Mitä sitä sitten näkee, kun ei näe?

Otsikon kysymystä on kysytty minulta aina aika-ajoin, mutta valitettavasti voin vastata siihen ihan vaan omalta osaltani. Kaikki sokeat kokevat sokeuden niin eri tavoin: toiset ovat nähneet joskus, toiset eivät ole nähneet koskaan mitään, toiset erottavat valoa ja hahmoja...

Minä olen nähnyt joskus, mutta vain toisella silmällä. Vasen silmäni on ollut aina ihan täysin sokea, eli käytännössä se tuntuu samalta kuin sitä silmää ei olisikaan. Ikään kuin koettaisin nähdä otsaan piirretyllä silmällä.

Oikea silmäni taas onollut kuusi vuotta sokea, muttei se ole yhtään samalla tavalla sokea kuin vasen. Kun silmästäni meni näkö, erotin vielä ainakin muutaman kuukauden ajan värejä ja hahmoja, valoa tietysti myös. Jos kontrastit olivat hyvät, saatoin hyvinkin erottaa tavaroita pöydältä tai lattialta, kuten myös oven seinästä. Mutta en nähnyt niitä selvästi, kaikki oli pelkkiä väriläiskiä. Väriläiskänäkemisestä oli tietysti oma hyötynsä niin kauan, kun sitä kesti.

Vähitellen värit hiipuivat pois ja erotin enää suunnilleen valoa, jos se oli riittävän kirkasta ja riittävän lähellä. Erotin kuitenkin valosta vielä värejä. Minulla oli sellainen hauska lamppu, jossa oli lasipallo, jota valaistiin alhaalta päin. Valo vaihtoi väriään punaisesta siniseen, sinisestä keltaiseen, keltaisesta vihreään ja taas punaiseen. Tällä lampulla erotin vielä värit, kunhan otin lasipallon pois telineestään ja katsoin suoraan valoon.

Noi Noin viitisen vuotta sitten valonäkökin hiipui hyvin minimaaliseksi, jolloin näinkin sitten valoa enää parista osasta silmää. Silloin saatoin kyllä vielä katsoa, onko huoneessa valot päällä vai ei. Vuosien saatossa viimeisetkin valonäön rippeet ovat karisseet pois ja nyt en ole erottanut valoa lainkaan varmaan kolmeen vuoteen. Lukuunottamatta tietysti sitä silmälääkärin mikroskoopin valoa, joka vaan sattui osumaan sopivaan kohtaan silmää.

Siinä heti, kun näkö alkoi enemmän ja enemmän hiipuilla pois, aivoni alkoivat kehittää minulle "hallusinaatioita" ja kuvittelin näkeväni kaikkea. Aluksi se oli melko pelottavaa, sillä saatoin mukamas nähdä, että edessäni oli joku tai esimerkiksi luistellessa, että laita on ihan vieressä. Ajanmyötä aivojeni kehittelemät näköelämykset ovat tulleet vähemmän pelottaviksi, mutta enemmän rasittaviksi. Silmissäni pyörii suunnilleen koko ajan jotain omituisia geometrisia kuvioita ja eri värejä. Shakkikuvio ja erilaisista "mosaiikeista" kootut tähdet, kolmiot yms. ovat tulleet tässä muutaman vuoden aikana vähän liiankin tutuiksi. Joskus toivon, että aivoni kehittäisivät vähän mielikuvituksellisempaa nähtävää, mutta toive ei hirveästi ole toteutunut. Periaatteessa näen ehkä oikeastaan hyvin sankkaa harmaata sumua, jossa sitten vähän kiertelee kuvioita. Enkä huomaa näkeväni kuvioita silloin, kun en keskity siihen, mitä oikein näen. Pystyn minä onneksi edes vähän vaikuttamaan siihen, mitä oikein näen: jos tahdon nähdä auton, näen sellaisen. Jos tahdon nähdä jonkun tietyn värin, näen sen. Eikä inun tarvitse kuin ajatella autoa tai jotain väriä, niin näen sen kyllä jo.

Olen vasta sokeutumisen jälkeen hoksannut, miten tärkeää visuaalisuus loppujen lopuksi minulle onkaan. Visualisoin ja piirrän todella paljon asioita mieleeni, esimerkiksi karttoja eri paikoista. Enää näkemäni kuvat eivät ole ihan niin tarkkoja tai luonnollisia, mitä ne alkuvaiheessa olivat. Erilaisten lukujonojen ja vuosilukujen muistamisessa minua auttaa se, että näen numerot väreinä. Näen kyllä mös sen numeron muodon - siis ihan mustavalkokirjaimissa - mutta numerot ovat silti aina tietyn värisiä. Pelkkiä numeroita voisi olla hirvittävän vaikea muistaa, mutta kun niihin yhdistää värit, muistaminen helpottuu. Kirjaimetkin näen väreinä ja sen ansiosta opettelin esimerkiksi viime viikolla neuropsykologiassa sanan hemisfääri. Olen melko varma, etten muistaisi sitä, ellen muistaisi kirjainten värejä.

Unien näkeminen onkin sitten vielä jännempi asia. Minun uneni ovat aika paljon toimintasekamelskaa, jossa ei hirveästi ehdi ajatella, näenkö niitä vai aistinko vaan muilla aisteilla. Mutta kyllä, näen unia, jotka ovat välillä hyvin visuaalisia, välillä vähemmän.

Olen unissani usein oma itseni, joskus oma itseni sokeana, joskus taas näkevänä. Vaikka olisinkin unessa sokea, näen silti ympäristöni, siis ainakin paremmin kuin oikeasti. Olen kerran nähnyt unen, joka oli pimeä. Sekin johtui siitä, että unen alussa minulle laitettiin maalipallolasit päähän, etten näkisi. Loppuvaiheilla lasit otettiin pois päästäni ja näin taas.