Helppo ja vaikea reitti

Huomenna aamusta on lähtö Hollantiin EM-kisoihin. Oikeastaan kisat alkavat vasta lauantaina avajaisilla, mutta tässä niitä ennen tehdään luokituksia. Vammaisurheilussa urheilijat luokitellaan vamman ja sen vaikeuden mukaan ja luokituksia tarkistellaan aina silloin tällöin. Minulla ei vielä kansainvälistä luokitusta edes ole ja siksi lähden Hollantiin muuta joukkuetta aikaisemmin.

Koska tämä Suomessakin tehty ”perusluokitus” on tehty vain papereiden perusteella, ei minulla oikein edes ole käsitystä, mitä luokitustilanteessa tapahtuu. Näkö siellä tarkistetaan, juu. Luokitusta varten olen lähettänyt Hollantiin etukäteen lääkärinlausunnon ja käännättänyt viimeisimmän epikriisini englanniksi.

Uskon minun kohdalla tuon luokittelun olevan aika helppo homma, kun en edes valoa näe.

Hollannista palattuani alkaa sitten taas treenit, kun toivottavasti nilkka on toipunut kunnolla siihen mennessä. Mutta tulevia treenejä varten olin tänään opettelemassa reittiä Olympiastadionille ja Eläintarhan urheilukentälle. Molemmat reitit olisivat ihanhelppoja ja yksinkertaisia, jos kaikki liikennevalot piippaisivat.

Olympiastadionille meneminen ei ole ongelma, mutta sieltä pois tullessa pitäisi ylittää Mannerheimintie sellaisesta kohtaa, jossa valot eivät pidä ääntä. Liikkumistaidonohjaajani mukaan siinä ei välttämättä edes kulje muita jalankulkijoita, joilta voisi kysäistä valon väriä. Olympiastadionilta paluureitissä minun pitää myös kuunnella jalkapallokentän laidalla olevaa rakennusta, jotta tietäisin, missä yksi suojatie on.

Eläintarhassa yhdetkään valot eivät pidä ääntä. Muuten reitti olisi hyvin selkeä, mutta vilkasliikenteisen kadun ylittäminen on vähän jännittävää, jos ei tiedä, milloin valot ovat vihreällä. Siellä sentään saattaa olla muita kulkijoita.

Jos voisin jotenkin vaikuttaa kaupunkiympäristööni, sen lisäksi, että metrolaiturin reunassa olevan turva-alueen tuntisi hyvin kepillä, haluaisin myös kaikkien liikennevalojen pitävän ääntä.

"Liikuntavamma" kaveriksi

Kävin nyrjähtäneen nilkkani takia hakemassa maanantaina kyynärsauvan, kun sellaisen hakemiseen ei edes lähetettä tarvita. Kahtakin sauvaa minulle tarjottiin, mutta yhdessä sairaanhoitajan (ainakin oletan, että ne apuvälineiden lainausta hoitavat tyypit ovat sairaanhoitajia) kanssa totesimme, etten ehkä pysty kahta keppiä missään tilanteessa käyttämään. Yhden siis sain ja onneksi sen hain.

Pystyn mainiosti astumaan tuolla nyrjähtäneellä nilkalla, sille pystyy varaamaankin – jo lauantaina pystyi – mutta käveleminen ei ole kovinkaan mukavaa ja jos pidempään kävelee, nilkka kipeytyy. Sauvasta on siis tosissaan apua, kun painoa voi vähän jakaa. Pientä opettelua vaati kyynärsauvan ja valkoisen kepin kanssa kulkeminen, nyt se alkaa jo sujua ihan mallikkaaasti.

Maanantaina oli pakko kävellä hitaammin, koska kyynärsauvan käyttörytmi ei ollut vielä ihan hallinnassa. Piti jokaisella askelella ajatella, milloin sen sauvan pitääkään olla maassa. Onneksi aloitin opastuksessa, sillä jos olisi samaan syssyyn pitänyt miettiä myös valkoisen kepin rytmiä, olisin ollut ihan sekaisin.

Portaiden alaspäin käveleminen oli ensimmäisenä päivänä ongelma. En meinannut millään osata tähdätä kyynärsauvaa oikealle portaalle, vaan se luiskahteli yhden liian alas. En sentään lentänyt Hakaniemen metroaseman portaissa, vaan hidastin tahtia ja vähitellen tähtäys parani.

Myllypuron metroasemalla tuli vaaratilannekin, joka todennäköisesti olisi sattunut, vaikkei minulla olisikaan kyynärsauvaa ollut. Olen aina pelännyt kyseisellä metroasemalla laiturialueella liikkumista, mutta maanantaina oli oikeasti jo lähellä, etten pudonnut raiteille. Joku mies ehti huutaa ”seis” juuri ajoissa – jos olisin ollut vähänkään lähempänä reunaa, olisi kyynärsauva ollut jo tyhjän päällä.

Viimeistään tiistaina alkoi kyynärsauvan kanssa liikkumisesta tulla sujuvampaa, sillä olin kaksi tuntia liikkumistaidontunnilla opettelemassa reittiä Olympiastadionille. Kahden tunnin kävelemisen tuloksena vasen ranne kipeytyi ja kämmenen iho punersi. Ei se nilkkakaan ehkä ihan mielissään ollut kävelyreissusta, mutta onneksi oli sauva.

Tänään on vauhtiakin liikkumisessa ollut miltei normaalisti, eli kyynärsauvan käytöstä on tullut jo aika luontevaa. Olen myös tajunnut vihdoin laittaa sauvakäteen pyöräilyhanskan, ettei iho ihan täysin hajoa (olisin voinut tajuta sen suoraan, sillä esim. kepeillä kävellyt veljeni käytti pyöräilyhanskoja).

Yhdistelmällä kyynärsauva ja valkoinen keppi saa katseita, ihmiset availevat ovia, autot pysähtyvät suojatien eteen, vaikka itse on vielä melko kaukana, ja pohjalaiset mummot tulevat juttelemaan bussipysäkillä. Kukaan ei ole kehdannut kysyä, miksi kävelen kepin kanssa; mummokin kysyi vaan, kuinka kauan olen ollut sokea.

Sen tapaturmavakuutuksen voisi hankkia…

*******

Vilkaiskaa, mitä YLE uutisoi minusta.

Kaupungin vammaispalveluja

Kesän tullen tuli tarve hakea paria kaupungin vammaispalvelun piiriin kuuluvaa asiaa: lisää avustajatunteja ja liikkumistaitoa. Molempiin syynä oli oikeastaan yleisurheilu. Koska harjoitukset siirtyivät hallista ulkokentille, pitää minun oppia itse menemään niille. Ja kun harjoitukset ja kisamatkat lisääntyvät näin kesällä, tietää se enemmän työtä yleisurheiluavustajalleni. Tähän asti hän on toiminut ihan palkatta, mutta nyt ainakin kesän ajaksi ajateltiin hakea kaupungilta siihen avustajatunteja, että hän saa ihan palkkaa hommastaan.

Olen muuttanut Helsingissä asuessani niin monta kertaa, että oikeastaan yksikään sosiaalityöntekijöistäni ei ole tullut minulle mitenkään tutuksi. Nytkin piti ihan Helsingin kaupungin sivuilta katsoa, kuka mahtaa olla alueeni sosiaalityöntekijä, jolta minun pitäisi näitä asioita hakea.

Käytännössä yksi puhelinsoitto selvitti molemmat asiani. Avustajatunteja sain helposti lisää, eikä sekään ole ongelma, että minulle työskentelee kaksi eri henkilöä. ”Koska sä olet työnantaja, saat palkata ihan niin monta avustajaa kuin haluat.” Tuntien lisäys oli ihan yksinkertainen juttu, koska nykyään henkilökohtainen avustaja on vaikeavammaisille subjektiivinen etu – vai miksi sitä oikein kutsuisi. En tiedä, kuinka monta tuntia tähän subjektiivisuuden piiriin tarkalleen menee, mutta tällä päätöksellä minulla on elokuun loppuun 80 tuntia kuussa avustajaa käytettävissä. Koska Hollannin EM-kisamatka oli yksi syy, jolla lisätuntien tarvetta perustelin, lähetin vielä varmuuden vuoksi todisteeksi SUL:n hallituksen päätöksen EM-joukkueen kokoonpanosta.

Liikkumistaidon tuntien saaminen ei ihan niin yksinkertaista ollut, vaikka sos.työntekijä ottikin puheluni suullisena hakemuksena, eikä minun tarvinnut erikseen enää kirjoittaa vammaispalveluhakemusta. Liikkumistaidon tunnit ovat kuitenkin harkinnanalaisia ja sosiaalityöntekijäni miettikin mm. sitä, ovatko hakemani palvelut ristiriitaisia: jos minulla on avustaja harjoituksissa, miksi minun täytyy osata kulkea harjoituspaikalle itse, jos voisimme esimerkiksi tavata avustajan kanssa jossain pisteessä, johon jo valmiiksi osaan.

Tällä logiikalla voisi kyseenalaistaa myös sen, miksi minun piti osata mennä kouluun itse – minullahan oli avustaja!

No, sain perusteltua tarpeeni riittävän hyvin, jotta sosiaalityöntekijä lupasi myöntää 15 tuntia liikkumistaidonohjausta saatuaan lt-ohjaajaltani kustannusarvion. Hyvä niin, sillä vaikka sosiaalityöntekijä ei sitä ehkä ymmärtänytkään, on sokeana aika tärkeää se, että pystyy liikkumaan itsenäisesti. Vaikka teoriassa voisinkin mennä harjoituksiin niin, että näkisin avustajani ensin jossain tai hän hakisi minut jostain, on itsemääräämisoikeuteni ja vapauteni kannalta aika tärkeää, että pystyn myös itsenäisesti kulkemaan harjoituspaikoille. Aivan eri juttu on sitten kisamatkat paikkakunnilla (tai maassa), joissa en ole ennen käynyt. Siellä luonnollisestikaan en osaa kulkea itse ja tarvitsen jonkun mukaan.

Yksi vaihtoehto harjoituksiin menemiseen on tietysti taksi – sitä olenkin muutaman kerran käyttänyt, kun en ole ehtinyt opetella paikkoja. Kaikkiin harjoituskertoihin eivät taksimatkat kuitenkaan riitä. Enkä minä halua kulkea jatkuvasti taksilla sellaisia reittejä, jotka voisin opetella. Sekään ei tunnu järin vapaalta elämältä.

Nyt osaan jo mennä itse Pukinmäen urheilukentälle, vielä Olympiastadion ja Eläintarhan kenttä pitäisi opetella. Juuri nyt niillä ei olekaan niin kiirettä, sillä lauantaina Pukinmäessä kisoissa kahden suomenennätyksen lisäksi nyrjäytin – jälleen – nilkkani. Nyt se meni hiukan pahemmin kuin edellisellä kerralla, jos kivusta voi mitään päätellä. Harjoitukset jatkunevat heinäkuussa, kun ensin olen käynyt haistelemassa Hollannissa EM-kisatunnelmia. Saa nähdä, hyppäänkö siellä, vai tuleeko reissusta pelkkä fiilistelyreissu. Tietysti voin opetella reitit harjoituspaikkoihin jo valmiiksi, niin ei tarvitse heinäkuussa enää sitä miettiä.