Kolme k:ta: Koulua, kotia ja kommelluksia

Varoitus: Paljon ja pitkästi ehkä turhaakin selitystä.

Koulua on ehditty käydä jo reilun viikon verran ja minä ehdin kirjoittaa vasta nyt. Kertookohan tämä siitä, että lukiolaisen arki on kiireistä? Uskoisin, että se kohdallani kertoo enemmän siitä, miten käytän vuorokauden kaikki 24 tuntia... Hyvin huonosti.

On ihmeellistä, miten muutaman päivän aikana pääsee jo hyvin kiinni koulurytmiin. Ensimmäisen kolmen päivän jälkeen minusta tuntui taas, että koulussa on oltu jo vaikka kuinka pitkään. Ensimmäiset kolme päivää olivat myös ihan hirveää hälinää ja sekasortoa välituntisin, kun uudet ykköset taisivat olla välillä vähän hukassa. Nyt on jo rauhoittunut ja jopa minä uskallan välillä liikkua itsekseni käytävillä välkällä, kun kuuleekin jotain.

Koulussa on suurinpiirtein samat opettajat (paitsi minulle pari uutta) ja samat käytännöt, joten ei tässä ole mitään kummallista sanottavaa. Historian kurssin teen osittain itsenäisesti, kun samalla palkilla on myös kirjallista ilmaisua, josta pidetään vain tunti viikossa.

Koulumatkani olen kulkenut tähän asti reippaasti julkisilla. Tai, tuota... Yhtenä aamuna menin taksilla, mutta sitä ei lasketa, eikös vain? Se oli ensimmäinen kahdeksan aamu, enkä vielä tiennyt, mihin aikaan minun pitää herätä, jotta ehdin bussiin. Heräsin siis liian myöhään.

Oppikirjat olen saanut ihan ajoissa, melkein kaikki. Matikan kirjasta minulla on vasta ensimmäisen kappaleen teoriaosuus eikä yhtään tehtäviä. Olemme menneet siitä jo aika paljon eteenpäin. Onneksi tilastomatikka ja todennäköisyyslaskenta on hiukan helpompaa ilman kirjaa kuin vektorit. Vaikka tilastomatikassa onkin vaikeutena se, ettei minulla ole aineistoja. Olisi niitä läksyjäkin ihan kiva joskus pystyä tekemään. Kirjaa odotellessa. Tänään laskin tunnilla yhden aivan ihanan laskun, jonka lauseke oli pisteillä viisi ja puoli riviä. Sitä oli mukava naputella laskimelle: virhe, aloitetaas alusta... virhe, taas alusta... virhe... virhe... Taisin naputella sen ainakin seitsemään kertaan, kunnes sain oikeasti kaikki luvut ja sulkeet ja merkit oikein ja sen oikean tuloksenkin koneesta pihalle.

Huomenna on matikan viitoskurssin, vektorikurssin, uusintakoe. Tässä on siis laskettu ahkerasti vektoreita ja siinä sivussa tehty muita läksyjä, hoideltu tavallisia kotiaskareita ja valmisteltu perjantaisia tupareita. En ollut yhtään innoissani kun huomasi uusintakokeen ja tupareiden olevan peräkkäisinä päivinä. On nimittäin tullut laskettua niitä vektoreita ehkä vähän liian vähän, mutta uskon (melkein) pärjääväni. Maol varmaan pelastaa minut.

Opettajat eivät joko tahdo tällä kertaa käyttää kauheasti monisteita tai sitten eivät muista antaa niitä avustajalleni. Täytyy vielä muistuttaa avustajaa, että kun hän kirjoittelee monisteet minulle tietokoneelle, saa laittaa kaikki omiin tiedostoihinsa. Helpottaa oikean monisteen löytämistä.

*******

Tiskaamisen ja pyykinpesun suunnitteleminen on ihan kivaa, mutta se toteutus ei sitten toimikaan enää niin helposti. Onneksi saimme tällä viikolla tiskikoneen, joten nyt ei välttämättä enää ole tiskipöytä niin suuren astiavuoren alla kuin tässä muutamalla kerralla. Tiskikoneen käyttökin onnistuu helposti, kun sinne on laitettu pari *)kuplatarraa. Aikaisemmin äiti sanoi minulle samasta koneesta, etten voisi käyttää sitä, koska en voi tietää, mihin kohtaan minun pitää systeemiä kääntää. "No mutta kun siinä ei silloin ollut kuplia." "Siihen ei ilmeisesti voinut silloin laittaakaan niitä kuplia..." Noh, ei se mitään. Eipähän tarvinnut silloin ikinä laittaa tiskejä, kun "en voinut" käyttää konetta.

Tänään vektoreiden laskemisen lomassa imuroin keittiön. Siinä imurin kanssa lattiaa kontatessani mietin, että joku näkevä voisi hoitaa saman homman nopeammin kuin minä, mutta minä saatan olla jopa huolellisempi, mistä en kyllä todellakaan mene takuuseen. Näkevänä voisi silmämääräisesti vilkaista, että siistiltä näyttää, kun minä taas konttaan käsikopelolla ja sen imurin kanssa jok'ikisen nurkan.

Pyysin veljeäni viemään roskat ja tänään kouluun mennessään hän sen tekikin. Tulin siihen tulokseen, että veljeni on tosiaankin mies. Jos pyydän viemään roskat, saatan ehkä kuitenkin tarkoittaa niitä molempia täysiä roskiksia, jotka ovat keittiössä. Rakas veljeni oli vienyt vaan toisen... vaikka se toinenkin roskis on vähintään yhtä täysi. Miehiltä ei taida voida odottaa liikoja. Kuten ei sitäkään, että he spontaanisti siivoisivat, tiskaisivat, laittaisivat ruokaa tai kävisivät kaupassa. Ei, kyllä veljeni noitakin tekee, jos on ihan pakko. Eli silloin, kun minä en ole tehnyt sitä ensin. "Ihan pakko" tarkoittaa tiskaamisen kohdalla sitä, että astiat loppuu, kaupassakäynnin kanssa sitä, että ruoka loppuu... Siitä en tiedä, milloin hän siivoisi ilman, että siihen kehotetaan.

Olen tuntenut oloni hieman ristiriitaiseksi avustajan suhteen. Toisaalta pystyn tehdä vaikka mitä asioita itsenäisesti ja haluan tehdä niitä itsenäisesti, haluan myös kokeilla, mistä kaikesta selviän ilman apua. Toisaalta taas yritän keksiä jotain järkevää tekemistä avustajalleni, ettei kaikki työtunnit olisi koulussa fysiikan varastossa istumista. Laskin, että tarvitsen viikossa oikeasti todellakin maksimissaan vajaat 10 tuntia apua, kun avustajatunteja minule on myönnetty 35. On ainakin suurempi mahdolisuus, että avun tarve ja saantimahdollisuudet ovat samaan aikaan. Tänään me mm. leivoimme tupareihini kaikkea jännää.

*******

Kyselin sossusta, miksei taksikorttini toimi ja miksi minulta ja veljeltäni peritään kuukauden matkoista suurempaa hintaa, mitä meiltä opiskelijoina pitäisi periä. Kysyin kyllä myös siitä, mitä teen, jos en käytä kaikkia kuukauden 18 matkaa. Tai siis että maksanko minä joka tapauksessa kaikki matkat, käytän niitä tai en.

Sain selville, että opiskelijahintaista omavstuuta ei saa, ellei ole myös koulumatkoja. Minulle pahoiteltiin sitä, että heiltä oli "epähuomiossa" jäänyt tekemättä minulle päätös koulumatkoista. Ehkä siihen saattoi vaikuttaa myös se, etten hakenut niitä... Eilen sain kuitenkin postissa päätöksen koulumatkoista ja tiedon uudesta omavastuusummasta, joka on noin 18 euroa halvempi kuin edellinen. Tänään tuli sitten postissa uusi taksikortti vanhan ja toimimattoman tilalle. On aika hauskaa, että sain (kuten veljenikin) enemmän matkoja kuussa ja maksan niistä vähemmän. Silti niihin vapaa-ajan matkoihin on edelleen se 18 matkaa, koulumatkoiksi kun lasketaan vain kodin ja koulun väliset matkat. Ei siis esimerkiksi edes sellaisia, että menen koulusta suoraan jonnekin muualle tai että jos koulusta on retki jonnekin muualle ja menen sieltä kotiin/kotoa sinne. Ne eivät ole koulumatkoja. Hölmöä.

*******

Olen pariin kertaan mennyt junalla keskustaan ja tavannut junassa tai vasta Helsingin rautatieasemalla varsin mielenkiintoisia ihmisiä. Ensimmäisellä kerralla tapasin helluntalaismiehen, joka halusi opastaa minut lähemmäs paikkaa, josta oletti taikuri-kavereideni tulevan hakemaan minut (oli muuten ihan väärä suunta). Siinä kävellessämme hän kutsui minut tilaisuuteen, jossa uskoi minun saavan näköni takaisin. Pahoittelin, ettei minulla juuri sinä iltana ollut aikaa. En alkanut selittää miehelle mitään siitä, ettei tähän nyt enää mitkään Jeesukset auta ja että minusta on omalla tavallaan ihan mukava olla sokea. En olisi esimerkiksi häntäkään tavannut, jos olisin ollut näkevä nuori rautatieasemalla odottamassa ystäviään. Mies halusi kuitenkin väen vängällä kutsua minut tilaisuuteensa, jossa oli 58 vuotta evankeliumia julistanut heppu saarnaamassa. Tälle hepulle on kuulemma arkipäivää, etttä sokeat saavat näkönsä takaisin. Kukaan ei ole tosin minulle koskaan kertonut niin käyneen, siis Raamatun tarinoiden lisäksi. Tuli siinä myös mietittyä, että enkö minä kelpaa Jumalalle tai Jeesukselle tällaisenaan, kun minulle yritetään tuputtaa Jeesuksen nimissä parannusta?

Toisella kerralla tapasin jo Pukinmäen juma-asemalla humalaisen homopariskunnan ja heidän porukassaan olevan ystävättären. Toinen miehistä halusi auttaa minut junaan ja halusi huolehtia, että varmasti pääsen rautatieasemalla kavereideni luokse. Siinä 12 minuutin aikana, Pukinmäen ja Helsingin välissä, sain kuunnella välillä hieman kovaäänisemmäksikin yltyvää parisuhdekriisiä. Sanoin hyvin moneen kertaan tälle seurueelle, että pärjään kyllä itsekin, eikä heidän tarvitse jäädä odottamaan kavereitani. He halusivat kuitenkin olla ystävällisiä ja huolehtia, että varmasti löydän ystäväni. Kaverini olivat myöhässä ja sain/jouduin siitä syystä viettämään tämän humalaisen seurueen kanssa reilut puolituntia. Onneksi ainoiksi jääneet läheisemmät koskettamiset (=viinanhuuruinen hali sekä minulle että toiselle kavereistani) tulivat vasta silloin, kun oikeat ihmiset asemalta löytyivät -- tai kun oikeat ihmiset löysivät minut.

Haluaisin tietää, miten yli-innokkaista auttajista oikein pääsee eroon.

Ja niin, juna-asemilla ilmeisesti tapahtuu kaikkea jännää... Tänään aamulla, kun menin junalla kouluun (ensin myöhästyin junasta, sitten bussista ja ehdin seuraavaan junaan), joku halusi olla Pasilan asemalla ystävällinen ja estää törmäykseni hisseihin ja kohta niiden jälkeen porraskaiteeseen. Valitettavasti tämä joku oli ystävällinen sanomatta mitään ja ohjailemalla minua takaapäin, pitämällä repusta kiinni. Tämän ilmeisen mykän ja avuliaan ihmisen ansiosta olin jo melkein hukassa, sillä olisin ottanut siitä hissistä ja portaista suuntaa ja silloin oikeasti tiennyt, mihin menen. Onneksi pystyin myös kuuntelemaan muita ihmisiä ja löysin oikeasta ovesta pihalle.

Maanantaina koulusta kotiin tullessani juttelin kaverin kanssa puhelimessa, kun kävelin bussipysäkiltä juna-aseman kautta kotiin. Siinä iloisen rupattelun välissä sanoin kai pariin kertaan "hups". Toinen kerta johtui siitä, että olin vähällä pudota raiteille. Hiukan siinä pelästyi, kun toisen jalan alla oli vain puoliksi maata... Onneksi tästäkin selvisi ihan vain säikähdyksellä ja löysin jopa tämänkin jälkeen vielä oikeaan paikkaan ja pääsin siis hengissä kotiin. Oli ensimmäinen kerta, kun olen meinannut pudota raiteille. En usko, että on viimeinen.

Kävin eilen Iiriksessä näkövammaisteatterin tämänvuotisen ryhmän ensimmäisessä tapaamisessa. Lähdin Itiksestä bussilla kotiin, kuten tähän mennessä jo niin monta kertaa ennenkin. Aina ennen olen osannut jäädä oikealla pysäkillä pois, nyt en osannutkaan. Olin aivan varma, että tekstaria kirjoittaessani ajoimme Pukinmäen aseman ohi -- siltä se kohta ainakin kuulosti. Jäin seuraavalla pysäkillä pois ja melkein ensimmäiseltä vastaantulijalta pyysin apua, jotta pääsisin vastakkaiselle pysäkille ja siis yhden pysäkin verran taaksepäin. Ihan mukavan oloinen nuorimies opasti minut pysäkille ja kummasteli kanssani liikennevaloja, joissa ei ollut ääniohjausta. Muuten olisinkin varmaan itse pysäkin löytänyt, sillä tiesin siinä kohtaa olevan risteyksen ja valot (tämän verran saa selville pelkästään autoja kuuntelemalla), mutta koska valot eivät piipittäneet eikä paikka muutenkaan ollut tuttu, en uskaltanut lähteä ylittämään tietä.

Menin siis bussilla pysäkin taaksepäin ja poistuin kyydistä. Kuulostelin hetken ympäristöä ja hyppäsin takaisin kyytiin; olin ilmeisesti mennyt kaksi pysäkkiä ohi, koska emme todellakaan olleet tunnelissa. Seuraavalla pysäkillä jäin sitten pois ja paikka kuulosti jo vähän paremmalta.

Etsin betoniseinän ja lähdin sitä seuraamalla oikeaan suuntaan. Ympäristö ei vaikuttanut ihan siltä, miltä sen olisi pitänyt... Eikä siinä vieressä ollutkaan seinä... Ihan vaan joku kivi muuri ja kasvillisuutta... Sitten tuli ihmeellisiä aukkoja... Olin siis taas aivan väärässä paikassa. Siellä ei edes liikkunut ihmisiä.

Riittävän kauan odoteltuani (ja pari hätäistä tekstaria lähetettyäni) sain pysäytettyä ihmisen ja pyydettyä taas opastusta toiseen paikkaan. Junarata oli autotien toisella puolella, joten pyysin, että minut opastettaisiin juna-asemalle, osaisinhan siitä kotiin. Maahanmuuttajamies lähti kiltisti opastamaan minua asemalle ja rupatteli kanssani siinä samalla. Pääsimme portaisiin ja mietin, ettei Puksun asemalla taida kyllä olla tällaisia portaita, joissa pitää kääntyä. Auttajani sanoi, että mentäisiin hissillä, niin ei tarvitse käyttää liukuportaita. Mitä? Juuri kävelimme portaat ylös ja nyt hän haluaa hissin... Tai liukuportaat. Eikä kumpiakaan kyllä ole Pukinmäen asemalla, ei takuulla.

Menimme liukuportaat alas, sillä hissi ei toiminut. Minulta tiedusteltiin, olinko menossa junalla Helsingin suuntaan. Selitin, etten ollut menossa junalla, halusin vaan asemalle, koska asun ihan vieressä ja pääsen kotiin. Jotain vielä sanoimme, kunnes minulle kertrottiin: "Tämä on Malmin asema." Mitäh? Miten ihmeessä minä olin onnistunut sähläämään itseni Malmille ja Malmin asemalle, vaikka minä olin jo hyvin monta kertaa mennyt samalla bussilla Pukinmäen asemalle ja jäänyt pois oikeassa paikassa? Eipä auttanut muu kuin mennä junalla keskustan suuntaan sen yhden asemanvälin verran.

Istuskelin odottamassa junaa ja kun se tuli, vieressäni istunut mies tarjosi minulle apua (onpas minua nyt miehet kuljetelleet paikasta toiseen...). Valitettavasti vaan hän puhui englantia ja sitäkin huonosti. Yritin ensin kysyä suomeksi, mikä juna paikalle tuli, koska kaikki Malmilla pysähtyvät junat eivät pysähdy Pukinmäessä. Mies ei vastannut kysymykseeni vaan ohjasi minua junalle päin. "What is this...?" "Train." "Yes, but what train? Is this I?" Oli se.

Pääsin lopulta turvallisesti kotiin. Noin 20 minuutin matkassa Iiriksestä kotiin kesti tälläkertaa reilut 45 minuuttia. Pariin kertaan ehdin kunnolla pelästyä siitä, missä oikein olen. Olen loppujen louksi aika ylpeä itsestäni, sillä näin tosipaikan tullen uskalsin pysäyttää ohikulkevia ihmisiä ja pyytää apua.

*******

Tiputin tässä yhtenä päivänä lähes täyden suklaamuropaketin lattialle. Sen jälkeen paketti ei ollut enää täysi. Niitä pyöreitä suklaamuroja pyöri hyvin laajalle alueelle keittiössä. Ei auttanut muu kuin ottaa imuri kaapista ja yrittää olla tallomatta kaikkia muroja murusiksi jalkojeni allaa. Pyörivät kaverit eivät tykänneet minusta. Enkä minä heistä, sillä puoli yhdentoista aikaan illalla olisin ehkä mieluummin ollut jo nukkumassa, enkä imuroimassa jotain pirullisia suklaamuroja lattialta.

Siinä meni kauan. Kaikki murot pomppivat eri suuntaan ja lähtivät välillä kunnolla karkuun imurin suutinta. Ne myös kolisivat hyvin mielenkiintoisen kuuloisesti imurin sisälle. Se kuulosti niin mielenkiintoiselta, että minun oli pakko hakea äänityslaite ja saada kolina nauhalle.

Meidän imurillamme on siis aika paljon paremmat herkut kuin suurimmalla osalla kollegoistaan. Vai mitä teidän imurinne ovat viimeksi syöneet?

*******

Tässä samalla jyrähteli hiukan, mutta minä ja Zoomini (hieno äänityslaitteeni) myöhästyimme siitä hiukan.

---

*)kuplatarrat: puolipallon muotoisia tarroja, joilla voi merkitä juuri esim. kodinkoneisiin erilaisia asioita. Niitä saa kirkkaina ja mustina, ainakin. Minulla kuplia löytyy mikrosta, tiskikoneesta ja pyykinpesukoneesta.

Keikka takana

Jännitin esiintymistä enemmän kuin ikinä. Reilu viikko etukäteen olin jo ihan paniikissa. En ole koskaan jännittänyt niin paljon. Olin lähes varma, että kuolen jännitykseen. Se oli hirveää. Pariin kertaan olin valmis perumaan koko jutun.

Luulin, että olen esiintynyt riittävästi ja ettei minua hirveästi jännitä esiintyminen. Tajusin, että aikaisemmat esiintymiseni olivat olleet ihan erityyppisiä ja tämä oli jotain sellaista, jota en ollut ikinä ennen tehnyt. On aivan eri asia hoitaa yksinään joku puolen tunnin taikuri show, kuin käydä lavalla pikaisesti soittamassa joku kitarakappale. Teatteriryhmän kanssa esiintyminenkin on täysin eri asia. Jos soitan kitaraa pieleen, kukaan ei voi sitä pelastaa puolestani, mutta pääsen heti kappaleen jälkeen pois lavalta ja häpeilemään itsekseni. Jos mokaan näytelmässä, muut näyttelijät voivat mahdollisesti pelastaa tilanteen. Mutta jos mokaan taikurina, en pääse yleisön edestä piiloon, eikä kukaan voi paikata mokaani. Se minua jännitti. Yksin esiintyminen, siis. Kyllä, kitaraakin soitan yksin, mutta siinä olen esillä vain parin minuutin ajan. Nyt minun oli oltava puolisen tuntia täysin yksin yleisön edessä ja pystyä yksin pitämään homma kasassa sen koko ajan.

Tuusulan Taiteiden yö oli minulle etukäteen hyvin tuttu tapahtuma, olen ihan pikkutytöstä lähtien ollut siellä joka vuosi. Pari vuotta sitten minulla oli siellä "taidenäyttely" kuvistöistäni. Olin sopinut, että esiinnyn kahdessa paikassa: ensimmäinen esitys Vanhan kunnantalon pihassa ja toinen Gustavelundin puutarhassa/terassilla. Vanhan kunnantalon pihassa tapahtuvaan esitykseen varasin itselleni pöydän ja ajattelin, että ihmiset lähinnä kulkevat siitä ohi ja matkallaan pysähtyvät katsomaan, mitä oikein tapahtuu. Gustavelundissa taas olin sopinut, että kiertelen terassialueella pöydästä pöytään tekemässä lähitaikuutta, close-uppia. Tapahtuman käsiohjelmissa ei tosin sanottu siitä mitään, siellä oli vain maininta, että esiinnyn tähän ja tähän aikaan.

Olin Vanhan Kunnantalon pihassa pariakymmentä minuuttia ennen esitykseni alkua. Pystyttelimme pöydän ja tarkistin vielä, että minulta oikeasti löytyy kaikki tavarat. Minua jännitti aivan hirveästi. Sanoin moneen kertaan veljelleni, että taidan lähteä kotiin. Minusta tuntui, etten oikeasti pysty siihen - eihän minulla ollut sellaisesta esiintymisestä mitään kokemusta, vaikka olenkin pari kertaa jotain temppuja tehnyt isommallekin porukalle (nekin niin, että juontaja käskee minut lavalle, olen siellä pari minuuttia ja menen pois). Kyyristelin pöytäni takana ja vilkuilin hädissäni kelloa. Totesin, etten takuulla aloita yhtään minuuttia liian aikaisin. Tuollaisessa paikassa aloittaminen oli kyllä aika haastavaa, kun ihmisiä myös kulki ohi. Viimein kello oli pykälässä ja paikalle oli kerääntynyt jo jonkin verran ihmisiä. Ihmisiä, jotka ihan oikeasti tulivat siihen katsomaan minua, eikä vain kulkeneet ohi ja pysähtyneet.

Ensimmäinen temppu oli jännitystä. Kädet tärisivät ja olin epävarma siitä, miten aloitan. Kukaan ei halunnut tulla vapaaehtoisesti avustajakseni, joten veljeni tuli. Sain tempun kunnialla läpi ja jännitys helpotti hieman. Olin tehnyt isomman puoleisen virheen siinä, etten suunnitellut tarkkaan, missä järjestyksessä temppuni teen pihalla. Suunnitelmani menivät hieman uusiksi senkin takia, että ihmiset eivät vaihtuneet. Olin ajatellut tekeväni samoja temppuja pariin kertaan, mutta koska paikalla oli samoja ihmisiä alusta loppuun, en voinut tehdä niin. Oli keksittävä hiukan lennosta jotain. Onneksi olin harjoitellut liian montaa temppua, joten repertuaari ei kuitenkaan loppunut ihan äkkiä.

Loppupäässä minua ei jännittänyt enää paljoakaan. Ei mikään muu kuin se, mitä ihmettä teen seuraavaksi ja kuinka teen sen. Pääsin sanomaan moneen kertaan, etten pure ja ettei sokeus tartu. Vapaaehtoisia avustajia kun oli liian vähän. En ollut varma, pitivätkö ihmiset aina sokeusheittojani yhtään hauskoina - sellaiseksi ne usein oli tarkoitettu. Muille typerille jutuilleni kyllä naurettiin avoimesti, sokeuteen liittyville vähemmän avoimesti.

Koska olin kysynyt lähes kaikilta lapsiavustajilta heidän nimensä lisäksi myös ikää, kysyin sitä eräältä aikuiseltakin. Ehkä noin nelikymppinen -- saattoi olla nuorempikin -- mies vastasi siihen: "78." Koko lopputempun ajan vitsailin siitä hänen iästään. "Ota kahdeksan korttia. Noin vanhalle miehelle voi tietysti olla aika vaikeaa laskea niin pitkään." "Kirjoita se luku ylös, kun ei tuon ikäiseltä voi olettaa, että muistaisi vielä senkin." Ja muuta vastaavaa. Miehen tyttö kyseli huolissaan äidiltään siitä, uskoinko minä oikeasti, että hänen isänsä oli 78.

Sain kerran avustajakseni nelivuotiaan tytön. Valitettavasti temppu oli sellainen, johon nelivuotias oli auttamatta liian nuori. Harmitti joutua sanomaan tytölle, että taidat olla vähän liian pieni, sillä tempussa piti laskea hiukan. Minulla olisi ollut myös pari temppua, jotka olisivat käyneet niinkin pienelle, mutta se, mitä olin silloin tekemässä, ei ollut sellainen. Ei, en ole koko perheen taikuri, valitettavasti.

Puhuin liian hiljaa, välillä melkein mutisin, unohdin näyttää kortteja koko yleisölle... En tajunnut, että olisin voinut pyytää avustajan pöydän sivuun niin, että muutkin olisivat nähneet kortit kunnolla. En ollut varautunut siihen, että minua olisi oikeasti niin moni ihminen katsomassa kerralla.

Minulla oli puoli tuntia aikaa siirtyä seuraavaan paikkaan ja valmistautua seuraavaan settiin. Gustavelundissa oli ensin pakko käväistä vessassa. Sen jälkeen seisoskelimme perheen kanssa ja minä taas jännitin hirveästi seuraavaa keikkaosuutta. Silminäni toiminut veli meni katsomaan, oliko terassialueella pöydissä ihmisiä. Ei ollut. Taas tuli mietittyä, että mitä ihmettä minä teen: kuvittelin ihmisten istuvan kätevästi valmiiksi pöydissä ja että minä olisin vain tullut siihen hetkeksi häiritsemään heidän rauhaansa ja tehnyt jotain pientä. Piti siis keksiä, kuinka nyt homma hoidetaan.

Löysimme minulle suhteellisen hyvän esiintymispaikan, johon pistimme jälleen minulle oman pöydän kasaan. Keräilime ympärille tuoleja katsomoksi. Joku Gustavelundin työntekijä kävi kysymässä, olenko Ronja ja missä esiinnyn. Häneltä oli kuulemma monet kysyneet sitä. Hän sitten kävi oikein kuuluttamassa esiintymispaikkani ja taas paikalle alkoi kertyä ihmisiä, jotka -- ihan oikeasti -- tulivat katsomaan minua.

Tämän setin olin suunnitellut paljon tarkemmin. Tai oikeastaan olin suunnitellut settiä, jonka olisin tehnyt pöydissä. Sellaiseksi kiertelysetiksi minulla oli liikaa temppuja, mutta tuohon puoleen tuntiin ne sopivat oikeastaan aika hyvin. Vain kolme niistä olivat sellaisia, jotka olin tehnyt edellisessä paikassa. Tosin yleisöstä ainoastaan perheenjäseneni taisivat olla molemmissa paikoissa. Nyt siis tiesin, mitä teen ja missä järjestyksessä ja minulla oli siksi esiintymisenkin kannalta paljon luottavaisempi olo.

Aloittaminen oli jälleen vaikeaa. Se vaikeutti tilannetta, että tilassa oli ihmisiä, jotka pulisivat keskenään. Tila oli myös akustiikaltaan aika huono, tai siis siellä kaikui hiukan ja ylimääräiset pölinät siis takuulla vaikutti ääneni kuuluvuutta. En nimittäin ole mikään hirveän kovaääninen puhuja, vaikka kuuluvasti osaankin puhua.

Nyt vapaaehtoisia avustajia oli enemmän. Oli myös yksi hyvin innokas avustaja, joka kävi kolmessa tempussa avustamassa. "Jos ei kukaan muu tahdo, niin minä voin lähteä", sanoi hän pariin kertaan. Loppupäässä hän sanoi jo: "Jos nyt joku muu tälläkertaa kuin minä."

Nyt minulla oli paljon enemmän viittauksia näkemiseen ja sokeuteen, mutten vieläkään oikein tiennyt, millaisen vastaanoton juttuni saivat. "Musta on tosi kiva tehdä tällaisia temppuja, joissa muutkaan ei näe korttejaan. Se on vähän niin kuin tasa-arvoista." "Mä käännyn ympäri, etten näe, montako korttia sä otat." Jälkikäteen minulle vakuutettiin, että ihmiset naureskelivat ja hymähtelivät myös niille jutuille. Harmikseni eivät kuitenkaan niin rohkeasti ja avoimesti, että minäkin olisin kuullut sen.

Paikalla kävi pyörähtämässä myös toinen tuusulalainen taikuri (paitsi etten minä taida enää olla tuusulalainen...), Risto Leppänen, lähitaikuuden Suomen mestari. Minusta on ihan hyvä, että tiesin vasta esiintymiseni jälkeen hänen olleen paikalla. Muuten olisi voinut jännittää hiukan enemmän. Hän oli tosin nähnyt vain viimeisen temppuni ja sanoi, että ihan hyvinhän se meni.

Puhuin jälleen liian hiljaa ja unohdin taas, että olisin voinut enemmän näyttää niitä kortteja myös sivuilla oleville ihmisille. Tilan akustiikka häiritsi minua, sillä tiesin, etteivät kaikki kuulleet puhettani. Myös takanani ja toisella sivulla pulisevat ihmiset häiritsivät. Eivät keskittymistäni, vaan juuri sitä kuuluvuutta. Samaan aikaan Gustavelundin puutarhassa oli myös joku tanssiryhmä, joka opetti ihmisille jotain tanssia, joten siitä tuli musiikkia taustalle. Minulta oltiin kysytty aikaisemmin, millaista äänentoistolaitteistoa tarvitsen. Sanoin silloin, etten tarvitse mitään, sillä kuvittelin oikeasti kiertäväni pöydästä pöytään, jolloin ainoastaan sen pienehkön pöytäseurueen olisi tarvinnut kuulla puheeni. Ilmeisesti ihmisiä kiinnosti enemmän minä ja taikatemput kuin ystävät ja juominen/syöminen. Tuossatilanteessa kuitenkin joku poskimikki tms. olisi varmasti ollut avuksi.

Jännitin riittävästi sen koko edeltävän viikon, joten minun ei tarvinnut esiintyessä jännittää. Ennen kumpaakin esitystä olin kyllä lähes paniikissa, mutta viimeistään toisen tempun aikana paniikkini laantui, enkä enää jännittänytkään juuri mitään. Se oli oikeastaan melkein kivaakin. Noin kymmenkunta ihmistä nappasi käyntikorttinikin mukaani.

Eilen illalla minulla oli oikeasti hyvin mahtava tunne. Oli mahtava olo siitä, että olin onnistunut ja olin tehnyt jotain, jota pelkäsin etukäteen ihan hirveästi. Silti olin onnistunut ja ihmiset tuntuivat tykkäävän.

Tänään minä...

- Heräsin ovikellon soittoon. Huoltomies tuli korjaamaan isoveljen huoneesta "data ongelman", suomeksi nettiyhteyden. Ei se kuulemma vieläkään toimi, vaikka kone näyttää yhdistävän verkkoon.

- Liimailin kirjekuoriin erivärisiä ja -tuntuisia materiaaleja yhtä taikatemppua varten.

- Kävin pankkiautomaatilla, enkä muistanut tarkkaan, missä kohtaa automaatti oli. Minut opastettiin sen luo.

- Käytin autoja avuksi suunnistaessani oikeaan suuntaan, kun kadotin hetkeksi itseni. Ikinä niitä autoja ei tosin kulje silloin, kun oikeasti tarvitsisi.

- Menin bussilla Itikseen. Pysäytyskylttini avulla pääsin oikeaan bussiin (taas kuljettaja vielä kiltisti kertoi bussin olevan 54) ja tajusin jopa, milloin olemme Itiksessä.

- Palautin kaapin avaimen Iiriksen lasten kuntoutukseen ja istuin työntekijöiden kanssa kahvilla. Minä join teetä.

- Kävin hakemassa Aviriksesta pari keppiä ja vaihtokärkiä. Ostin myös pistepaperia ja sukkalukkoja. Unohdin ostaa langanpujottimen.

- Löysin itse Itiksessä 54-bussin pysäkille, vaikka aikaisemmin olin mennyt sinne vaan opastuksessa.

- Osasin jäädä bussista itse oikealla pysäkillä pois, kysymättä kuskilta mitään.

- Laitoin pyykit narulle ja paritin sukkalukkojen kanssa parit sukat. Käteviä kapistuksia.

- Yritin tehdä lihapullille ruskeaa kastiketta, mutta siitä tuli ällöttävää mömmöä, jota ei kyllä syö kukaan. Söin pelkästään leipää.

Ja vielä...

- Pitäisi tiskata. Vai olisikohan se veljen vuoro?

- Maksan kohta taksimatkojen omavastuut ja nettikauppashoppailuni.

- Harjoittelen perjantaisia taikatemppuja.

- Neulon neuletakkia, joka ei varmaan valmistu ikinä.

Kuulumisia

Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna oli Espoossa Ropecon, varsin suuri roolipeliharrastajien tapahtuma. Ropeconissa on luentoja, pieniä pelejä, työpajoja, keskustelutilaisuuksia, kilpailuja, esityksiä...

Olin parin kaverin kanssa pyörimässä Ropeconissa perjantaina ja lauantaina. Lipunmyyjä tajusi heti, etten näe: hän antoi ohjelmalehden suoraan käteen (edellä olevalle kaverille ei muistanut edes sanoa, että siitä saa ohjelmia) ja kertoi, että pöydän päästä saa rannekkeen ja vielä ohjasi minua oikeaan suuntaan. Hienolta se tuntui siksi, ettei minulla ollut keppi näkyvillä. En tajunnut kysyä, pääsisikö opas ilmaiseksi. Kävin kuuntelemassa Tarukin Rautaratsu ja sinipiika -esitystä ja paria luentoa. Paikalla oli liikaa porukkaa ja roolipelaajat ovat pelottavia.

Tajusin viimeistään Ropeconissa, miten helposti liika ihmismäärä ja hälinä hiljentää minut. Silloin olen tiukasti kiinni kaverissa ja tunnen itseni lähes tulkoon pieneksi ujoksi eläimeksi. Hälinän takia ei pysty kunnolla kuulemaan, missä kaikki ihmiset ovat. Suuremmalla porukalla (meitä oli noin neljä koko ajan, välillä enemmänkin) tilanteen hallitseminen meneekin jo vaikeammaksi, kun pitäisi kaikkien sijainti tietää ja mitään ei kuule. En voi sanoa nauttivani massatilaisuuksista.

*******

Olin viimeviikon taas töissä lasten kuntoutuksessa. Töihin meno pelotti etukäteen, sillä en osannut mennä itse bussipysäkille. Sunnuntai-iltana isoveli lähti sitten opettamaan minulle reittiä sinne. Pukinmäen asema on ärsyttävä paikka odottaa bussia, sillä se on tunneli, jossa ei kuule oikein mitään. On vaikeampaa havaita, milloin se bussi siihen oikein tulee ja mihin kohtaan. Onneksi maanantaiaamuna, jolloin olin vielä aika epävarma pysäkille osaamisestani, 54-bussin kuljettaja kertoi sen bussin olevan 54, siinä samalla myös kuulin paremmin, mihin kohtaan bussi tuli.

Itäkeskuksen päässä oli sama ongelma, en siis tiennyt, missä on 54-bussin pysäkki, kun kukaan ei ollut ikinä sitä opettanut. Onneksi muutama muukin viimeviikolla kurssilla lastenhoitajana ollut oli menossa bussilla tai metrolla, joten he pystyivät koko viikon heittämään minut bussiin.

Lasten kuntoutuksessa oli kurssilla muutama sokko ja pari maahanmuuttajaperhettä sisaruksineen. Minä olin lähinnä maahanmuuttajasisarusten kanssa. Paljon lapsia, joilla oli hirveän vaikeita nimiä. Opin nimet sentään jo aika nopeasti, mutten tunnistanut kaikkia sisaruksia toisistaan. Toisessa perheessä oli kaksi vanhempaa tyttöä, joista en oikein tiennyt, kumpi on kumpi, ja kaksi nuorempaa tyttöä, joista en vieläkään tiedä, kumpi oli kumpi.

Työtehtäviini kuului esimerkiksi laivan rakentamista ja merihirviönä olemista. Kävimme me myös metrovarikolla ja olisin ollut mukana liikennepuistossakin, mutta alkoi sen verran flunssattamaan, että lähdin torstaina kesken päivää pois. Perjantaina olin vielä niin tukossa (olen tosin edelleen), etten kyennyt lähtemään töihin. Harmittaa, kun en päässyt sanomaan lapsosille moikkaa.

*******

Sain viikko sitten taksikortin, kuten veljenikin. Veli ei ollut viime viikolla kotona, joten minulla oli kaksi kirjekuorta, joissa molemmissa oli kortti, muttei ketään, joka voisi kertoa, kumpi on kumman. Skannailin muitakin kirjeitä ja skannasin siis myös toisen näistä kirjeistä nähdäkseni, kummalle se on. Jostain syystä tekstintunnistusohjelma ei saanut kirjeen vastaanottajasta luettavaa tekstiä, joten ongelma oli edelleen olemassa.

Juttelin mesessä kaverini kanssa ja tajusin, että voin lähettää hänelle kuvana sen skannaamani kirjekuoren ja hän voi kertoa, kumman se on. Kun selitin ongelmaani lukiokaverilleni, hän nauroi minulle. Sain kuitenkin selville, kumman kirjeen olin skannannut.

Kun kerta olin taksikortin saanut, oli minun pakko jo seuraavana päivänä hurauttaa taksilla Iirikseen. Kortti toimi mukavasti ja kuljettaja kysyi lähtiessäni, laittaako hän kuittiin "K. O." Ihmettelin itsekseni, että mikä ihmeen K. O, mutta käskin kuljettajan kirjoittamaan niin. Ajattelin vaan, että hän oli katsonut kortista nimen huolimattomasti ja ajatteli nimikirjainteni olevan "K. O.", eikä "R. O." Esittelin korttiani töissä lapsille ja he katsoivat sitä kummissaan: "Kenen kuva tässä on? Se on poika." Hups... Piti vielä varmistaa, että mikä nimi siinä kortissa luki. Veljenihän se oli.

Vaikka keksinkin kahden kirjekuoren ongelmaani minusta aika hienon ratkaisun, olin ilmeisesti onnistunut siinä välissä sekoittamaan vielä ne kuoret keskenään. Kumma, kun kuljettaja ei mitään sanonut, vaikka kortissa on pojan nimi ja kuva. Tuskin minä niin paljoa veljeltäni näytän.

*******

Kävin eilen ensimmäisen kerran avustajani kanssa kaupungilla. Tiedän varmaksi, etten tule tarvitsemaan 35 viikkotuntia avustajaa, ellen nyt keksi jotain ihan typeriä tehtäviä taas. Enkä osaa oikeastaan olla avustajan kanssa. Koko ajan ajattelen, että olisi mukava lähteä äidin tai kavereiden kanssa vaateostoksille ja muutenkin pyörimään, kunnes tajuan, että minulla on avustaja. Se ei silti jotenkin tunnu yhtään samalta. En ole vielä tosiaankaan tottunut siihen, että saan oikeasti olla se, joka päättää tarkkaan, mitä tehdään ja mihin mennään ja minulla on ne näkevät silmät mukana siellä, mihin päätänkin mennä. Olen niin tottunut menemään enemmän toisten päätösten mukaan ja sopeutumaan niihin. "Itsevaltius" tuntuu todella hämmentävältä.

Jokaiseen avustajaan "totuttelu" kestää aina jonkin aikaa. Siihen menee aina aikansa, että pystyy oikeasti luottamaan ihmiseen ja että pystyy kunnolla toimimaan hänen kanssaan. Uskon kuitenkin, että tällainen suhde tulee muodostumaan myös tämän nykyisen avustajani kanssa. Hän on entinen kalliolainen ja larppaaja, joten kuvittelisi meiltä ainakin jotain yhteistä löytyvän.

*******

Perjantaina on Tuusulan Taiteiden yö ja minulla taikurikeikka siellä. Sain viime torstaina ihan hirveän ramppikuumeen ja olin jo viittä vaille valmis perumaan koko jutun, sillä minusta tuntui, etten pysty siihen. Jostain kuitenkin revin hyvin suuren innostuksen ja olenkin nyt pitänyt oikein kunnon tehoharjoittelua yllä niistä tempuista, joita perjantaina esitän. Tiedän nimittäin harjoitelleeni ihan liian vähän.

Vanhin veljeni suunnitteli minulle käyntikortin, mutten ole varma, ehtivätkö ne tulla perjantaiksi. Minulla tai veljelläni ei ollut väritulostinta, joten piti painattaa käyntikortit ihan painatusfirmalla ja monilla firmoilla oli toimitusaika 14 vrk. Veljeni sai kuitenkin jostain firmasta jonkun tarjouksen revittyä niin, että ne (toivottavasti) ehtivät tulla perjantaiksi. Täytynee varmuuden vuoksi tulostella mustavalkoisia versioita.

Ottaa päähän, että Taiteiden yön lehdistötiedotteissa lukee "sokea taikuri hämmästyttää ajatustenlukutaidoillaan", kun itse olen yrittänyt korostaa korttitemppuja. Minulla on nimittäin tasan yksi temppu siellä, johon voi yhdistää ajatustenlukua ja juuri sitä on sitten korostettu niin paljon. Hiukan siis paineita, kun täytyy yrittää tehdä ihmisiin vaikutus ilman mainostettua ajatustenlukua.

Jonkun säätiedotteen mukaan perjantaille oli luvattu vesisadetta. Toivottavasti ei kuitenkaan sada, esiinnyn nimittäin aika paljon ulkona.

*******

Helsingissä alkaa koulut vasta viikon päästä. Olen vahingoniloinen niille kaikille, jotka aloittavat tällä viikolla koulunsa. Toisaalta se kostautuu kyllä joululomassa...

En oikein tiedä, onko koulun alku kivaa vai ei. Se on ainakin hyvin hämmentävää. Aina ennen koulun alku on merkinnyt vaan rutiineja ja oppimista. Nyt se sisältää myös läjän mukavia ihmisiä. En ainakaan muista odottaneeni koskaan aikaisemmin koulun alkaessa sitä, että näkisin taas ihmisiä - avustajia tai opettajia lukuun ottamatta. Nyt niitä on monta, joiden näkeminen on yksi hyvä asia koulun alkamisessa. Muutenkin arveluttaa se ihmispaljous ja suuri sosiaalisuuden määrä. En minä viime vuonnakaan miettinyt tällaisia. Toisaalta silloinkaan ei ollut ketään ihmisiä, joiden tapaamista olisin odottanut. Silloin oli koulullinen tuntemattomia tyyppejä, nyt on paljon tuttuja ja siinä on kuitenkin hyvin suuri ero.

*******

Olen viikon verran yskinyt ja aivastellut. Viime viikon torstaina ja perjantaina tuntui myös siltä, että minulle voisi nousta kuume. Ei kuitenkaan noussut pientä lämpöä enempää, mutta tukkoisuus on kyllä jatkunut senkin jälkeen. Tänään äiti toi minulle Apteekista parilla kympillä flunssalääkkeitä, jotta tervehtyisin perjantaiksi.

*******

Edit:
Helsingissä uusien valkoisien keppien hankkiminen on kyllä paljon helpompaa kuin Tuusulassa. Laitoin keppi-ihmiselle sähköpostia ja eilen lomilta palattuaan hän pisti viestiä takaisin, että lähetti minulle maksusitoumuksen postitse ja toisen kappaleen Avirikseen, josta voin keppini noutaa. Tänään maksari tipahti postiluukusta ja olen huomenna menossa hakemaan keppejä. Tuusulassa uuden kepin hankkiminen toimi siten, että soitimme terveyskeskukseen jollekin apuvälineihmiselle ja hän laittoi ylös kepintarpeeni ja he päättivät jossain ryhmän "maanantaikokouksessa", saanko keppiäni vai en. Näitä maanantaikokouksia oli vain joka toinen viikko.

Metsässä rämpimässä, kesäleirit rules vol. 4

Vihdoin olen palautunut kotiin moninaisilta reissuiltani ja on jopa aikaa kirjoittaa.

Tämän vuoden nuorisotoimen toinen kesäleiri oli vaellusleiri Rautavaaralla. Majoituimme Metsäkartanon Metsäpirtissä, joka oli aika mukava leirikeskus ja ihan kiva paikka muutenkin "ekohippinuorille". Kannattavat ekologisuutta, kestävää kehitystä, luomua ja lähiruokaa. Loppujen lopuksi se ei - ainakaan meidän leiriporukalla - näkynyt paljon.

Lähdimme leiripaikalle perjantaiaamuna aika aikaisin. Helsinkiläisillä oli tapaaminen "vasta" kahdeksalta, toiset kun olivat lähteneet jo viideltä liikkeelle. Junailimme Siilinjärvelle ja matkasimme sieltä bussilla Metsäkartanolle. Perjantai oli vain rentoa yhdessä oloa ja teltta- ja ruokakuntien sopimista. Paistoimme illalla makkaraa ja kävimme saunomassa ja uimassa. Minäkin sain vihdoin sen talviturkin kokonaan heitettyä, vaikka olikin aika kylmää vettä.

Lauantaina lounaan jälkeen pistimme rinkat selkään ja lähdimme vaeltamaan. Edessä oli noin 12 kilometrin taival. Maasto oli aika mukavaa, vaikka välillä suhteellisen haastavaakin. Reitillemme osui paljon suota, jolla oli hyvin vaihtelevasti pitkospuita, vaikka niitä kuulemma piti olla joka paikassa. Reittivalintaan kuului myös hyvin jyrkkä nousu, joka tuntui rinkka selässä suhteellisen rankalta. Tuntui melkein siltä, että nelin kontin olisi helpompi mennä. Välillä oikeasti käytinkin käsiä kipuamisessa apuna.

Onnistuin jotenkin kummallisesti kadottamaan perjantaina keppini välillä Pukinmäki-Pasila, joten sitä en todellakaan voinut käyttää metsässä. Muutenkin kepin käyttö siellä olisi ollut turhaa, sillä se olisi tökännyt jokaiseen kiven koloon ja kantoon. Minä, kuten varmaan muutkin sokot, "roikuin" edellä kulkevan rinkasa. Käytännössä siis pidin vain siitä kevyesti kiinni, vaikka rinkkaopastajani sanoikin välillä, että ihan varmasti roikuin siellä (enkä!). Koska rinkka pomppii kantajansa liikkeiden mukaan aikas mukavasti, sai tällä tavoin hyvin helposti informaatiota kaikista kivistä, ylä- ja alamäistä, kuopista ja kannoista. Tietysti siihen lisäksi sanalliset ohjeet puunrungoista tai suuremmista kivistä tms auttoivat kulkemista.

Juomavettä ei hirveästi ollut saatavilla reitin varrella. Onneksi löysimme pari kappaletta kunnolla virtaavaa suopuroa, joten saimme juomakelpoistakin vettä pullojemme täytteeksi.

Iltapäivästä jengi alkoi olla hyvinkin väsynyttä ja nuutunutta. Kävelemistä tietysti hidasti ja vaikeutti ne suokohdat, joihin ainakin allekirjoittaneen kengätkin jäivät pari kertaa jumiin. Ei ehkä kannata ottaa vaellukselle vain kuminauhoilla olevia lenkkareita, joista muutenkin tulee kaikki vesi läpi. Kiristettävät kengännauhat on ihan yes, ettei kengät niin helposti irtoile vähän maiskahtelevassa maastossa.

Parin kilometrin matkan kuljimme maantienviertä. Kavereiden kanssa keksimme vilkuttaa kaikille ohikulkeville autoille ja meille jopa vilkutettiin takaisin. Jossain vaiheessa olin ainut porukasta, joka vilkutti, ja nuorisosihteerimme ihmetteli, miksi ne miekkoset ilkuttelivat sieltä autoistaan, kunnes tajusi, että minä vilkuttelin niille. Se oli varsin hauskaa ja sai oman mielenkin kohoamaan - kuten takuulla niiden autoilijoidenkin mielen.

Illalla satoi vettä. Kun pääsimme leiriytymispaikkaan, satoi vähän lisää vettä. Väsynyttä ja märkää porukkaa. Nuorisosihteerimme sanoi heti paikalle päästyämme, että jokainen laittaa sadetakin ja kuivan paidan päälle. Ihan fiksu homma, varmasti. Siinä meille keiteltiin muutamalla trangialla ruokaa ja toiset pystyttelivät liukuhihnatuotantona telttoja. Minulla oli Lidlistä ostettu teltta, jota äitini oli hehkuttanut ihan innoissaan. Teltta kuulemma kestää hyvin vettä ja sen kasaaminen on helppoa. Jälkimmäisen kohdan allekirjoitan täysin. Teltta on pakattu noin metrin halkaisialtaan olevaksi ympyräksi, näyttää siis frisbeeltä. Se vaan otetaan pussista pois ja vielä ympyrän ympäriltä kuminauha pois, käsketään kaikki sivulliset sivuun ja päästetään irti, niin teltta tekee "ping"-efektin ja kasaa itse itsensä. Sen jälkeen voi vielä lyödä pari tikkua maahan, että se pysyykin siinä. Sen kokoisen ympyrän kuljettaminen ei vaan ole ihan niin yksinkertaista. Jotenkin minä sain sen rinkkaani kiinnitettyä, mutta kapeimmista puiden väleistä oli pakko mennä sivuttain.

Koko lauantain ja sunnuntain välisen yöbn satoi vettä. Joskus aamuyöstä se lakkasi ja siihen havahtui kyllä kunnolla. Aamulla olimme ihan märkiä, sillä Lidlin superhieno "ping"-teltta ei kestänytkään ihan niin hyvin vettä, mitä siinä väitettiin. Saumat ainakin vuosivat ihan kiitettävästi.

Märkä ja suhteellisen huonosti yönsä nukkunut porukkamme pakkaili tavarat, kasasi teltat (Lidlin teltta ei ole niin helppo pistää pakettiin kuin pystyttää) ja lähti taas vaellukselle. Suunnitelmissa oli nukkua seuraavakin yö metsässä, mutta asiasta päätettiin vielä järjestää äänestys myöhemmin päivällä ihmisten jaksamisen mukaan. Joukollamme oli suurin piirtein samanlainen puristus edessä.

Reitiltä löytyi jälleen paljon soita, joilla ei ollut pitkospuita. Välillä suokohdat olivat kunnon extremeä. Yhdellä pätkällä oli laitettu kaksi ohutta puun runkoa mallaamaan pitkospuita ja niillä sivuttain taiteillen kohdasta pääsi kuivin jaloin yli. Myöhemmin taas minun kenkäni jäi suohon.

Vaikka sunnuntain pätkä oli ehkä soisempaakin kuin lauantain, jotenkin se oli myös mukavampaa maastoa. Tai sitten sunnuntaina homma tuntui jo niin tutulta, että siitä pääsi paremmin nauttimaan. Meillä oli myös lyhyt lossi- ja kahluupätkä.

Iltapäivällä putosimme kartalta. Olimme kiltisti seuranneet maastossa olleita reittimerkintöjä sekä karttaa, mutta yhtäkkiä merkintöjä ei näkynyt enää missään ja kartalta ei löytynyt paikkaa, jossa me olimme. Vaihtoehtoina oli joko lähteä etsimään reittimerkintöjä tai paikkaa, joka löytyisi kartalta, tai sitten suunnistaa autotien ääntä kohti, kun se kuitenkin kuului. Päädyimme autotievaihtoehtoon, sillä eihän se voinut olla kaukana, kun äänikin kuului. Ei siis auttanut muu kuin raivata reitti ryteikön läpi.

Autotie löytyi ja sen avulla pääsimme takaisin kartalle. Olimme ihan oikeasti olleet karttaamattomalla alueella. Kartalle päästyämme totesimme olevamme muutaman kilometrin sivussa siitä, mihin meidän piti majoittautua seuraavaksi yöksi. Kävelimme taas pari kilometriä ison tien viertä (vilkuttelin edelleen kaikille autoille) ja söimme päivän lämpimän ruuan levähdyspaikalla. Perässä tuleva ryhmä oli myös kadottanut reittimerkit ja eksynyt, joten ei se voinut olla ihan vaan ihmisten vika. He olivat tosin eksyneet eri paikkaan kuin me, mutta autotien löysivät hekin ja saimme viimeisetkin ruuat paikalle.

Varsin ironista minusta on se, että metsässä, jossa olisi hyviä mahdollisuuksia teloa nilkkansa (kivet, kannot, juuret, kuopat yms...), ei nilkoilleni tapahtunut mitään ja kävelin varsin vapautuneesti ja rennosti. Heti, kun npääsimme maantielle kävelemään, väänsin jotenkin kummallisesti nilkkani niin, että siihen sattuu edelleen joissain asennoissa - yli viikko tapahtuneen jälkeen. Aluksi nilkkaan sattui muutamien askelien ajan, mutta myöhemmin väänsin saman nilkan uudestaan törmätessäni tien vieressä olevaan kaiteeseen. Siinä vaiheessa siihen sattui jo ihan kunnolla, enkä voinut tehdä muuta kuin irrottaa edellä kulkevan rinkasta ja istahtaa kaiteelle tuskissani. Käveleminen tuntui muutaman kilometrin ajan aika pahalta. Ei se silti ollut nyrjähtänyt tai mitään, ainakin luulen niin.

Vatsat täytettyämme tuli äänestyksen paikka siitä, menemmekö seuraavaksi yöksi metsään vai emme. Yksimielinen päätös oli Sisätiloissa nukkumisen kannalla. Se vaati seitsemän kilometriä tienviertä.

Loppumatkasta oli mahdollisuus valita hitaampi, mutta lyhyenmpi, metsäreitti tai hieman nopeampi ja pidempi tienvierusreitti. Minä lähdin metsään. Siltä pätkältä löytyi ihan oikea lähdekin ja neljän hengen metsäporukkamme sai täyttää juomapullonsa ihanan raikkaalla lähdevedellä.

Majoituspaikalle päästyämme levittelimme kaikki tavarat pihalle kuivumaan.

Maanantai meni vielä tavaroiden kuivattelussa ja huollossa. Koko päivä oli vain rentoa lokoilua ja yhdessä oloa. Makoilimme laiturilla ja ihan vaan olimme. Sekin oli mukavaa. Illalla paistoimme tikkupullaa.

Tiistaina lähdimme noin seitsemän kilometrin lenkille, ilman rinkkoja. Tämän pätkän kävelimme niin paljon nopeammin kuin aikaisempina päivinä, että ohjaajien ajattelema aikataulu petti parilla tunnilla. Pääsimme siis taas löhöilemään laiturille, kun odottelimme ruokailua. Tiistain reitillä oli oikeasti hyvät pitkospuut ja paljon hyviä mustikoita. Kävimme kävelemässä myös esteettömän luontopolun, jonka varrelta löytyi hyvin suuri avosuo. Onneksi siinä oli noin metrin levyinen puurakennelma (sitä ei voi enää kutsua pitkospuiksi), ettei kengät edes meinanneet kastua.

Viimeinen kokonainen päivä, keskiviikko, menikin sitten pakkailun parissa. Lounaan jälkeen lähdimme ajelemaan Nurmekseen, Bomban kylpylään. Siellä oli aivan ihana rentoutua ja pestä itsestään metsän pölyt ja liat. Lastenallas leluineen ja liukumäkineen oli aika suosittu, olihan siellä lämmintä vettäkin.

Täytimme vatsamme Bombassa ja lähdimme ajelemaan kotiin päin siinä yhdeksän maissa. Helsingissä olimme puoli neljältä aamuyöstä, vaikka suunnitellun aikataulun mukaan meidän piti olla vasta puoli kuuden aikaan. Pikkuisen tuli mietittyä, miten Itäkeskuksesta pääsee pois sellaiseen aikaan, kun metrot eivät kulje eikä omista taksikorttia. Kiltti bussikuski heitti sitten minut ja kaverini Pukinmäkeen lähtiessään ajamaan poispäin.

Vaellus oli mukava kokemus, vaikka oikeasti vaeltamista oli loppujen lopuksi vähemmän, mitä alkuperäiseen suunnitelmaan kuului ja vaikka sainkin pari kivuliasta rakkoa ja vaikka kenkäni tosiaan kävivät suossa. Olen ilmiselvästi sukua Ronja Ryövärintyttärelle, koska minusta on paljon helpompaa ja rennompaa liikkua metsässä kuin esimerkiksi kaupunkiympäristössä. Jotenkin se vaan toimii paremmin ja tunnen siellä olevani paljon enemmän kotonani. Tahdon vaeltamaan vielä uudestaan.