Arki alkaa muotoutua

Olemme asuneet uudessa kodissa nyt kolmisen viikkoa. Vähitellen alkaa arki ja toimintatavat muotoutua, vaikka minusta tuntuukin, ettei tämä vielä ihan normaalia arkea ole. Ehkä sitten, kun saan ylioppilaskirjoitukset ohi…

Mikael opetti maanantaina, kuinka kaasuliettä oikein käytetään. Hän kielsi minua kuitenkaan kokeilemasta sitä yksin ilman, että hän on kotona. Minä en luvannut totella kieltoa. En taatusti olisi jäänyt odottelemaan hänen kotiintuloaan, jos olisi tullut tarve käyttää hellaa yksinäni. Joskushan minun on kuitenkin pakko oppia käyttämään sitä itsenäisesti.

Ei tarvinnut Mikaelin ”käskyjä” uhmata, kun tänään teimme pitsaa. Ruskistin jauhelihan, mitä varten piti saada hella päälle. Vaikka kuinka tiedän, miten se toimii, lopppujen lopuksi Mikael sen päälle pisti. Meidän kaasuliedessämme pitää näet sytyttää liekki jollain ulkoisella apuvälineellä, tulitikuilla tai kipinöitä antavalla sytkärijutulla, jollainen meiltä löytyy. Sain liekin useampaan kertaan syttymään, mutta aina se sammui. Taisin pelästyä niin paljon siitä syttymisestä, että käänsin kaasun heti nollille – vähän samaan tapaan kuin ensimmäisiä kertoja tulitikkujen kanssa.

Tänään kokeilimme myös kaasu-uunia ensimmäistä kertaa (sitä en kyllä ehkä vähään aikaan edes yritä kokeilla yksin). Meidän uunissamme ei ole lämpöasteikkoa, vaan hassu 1-8-asteikko. Onneksi netin ihmeellisestä maailmasta oli apua ja muutaman keskustelupalstan koluttuani löysin summittaisen muuntotaulukon. Apua oli myös tänään ostetusta uunin sisälämpömittarista. Pitsa tuli paistettua, ehkä hieman pohjasta palaneena. Siitä ne eräät nettisivutkin varoittelivat, että kaasu-uunilla saattaa pohjat helposti palaa. Ainakin tuli testattua samalla myös palovaroitin, kun se alkoi huutaa heti uunin luukkua avattaessa. Ehkä en onnistukaan räjäyttämään kämppää (vielä jos kaasuvaroittimen hankkisi… Varmuuden vuoksi).

Pienenä anekdoottina mainittakoon myös, että kun tänään lähdimme ruokaostoksille, oli ensin ostettava talousvaaka, jotta Mikael pystyisi tekemään asioita. Olemme pariin otteeseen keskustelleet desimitoista, joita hän vastustaa suuresti epätarkkoina ja huonoina, ”grammoina ne olla pitää”. Kysyin, kelpaako hänelle puhuva talousvaaka, joka näyttäävain viiden gramman tarkkuudella. ”Jos kuitenkin ostetaan kerralla hyvä.” ”Jota mä en voi käyttää. Hahaa.” Saan siis tästä eteenpäinkin tehdä kaiken desimitoilla – mutta onneksi se ei minua haittaa. Olipahan halvempi reissu, kun ei tarvinnut puhuvana sitä talousvaakaa ostaa.

*******

Väsyttää, paljon. Yritän houkutella itseni kirjoittamaan englannin esseetä, hieman huonolla menestyksellä. Luulin kellon olevan jo kohta kahdeksan, mutta taisinkin olla tunnin etuajassa.

******

Maanantaina kirjoitin filosofian. En tiedä, vastailinko yhtään sitä, mitä haettiin. Ihan kiitettävästi kuitenkin asiaa löytyi.

Kävin kerran kokeen aikana vessassa. Ensin yksi valvoja opasti minut paikaltani salin ovelle, josta toinen valvoja, jota en tunnistanut, vei minut vessan ovelle. Siinä vessan ovella hän kysyi: ”Tarttetko sä apua?”

Hihitin vessassa itsekseni kun mietin, millaista apua hän olisi minulle siellä tarjonnnut.

Se on muuten hassua, kuinka vaikeaa joitain on tunnistaa kuiskailusta. Yleensä olen tunnistanut aika hyvin kaikki valvojina olleet naisopettajat, vaikka he olisivat kuiskineet. Miesopettajien kanssa ei ole ollut yhtään niin helppoa. Muutenkin olen välillä sekoittanut miesopettajiemme äänet, mutta kuiskaus on vielä vaikeampi. Viime perjantainakin tunnistin kokeeni tulostaneen opettajan vasta sitten, kun kävimme kansliassa kysymässä, missä se pitäisi tulostaa ja hän puhui kanslistille hieman kovempaa. Siihen asti olin luullut häntä naiseksi.

Sattumuksia viikon varrelta

Yhtenä päivänä olin kävelemässä Kalliosta Hakaniemeen metroasemalle. Takaani tuli ihminen, jonka oletin ohittavan minut, mutta hän hidastikin kohdallani ja jäi kävelemään kanssani samaa tahtia.

”Moi, mä oon Taneli (nimi muutettu).”

”Öö, no moi, mä oon Ronja.”

”Kiva. Voisinko mä jotenkin auttaa sua?”

Kerroin kyllä pärjääväni itse. Taneli jäi kuitenkin kävelemään viereeni ja jutteli jotain siitä, ettei hän oikeasti ole Helsingistä vaan pelkästään käymässä. Minä kerroin käyväni lukiota Kalliossa ja olevani menossa töihin Itäkeskukseen. Metroaseman kohdalla hän sanoi menevänsä keskustaan, muttei tiedä, millä. Suosittelin metroa.

Taneli kertoi opiskelevansa Rovaniemen yliopistossa jotain digitaalista suunnittelua, tai jotain. Juuri ennen kuin astuin metroon, hän sanoi:

”Mä tota mietin, että haluisitko sä lähteä joskus mun kanssa kahville?”

Häkellyin. Ennen kuin ehdin vastata mitään, hän jatkoi kysymällä, onko minulla Facebookia. Kerroin koko nimeni, jolla hän minut sieltä löytäisi. Ei ole kahvittelukutsua kuulunut.

Valitettavasti tästä tarinasta jäi nyt puuttumaan ”Tanelin” söpö mie-murre, joka vilahteli silloin tällöin. Hänen puheestaan myös huomasi, ettei suomi ollut ihan äidinkieli.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun joku – yleensä ulkomaalaistaustainen – on kysynyt minua kanssaan syömään tai kahville tai halunnut puhelinnumeroni. Onhan se kiva, että selvästikin vaikutan mukavalta ihmiseltä vain kävellessäni kadulla. En kuitenkaan ole ottanut yhtään kutsuista vastaan. Ehkä Tanelikin jätti kutsunsa uudistamatta, kun FB:stä näki minun olevan parisuhteessa. Mikäli hän siis edes on minua sieltä etsinyt.

********

Muistaakseni jonain toisena päivänä tällä viikolla, kun tulin kotiin, rapustani tuli ihminen ulos juuri kun olin kaivamassa avaimia. Lopetin avainten kaivamisen ja kuvittelin pääseväni sisään, mutta tämä naapuripa ei ollut ihan niin helppo:

”Mihin sä oot menossa?”

”B-rappuun.”

”Joo. Asutko sä muka täällä?”

”Asun.”

”En mä ole sua nähnyt. Varmastiko asut täälä?”

”No kyllä asun. Oon asunut pari viikkoa.”

”Just. Kai sut pitää sisään päästää.”

Mitäköhän hän minusta oikein kuvitteli?

*******

Kävimme torstaina Myllypuron ostarilla kebabilla. Pohdimme, mitä oikein tilaamme ja kerroimme tilauksen kassalla olleelle myyjälle/tarjoilijalle/työntekijälle/mikäseon. Ennen kuin ehdimme mitään maksaa, keittiön puolelta tuli toinen tyyppi, joka meidät nähdessään sanoi:

”Hänelle alennusta, 5 euroa. Mikä hänen tilaus?”

Kassalla ollut mies kertoi toiselle tilaukseni ja tämä alennuksen luvannut sitten vielä sanoi, paljonko siitä sitä alennusta tulee (2 €).

Maksoimme annoksemme, Mikael täysihintaisena ja minä kummallisen alennuksen mukaisesti vain 5 euroa 7 euron rullakebabista. Mietimme, miksi hän halusi oikein minulle alennusta antaa. Selvä sokkoale se oli, mutta miksi?

Taidan käydä siellä useamminkin…

*******

Seisoin päälläni. Tulin vähän huonosti alas ja rojahdin puhuvan vaakani päälle.Jotain se ensin huuteli, sitten sanoi:

”Yritäuudelleen.”

Minä jäin lattialle nauramaan ja vaatehuoneessamme leffaan voice over –ääniä äänitelleet ihmiset tulivat vuorollaan katsomaan, mikä minulla on oikein hätänä. Omistan kannustavan vaa’an.

*******

Nyt aion mennä läheiseen metsään lenkkipolulle vähän loikkimaan. En tiedä yhtään, löydänkö sieltä takaisin.

Musiikkitalo korkattu, ja muita kuulumisia

Kävin perjantaina Musiikkitalossa ensimmäisen kerran, uudestaan heti sunnuntaina. Ensimmäisellä kerralla olin kuuntelemassa Sibeliusakatemian orkesteria ja Pekka Kuusistoa (opiskelijalippu 11 euroa, ei paljon päätä huimaa) ja sunnuntaina Apokalyptikaa (Mikaelin pikkuveli ei halunnutkaan lähteä – en tajua - ja sain siis hänen lippunsa). Molemmat konsertit olivat isossa salissa, Siba ilman äänentoistoa ja Apokalyptika sitten äänentoiston kanssa.

Musiikkitalon akustiikkaa on jo hyvin moni kehunut, mutta minunkin pitää hiukan: se on mahtava. Finlandia-talossa ääni jäi jotenkin tunkkaiseksi matkan varrelle, mutta Musiikkitalossa se pääsi soimaan hyvin. Perjantaina istumapaikkamme eivät olleet ehkä mitkään parhaat, istuimme orkesterin takana parvella. Etenkin Markus Linbergin viulukonsertossa tuli ajatelleeksi, että sooloviulu olisi saattanut kuulua paremmin vähän eri paikoille.

En ole erityisemmin kuunnellut Apokalyptikaa, mutta olen nähnyt herrat jopa kerran aikaisemmin livenä. Pidän kovasti heidän instrumentaalikappaleistaan. Minua kuitenkin hämmentää, miten paljon sellot voivatkaan kuulostaa sähkökitaroilta. Heillä on kuitenkin aivan selvästi soittotekniikat hallussa. Edvard Griegin Vuorenpeikkojen tanssi kiihtyi hyvin paljon, enkä ymmärrä, miten sen teeman edes saattoi soittaa niin nopeasti.

Musiikkitalossa on kai joka kerroksessa seinällä kohokartta. Yhtä karttaa vähän hiplailin, mutten oikein tajunnut siitä mitään. Varmaan jos rauhassa olisi sitä saanut tutkia, olisi paikat alkaneet hahmottua. Kohokartoissa yleensäkin on vähän sellainen huonompi puoli, että niistä ei ihan niin äkkiä ota selkoa kuin mustavalkokartoista. Musiikkitalosta tehdään myös sanakartta, mutta vielä se ei ole valmistunut. Jotain opasteraitoja lattiassakin meni, mutta niistä en tiedä sen enempää. En osaisi liikkua siellä yhtään yksin. Eikä perjantaina oppaananikaan ollut henkilö meinannut löytää mihinkään, kun paikat oli hassusti merkattu.

*******

Tänään oli minula englannin kuuntelu. Suurin osa on kuunnellut sen jo eilen, mutta koska kirjoitan sen lyhyenä, oli minulla eri kuuntelukin.

Olin ajatellut jo eilen aamuni niin, että lähden 10.30 bussilla kotoa ja ehdin siis aamulla hyvin lukea ja kaikkea. Ajattelin, että minun pitää olla koululla 11.30. Siinä hiukan kymmenen jälkeen tajusin yhtäkkiä, että minun kuuntelunihan alkaa yhdeltätoista, joten koululla pitäisi olla noin 10.30. Soitin taksin.

Taksikuski kysyi, onko minulla kauhea hoppu. Vastasin myöntävästi. Silti se jäi pihaan naputtelemaan navigaattoriin osoitetta ja ihan rauhallisesti pohtimaan, mitä kautta hänen kannattaisi lähteä ajamaan. Ei pelkkä navigaattori edes riittänyt (”Mä en ihan osaa käyttää tätä aparaattia”), vaan hän kaivoi esiin myös oikean kartan. Minä olin ihan hermona, koska oli noin 12 minuuttia aikaa ehtiä Myllypurosta Kallioon.

Juoksin portaat neljänteen kerrokseen ja kielistudion ovella kuunteluani valvova opettaja kysyi: ”Moi Ronja, haluatko sä tulla jo nyt sisään?” Niin. Miksi kummassa minulla olikaan niin kiire, kun kerta tiesin olevani ainut kuuntelija? Siihen jäi vielä oikein hyvin aikaa hieroa korvat, säätää laitteet toimimaan ja juoksennella pistekysymysteni perässä.

Oli kummallista olla ainut kuuntelija kielistudiossa. Istuin takarivissä, koska se oli ainut paikka, jossa tietokoneen sai seinään. Opettajakin naureskeli sille, että muuten täysin tyhjä kielistudio, mutta takanurkassa yksi tyyppi.

Kuuntelu tuntui kohtalaisen helpolta, vaikka vähän minä myös arvailin enkä oikeasti osaa sanoa, olenko vastannut jotain aaivan muuta.

*******

Kävin viikonloppuna myös Turussa. Meillä oli kesäleiriohjaajien virkistysviikonloppu, jossa ei ollut kuin ehkä puolet ohjaajista, ei tainnut ihan sitäkään olla. Kävimme Tuli on irti –näyttelyssä, joka oli minusta oikein hauska kokemus. Mitähän siitä sanoisin? Kannattaa käydä. Mukavan toiminnallinen ja interaktiivinen pläjäys. Pelastimme palavasta kerrostalosta hyppiviä ihmisiä.

*******

Filosofian kirjoitukset maanantaina. vielä lukematta yksi kirja kokonaan, toisesta noin 2/3. En suosittele tätä yo-kirjoituksiin valmistautumistyyliä kenellekään.

*******
Ostin kaveriltani käytetyn iPhonen. Vanha puhelimeni alkoi jo hajota käsiin. Jossain on sanottu iPhonen käytön olevan hauskaa – allekirjoitan väitteen täysin. Se ei tosin ole puhelimena mikään kätevin, ensin kun täytyy avata puhelinsovellus… En minä vielä kyllä sitä käytäkään kovin sujuvasti, että ehkä tämä tästä vielä. Puhelua en osaa katkaista muuten kuin todella monimutkaisin kommervenkein ja puoliksi tuurilla, niinpä tänäänkin olen tainnut jättää jo parin eri ihmisen vastaajaan kummallisia tyhjiä viestejä.

Syksy lienee saapunut

On taas vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. En vain ole ehtinyt. Hyvä, että olen ehtinyt koneella istua muutenkaan.

Hajotin miniläppärini. Muutin. Olin ilman nettiä. Kävin Seinäjoella yleisurheilukisoissa. Mikael muutti. Kirjoitin roolipeliä. Sellaista kaikkea.

Asun siis nyt – toivottavasti pitkään – Myllypurossa. Ostarille, metroasemalle ja Liikuntamyllyyn (urheiluhali, josta löytyy juoksuradat ja kaikki) ei ole pitkä matka. Valitettavasti vaan keskellä matkaa sattuu olemaan yksi kohtalaisen suuri rakennustyömaa, jonka ohittaminen ei ole sokkona niin kovin helppoa. Totesimme liikkumistaidonohjaajan kanssa, että siitä on turha mitään reittiä opetella. Niinpä meillä oli muutaman päivän ajan sellainen hyvin epäkätevä järjestely - kun en osannut kotoa mihinkään (paitsi Siwaan)enkä mistään kotiin - että soitin aina Mikaelin hakemaan minut metrolta. Maanantaina hänkin jo sanoi, ettei järjestely ole oikein toimiva. Onneksi lähelle tulee myös bussi, joten käytän sitä.

Mahtavaa on se, että tunnistan jo nyt oikean bussipysäkin, vaikka olen tullut bussilla vasta neljästi: kerran liikkumistaidontunnilla ja kolme kertaa yksin. Saatan tosin vielä varmistaa kuljettajalta, olemmehan oikealla pysäkillä, mutta periaatteessa voisin olla varmistamattakin. Tässä on vaan vähän pahana puolena se, että pidän tuollakin matkalla maamerkkinäni muutamia rakennustyömaita enkä tiedä, miten helposti tunnistan pysäkin sitten joku kaunis päivä, kun työmaita ei enää ole.

Kaasuhellaa en osaa vielä käyttää. Ostin huuto.netistä sängyn, mutten tiedä kyllä yhtään, miten hyvän. Kuten äitini sanoi, olisin ehkä voinut pyytää jonkun katsomaan sitä kuvaa... Suuri vaatehuone on aika kiva juttu.

*******

En päässyt englannin uusintakokeestani läpi. Suoritan kurssin Eiran aikuislukiossa verkkokurssina, mikäli nyt saan sen sivuston jotenkin toimimaan. Rehtori lupasi päästää minut kirjoittamaan, kunhan tietää sen kurssin olevan tulossa. Minua turhauttaa jo koko englannin opiskelu (en ole siis tosiaan vielä käytännössä aloittanut sitä verkkokurssia...) ja tekisi mieli luopua valkolakista tämän takia. Luovuttaminen ei taida kuitenkaan sopia luonteeseeni. En vaan jaksaisi enää tätä vaikeutta.

Ensi viikolla on englannin kuuntelu. Tein tällä viikolla yhden vanhan yo-kuuntelun harjoituksen vuoksi, vielä pari löytyisi, jotka voisin tehdä. Tekisi varmasti hyvää… Oli aika vääriä vastauksia avoimissa kysymyksissä.

Ensi perjantaina on myös äidinkielen tekstitaidon koe. Kirjoitin äidinkielen tosiaan jo keväällä, mutta tarkoitus olisi korottaa arvosanaa e:stä l:ään. Saa nähdä, kuinka siinä käy.

Tämä syksy on taas mennyt vähän pieleen näiden ylioppilaskirjoitusten valmistautumisen suhteen. Jo kolmannet kirjoitukset, enkä vieläkään oikeasti osaa lukea. Taitaa olla itsekurissa, opiskelutekniikoissa ja kaikessa muussakin vikaa. Ainut hyvä puoli on se, etten ota stressiä. Tällä tavalla en tosin voi mitään hyviä tuloksiakaan odottaa. Puolentoista viikon kuluttua on filosofian koe, enkä voi sanoa lukeneeni. Vielähän tässä ehtii… Eh.

Onneksi ylioppilaskirjoitukset ovat osaltani tämän syksyn jälkeen ohi. Toivottavasti. Tämä ei taida kuitenkaan luvata mitään kovin hyvää myöskään jatko-opintojen tenttien suhteen.

*******

Tein tällä viikolla ensimmäisen kerran oikeasti yksin kärrynpyörän. Tänään tein niitä lisää. Kärrynpyörä oli asia, jonka halusin oppia akrobatiakurssilla. Tavoite siis saavutettu. Olen oppinut myös seisomaan aika hyvin päälläni ja käsilläseisonta sujuu hyvin ainakin silloin, kun joku vähän auttaa.

*******

Lauantaina oli vammaisten yleisurheilun SM-kilpailut Seinäjoella. Oman ja valmentajan sairastelun vuoksi treenaaminen muutaman edellisen viikon aikana jäi melkoisen vähälle, emmekä siis oikeasti olleet ehtineet harjoitella kuin noin kolme kertaa. Paransin viime helmikuun ennätystäni (315 cm) 25 sentillä, hyppäsin siis 340 cm. Ei mitään hupputuloksia, jos vertaa vammattomiin ikäisiini, mutta tuolla hypyllä ylitin Lontoon paralympialaisten sokkonaisten b-rajan. Se oli pituushypyssä minulla sellainen pitkän ajan tavoite, mutta koska se nyt tuli vähän vahingossa jo saavutettua, varmaan seuraava tavoite on se a-raja (380 cm).

Pidimme eilen loikkatreenin ja hyppelimme erilaisia loikkia ja muita hyppyjä. Kummallinen havainto oli, että hypin yhdellä jalalla paljon paremmin vasemmalla kuin oikealla, jonka pitäisi olla se vahvempi ponnistava jalka. Täytynee harkita ponnistusjalan vaihtamista.

*******

Nyt voisin käydä vähän seisomassa päälläni ja lukea sitten sitä filosofiaa.

Pikapäivitys

Akrobatiaryhmässä meni eilen jo paljon paremmin. Kyllä minä vielä näytän niille.

*******

Huomenna on englannin kurssin uusintakoe, josta on käytännössä kiini koko ylioppilaaksi tulemiseni. En ole koskaan ollut näin luottavaisin mielin ennen englannin koetta. Pian se nähdään.

*****

Yhtäkkiä iskenyt selvä tietoisuus vanhemisestani (ah, tiedän, että 19-vuotias on 'niiiiiiin' vanha, ja koko elämä on jo takana...) ja aikuistumisesta ovat aiheuttaneet minulle pienehkön kriisin, joka ei oikeasti ole missään suhteessa vakava, lähinnä vain maailman menon ihmettelyä. Aikuistumiskriisiä ei suinkaan helpota se tosiseikka, että reilun viikon päästä olen paperilla avoliitossa ja että taidan olla ihan tosissani perustamassa parin kaverini kanssa yritystä. Aikuisten maailma hyökkää viimeistään nyt niskaan.

*******

Tällaista tänään. väsyttää mielettömästi, vaikka kello on vasta yhdeksän. Kävin tänään uimassa ja sain ainakin pari mustelmaa käteeni, tuon yhden alkuperästä en ole varma.

"Hyvinhän se meni."

Minulla oli tänään koululla ensimmäinen kunnon akrobatiatunti. Ihan muistutukseksi, koko syksynä ei minulla käytännössä ole muuta koulua kuin tuo yksi akrobatiakurssi, ellei yhtäkkiä kiinnostakin tehdä vielä jotain muuta. Tänään oli siis ensimmäinen tunti, jolla oikeasti tehtiinkin asioita.

Aloitimme tunnin alkulämmittelyillä, lihaskunnolla ja venyttelyllä. ”lajinomaiseen” harjoitteluun päästiin sivuttaisilla kuperkeikoilla, eli käytännössä sikiöasennossa pyörittiin ympäri. Kun olin pyörinyt patjan päähän, yksi ryhmäläinen totesi: ”Hyvinhän se meni.” Oliko aihetta epäillä jotain muuta?

Hetken kuluttua teimme kuperkeikkoja eteen ja taaksepäin. En ole koskaan kokenut niitä vaikeiksi, olen myös liikuntakerhossa ohjaajana ollessani opettanut muita kuperkeikkojen saloihin. Tiedän osaavani kuperkeikat ihan mallikkaasti. Opettaja hetken pyörimistäni seurattuaan totesi: ”Ronja, sä olet ihan kone.” Niin, pitikö sen olla vaikeaa? Myönnetään, kyllä minulle myös annettiin lisävinkkiä kuperkeikkojen tekniikkaan.

Harjoittelimme käsilläseisontaa jalat seinällä 90 asteen kulmassa. Opettaja näytti esimerkkiä ja antoi kohtalaisen selkeät sanallisetkin ohjeet. toimimme kolmen hengen ryhmissä. Kun minun vuoroni tuli, ryhmäläiseni alkoi neuvoa: ”Tässä on tää seinä. Laita sit kantapäät sitä vasten. Noin...” Paikalle tuli vielä opettajakin antamaan lisätukea lantiosta – joka kerta, kun olin seinällä, eikä hän oikeastaan edes katsonut, pärjäisinkö ilman.

Tänään jos koskaan huomasin pääosin melko ennakkoluulottomienkin ihmisten ennakkoasenteita sitä kohtaan, mitä sokkona voi osata tai pystyä tekemään. Akrobatia ei ehkä kuulosta ihan ensimmäiseltä sokkolajilta, mutta tiedän kyllä oikeasti akrobatiaa harrastavia syntymäsokkoja. Minä olen sentään joskus nähnyt ja harrastanut käytännössä koko ikäni enemmän tai vähemmän liikuntaa, eikä siinä ole mitään vaikeuksia. ”Sokeus ei ole liikuntarajoite”, kuten Mikael asian totesi.

Joudun selvästi tekemään taas hieman enemmän työtä kuin muut, jotta löydän paikkani ryhmässä. Saan myös tehdä työtä sen eteen, että ryhmä – opettajaa myöten – ymmärtävät minunkin kykenevän liikunnallisesti samoihin asioihin kuin muut. siitä olen varma, että ne vielä tulevat huomaamaan sen. Tarvitsen ehkä apua joissain asioissa, en välttämättä ymmärrä kaikkia liikkeitä vain sanallisesta selityksestä enkä aina löydä patjan päätä itsenäisesti, mutta ei se estä minua seisomasta käsillä tai tekemästä kuperkeikkoja.

Tänään alkoi myös musiikkiopistolla jälleen teoriatunnit. Bussipysäkiltä opistolle vievä tie oli käytännössä täysin auki ja kuljin hieman epävarmasti. Parkkipaikalle tullut nainen kysyi: ”Saanko mä auttaa sua, vai haluatko sä harjoitella?” Harjoitella, mitä? En ihan ymmärtänyt, mutta otin kyllä avun vastaan, vaikka siitä kohtaa olisinkin jo löytänyt itse.

Nainen lähti sitten opistolla vielä etsimään minulle oikeaa luokkaa, kun tietojeni mukaan luokka oli vaihtunut (ei ollutkaan, mutta netissä oli ilmoitettu eri luokka). menimme portaisiin ja kun – yllätys yllätys – onnistuin kävelemään portaita alaspäin kompastumatta, putoamatta tai muuten loukkaamatta itseäni tai hajottamatta ympäristöäni, nainen sanoi: ”Hyvinhän se meni.”

******

Olen ylpeä tämän päivän sosiaalisuudestani: istuin musaopistolla käytävässä, kun paikalle tuli uusi teoriaryhmäläiseni. aloitin oma-aloitteisesti keskustelun hänen kanssaan, muutama vuosi takaperi olisi se ollut sula mahdottomuus. Taisin myös aiheuttaa hänelle ja toiselle uudelle ryhmäläiselle hieman hämmentävän tilanteen, kun käytävllä istuessani minulla oli keppi siististi kasassa ja poissa näkyvistä. Hetken kuluttua aloimme epäillä olevamme väärässä paikassa ja lähdimme asiaa selvittämään, minä etunenässä. Nousin siis paikaltani ja otin vaan kepin esiin, lähdin johdattamaan meitä kohti teoriaopettajamme ääntä. en usko kummankaan heistä tajunneen tätä ennen, etten minä näe. Luokkaan tullessamme teoriaopettaja luuli minun ja sen ensimmäiseksi tapaamani uuden ryhmäläisen tuntevan toisemme etukäteen. No, olimmehan me jo viitisen minuuttia ehtineet jutella.

*******

Hieno filosofian lukusuunnitelma meni pieleen heti ensimmäisellä viikolla, kun olinkin kipeä. Nyt olen jo oikein kunnolla jäljessä. Onneksi suunnitelma oli löysä ja jätti loppuun paljon aikaa, joten ehkä kuitenkin ehdin. Taidan olla myös vähän jäljessä muuton kanssa: viikon kuluttua saan avaimet uuteen asuntoon, enkä ole vielä juuri mitään tehnyt.

(loppu)kesäfunssa

Sain tiistaina jostain kummasta kuumeen. Sen korkeudesta ei ole aavistustakaan, sillä kuumemittarissani ei (vieläkään) ole toimivaa patteria. Silti selvästi se kuume nousi siinä joskus aamusta, vaikka veli otsaani kokeiltuaan sanoikin ”ei sulla mitään kuumetta ole”.

ajattelin kuumeen oikeuttavan – yöunien uhallakin – nukkumaan päiväunet. Koisin pari tuntia iltapäivällä oikein tyytyväisenä. tyytyväisyyttä ei ollut enää silloin neljän jälkeen aamuyöllä, kun nousin sängystä, enkä ollut nukkunut silmällistäkään. Toisaalta ei minua hirveästi edes ärsyttänyt, olin suuren flow-tilan vallassa ja työskentelin ompelutyön parissa viisi ja puoli tuntia putkeen.

eilisen päivän sinnittelin ilman päiväunia, jotta nukkumisesta tulisi taas edes jotain. Iltapäivästä alkoi olla kohtalaisen suuria hallusinaatioita, joiden takia ihan oikeasti piti miettiä, mikä on totta ja mikä ei. Nukahtelin huomaamattani ja kirjoitin yhtä tekstiviestiä yli puoli tuntia, kun ajatus karkasi jotakuinkin jokaisen sanan välissä. Huomasin vasta myöhemmin, etten ollut edes lähettänyt koko viestiä. Päätin, että kahdeksalta voin mennä nukkumaan.

Menin nukkumaan ja nukahdin noin sekunnissa. Heräsin hieman yhdentoista jälkeen tekstiviestiin, kun en ollutkaan sulkenut puhelintani, mitä suunnittelin. Huomasin samalla, että olin laittanut kännykkään herätyksen 8.15. Ei mitään muistikuvaa. En myöskään tiedä, miksi kummassa minun muka olisi pitänyt herätä.

Kolme tuntia nukuttuani toivoin, että Nukku-Matti ei olisi vielä minua ihan hyljännyt. Turha toive. Pyörin hereillä kolmeen, jolloin nousin ja keitin itselleni nuudeleita, kun oli vähän nälkä. Menin takaisin nukkumaan puoli viisi ja nukahdin alle puolessa tunnissa. Heräsin kymmeneltä, nukahdin uudestaan ja heräsin jälleen vähän ennen kahtatoista. Yhteensä siis noin 10 tuntia nukuin, vähän hassuissa pätkissä.

Ennen kuin olin kunnolla saanut itseni hereille – tai siis ennen kuin olin noussut sängystä – kaverini soitti. Minusta ei lähtenyt käytännössä yhtään ääntä. en ole varmaan ikinä menettänyt ääntäni yhtä pahasti.

Olin suunnitellut soittavani tänään lääkäriajan, jotta saisin taas reseptin melatoniiniin ja nukkumisestani tulisi jotain. Minun myös pitäisi näyttää vatsassani olevaan kummalista kai punaista läiskää, joka on ollut siinä monta vuotta mutta viime aikoina kasvanut aika paljon. Äänettömänä en kyllä ryhtynyt soittelemaan mihinkään.

Sain Mikaelilta määräyksen olla täysin hiljaa, puhumatta ja hyräilemättä mitään, jotta ääneni paranisi mahdollisimman pian. Olen ollut hiljaa. Välillä tosin vähän puhuin puhelimessa, kun pitäähän siihen vastata, jos se soi.

Puhumattomuus on muuten ihan jees, mutta ihmisten kanssa kommunikointi tulee melko hankalaksi. Kauppaan en voi ollenkaan lähteä, koska pakko minun olisi niille myyjille puhua. Onneksi määräyksen minulle antanut Mikael lupautui hoitamaan kaupassakäynnin puolestani – sain siis ilmaisen kotiinkuljetuksen ostoksilleni sekä pari ekstraostosta. Kun hän toi tavarat luokseni, tuntui todella oudolta olla puhumatta. Kirjoitin jotain tärkeimpiä asioita paperille, nyökkäilin ja puistelin päätäni. Homma olisi ollut helpompaa, jos Mikael ymmärtäisi viittomakieltä edes vähän. Yksin ollessa puhumattomuus ei ole niin ongelma.

Huomenna taitaa jatkua hiljaisuusretriittini. Onneksi voin sentään kirjoittamalla olla yhteydessä ulkomaailmaan. Sinne lääkäriin pitäisi kuitenkin soittaa.

Minulla on muuten ollut jokaisen viimeisen muuttoni aikana tapana olla jossain vaiheessa kipeänä. aikaisemmin se oli melkein heti muuton jälkeen, nyt näemmä etukäteen.

Keskustelun vaikeus ryhmässä

Istuin perjantai-iltana iltaa viiden hengen porukassa. Illanvieton jälkeen sain palautetta sosiaalisista taidoistani: en osallistunut kauheasti keskusteluun, puhuin lähinnä vain silloin, jos joku puhui minulle suoraan. Olen huomannut saman kyllä itsessäni ennenkin. Suuremmalla joukolla (viisi on tässä siis jo paljon) keskustellessa minä olen helposti vain sivustaseuraajan roolissa. Tilanne on eri silloin, kun porukka on näkövammaisia.

Aluksi mietin, johtuuko se statuksestani porukassa. Vaikka perjantainakin tunsin kaikki, olin kuitenkin ensimmäisen kerran heidän kanssaan ”yhdellä”, en ollut viettänyt aikaa täysin sillä porukalla ennen, he muut olivat. Muutenkin näkevien seurassa harvoin olen sosiaalisesti kovinkaan vahvoilla, kun taas näkövammaisporukoissa statukseni on melko erilainen.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että suuremmassa ryhmässä toiminen ja keskusteleminen on minulle vaikeampaa, sillä jään paitsi non-verbaalisesta kommunikoinnista. Toiset saattavat katseella vaihtaa puheenvuoroja keskenään, välittää tietoa siitä, kuka puhuu seuraavana. Minun vaihtoehtoni ovat käytännössä joko puhua päälle tai olla hiljaa. Päälle puhuminen tuntuu usein olevan se ainut keino, jolla saan tuon kokoisessa porukassa sanottua asiani. Siksi valitsen ehkä mieluummin sen vaitiolon, sillä koen päälle puhumisen melko epäkohteliaaksi – eikä kukaan edes silloin kuuntele minua.

Kolmen hengen kesken keskustelu sujuu minultakin vielä ihan mallikkaasti, silloin katsekontaktilla tai muulla nonverbaalisuudella ei keskustelun sujuvuuden kannalta ole vielä niin suurta merkitystä. Neljän hengen porukka alkaa olla jo siinä maksimirajoilla. Lukiossa meillä oli kohtalaisen tiivis nelikko (kaksi meistä sai lakin keväällä, kaksi on vielä syksyn) ja siinäkin joukossa huomasin kyllä joutuvani puhumaan välillä törkeästi päälle, mikäli halusin sanoa jotain.

En tiedä, onko teoriani katseen ja nonverbaalin (kylläpä näytän nyt pitävän tuosta sanasta) viestinnän puuttumisesta lähelläkään totuutta, en nimittäin koskaan ole kyennyt juurikaan ko. viestintään. ainut, minkä voin varmasti sanoa todeksi, on vaikeuteni osallistua keskusteluun noin viiden hengen ryhmässä. Sitä suuremmissa porukoissa ehkä jo muutkin alkavat puhua raivoisasti päälle.

Näkövammaisten kesken ei katsekontaktin puuttuminen aiheuta ongelmia, se kun puuttuu kaikilta. Silloin puheenvuoron vaihtaminen ehkä hoidetaan jollain muulla tavalla – tai sitten kaikki puhuvat päälle. En osaa suoralta kädeltä sanoa, en ole niin suuresti kiinnittänyt asiaan huomiota. Seuraavalla kerralla, kun keskustelen suuremmalla näkövammaisporukalla, taidan tarkkailla asiaa.

Puhumattomuuteni seurassa ei juurikaan vaivaa minua. Seuraan sujuvasti keskustelua ja olen mukana, vaikken niin aktiivisesti osallistuisikaan. Saatan silloin tällöin sanoa jotain, jos koen minulla olevan oikeasti merkittävää sanottavaa. Keskustelen vilkkaasti, jos joku kohdistaa puheensa suoraan minulle. Hiljaisuuteni saattaa tosin saada muut miettimään, viihdynkö.

*******

Esitykset Parafestissa menivät ihan hyvin. Esiintymiskokemusta taikuuden saralta on kuitenkin vielä sen verran vähän, että olin käytännössä kauhuissani - jännitys on liian laimea sana sille tunteelle. Onneksi jälkimmäinen esitys ei jännittänyt enää läheskään niin paljon. Pitäisi vain esiintyä enemmän. Näyin myös Itä-suomen uutisissa.

*******

Asuntoasiat ovat selvinneet, kaikeksi onneksi. Muutan kuun vaihteessa Itä-Helsinkiin.

Unettomuuden paluu

Olen miltei koko kesän nukkunut vähintäänkin omalla mittapuullani kumman hyvin. En osaa sanoa yhtään, milloin univaikeuteni ovat alkaneet - sen osaan sanoa, etten yläasteellakaan suurimmaksi osaksi nukkunut kauhean hyvin. Yksi osatekijä on varmasti sokeuden ja valontajun puutteen aiheuttama melatoniinituotannon häiriöityminen, ja melatoniinin syöminen auttaakin minua nukkumaan, ainakin jossain määrin.

Tänä kesänä aloin ensimmäistä kertaa miettiä, voisiko univaikeuksieni syynä sittenkin olla myös jotain psyykkistä. rupesin pohtimaan sitä Maltan-matkan jälkeen, sillä siellä nukuin täysin ongelmitta, mutta kotiin palattuani en. Tajusin saman ilmiön noin muutenkin: kesäleireillä olen yleensä nukkunut oikein hyvin, kotona taas heikommin. Onko minulla kotona jotenkin niin paljon stressaavia asioita, jotka estävät nukkumasta?

Alkukesän jälkeen olen siis tosiaan nukkunut pääosin ihan hyvin ja riittävästi, kunnon virkistävää unta. Nyt viimeisen viikon aikana en ole nukkunut. Osaksi siksi, että olen pitkälle iltaan ja yöhön selaillut vuokrattavia asuntoja ja pakottautunut kuitenkin ylös aikaisin aamulla tekemään asioita. Jo valmiiksi vähän lyhyempien yöunien haitaksi on tullut keskellä yötä herääminen siinä jossain kolmen ja neljän välillä. Huomaan myös nukkuneeni melko pintapuolista unta, joka ei oikeasti juurikaan virkistä; tunnistan sen erityisen kummallisista uninsta.

Liian vähäinen uni näkyy mielialassani, oppimiskyvyssäni (vaikka kuinka olisin oppinut kesän aikana englantia, tämä viikko on ollut melkoista takapakkia), ruokahalussani (-haluttomuudessani) sekä vähitellen myös hienomotoriikassa. Unohtelen helposti asioita, pitkitän aamulla sängystä nousemista niin pitkälle kuin ikinä voin ja viimein väsymyksestä miltei itkien väännän itseni ylös, unohdan koko päiväksi syömisen ja joudun pakottamaan itseni syömään jne, jne.

Tänään heräsin joskus siinä kolmen ja neljän välillä, enkä sen jälkeen enää saanut unta. Viime sunnuntaina oli sama tilanne. Kaikkina muinakin öinä olen herännyt, mutta nukahtanut reilun puolen tunnin sisällä uudestaan. Päiväunia on ollut pakko nukkua, kun Hesaria koneelta lukiessa on pää vain tippunut näppäimistölle ja siivouksen lomassa hetkeksi pysähtyessä on tullut otettua pieniä torkkuja lattialla.

Tilanne ei enää ole missään määrin kovinkaan miellyttävä. En tiedä, kuinka saan itseni taas nukkumaan. Viikon kestänyt stressi ja epätietoisuus siitä, missä asun kuukauden päästä, kun menee asunto alta, ei ole juuri helpottanut. Sen lisäksi on englannin tunteja ja tehtäviä, joita en ehdi tai väsymykseltäni meinaa jaksaa tehdä ja takaraivossa yltyvä muistutus siitä, että filosofiaakin pitäisi ryhtyä vähitellen lukemaan. Ei sovi myöskään unohtaa kirjoittamattomia lehtijuttuja, siivousta, kaupassakäyntiä, tiskausta tai muita asioita, joille pitäisi vuorokaudesta riittää aikaa.

Hienomotoriikan heikkeneminen ja muut motoriset ongelmat eivät tässä tilanteessa yhtään helpota: minulla ihan tosissaan on ensi viikolla esiintymisiä sekä kitaran että taikuuden kanssa. Molemmat vaatisivat sitä hienomotoriikkaa, niinkuin harjoitteleminenkin. Erityisesti toinen kitarakappaleistani pitäisi soittaa nopeasti, mutta sormeni eivät meinaa taipua siihen. Korttien käsittely näyttää ja tuntuu tavalistakin kömpelömmältä.

Jos olisin edes tämän viikonlopun stressaamatta. Ehkä asiat tästä taas helpottuvat ja nukkumiseni normalisoituu, kunhan asuntoasiat varmistuvat. Huomenna ainakin vietän syntymäpäiviäni ja mietin vasta maanantaina näitä suuria velvotteita.

*******

Minut voi siis nähdä ensi perjantaina Joensuussa Parafest -tapahtumassa esiintymässä. Minusta parasta on se, että esitykseni tulkataan viittomakielelle.

Aika haltuun ja ryhtiä elämään

Törmäsin viime viikolla "tomaattitekniikkaan", Pomodoroon, joka lupaa ajanhallintaa ja tehokkuutta työskentelyyn. En kauhean syvällisesti ole tutustunut tekniikan saloihin, mutta luin siitä täältä. Heti on työntekoni saanut ryhtiä. tomaattien kerääminen on hyvin kannustava ja toimiva tapa. Tämä taitaa olla se, jota ajanhallintani on kaikki nämä vuodet kaivannut. Myös eilen saamallani noin tunnin kestäneellä kannustus/motivoimispuheella voi olla oma vaikutuksensa asiaan. Joskus täytyy vain kuulla itsestäänselvyyksiä jonkun toisen suusta.

Tällä hetkellä taas suuresti tuntuu siltä, ettei aikani riitä mihinkään. Sen lisäksi, että täytyy opiskella englantia ja harjoitella kitarakappaleita ja taikatemppuja ensi viikon keikkoja varten, on minun - jälleen - etsittävä itselleni asuntoa, ellen tahdo olla koditon syyskuussa. Olisi myös muutama kirjoittamaton lehtijuttu ja aivan liian pitkään roikkunut pöytäkirja. Onneksi tomaatit tuovat ryhtiä päivääni. enköhän selviä tästä kaikesta, kunhan vaan olen tiukka itselleni ja teen töitä, enkä syö jäätelöä kavereiden kanssa ulkona.

On ihan hauskaa, että tänään olen tehnyt jo kolme tomaattia yhdeksään mennessä (toisin sanoen suomensin yhden englannin kappaleen). Sen lisäksi olen soittanut yhdelle asuntovälittäjälle (turhaan). Jos sama meno jatkuu, tästä tullee tehokas päivä, joka sisältää vielä ainakin englannin tunnin, pari asuntonäyttöä ja leivän tekoa. Toivottavasti myös vähän harjoittelua.

Edit keskiviikkona: Olenpa mokaillut harvinaisen paljon linkkien kanssa; ensin oli linkin nettiosoitteessa kirjoitusvirhe, ihan siinä klikattavassa tekstissäkin kirjoitusvirhe. Ja vasta tänään huomasin, että toinen linkkini ei edes ollut linkki, kun oli koodissa virhe (kuvittelen olevani kunnon dataaja, kun osaan jopa html-koodata linkin... ja vähän muutakin).