Leiriläisestä tulikin ohjaaja

Leirillä ohjaajana oleminen on rankkaa. Vaikka leiriläisenäkin on rankkaa ja leirin jälkeen väsyttää, kyllä se ohjaajan pesti oli paljon kovempi. Vapaa-aikaa ei nimeksikään ja koko ajan pitää olla skarppina. Hauskaa silti oli, en voi kiistää.

Melkein kaikki leiriläisistä olivat minulle jo ennalta tuttuja. toisaalta hyvä, toisaalta olisi saattanut vaikeuttaa statustani ohjaajana, kun kaikki tunsivat minut jo edellisiltä leireiltä leiriläisenä. Silti jo ensimmäisenä päivänä minun vetäessä hienoa itsekeksimääni tutustumisleikkiä koko 46 leiriläisen porukka kuunteli hiljaa ja noudatti ohjeita. Se tuntui hienolta: minua kuunneltiin ja toteltiin! Oli myös hauska nähdä, että suunnittelemani tutustumisleikki toimi myös käytännössä, vaikka emme olleetkaan sisällä, kuten olin ajatellut.

Leiripaikkana meillä oli Kulttuurikeskus Sofia vuosaaressa. Paikka oli noin muuten ihan mukava, vaikka kummalliset valaistukset häirisivät meidän heikkareita (ruokalassa ei kuulemma meinannut nähdä mitään) ja lukuisat portaat ja puoikkaat kerrokset ilman ainuttakaan hissiä häiritsivät meidän pyörätuolissa istuvaa leiriläistä. Paikan ainut invahuonekin oli portaiden takana. Hengissä näistäkin ongelmista selvittiin.

Leiriviikkoon mahtui niin paljon kaikkea, että siitä on enää vaikea kirjoittaa mitään tyhjentävää. En tiedä, aionko jatkossa mennä ohjaajaksi kesäleireille. Vaikka se onkin mielettömän hauskaa ja ihmiset ovat mukavia, on se myös oikeasti tosi rankkaa eikä minusta ole koko ajan mitään hyötyä, kun en voi auttaa ruokailuissa tms, vaan olen itsekin autettavana. Saa nähdä, miten tässä käy.

Pari sokkopoikaa olivat miettineet jossain vaiheessa viikkoa, kuinka voin olla ohjaaja, kun en näe. Kysyin heiltä viimeisenä päivänä, miten onnistuin roolissani. "Ihan hyvin", oli vastaus.

46 tuolin järjestäminen riveihin yksin oli jännää puuhaa. Onnistuin siinä ihan mallikkaasti, vaikka välilllä kadottelinkin niitä tuoleja ja kuljin salissa ympäriinsä taputellen käsiä. Yksi uusista ohjaajista ei meinannut uskoa, etten näe mitään. Käytin ensimmäisen kerran sitten vuoden 2004 oikeasti keppiä leirillä, enkä edes hävittänyt sitä. Ihmiset luottivat opastukseeni, mikä oli varmaan suurimpia luottamuksen osoituksia, jonka olen koskaan saanut. Ohjaajaporukalla oli hauskaa, sain vähintään 50 elinvuotta lisää (ja kymmenittäin käpyjä päälleni).

*******

Minusta on hyvin epäluontevaa puhua poikaystävästä, niinpä nyt, kun Hesarissakin olemme samassa jutussa näkyneet, hän saa luvan täälläkin olla Mikael.

Teimme eilen leipää. Tai jos tarkkoja ollaan, minä osallistuin leiväntekoon vain öljyttämällä yhden kulhon ja jauhottamalla kaksi. Mutta tuore itsetehty leipä on mielettömän hyvää.

*******

Kävin tänään vihdoin ja viimein ensimmäisen kerran Helsingissä rullaluistelemassa. Homma sujui muuten aivan mainiosti, mutta kadotin toisen rannesuojani jonnekin meidän eteisen ja talon takana menevän kävelytien välille. Alamäet menin hyvin tiukasti jarrutellen, sillä reitti ei ollut kovinkaan tuttu ennalta - alkumatkaa olen muutaman kerran kulkenut. Seurasin koko ajan kepillä tien reunaa ja uskoin palaavani täysin samaa reittiä, mutta olinkin jo ihan eksyksissä. Oikealle reitille löytääkseni päätin ottaa rullaluistimet pois jalasta.

Löysin itseni jälleen kartalle (tai niin ainakin uskoin), mutta jatkoin matkaa kuitenkin ilman luistimia. En ollutkaan yhtään tajunnut, miten pitkälle olin jo ehtinyt, kävellen se sama matka tuntui hyvin paljon pidemmältä, vaikka luisteluvaihtini ei olekaan mikään päätä huimaava. Laitoin luistimet takaisin jalkaan kun jo ihan varmasti tiesin, missä olen. törmäsin mieheen, joka ärähti: "Kato etees mitä sä teet!" Pysin anteeksi ja sanoin, etten näe. "Ootko sä näkövammanen? Anteeks." Ei hän kovin anteeksipyytävältä vaikuttanut. Jäin vain kummastelemaan sitä, kuinka hän ei minua nähnyt: rullaluistelin sillä hetkellä ylämäkeen, hyvin hidasta vauhtia, minulla oli keltainen huomioliivi ja valkoinen keppi. Tunnustan kyllä kirjoittaneeni tekstaria samaan aikaan, että oli sitä vikaa minussa itsessänikin. Olisin saattanut huomata miehen, jos minulla ei olisi ollut kännykkä korvalla. tästä opin siis ainakin sen, etten rullaluistellessa tekstaile.

Pääsin haavereitta kotiin, mutta kotona sitten kumarruin nostamaan lattialta sinne eilen pudottamaani samppoopurkkia, jota en silloin löytänyt. Kolautin silmäkulmani ovenkahvaan. Onnistuin haavoittamaan itseäni ihan niin, että vertakin tuli. Koko silmää en kuulemma saanut mustaksi, harmi. On sentään tuo silmäkulma turvoksissa.

*******

Kouvolassa Taikapäivillä tapaamani Ian Rowland kirjoittaa englanninkieliseen taikurilehteen Magic Circulariin palstaa. Heinäkuun numerossa hän puhuu Kouvolan Taikapäivistä ja kertoo jutussaan myös minusta, kuvan kera. Ian sanoi lukeneensa blogiani googlen kääntäjän avustuksella, niinpä terkkuja vaan sinulle, mikäli tämän luet! Tätä menoahan minusta tulee ihan kansainvälinen julkkis. Aika pelottavaa.

*****

Enää neljä viikkoa keikkaan Joensuun Parafestillä. Onneksi sitä ennen ei olekaan mitään suunniteltua, joten aikaa harjoitteluun (ja yo-kirjoituksiin lukemiseen ja erityisesti englannin opiskeluun) löytyy kylllä. Pituushyppytreenitkin aloittanen ensi viikolla.