Musiikillisia kokemuksia - RSO, Emmanuel Ax ja Helsingin kamarikuoro

Keskiviikkona oli historian kakkoskurssin koe, eli koe Euroopan kulttuurihistoriasta. Mielestäni minulla ja kaverillani oli varsin sopiva lopetus kurssille: kävimme keskiviikkoiltana Finlandia-talossa Radion sinfoniaorkesterin konsertissa.

Menin taksilla Finlandia-talolle ja kuljettaja opasti minut sisään. Jätti paikkaan, josta sanoi, että kaverini varmasti näkee minut, jos tulee ovista sisään. Mutta hei, Finlandia-talossa on kahdeksan ovea (k1-k4 ja m1-m4). Odottelin sisällä, kaveri ulkona. Lopulta tajusin laittaa kaverille viestin, että missä hän on. Konsertin alkuun oli reilut 20 minuuttia.

Emmekä me löytäneet toisiamme. Tai tarkemmin sanottuna kaverini ei löytänyt minua. Alkoi jo paniikki nousta siinä vaiheessa, kun tuli ensimmäinen soitto ja melkein kaikki ihmiset kaikkosivat siitä aulasta, jossa minä olin, jokainen eri suuntaan. Koska olin elämäni ensimmäisen kerran Finlandia-talossa, en osannut yhtään sanoa, missä siellä olen. Kadun sitä suuresti, etten uskaltanut mennä keneltäkään kysymään, missä olen. Kaikki ihmiset olivat niin kaukana siitä, mihin taksikuski minut jätti. Eikä sokkona oikein henkilökuntaa niin vaan löydä.

Lopulta kolmannen ja viimeisen soiton aikana kaverini bongasi minut ja saimme oikeasti juosta, jotta vielä ehdimme sisään. Lipuntarkastajahemmot jo viestittelivät toisilleen, että suljetaan ovet. "Päästäänkö me vielä sisään?" "Juuri ja juuri."

Löysimme paikkamme helposti ja vihdoin sai hengähtää helpottuneena: löysimme toisemme ja istuimme omilla paikoillamme salissa, eikä mennyt konserttiliput hukkaan sen takia, ettemme olisi löytäneet toisiamme. Olisi takuulla ärsyttänyt.

Radion sinfoniaorkesteri aloitti soittamalla Arnold Schönbergin Muunnelmia orkesterille. Vasta siinä istuessani tajusin, että Schönberg oli se atonaalinen säveltäjä. Atonaalisuudesta - tai dodekafoniasta - olinkin jo syksyllä selittänyt tälle samaiselle kaverilleni. Nämä Schönbergin orkesterimuunnelmat eivät kuitenkaan olleet atonaalisia, hiukan samankaltaisia vaikutteita sieltä kuitenkin kuului. Kaverini luonnehti tätä psykedeeliseksi. Minusta RSOn soittama Schönberg oli aivan yhtä mielenkiintoista ja oikeasti kiehtovaa kuin kaikki muukin Schönberg, jota olen aikaisemmin kuullut (lähinnä yhdeksännen luokan musiikinkurssilla). Konsertin jälkeen Finlandia-talon edustalla eräs rouva sanoi minulle, ettei ymmärrä Schönbergiä. Minusta se on varsin piristävää sen erilaisuutensakin takia.

Schönbergin ja psykedeelisen orkesterimusiikin jälkeen vuorossa oli Mozartin pianokonsertto nro 25, solistina yhdysvaltalainen pianisti Emmanuel Ax. Mozartista vaan ei voi olla pitämättä, nerohan hän oli. Tämäkään ei siis tuottanut pettymystä. Emmanuel Ax soitti upeasti. Toisaalta, mitä muutakaan sitä olisi sellaiselta kuuluisuudelta odottanut. Myönnetään, en ollut kuullut Axista ennen kuin selvittelin, mitäs kivaa RSO soittaisi tänä keväänä. Joka tapauksessa Mozartin pianokonsertto oli taattua Mozartia. Jostain syystä noin suuret annokset (reilu puoli tuntia) melkein mitä tahansa Mozartin sävellyksiä saa minut nuokkumaan. Näin kävi tälläkin kertaa. Se on melko noloa, mutten vaan voi sille yksinkertaisesti mitään - Mozart on minusta melko unettavaa musiikkia.

Mozartin jälkeen Emmanuel Ax saatiin vielä uudestaan lavalle ja hän soitti ilman muuta orkesteria jotain. Tuntuu typerältä, kun en tosissaan tiedä, mitä se oli. Hienoa joka tapauksessa.

Tauon jälkeen Radion sinfoniaorkesterin lisäksi meille esiintyi Helsingin kamarikuoro ja vuorossa oli kantaesitys Magnus Lindbergin ensimmäisestä kuoro-orkesteriteoksesta, Graffitista. Graffiti teoksen nimessä viittaa kuoron laulamiin latinankielisiin teksteihin (ei siis ihme, etten ymmärtänyt sanoja), jotka taas perustuvat Pompeijin raunioista löytyneisiin seinäkirjoituksiin. Selvitin tämän vasta nyt. Olisi kannattanut selvittää ennen konserttia, niin olisin voinut päteä vähän enemmänkin tiedoillani esiintyjistä ja soitettavista sävellyksistä. Oikeasti muistin, että kuorona olisi ollut joku Helsingin mieskuoro (onko sellaista edes?) ja yllätyin, kun siellä olikin myös naisia. Pidin tästä kuoroteoksesta aika paljon. Kaverilleni se oli kuulemma oikeastaan ensimmäinen kerta, kun hän kuuli kuoroa, jos koulumme kuoroa ei lasketa. Tässä kohtaa sitä ei taideta laskea, meidän esittämät kappaleet (kuten vaikka Zen Cafen Laiska, tyhmä, saamaton) eivät taida olla verrattavissakaan Helsingin kamarikuoroon ja Lindbergin Graffitiin. Tämä teos antoi varmuuden siitä, että Mozart on minulle se unimusiikki; enää ei nimittäin pilkittänyt yhtään.

Kokonaisuudessaan tämä Radion sinfoniaorkesterin konsertti oli vähintään sen 6.50 euron arvoinen, jonka opiskelialippu maksoi. Enemmänkin tuollaisesta maksaisi ihan mielellään. Konserttimusiikin kuuleminen ihan livenä sinfoniaorkesterin soittamana on aika paljon eri juttu kuin levyltä, radiosta tai tietokoneelta kuultuna. Siinä oli tunnelmaa. Pakko päästä uudestaan. Mikäli katsoin oikein, RSOn ensivuoden ohjelmistoon kuuluu aika paljon Schönbergiä. Minä tahtoo!