Luokkakokous

Sain kutsun ala-asteen luokkakokoukseen. Vähän on tavallaan aikaisin (kahdella isoveljelläni oli myös sovittu ala-asteen luokan luokkakokous tälle vuodelle), mutta niin me vaan jotenkin päätettiin silloin kuudennella. En vielä tiedä lainkaan, haluanko mennä.

Tämä on nyt ehkä sinänsä hieman vaikea ja huono aihe kirjoitettavaksi julkisessa blogissa. En tiedä yhtään, kuinka moni entinen luokkalaiseni on mahtanut tai mahtaa lukea tätä, mutta aivan sama. Otan riskin. Senkin riskin, että joku heistä lukee kirjoitukseni ennen luokkakokousta.

Minulla ei ollut ala-asteella mitenkään mukava luokka. en voi sanoa nauttineeni siitä porukasta kauhean paljon. Kaverini sanoin: he eivät tehneet elämästäni kovinkaan helppoa. kuten olen täällä ennenkin sanonut, olin koulukiusattu - tajusin sen paremmin ehkä vasta jälkikäteen. Vaikka kiusaamiseni oli enimmäkseen "vain" porukasta ulkopuolelle jättämistä ja hyvin selkeää syrjimistä, oli se kuitenkin aika rankkaa. En tainnut edes vanhemmilleni puhua siitä, vaikka taatusti he ainakin osan tiesivät (kiva teidän varmaan lukea tällaista blogistani. Terkkuja vaan sinnekin.).

En osaa sanoa, oliko minulla ala-asteella enemmän "huonoja" vai "hyviä" päiviä. Olen sen verran aktiivisesti pyrkinyt unohtamaan koko ajanjakson elämästäni. Sen tiedän, että päivästä tuli hyvä, jos kukaan ei erityisesti syrjinyt minua, joku sattui puhumaan ystävällisesti ja vapaaehtoisesti tai muutoin oli edes inhimillinen minua kohtaan. Muistan eräänkin päivän kuudennella luokalla, kun yksi tyttö eniten minua kiusanneesta porukasta yhtäkkiä pukuhuoneessa näyttikin minulle, missä on vapaa paikka. Olin siitä iloinen vielä kotona.

Muistan ala-asteelta parhaiten sen suuren epävarmuuden ja huonouden tunteen, jonka vallassa taisin olla lähes päivittäin. Neljännen luokan jälkipuoliskolta se aina vain lisääntyi. Vietin välitunteja vessassa lukkojen takana, jottei minun tarvitsisi olla siellä muiden lasten keskellä - tai oikeastaan yksin seinän vieressä. Odotin innolla välitunnin loppumista, sillä tunneilla luokassa oli niin paljon helpompaa. Siellä yksinäisyys ei paistanut läpi. Siellä minua ei juostu karkuun juuri näkökenttäni äärirajoilla tai kyselty, miksen minäkin ole harjaantumiskoulun puolella, kuten "kaikki muutki vammaset".

En voi sanoa olleeni tekemisissä silloisten luokkalaisteni kanssa ala-asteen jälkeen. Jokainen taisi kyllä tulla vielä samalle yläasteelle, muutama samalle luokallekin, mutta seiskaluokan satunnaisia moikkauksia lukuunottamatta en ollut heidän kanssaan tekemisissä. Yksi entinen luokkalaiseni on ollut samassa lukiossa kanssani, oli vielä samassa ryhmässäkin, mutta emme juurikaan liikkuneet samoissa porukoissa. En tiedä yhtään, mitä ihmisten elämään on mahtanut kuulua yläasteen jälkeen. Kukaan heistä ei ole edes Facebook-kaverini.

Sinänsä voisi olla mielenkiintoista käydä luokkakokouksessa katsomassa, mitä heistä on tämän kuuden vuoden aikana oikein kasvanut. voisin pitää sitä jonkinlaisena psykologisena ja sosiaalisena kokeena. Vaikka kuusi vuotta onkin toisaalta pitkä aika, se on kuitenkin vielä niin lyhyt aika, etten ole varma, olenko valmis tapaamaan entisiä kiusaajiani. Aktiivisesta unohtamiseen pyrkimisestä (miten vaikeasti sanottu...) huolimatta muistot ovat vielä sen verran arkoja, että hieman epäröin.

Epäröintiä lisää jonkin verran myös tapaamispaikka. Sovimme jo silloin kuudennella luokalla tapaavamme eduskuntatalon edessä. Siitä olisi nyt siis tarkoitus ilmeisesti lähteä jonnekin ravintolaan syömään. yrityksestä huolimatta Helsingin keskusta-alue on minulle edelleen hyvin tuntematonta ja sekalaista seutua. en siis käytännössä osaa mennä siellä yhtikäs mihinkään (Rautatieasemalta löydän hyvällä tuurilla Kaisaniemeen ja kruununhakaan, myös sisäreittiä Foorumiin ja ehkä Kamppiin asti). En tiedä, olisiko kukaan porukassa halukas opastamaan minua ja pitämään huolta siitä, että pysyn matkassa. eiköhän joku sen velvollisuudentunteesta ja pakosta tekisi, mutta hieman epäilyttää. Tämän paikkojen outouden vuoksi en oikein usko voivani tehdä niinkään, että kävisin vilkaisemassa, millainen meininki oikein on ja lähtisin sitten pois. voisin ehkä myös ottaa jonkun kaverin mukaan, mutta se saattaisi olla vähän vaivaannuttavaa, jos joukossa olisi yhtäkkiä joku aivan outo tyyppi. Toisaalta en edes tiedä, kuinka pääsisin eduskuntatalolle yksin.

On tätä vielä pari viikkoa aikaa miettiä suuntaan ja toiseen.

*******

Olenpa kirjoitellut tällä viikolla harvinaisen ahkerasti.

Eilen minulla oli parin tunnin yleisurheiluharjoitukset. Juostiin vähän vetoja ja hypittiin pituutta. Yllättävän hyvin tuntui molemmat sujuvan näin tauon jälkeenkin. Pituteen otettiin heti vähän pidempi vauhti: aikaisemmin olen hypännyt viidellä askelella, nyt otettiin seitsemän. Treenaaminen pitkästä aikaa oli oikeasti todella mahtavaa. Minulla ei varmaan ikinä sillloin kasiluokan yleisurheiluaikoinanikaan ollut näi suurta motivaatiota. Olisin voinut olla Eläintarhan kentällä vielä paljon pidempäänkin treenaamassa. Seuraavalla kerralla todenäköisesti myös muistan, kumpaan suuntaan ratikalla pitää mennä - nyt menin ensin ihan päinvastaiseen...

Eilen illalla tajusin yhtäkkiä jotenkin hyvin suuresti ja voimallisesti olevani oikeasti onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Se on kuulkaas hieno tunne. en edes keksi, mikä voisi olla paremmin.