perjantaina, maaliskuuta 09, 2012

Tätä jännittävää elämää: autoilua ja hiihtämistä

Kävin eilen hiihtämässä kaverini, ”yleisurheiluavustajani” kanssa. Aamusta laitoin viestiä yhdelle sokkokaverilleni, että miten se hiihtäminen oikein toimiikaan: kannattaako oppaan olla edessä vai takana vai mitä häh. Omasta edellisestä hiihtokerrastani on niin kauan (seitsemän vuotta), etten enää edes muista, miten sen tein.

Tuntui vähän hölmöltä mennä suksien kanssa keskustaan, kun missään teillä ei enää oikeastaan ollut lunta, pelkkää hiekkaa vain. Sää oli kuitenkin aika mukava ja yritin luottaa siihen, että laduilla ehkä vielä olisikin lunta.

Keskustaan matkatessa aloin jo vähän epäillä sitäkin, osaankohan enää edes laittaa monoja suksiin kiinni. Muutenkin mietitytti, mitä mahtaa hiihtelystä tulla niin pitkän tauon jälkeen.

Kun ladulle päästiin, kaikki epäilykset hälvenivät: oli lunta, monot kiinnittyivät ongelmitta siteisiin ja tekniikkakin oli vielä sen verran muistissa, että eteenpäin pääsi. ensimmäiset ongelmat tulivat vasta alamäessä.

Kaverini hiihtotaidot eivät juurikaan omistani poikenneet, vaikka hänellä tätä kokemusta parin viime talven ajalta oli jo kertynyt enemmän kuin minulta (toisaalta hänen hiihtotaukonsa oli ollut myös pidempi kuin minun). Hän sanoi jo aikaisemmin, ettei osaa laskea mäkiä ja mieluummin vain kävelee ne alas. Yhteistuumin päätimme kuitenkin kokeilla loivan mäen laskemista. Kaveri meni edeltä, minä pienen välin jälkeen perässä. Päätin luottaa siihen, että jos latu on hyvä, enköhän pysy sillä, vaikka mäki myös vähän kaartui.

En pysynyt.

Jotain kaveri edestäpäin huuteli, mutten oikein kuullut, mitä. Kivasti kuitenkin kellahdin hänen viereensä ladun sivuun, kun hän kuulemma oli käskenyt minun väistää itseään. Niinpä molemmat olimme sukset ristissä hangessa.

Ei muuta kuin ylös ja jatkamaan matkaa.

Pari alamäkeä kävelimme sukset kainalossa, mutta pari loivaa mäkeä onnistuimme laskemaan molemmat pystyssä. Yhdessä mäessä tosin kaadoin itse itseni, koska vauhti kasvoi sen verran kovaksi, että pelkäsin laskevani edellä menevän kaverin päälle, kun en omien suksien suhinalta kuullut, missä hän menee. Se oli kuitenkin hyvin hallittu kaatuminen, josta pääsi hetkessä taas ylös.

Ylämäet olivat rankkoja. Niissä jotenkin huomasi, etteivät kädet ole ihan parhaassa kunnossa... Yhdessä mäessä meinasi jo usko loppua kesken ja kun vihdoin itseni sain punnerrettua mäen päälle, tuli takaa joku kovalla vauhdilla ohi.

Hiihtolenkkimme välietappina oli Maunulan maja ja munkit. Onnellisesti löysimme perille (onneksi oli opastekyltti) ja tauko munkin syönnin ajaksi teki oikein hyvää. Siitä pääsi jatkamaan melkein uusilla voimilla.

Meillä ei ollut kauheasti hajua siitä, kuinka pääsemme takaisin lähtöpisteeseen. Tarkoitus oli palata lyhyempää reittiä, joten samoja ’jälkiä’ ei voitu hiihtää. Jonkin verran paluumatkasta hiihdimme kuitenkin samaa reittiä ja kun tulimme mäen luo, jonka kanssa olimme ylöspäin tuskastelleet, päätimme kävellä sen alas. Siinä suksia irroitellessamme tuli mäkeä ylös vastaan mies, joka sanoi: "Ei siinä kaadu, siinä on hyvä latu." Mies oli myös napannut kaverini suksen, joka lähti mäkeen itsekseen. Totesin vain hiihtäjämiehelle, että me ollaan kaaduttu jo aika monta kertaa. Niinpä kävelimme mäen alas. Siellä alhaalla kyllä mietin, että olisi tuon ehkä pystyssä pysynyt.

Seuraavassa mäessä kaverini sanoi, ettei hän ainakaan uskalla sitä laskea. Edellisen mäen jälkeen minä kuitenkin itsevarmana sanoin, että voisin kokeilla, kun meidät ohittanutkin hiihtäjä selvitti mäen sulavasti.

Päätin taas luottaa siihen, että latu on hyvässä kunnossa ja pysyn sillä kyllä. No, enpä pysynyt.

Siinä vaiheessa alkoi minuakin vähän pelottaa, kun tajusin lentäväni kohta lumihankeen – ja samassa lennähdin sinne komeasti suoraan pää edellä ja nauroin. Tuntui siltä, että olisin uponnut syvemmällekin ja jalat vain jäisivät pinnalle heilumaan. En sentään ihan niin syvälle hankeen joutunut, mutta tajusin huudella ja heilutella sauvalla ilmaistakseni olevani hengissä.

Yritin pohtia, miten kummassa pääsen ylös hangesta. Se oli aika haastavaa. Siinä kömpiessäni ja möyriessäni pari hiihtäjää laski taas sen mäen ihan sujuvasti alas… Miten ne pystyivät? Minä en tajua.

Kauhistunut kaveri tuli luokseni kysymään, olenko varmasti ihan kunnossa, etten ole saanut aivotärähdystä tai murtanut luita tai mitään. Hän sanoi, että laskuni näytti aika pelottavalta, koska olin vähällä mennä puuta päin. Yksi ohimenneistä hiihtäjistäkin pysähtyi mäen päällä kysymään, onkohan kaikki kunnossa.

Ilmeisesti oli onnea matkassa, kun lensin ladun sivuun juuri sellaisessa kohdassa, jossa ei ollut puita (täytyy myöntää, että mäkeen lähtiessäni en tullut ajatelleeksi yhtään puiden olemassaoloa). Selvisin siis säikähdyksellä ja pääsin hangesta poiskin, kun ensin vääntyilin irrottamaan sukset jalastani ja olin vähällä upota hankeen kainaloita myöten, sillä siitä latujen vierestä se ei ollut kovinkaan kantavaa.

Hiihdimme vielä jonkin matkaa eteenpäin ja kaverini totesi, ettei hän enää oikein yhtään tiedä, olemmeko menossa oikeaan suuntaan vai ei. Otimme sukset pois ja kävelimme kävelytietä katsomaan, mikä isompi tie edessä on, että missä mahdamme oikein olla. Tulimme sitten loppumatkan bussilla, vaikka hiihtosuunta olikin ollut oikea.

Sellaiset 6 kilometriä taisi tulla reissullamme hiihdettyä. En koskaan ennen ole niin suoranaisesti lentänyt hankeen kuin eilen, se oli aika jännittävää. Joku saisi kyllä selittää, miten mäistä muka voi selvitä pystyssä.

*******

Otsikossa mainostamani autoilu tapahtui vain unessani – tai siis oli tapahtua. Ari Piipoo, Ylen tv-toimittaja tarvitsi ohjelmaansa näkövammaista, joka haluaisi kokeilla autolla ajamista. Minulla oli kuitenkin jotain muuta tekemistä niin, etten voinut ryhtyä telkkaritähdeksi. Piipoo kuitenkin sanoi, että voisin tulla mukaan, kun auto haetaan liikkeestä, että pääsisin silloin ajamaan. Vähän vielä epäröin asiaa, mutta kun seuraavana päivänä joku random poliisi (Ilari) tuli juttelemaan minulle ja äidilleni ilmeisesti ihan huvikseen vaan, hänkin sanoi, että voisi järjestää minut ajamaan, kun auto viedään Ylelle. Silloin innostuin asiasta ja lähdin poliisin matkassa autoliikkeeseen.

Valitettavasti juuri, kun olin selittänyt brasialaiselle liikkeenomistajalle, että minulla oikeastaan on myös Ari Piipoon lupa ajella sillä autolla, auto olikin varastettu. En ikinä päässyt ajamaan. En myöskään tiedä, kuinka sen TV-ohjelman kanssa kävi. (Tässä unessani ei juurikaan ollut visuaalisia elementtejä: sisällä oli ehkä vähän hämärämpää kuin ulkona, ei muuten. Mutta jo unessa mietin, että voin lisätä hiihtokirjoitukseen myös autolla ajoa, joten se oli pakko tehdä.)

6 kommenttia:

Lotta kirjoitti...

Alamäet, ne on jänniä. En pysty laskemaan kuinka monta kertaa olen kaatunut. Noin 50km hiihdon jälkeen (siis yhteensä talvessa) alan kuitenkin jollain hyvin kierolla tavalla pitää niistä.

En näe latua, ja yleensä ne ladut ovat myös aika huonoja. En näe, kun ne hajoaa ja sitten on liian myöhäistä tehdä mitään. Lasken siis ladun vieressä (en tiiä onko ihan mahdoton sulle?), siinä vauhtikin on yleensä hitaampi. Isi laskee edellä ja huutaa suuntia. Tämäkin on kai jonkun sortin oppimisjuttu, hiihdän mielelläni lenkkejä, jotka olen oppinut ulkoa.

Arvostan, että olet laittanut sukset jalkaan ja olen iloinen, että syöksyssäsi ei käynyt pahemmin.

Anonyymi kirjoitti...

Hei mulla ois kysymys. Kun aina kaikissa leffoissa sokeat ihmiset tunnustelee ihmisten kasvoja tietääkseen miltä ne näyttää ja sit aina tapahtuu jotain tosi romanttista jee. Mutta siis pointti oli että voiko niin oikeesti tehdä? Pystytkö sää tietämään miltä ihmiset näyttää pelkästään tunnustelemalla niitten kasvoja?

Anonyymi kirjoitti...

Hei löysin blogis tänään ja alan todellakin seuraamaan tätä sun blogia. Eli olet siis lukiolainen, jolla on viimeinen vuosi menossa? voitko joskus laittaa tänne kuvaa itsestäsi?:) Oli todella mielenkiintoista lukea tätä sun blogia, kun olen aina luullut, että sokeus rajoittaa paljon tekemistä.

Ronja kirjoitti...

Lotta, voisin ehkä seuraavalla kerralla (seitsemän vuoden päästä?) kokeilla tuota ladun vieressä laskemista. Viime viikolla olisi saattanut myös joku pitovoide auttaa, kun ladut olivat käytännössä jäässä.

Anonyymi1, et todellakaan ole ensimmäinen, joka kyselee kasvojen kokeilemisesta! :)
"Voiko niin oikeasti tehdä?"
Öh, kai kasvoja voi oikeasti kokeilla. :D Minä en tee sitä kovin mielelläni; tuntuu aika vaivaannuttavalta mennä hiplailemaan jonkun naamaa. En siis ole kokeillut kuin hyvin hyvin läheisten ihmisten kasvoja, silloinkin nopeasti ja useimmiten vain jotain yksityiskohtaa, korvaa, leukaa tms. Olen tavannut myös kummallisia miehiä, jotka ovat välttämättä tahtoneet esitellä minulle partaansa ja melkein lupaa kysymättä tunkeneet käteni sinne (joo, olin vähän nuorempi kuin nyt).

En osaa sanoa, voinko kokeilemalla tietää, miltä joku "oikeasti näyttää" - enhän ole koskaan tunnistanut ihmisiä kasvoista. Todennäköisesti se kuva, mikä minulla on jonkun kasvoja hiplattuani, olisi aika erilainen kuin näkevien ajatus saman ihmisen ulkonäöstä. Minulla noita vertailukohtiakin on vähän vähemmän. Mutta ainakin sellaiset asiat, onko leuka pyöreä vai terävä tai nenä kovin suuri, on selvitettävissä myös sormin. Kyllä minä esimerkiksi Sibelius-akatemian jossain aulassa olleita rintakuvia hiplailin ja totesin, että Sibelius oli aika ruma mies.

Anonyymi 2,kiva kun löysit!

En ole enää lukiossa, sain lakin joulukuussa. :) Olen laittanutkin kuvani tänne, joskus keväällä 2009....
Joo, siellä on: http://ronjaoja.blogspot.com/2009_05_01_archive.html (nykyisin hiukseni taitavat taas olla jotakuinkin niin pitkät kuin tuossa ennen-kuvassa - ehkä vähän pidemmätkin).

Ja yhteisenä pahoittelut kaikille, että vastaan näin myöhään kommentteihin.

Elisa kirjoitti...

Vielä hiihtojuttuun, että itse olen tampannut suksilla sivuttain pahimmat mäet alas. Joskus olen laskeutunut sivuttain vain jyrkkään käännökseen asti, jonka jälkeen olen oppaani kanssa etsinyt ladun ja laskenut loppuun. Mielestäni isoissa mäissä myös vierekkäin laskeminen auttaa niin, että opas laskee ladun vieressä luistelu-uralla. Silloin hän voi vähän ennen kaarrosta sanoa, mihin päin mäki kaartuu. Jyrkät käännökset ja loivemmissakin huono latu on kyllä aina hankala. Mutta vierekkäin laskiessa opas myös huomaa heti, jos lähdet pois ladulta, ja voit pysähtyä kaatumalla ajoissa. :) Vauhdissa on hankala etsiä latua uudestaan. Mielestäni myös ilman latua laskeminen sokeana on todella haastavaa silloin, kun vauhti on kova tai jos loivempikin mäki kääntyy.

Olen miettinyt, että kääntyviä mäkiä laskiessa on varmaan merkitystä sillä, että siirtää tasapainoaan juuri oikeaan aikaan käännöksen mukaan. Ilman näköä siinä usein myöhästyy, ja kaarre heittää ulos ladulta vauhdin takia. Siinä minua on auttanut juuri oppaan vieressä laskeminen ja tieto, milloin kaarre tulee. Jyrkissä, kaartuvissa mäissä opas on voinut pitää ranteestani tai sen yläpuolelta pienellä otteella kiinni, mikä on antanut tunteen yhteisestä "tasapainon keskipisteestä", ehkä vähän sama kuin tandem-pyöräilyssä. Niin en ole lentänyt kurveissa ulos, vaikka latu ei olisi täydellinen. :)

En tiedä, ovatko nämä ohjeet mitenkään oikeaoppisia, mutta ne ovat auttaneet minua, joten ajattelinpa jakaa ne tänne seuraavaa hiihtokertaasi (toivottavasti) helpottamaan. :)

Actinidia kirjoitti...

Hei Ronja

Itse lasken mäet hiukan kumarassa. Näkevänä on vaikea pysyä pystyssä, jos on täysin suorana mäessä...

Enempää en osaa neuvoa, mutta toivottavasti sitten joskus löytyy oikea asento ja tapa laskea mäet alas.

- C-linja