyt, repun ja treenikassin kanssa kulkiessa, tunnen itseni oikeasti urheilijaksi. Tänään sitä tunnetta lisäsi HKV:n tuulipuku, jonka sain.

Oli muuten mukava käydä urheilemassa melkein kahden viikon tauon jälkeen. Tahtoisi heti lisää.

*******

Jos joku voisi antaa minulle kyvyn kieltäytyä herkuista. Tai edes kyvyn syödä niitä vähän.

*******

Kommentoin yhden blogin kommenttia ja kadun sitä nyt suuresti. Poistin kommenttini, koska se oli tyhmä ja turha (kuten minusta sekin, jota kommentoin). Sain vain haukut - sekä kommentistani että sen poistosta. Ei siis kannata osallistua nettikeskusteluihin, edes omalla nimellään. Voi myös olla, etten ymmärrä hten ymmärrä huumoria. Taidan siis jatkaa hiljaista linjaani, koska suun avaamisesta tulee vain paha mieli.

Syksy on käynnistynyt

On vierähtänyt aika melkoisesti siitä, kun viimeksi olen blogiani päivittänyt. Muutenkin viime aikoina (aika pitkällä katsantokannalla) blogin päivitystahti on vaan harventunut harventumistaan, niinpä olen jo harkinnut koko bloggaamisen lopettamista. Nyt kuitenkin vähän viimeaikaisia kuulumisia.

*******

Yliopisto-opinnot ovat käynnistyneet tällä viikolla kunnolla. Ainakin nyt vielä ensimmäisten luentojen perusteella suomen kieli on kiinnostava opiskeluala. Ainut mietityttävä asia opinnoissa tällä hetkellä on ihmisiin tutustuminen. En lopppujen lopuksi ole kovinkaan sosiaalinen ihminen – tai olen, jos joku muu tekee aloitteen. Minulle aloitteen teko ja aivan turhanpäiväinen smalltalk on haastavaa. Aloitteellisuutta tietysti vaikeuttaa se, etten löydä ihmisiä, mutten oikein osaa ryhtyä juttelemaan edes luennolla viereen istuvien tyyppien kanssa, elleivät he aloita.

Tähän mennessä en ole oikein tutustunut kehenkään. Jotkut saatan tunnistaa äänestä ja niiden kanssa tulee vaihdettua muutama sana, mutta suurimmaksi osaksi olen aika yksin. Tuntuu siltä, että todella monet ovat jo tutustuneet ihmisiin niin, että ovat ehtineet saada ihan kavereitakin. Minä tunnen oloni vielä melko ulkopuoliseksi, mutta toivon tilanteen tasaantuvan tässä ajan myötä.

Meillä on yllättävän vähän mitään pakollista kurssikirjallisuutta, suositeltavaa oheislukemista kuitenkin löytyy. Olen hankkinut niitä oheislukemistoksi suositeltavia kirjoja, jotka ovat näkövamaisten kirjastossa Celiassa. Muutoin taidan pärjätä aika hyvin ilman kirjatilauksia sieltä. Monisteita sitten meillä käytetäänkin aika paljon. Suurin osa niistä löytyy netistä sähköisessä muodossa, joten niidenkin lukeminen onnistuu – kuten luentokalvojen, jotka melkein jokaisella kurssilla on netissä jo ennen luennon alkua, jotkut opettajat laittavat vasta luennon jälkeen.

*******

Olin pitkästä aikaa harjoitusleirillä, kun tammikuun jälkeiset leirit ovat syystä ja toisesta jääneet väliin. Tämänkertainen leiri oli paralympiakomitean nuorten leiri ja meitä urheilijoita oli siis useista lajeista javammaluokista. Tämä tarkoitti käytännössä leirin ohjelmassa sitä, että illalla oli koko porukalle yhteisiä palauttavia harjoituksia, joissa pääsi vähän kokeilemaan muitakin lajeja. En tiedä, mitä aiemmilla leireillä on yhteisissä harjoituksissa tehty, koska tuo oli ensimmäinen paraleirini, jolle pääsin. Nyt pelattiin pyörätuolikorista ja yleisurheilijoiden järjestämässä harjoituksessa tehtiin aitakävelyä (pyörätuoliurheilijat jotain muuta – en tiedä, mitä) ja heiteltiin turbokeihästä.

Joskus pienenä olen leikkinyt koristuolilla, mutta nyt ensimmäisen kerran oikeasti käytin sellaista. Ensin vähän mietitytti, mitä mahtaa tulla sokkona koriksen pelaamisesta, mutta kyllä se ihan sujui ja hauskaa oli. Seuraavana päivänä oli hartiat jumissa niin, että huomasi tehneensä niillä jotain. En tiedä, kipeytyivätkö ne siitä kelaamisesta vai siitä, kun heittelin ennen korispelin alkua ihan vaan paikaltani koreja (olin siinä aika haka). Pyörätuolikoriksesta ja muusta tuolin käytöstä - mm. kelasin tuolin liikuntasalista ulkokautta paikkaan, johon ne piti palauttaa - tuli sellainen luottamus, että jos joskus joutuisi jonkin onnettomuuden takia joksikin aikaa istumaan pyörätuolissa, sillä liikkuminen onnistuisi myös sokkona. Keksin senkin, mitä urheilulajia voin harrastaa, jos onnistun vammauttamaan itseni tuplavammaiseksi - varasuunnitelma on tietysti oltava jo valmiina. Viimestään Viimeistään silloin minusta tulisi kuulantyötäjä/keihäänheittäjä.

Tämä leiri palautti minut maanpinnalle, kun penikat kipeytyivät kunnolla ensimmäisen kerran sitten tukipohjallisten hankkimisen jälkeen. Ehkä jalkani eivät vaan kestä peräkkäisinä päivinä isoja juoksumääriä, kun ne vaivaavat joka leirillä. Täytynee seuraavilla leireillä vähän yrittää miettiä treenien järjestystä sen mukaan, että välissä tekee vähemmän juoksuja. Mutta nyt ainakin olen varma siitä, että aion treenata seuraaviin paralympialaisiin Rioon 2016. Katsotaan sitten parin vuoden päästä uudestaan, olenko edelleen yhtä motivoitunut…

Minä luovutin...

Noin puoli litraa verta.

Yritin jo kerran aikaisemmin luovuttaa, mutta silloin luovutukseni esti akuutisti muutama päivä aiemmin tapahtunut nilkan nyrjähdys ja vähän pitkäaikaisemmin epäselvyys siitä, mitä kaikkea silmilleni on tehty ts. onko jotain syytä, miksen saisi luovuttaa. Asia selvitettiin - käy sääliksi se lääkäri-parka, joka joutui käymään läpi silmätietoni 20 vuoden ajalta - ja minusta tuli vihdoin luovuttaja.

Veripalvelun työntekijöille on hienosti ohjeistettu, että näkövammaisen luovuttamaan tulevan henkilön kanssa henkilökunta täyttää terveydentilakyselyn. Sitä ei saa täyttää sen henkilön kanssa, jonka kanssa tulee luovuttamaan, vaan se on aina täytettävä henkilökunnan kanssa. Vielä kun henkilökuntaa ohjeistettaisiin näkövammaisten opastamisessa... Tuli hieman hämmentävä tilanne, kun sairaanhoitaja kehotti minua tulemaan perässään 'koppiin'. Onneksi omistan suun, jolla kysyä ja kyllä se henkilökunta oikeasti oli hyvin ystävällistä ja avuliasta.

HB 149, matalin mittaustulos minulta ikinä. Taidan olla rautainen tyyppi.

Olisin oikein mielelläni katsonut, mitä kädessäni tapahtuu ja miten veri valuu pussiin. Yritin minnä sinnepäin katsoa, mutta eipä mitään näkynyt... Pienen neulanheiluttelun jälkeen veri alkoi pulputa letkuun ja siitä lähtevän äänen sentään kuulin.

Ensiluovuttajia makuutetaan luovutuksen jälkeen vähintään kymmenen minuuttia. Minun olooni veren menettäminen ei vaikuttanut kuinkaan ja pidin sitä makoilua vähän turhana, vaikka toisaalta ymmärrän kyllä hyvin, miksi niin tehdään. Edes seuraavana päivänä pituushyppykisoissa en huomannut luovutuksella olleen mitään vaikutusta - tai voinhan tietysti syyttää verenluovutusta siitä, etten hypännyt ennätystäni.

Kolmen kuukauden päästä pääsen taas luovuttamaan.

*******

Huomenna ajattelin mennä suomen kielen fuksien varaslähtöpiknikille. Siinä on vain pieniä vaikeuksia: en tiedä, löydänkö Tuomiokirkon portaat saati sitten sieltä vihreähaalarisia tutoreita.

Portaiden luo löytämisestä uskon selviytyväni, kun eilenkin onnistuin kävelemään Musiikkitalolta Töölönkadulle. Apuna voin myös käyttää BlindSquarea. Mutta niitä vihreitä haalareita ei löydä BS:nkään avulla.