Semmarit! - 100. blogiteksti

Ih...

Tänään oli Finlandia-talolla Seminaarinmäen mieslaulajien (tuttavien kesken Semmarit) 20-vuotiskonsertin, "Suuntaamme avaruuteen", päätöskeikka. Oli ensimmäinen - muttei takuulla viimeinen - kerta, kun näin niitä miehiä livenä.

Konserttiin meno oli oikein jännittävää. Joskus lokakuun alkupuolella kyselin itselleni seuraa konserttiin; isä ei päässyt, lukiokaverit eivät kukaan edes oikein tiennyt, mikä on Semmarit... Lopulta sain Tytin seurakseni, kun jo Facebookissa kaveria kyselin. Silloin oli liputkin ostettu.

Mietin muutaman viikon ajan, lähetetäänkö Lippupisteestä kirjeitse tilatut liput heti silloin, kun ne on tilattu, vai vasta lähempänä ajankohtaa. No, lippuja ei näkynyt, ei kuulunut, joten vihdoin viimein alkuviikosta soittelin Lippupisteelle lippujeni perään. Päädyimme lopputulokseen, että ihana Itella oli hävittänyt lippumme. Lippupisteen täti käski soittaa konsertin järjestäjälle, eli käytännössä Finlandia-talolle, koska he voisivat kirjoittaa meille liput käsin, kun paikatkin oli tiedossa. Tein työtä käskettyä.

Finlandia-talon palevelupisteeltä minulle vastasi herra, joka kysyi ensimmäisenä - hyvin syyllistävästi, minkä takia Lippupisteeltä käskettiin soittaa sinne. "Ihan ihmeellinen neuvo. Ei me voida tehdä asialle mitään." Hetken kuluttua mies kuitenkin katsoi koneeltaan, että kyllä, nimelläni oli ostettu liput ja siellä ihan näkyi, että maksettukin ne oli. Hän antoi ohjeeksi vaan tulla paikalle, sillä he näkisivät kyllä koneelta, että liput on ostettu. Hämmentävä setä.

Vaikka ohjeeksi oli annettu vaan tlla paikalle - ja suunnilleen mennä suoraan istumaan - vähän jänskätti konserttiin meno ilman lippuja. Varasimme Tytin kanssa reilusti aikaa ennen konsertin alkua, jotta saisimme kunnolla hoidettua lippuasiamme. Marssimme palvelupisteelle ja selitimme ongelmamme. Ensin ei meinannut löytyä edese niillä paikkanumeroilla paikkoja... Mutta kyllä sekin täti osasi vihdoin käyttää tietokonettaan ja löysi sieltä paikkamme, molemmat minun nimelläni. Niin hän kirjoitti meille käsin liput, ilman ongelmia.

Istuskelimme palvelupisteen edessä aikaa tappaaksemme ja palelupisteellä myös töissä ollut herra tuli viereeemme. "Hei taas. Maistuisiko teille ennen konserttia lasi kuohuviiniä?" Tytille maistui, minä kerroin, ettei ikä riitä. Herra antoi meille lappusen, jolla saisimme kaksi kuohuviinilasillista. "Ja varmasti sieltä alaikäisellekin jotain tuoremehua tai jotain löytyy. Mukavaa konserttia."

Ei aavistustakaan, miksi meille tarjottiin kuohuviinit. Eikä muuten löytynyt mitään alkoholitonta kuoharin tilalle. Jos olisin vaan ottanut minulle tarjottun kuohuviinin - kukaan ei kertaakaan varmistanut, että onko minulla ikää - olisinko voinut haastaa Finlandia-talon oikeuteen siiä, että he tarjoavat alaikäiselle alkoholia?

Siinä ennen konsertin alkua tuli NKL:n kuntoutusosaston yksi työntekijä moikkaamaan. Ja Tytillä oli tuttu töissä Finlandia-talolla, toinen tuttu löytyi toisen puoliajan alussa.

En minä oikeastaan osaa edes sanoa siitä konsertista mitään. Koska teemana oli avaruus, alkoi koko homma hämmentävällä videolla, jossa lähdettiin raketilla lentoon. Videon lopuksi todettiin: "Helsinki, we have problem." Ensimmäinen kappale olikin Pieruongelma.

Hauskoja miehiä ovat. Finlandia-talon akustiikka ei ole mitenkään parhaimmasta päästä ja jossain vaiheessa jo melkein totesin, että olisin ihan yhtä hyvin voinut kuunnella niitä kapaleita kotona kuulokkeilla, eikä olisi ollut hirveästi eroa. Tietysti tunnelmaero - en minä yksin niin paljoa fiilistele kuin se massa Finlandia-talolla. Mutta koska en nähnyt lavameininkiä, ei minulla edes ollut niin suurta keikkatunnetta, mitä olisi voinut olla. Jos olisin mennyt akustiselle keikalle, olisi ehkä tunnelma ollut toinen. Silloin olisi paremmin tuntenut sen herrojen läsnäolon - nyt se tuli vaan kaiuttimista. Ja oikeasti petyin siihen akustiikkaan.

Konsertin opussa yleisö lauloi Semmareille onnittelulaulun. Oli aika hienoa. Koko juttu. Olisin vaan voinut olla vähän virkeämmässä mielentilassa... Heräsin aamulla puoli seitsemältä ja se alkoi siinä hiukan verottaa niin, että loppupäässä en oikein pystynyt enää keskittymään kappaleisiin. Paitsi sitten taas, kun tuli enkorena tuttuja biisejä, joita oli helppo fiilistellä; osasinhan sanatkin.

Että sellaista. Oli hienoa viipeltää kahden valkoisen kepin kanssa Finlandia-talolla. Apua saatiin paikkojen etsimiseen, kun Tytti yritti ensin tihrustaa rivien numeroita ja penkkien numeroita. Aika pian pari tätiä kysyivät, tarvitsemmeko apua.

Edit: Tuo Youtube-linkki Pieruongelmaan on Jyväskylän akustisesta konsertista. Tuossa jopa kuulee, että kyllä se kuoronjohtaja antaa niille ääniä. Finlandia-talolla äänentoistollisessa konsertissa ei kuulunut tuota äänten antoa ja mietinkin siellä, mitä ihmemiehiä nämä ovat, kun pystyvät laulamaan kuorossa ilman, että kukaan antaa niille ääniä.

*******

Tämä on tosissaan sadas kirjoitus, tuuletus sille. Ajattelin ensin hypettää sadatta kirjoitustani enemmänkin, mutta nyt tuli hypetettyä Semmareita. Ehkä voisin tämän kunniaksi käydä hakemassa glögiä.

Musiikillisia kokemuksia - RSO, Emmanuel Ax ja Helsingin kamarikuoro

Keskiviikkona oli historian kakkoskurssin koe, eli koe Euroopan kulttuurihistoriasta. Mielestäni minulla ja kaverillani oli varsin sopiva lopetus kurssille: kävimme keskiviikkoiltana Finlandia-talossa Radion sinfoniaorkesterin konsertissa.

Menin taksilla Finlandia-talolle ja kuljettaja opasti minut sisään. Jätti paikkaan, josta sanoi, että kaverini varmasti näkee minut, jos tulee ovista sisään. Mutta hei, Finlandia-talossa on kahdeksan ovea (k1-k4 ja m1-m4). Odottelin sisällä, kaveri ulkona. Lopulta tajusin laittaa kaverille viestin, että missä hän on. Konsertin alkuun oli reilut 20 minuuttia.

Emmekä me löytäneet toisiamme. Tai tarkemmin sanottuna kaverini ei löytänyt minua. Alkoi jo paniikki nousta siinä vaiheessa, kun tuli ensimmäinen soitto ja melkein kaikki ihmiset kaikkosivat siitä aulasta, jossa minä olin, jokainen eri suuntaan. Koska olin elämäni ensimmäisen kerran Finlandia-talossa, en osannut yhtään sanoa, missä siellä olen. Kadun sitä suuresti, etten uskaltanut mennä keneltäkään kysymään, missä olen. Kaikki ihmiset olivat niin kaukana siitä, mihin taksikuski minut jätti. Eikä sokkona oikein henkilökuntaa niin vaan löydä.

Lopulta kolmannen ja viimeisen soiton aikana kaverini bongasi minut ja saimme oikeasti juosta, jotta vielä ehdimme sisään. Lipuntarkastajahemmot jo viestittelivät toisilleen, että suljetaan ovet. "Päästäänkö me vielä sisään?" "Juuri ja juuri."

Löysimme paikkamme helposti ja vihdoin sai hengähtää helpottuneena: löysimme toisemme ja istuimme omilla paikoillamme salissa, eikä mennyt konserttiliput hukkaan sen takia, ettemme olisi löytäneet toisiamme. Olisi takuulla ärsyttänyt.

Radion sinfoniaorkesteri aloitti soittamalla Arnold Schönbergin Muunnelmia orkesterille. Vasta siinä istuessani tajusin, että Schönberg oli se atonaalinen säveltäjä. Atonaalisuudesta - tai dodekafoniasta - olinkin jo syksyllä selittänyt tälle samaiselle kaverilleni. Nämä Schönbergin orkesterimuunnelmat eivät kuitenkaan olleet atonaalisia, hiukan samankaltaisia vaikutteita sieltä kuitenkin kuului. Kaverini luonnehti tätä psykedeeliseksi. Minusta RSOn soittama Schönberg oli aivan yhtä mielenkiintoista ja oikeasti kiehtovaa kuin kaikki muukin Schönberg, jota olen aikaisemmin kuullut (lähinnä yhdeksännen luokan musiikinkurssilla). Konsertin jälkeen Finlandia-talon edustalla eräs rouva sanoi minulle, ettei ymmärrä Schönbergiä. Minusta se on varsin piristävää sen erilaisuutensakin takia.

Schönbergin ja psykedeelisen orkesterimusiikin jälkeen vuorossa oli Mozartin pianokonsertto nro 25, solistina yhdysvaltalainen pianisti Emmanuel Ax. Mozartista vaan ei voi olla pitämättä, nerohan hän oli. Tämäkään ei siis tuottanut pettymystä. Emmanuel Ax soitti upeasti. Toisaalta, mitä muutakaan sitä olisi sellaiselta kuuluisuudelta odottanut. Myönnetään, en ollut kuullut Axista ennen kuin selvittelin, mitäs kivaa RSO soittaisi tänä keväänä. Joka tapauksessa Mozartin pianokonsertto oli taattua Mozartia. Jostain syystä noin suuret annokset (reilu puoli tuntia) melkein mitä tahansa Mozartin sävellyksiä saa minut nuokkumaan. Näin kävi tälläkin kertaa. Se on melko noloa, mutten vaan voi sille yksinkertaisesti mitään - Mozart on minusta melko unettavaa musiikkia.

Mozartin jälkeen Emmanuel Ax saatiin vielä uudestaan lavalle ja hän soitti ilman muuta orkesteria jotain. Tuntuu typerältä, kun en tosissaan tiedä, mitä se oli. Hienoa joka tapauksessa.

Tauon jälkeen Radion sinfoniaorkesterin lisäksi meille esiintyi Helsingin kamarikuoro ja vuorossa oli kantaesitys Magnus Lindbergin ensimmäisestä kuoro-orkesteriteoksesta, Graffitista. Graffiti teoksen nimessä viittaa kuoron laulamiin latinankielisiin teksteihin (ei siis ihme, etten ymmärtänyt sanoja), jotka taas perustuvat Pompeijin raunioista löytyneisiin seinäkirjoituksiin. Selvitin tämän vasta nyt. Olisi kannattanut selvittää ennen konserttia, niin olisin voinut päteä vähän enemmänkin tiedoillani esiintyjistä ja soitettavista sävellyksistä. Oikeasti muistin, että kuorona olisi ollut joku Helsingin mieskuoro (onko sellaista edes?) ja yllätyin, kun siellä olikin myös naisia. Pidin tästä kuoroteoksesta aika paljon. Kaverilleni se oli kuulemma oikeastaan ensimmäinen kerta, kun hän kuuli kuoroa, jos koulumme kuoroa ei lasketa. Tässä kohtaa sitä ei taideta laskea, meidän esittämät kappaleet (kuten vaikka Zen Cafen Laiska, tyhmä, saamaton) eivät taida olla verrattavissakaan Helsingin kamarikuoroon ja Lindbergin Graffitiin. Tämä teos antoi varmuuden siitä, että Mozart on minulle se unimusiikki; enää ei nimittäin pilkittänyt yhtään.

Kokonaisuudessaan tämä Radion sinfoniaorkesterin konsertti oli vähintään sen 6.50 euron arvoinen, jonka opiskelialippu maksoi. Enemmänkin tuollaisesta maksaisi ihan mielellään. Konserttimusiikin kuuleminen ihan livenä sinfoniaorkesterin soittamana on aika paljon eri juttu kuin levyltä, radiosta tai tietokoneelta kuultuna. Siinä oli tunnelmaa. Pakko päästä uudestaan. Mikäli katsoin oikein, RSOn ensivuoden ohjelmistoon kuuluu aika paljon Schönbergiä. Minä tahtoo!