Tänään, sekalaisia asioita

Menin tänään yliopiston kahvilaan aikomuksenani ostaa lattea (maailma on kääntynyt päälaelleen, sillä enhän minä pidä kahvista tippaakaan), koska olin jo edellisellä luennolla torkkunut ja vielä oli kaksi jäljellä. Jollain muullakin oli aie käydä kahvilassa luentojen välissä ja jono oli aika pitkä. En ensin ihan tajunnut sitä ja - kun vihdoin hoksasin asiain tilan - kysyin parilta pojalta (mieheltä), ovatko he jonossa.

"Joo."

"Okei. Missähän täällä on se jonon pää?"

"Itse asiassa sä olit ennen meitä."

Niin.

No, herrat ohjasivat minut sitten paremmin jonoon ja päätin olla skarppina ja kyetä seuraamaan edellä menevää tyyppiä, jotta jonotuksesta tulee jotain. Se on sokkona nimittäin vähän vaikeaa, jos ei kehtaa olla kontaktissa siihen edellä menevään… Ajattelin myös, että ehkä ne takanani olevat herrat sitten sanovat, jos jotenkin jään tosi paljon jälkeen jonosta.

Olin todella tyytyväinen jonotustaitoihini, kunnes yksi kaverini (joo, olen onnistunut saamaan oikeasti ainakin yhden sellaisen) huikkasi kauempaa, tarvitsenko apua. Hän sitten luikahti jonon ohi auttamaan minua ja samalla tajusin, että edessäni ollut hahmo, jonka etenemistä yritin kuunnella, olikin tolppa.

Eipä ihme, kun jono ei kauheasti liikkunut eteenpäin.

Ja niin, tulin järkiini siinä tiskillä ja vaihdoin latte-ajatukseni Pepsi Maxiin.

Se kofeiinijuoma tuli kyllä tarpeeseen. Kassalle päästyäni pengoin hädissäni laukun sivutaskua, johon olin juuri aulassa lompakkoni laittanut. Tasku oli tyhjä. Olin jo aivan varma, että lompakkoni on pudonnut jonnekin. Ihmettelin sitä ääneen kaverille ja kassatädille. Minua auttaneet herrat vähän taaempaa: "Se on varmaan toi tossa tarjottimella."

Kaivoin lompakosta lyyra-opiskelijakortin ja visa elektronin. Ojensin kassatädille kortin ja hän:

"Sä maksat tällä lyyra-kortilla?"

"Joo. Ei kun… Enhän mä voi maksaa sillä."

(Vielä viime syksyn uudet opiskelijat saivat sellaiset lyyra-kortit, joissa on myös maksuominaisuus. Näissä uusissa ei enää ole ja muutenkin se ominaisuus poistuu pian käytöstä.)

Seuraavat luennot pysyin hereillä.

******

Urheilukassi tekee kyllä urheilijan. Tähän saakka olen kanniskellut treenikamojani siinä samassa repussa, jota käytän kaikkialla: koulureppuna, viikonloppureissulla laukkuna… kaikkialla. Pari viikkoa sitten ostin kuitenkin ihan oikean treenikassin, koska alkoi tulla jo pieniä tilaongelmia, kun yritin tunkea tietokoneen, treenikamat (kahdet piikkarit, juomapullon, vaatteita) ja eväät samaan reppuun. Nyt, repun ja treenikassin kanssa kulkiessa, tunnen itseni oikeasti urheilijaksi. Tänään sitä tunnetta lisäsi HKV:n tuulipuku, jonka sain.

Oli muuten mukava käydä urheilemassa melkein kahden viikon tauon jälkeen. Tahtoisi heti lisää.

*******

Jos joku voisi antaa minulle kyvyn kieltäytyä herkuista. Tai edes kyvyn syödä niitä vähän.

*******

Kommentoin yhden blogin kommenttia ja kadun sitä nyt suuresti. Poistin kommenttini, koska se oli tyhmä ja turha (kuten minusta sekin, jota kommentoin). Sain vain haukut - sekä kommentistani että sen poistosta. Ei siis kannata osallistua nettikeskusteluihin, edes omalla nimellään. Voi myös olla, etten ymmärrä hten ymmärrä huumoria. Taidan siis jatkaa hiljaista linjaani, koska suun avaamisesta tulee vain paha mieli.

Syksy on käynnistynyt

On vierähtänyt aika melkoisesti siitä, kun viimeksi olen blogiani päivittänyt. Muutenkin viime aikoina (aika pitkällä katsantokannalla) blogin päivitystahti on vaan harventunut harventumistaan, niinpä olen jo harkinnut koko bloggaamisen lopettamista. Nyt kuitenkin vähän viimeaikaisia kuulumisia.

*******

Yliopisto-opinnot ovat käynnistyneet tällä viikolla kunnolla. Ainakin nyt vielä ensimmäisten luentojen perusteella suomen kieli on kiinnostava opiskeluala. Ainut mietityttävä asia opinnoissa tällä hetkellä on ihmisiin tutustuminen. En lopppujen lopuksi ole kovinkaan sosiaalinen ihminen – tai olen, jos joku muu tekee aloitteen. Minulle aloitteen teko ja aivan turhanpäiväinen smalltalk on haastavaa. Aloitteellisuutta tietysti vaikeuttaa se, etten löydä ihmisiä, mutten oikein osaa ryhtyä juttelemaan edes luennolla viereen istuvien tyyppien kanssa, elleivät he aloita.

Tähän mennessä en ole oikein tutustunut kehenkään. Jotkut saatan tunnistaa äänestä ja niiden kanssa tulee vaihdettua muutama sana, mutta suurimmaksi osaksi olen aika yksin. Tuntuu siltä, että todella monet ovat jo tutustuneet ihmisiin niin, että ovat ehtineet saada ihan kavereitakin. Minä tunnen oloni vielä melko ulkopuoliseksi, mutta toivon tilanteen tasaantuvan tässä ajan myötä.

Meillä on yllättävän vähän mitään pakollista kurssikirjallisuutta, suositeltavaa oheislukemista kuitenkin löytyy. Olen hankkinut niitä oheislukemistoksi suositeltavia kirjoja, jotka ovat näkövamaisten kirjastossa Celiassa. Muutoin taidan pärjätä aika hyvin ilman kirjatilauksia sieltä. Monisteita sitten meillä käytetäänkin aika paljon. Suurin osa niistä löytyy netistä sähköisessä muodossa, joten niidenkin lukeminen onnistuu – kuten luentokalvojen, jotka melkein jokaisella kurssilla on netissä jo ennen luennon alkua, jotkut opettajat laittavat vasta luennon jälkeen.

*******

Olin pitkästä aikaa harjoitusleirillä, kun tammikuun jälkeiset leirit ovat syystä ja toisesta jääneet väliin. Tämänkertainen leiri oli paralympiakomitean nuorten leiri ja meitä urheilijoita oli siis useista lajeista javammaluokista. Tämä tarkoitti käytännössä leirin ohjelmassa sitä, että illalla oli koko porukalle yhteisiä palauttavia harjoituksia, joissa pääsi vähän kokeilemaan muitakin lajeja. En tiedä, mitä aiemmilla leireillä on yhteisissä harjoituksissa tehty, koska tuo oli ensimmäinen paraleirini, jolle pääsin. Nyt pelattiin pyörätuolikorista ja yleisurheilijoiden järjestämässä harjoituksessa tehtiin aitakävelyä (pyörätuoliurheilijat jotain muuta – en tiedä, mitä) ja heiteltiin turbokeihästä.

Joskus pienenä olen leikkinyt koristuolilla, mutta nyt ensimmäisen kerran oikeasti käytin sellaista. Ensin vähän mietitytti, mitä mahtaa tulla sokkona koriksen pelaamisesta, mutta kyllä se ihan sujui ja hauskaa oli. Seuraavana päivänä oli hartiat jumissa niin, että huomasi tehneensä niillä jotain. En tiedä, kipeytyivätkö ne siitä kelaamisesta vai siitä, kun heittelin ennen korispelin alkua ihan vaan paikaltani koreja (olin siinä aika haka). Pyörätuolikoriksesta ja muusta tuolin käytöstä - mm. kelasin tuolin liikuntasalista ulkokautta paikkaan, johon ne piti palauttaa - tuli sellainen luottamus, että jos joskus joutuisi jonkin onnettomuuden takia joksikin aikaa istumaan pyörätuolissa, sillä liikkuminen onnistuisi myös sokkona. Keksin senkin, mitä urheilulajia voin harrastaa, jos onnistun vammauttamaan itseni tuplavammaiseksi - varasuunnitelma on tietysti oltava jo valmiina. Viimestään Viimeistään silloin minusta tulisi kuulantyötäjä/keihäänheittäjä.

Tämä leiri palautti minut maanpinnalle, kun penikat kipeytyivät kunnolla ensimmäisen kerran sitten tukipohjallisten hankkimisen jälkeen. Ehkä jalkani eivät vaan kestä peräkkäisinä päivinä isoja juoksumääriä, kun ne vaivaavat joka leirillä. Täytynee seuraavilla leireillä vähän yrittää miettiä treenien järjestystä sen mukaan, että välissä tekee vähemmän juoksuja. Mutta nyt ainakin olen varma siitä, että aion treenata seuraaviin paralympialaisiin Rioon 2016. Katsotaan sitten parin vuoden päästä uudestaan, olenko edelleen yhtä motivoitunut…

Minä luovutin...

Noin puoli litraa verta.

Yritin jo kerran aikaisemmin luovuttaa, mutta silloin luovutukseni esti akuutisti muutama päivä aiemmin tapahtunut nilkan nyrjähdys ja vähän pitkäaikaisemmin epäselvyys siitä, mitä kaikkea silmilleni on tehty ts. onko jotain syytä, miksen saisi luovuttaa. Asia selvitettiin - käy sääliksi se lääkäri-parka, joka joutui käymään läpi silmätietoni 20 vuoden ajalta - ja minusta tuli vihdoin luovuttaja.

Veripalvelun työntekijöille on hienosti ohjeistettu, että näkövammaisen luovuttamaan tulevan henkilön kanssa henkilökunta täyttää terveydentilakyselyn. Sitä ei saa täyttää sen henkilön kanssa, jonka kanssa tulee luovuttamaan, vaan se on aina täytettävä henkilökunnan kanssa. Vielä kun henkilökuntaa ohjeistettaisiin näkövammaisten opastamisessa... Tuli hieman hämmentävä tilanne, kun sairaanhoitaja kehotti minua tulemaan perässään 'koppiin'. Onneksi omistan suun, jolla kysyä ja kyllä se henkilökunta oikeasti oli hyvin ystävällistä ja avuliasta.

HB 149, matalin mittaustulos minulta ikinä. Taidan olla rautainen tyyppi.

Olisin oikein mielelläni katsonut, mitä kädessäni tapahtuu ja miten veri valuu pussiin. Yritin minnä sinnepäin katsoa, mutta eipä mitään näkynyt... Pienen neulanheiluttelun jälkeen veri alkoi pulputa letkuun ja siitä lähtevän äänen sentään kuulin.

Ensiluovuttajia makuutetaan luovutuksen jälkeen vähintään kymmenen minuuttia. Minun olooni veren menettäminen ei vaikuttanut kuinkaan ja pidin sitä makoilua vähän turhana, vaikka toisaalta ymmärrän kyllä hyvin, miksi niin tehdään. Edes seuraavana päivänä pituushyppykisoissa en huomannut luovutuksella olleen mitään vaikutusta - tai voinhan tietysti syyttää verenluovutusta siitä, etten hypännyt ennätystäni.

Kolmen kuukauden päästä pääsen taas luovuttamaan.

*******

Huomenna ajattelin mennä suomen kielen fuksien varaslähtöpiknikille. Siinä on vain pieniä vaikeuksia: en tiedä, löydänkö Tuomiokirkon portaat saati sitten sieltä vihreähaalarisia tutoreita.

Portaiden luo löytämisestä uskon selviytyväni, kun eilenkin onnistuin kävelemään Musiikkitalolta Töölönkadulle. Apuna voin myös käyttää BlindSquarea. Mutta niitä vihreitä haalareita ei löydä BS:nkään avulla.

En lähde Lontooseen, mutta opin uuden asian

Vaikka Lontooseen paralympialaisiin lähteminen ei ollutkaan minulle mikään pitkäaikainen haave – vastahan vuosi sitten aloin taas harjoitella yleisurheilua – nyt vähän harmittaa, etten sinne lähde. Paralympiamatka oli hyvin lähellä, kun kerta A-rajan ylitin ja minulle haettiin villiä korttia. Se oli niin lähellä, että ehdin jo ihan ajatella ehkä lähteväni Lontooseen. Se oli sen verran lähellä, että nyt lukiessani tuttujeni Lontoon-valmistautumisesta Facebookista tai blogeista, vähän harmittaa, etten ole mukana.

Nyt voin kuitenkin keskittyä rauhassa opintojen alkuun eikä tarvitse miettiä, mitä teen, kun olen kurssien alun Lontoossa. En ole. Voin myös tähdätä treenaamisen neljän vuoden päähän Rion paralympialaisiin – silloin olisi ehkä jo teoreettiset mahdollisuudet pärjätäkin kisoissa. Nyt, vaikka olenkin pituushypyssä ylittänyt A-rajan, tuskin olisin paralympialaisissa sijoittunut kovinkaan hyvin, sillä siellä urheilijoiden vähyyden vuoksi on yhdistetty sokeiden F11 luokka heikkonäköisten F12 luokkaan. Heikkonäköiset hyppäävät paremmin.

Pituushypyn treenaamisen lisäksi sain eilisestä piirimestaruuskisasta rutkasti lisämotivaatiota juoksun harjoitteluun. Osallistuin siis 100 metrin juoksuun. Lähtö oli hermostuttava, sillä meidät ammuttiin kahdesti takaisin – ensimmäisellä kerralla yksi varasti, toisella kerralla yksi sai varoituksen. Vasta kolmannella yrityksellä pääsimme oikeasti matkaan. Juoksu tuntui kulkevan hyvin – ainakin paremmin kuin Iisalmessa pari viikkoa sitten – mutta aika (15,77) jäi kaivertamaan. Se on kuitenkin neljä kymmenystä hitaampi kuin kesäkuussa tekemäni ennätys.

Eilisessä kisassa kävi myös ensimmäisen kerran niin, että aika oli otettu vahingossa opasjuoksijastani. Tarvitsen juoksussa kaksi rataa – toinen minulle, toinen oppaalleni. minun radakseni oli ilmoitettu 7, tosiasiassa siis radat 7 ja 8. Opas juoksee vasemmalla puolellani, eli tällä kertaa sillä radalla 7. Maalikameraa tarkkailevat toimitsijat olivat ilmeisesti ajatelleet vain, että minulla on rata 7, joten sen tulos katsotaan. Opasjuoksija ei saa ylittää maaliviivaa ennen minua, niinpä hän siinä aivan lopussa hidastaa hieman. Oppaastani otettu aika oli 15,84. Koska meistä molemmista juoksu tuntui kulkeneen paremmin, epäilimme, olisiko aika otettu väärin. Olihan se. Vaikka ero olikin nyt huimat seitsemän sadasosaa, on kiva, että tulos saatiin korjattua.

Haluaisin mennä heti treenaamaan lisää juoksua, haluan oppia juoksemaan paremmin. Ongelmana on vaan vähän se, etten voi mennä yksin eikä minulla enää tällä viikolla taida olla ketään opasta tarjolla. Tahtoisin niin kovasti mennä heti!

*******

Olen aina pitänyt vanhempiani hyvin sallivina sen suhteen, mitä asioita voin sokkona tehdä. Tai tarkemmin sanottuna niin, että voin tehdä samoja asioita kuin näkevätkin. Viime viikonloppuna huomasin kuitenkin, ettei asia ihan niin yksinkertainen olekaan.

Olin yötä äidilläni Tuusulassa. Kotona ei ollut ”talonväkeä” muita kuin pikkuveljeni. Aamulla huomasin (kun yritin veljen tiskejä tiskata), ettei hanasta tule lämmintä vettä. Pikkuveli vielä veti sikeitä, niinpä soitin äidille. Selvisi, että lämpimän veden puute oli ihan suunniteltu ja tietoinen juttu: kun talossa ei ole ketään, on turha pitää öljylämmitystä päällä. Pitäisi siis vaan laittaa pannu päälle ja vesi lämpenisi.

Äiti kysyi, onko pikkuveljeni hereillä, hän kun osaa sen pannun laittaa päälle. Minä sanoin meneväni herättämään sen.

Niin meninkin. Uninen veli vastasi pyyntööni pannun käynnistämisestä: "Etkö sä muka osaa tehdä sitä? Sehän on ihan helppo homma." Totesin, ettei kukaan ole ikinä kertonut minulle, miten se tehdään – eli ei, en osaa. Veli neuvoi, sanallisesti.

Laitoin pannun päälle ja pääsin aamusaunani yhteydessä myös lämpimään suihkuun.

Leivontaa, opiskelun odotusta ja sellaista

Tuossa reilu viikko sitten juhlistin teinivuosieni päättymistä ja tein sen kunniaksi valkosuklaajuustokakun. Kuvan muistin ottaa vasta sitten, kun kakusta oli jo syöty aika paljon… Ainakin näkee, että kelpasi. (Oli ensimmäinen iPhonella ottamani kuva ja kohdistukset varmaan taas ihan miten sattuu.)


Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 7. luokan kotitaloustuntien, kun käytin liivatelehtiä. Silloin muinoin meitä varoiteltiin siitä, miten tarkkana liivatteen kanssa pitää olla ja miten vaikeaa sen käyttö onkaan. Nämä varoittelut saivat aikaan sen, etten edes yrittänyt kokeilla liivatteen käyttöä ennen tätä kakkua. Juustokakkujakin olen toki tehnyt – mutta vain sellaisia, jotka paistetaan uunissa. Tämä taisi olla tekemistäni juustokakuista ehdottomasti paras.

Nyt niitä liivatelehtiä on vielä jokunen jäljellä, joten eipä taida jäädä viimeiseksi liivatekokeiluksi. Mitähän sitä seuraavaksi tekisi?

*******

Kävin viime viikolla ensimmäisen kerran opettelemassa yliopistoreittejä liikkumistaidonohjaajan kanssa. Nyt löydän tieni Porthaniaan, yliopiston päärakennukselle ja Metsätaloon. En ehkä löydä kyseisissä rakennuksissa sisältä mitään, mutta kaikki aikanaan.

Vanhoissa yliopistorakennuksissa ja vanhoilla mukulakivikaduilla niiden ympäristössä oli ilmassa tietynlainen henki. Ehkä se johtui siitä, että yliopistomaailma on minulle vielä täysin vieras, enkä ole turtunut paikkoihin ja rakennuksiin, mutta minusta oli hienoa kulkea kaduilla ja käytävillä ja miettiä niitä opiskelijoita vuosikymmenten takaa, jotka ovat kulkeneet samoja reittejä. ehkä yliopistokampuksen lumo laimenee tulevien vuosien aikana, mutta ainakin nyt ensimmäisellä kerralla oikeasti yliopiston opiskelijana tuntui hienolta.

Olen odotellut kärsimättömänä suomen kielen amanuessilta vastausta kyselyyni erityisjärjestelyistä yliopistolla. Eräs ystäväni varoitteli, että jos olen lähettänyt helsinki.fi-osoitteeseen (yliopiston sähköposti) postia jostain muusta osoitteesta, se on saattanut mennä roskaposteihin ja ehkä jäänyt siksi huomaamatta. Tänään vihdoin kävin penkomassa sähköpostini lähetettyjä viestejä ajatuksenani lähettää sama viesti uudestaanyliopiston sähköpostista,jollainen minullakin nykyään on, kun huomasin, etten ole lähettänyt koko viestiä! Ei siis ihmekään, ettei minulle ole vastattu… Nyt lähetin, ihan siitä yliopiston osoitteesta.

Tänään sain tiedon, että Lyyra-opiskelijakorttini on valmis. Pitää tosin malttaa vielä muutama päivä, ennen kuin sen voi noutaa.

Odotan innosta kihisten opintojen alkua ja seuraavaa liikkumistaidontuntia, jotta oppisin vähän lisää yliopistokampuksesta.

*******

Sain Kelalta hymyilyttävän päätöksen, joka pisti myös vähän miettimään Kelan logiikkaa. Tajusin kyllä päätöksen pari kertaa luettuani, miten siihen tulokseen on päädytty, mutta silti näin maalaisjärjellä ajateltuna logiikka vähän ontuu. No, kerrankin minun hyväkseni.

******

Haen yliopisto-opiskeluun avustajaa. Olen muutaman varteenotettavan hakemuksen jo saanut. Tekisi mieli kommentoida asiaa täällä, mutta en ehkä nyt, kun hakuprosessi on vielä kesken. Mutta jos blogini lukijoissa sattuu olemaan pääkaupunkiseutulaisia työttömiä, niin minulle vaan työhakemusta tulemaan!

Vammaisurheilupäivä

Aamulla lähdin taksilla juna-asemalle ja taksikuski - Suomi-paitani nähtyään - ilmeni entiseksi naisten maalipallomaajoukkueen valmentajaksi. Koko matka turistiin lähinnä erityisryhmien palloilusta Suomessa ja harmiteltiin sitä, ettei näkövammaisfutsalia täällä oikein ole (myöhemmin päivällä minulle selvisi siihen ihan syykin). oli hauska sattuma törmätä häneen.

Junassa menin sisään kakkosvaunusta ja selvitin tieni viitoseen, jossa paikkani oli. Häädin paikalta ihmisen, joka oli ehtinyt jo ilmeisesti torkahtaa. Kirkkonummella seistiin reilut puoli tuntia odottamassa, että eteen hajonneelle sorajunalle saatiin tehtyä jotain. Liput tarkistettiin vasta sen jälkeen, eikä konnari (taaskaan) halunnut edes nähdä opiskelijakorttiani. Myöhemmin seistiin vielä odottamassa vastaantulevaa liikennettä ja juna oli Salossa melkein tunnin myöhässä.

Salossa oli SLU:n alueleiri, jossa tänään oli ohjelmassa vammaisurheilua. Vajaalle kahdellesadalle lapselle pyöritettiin 2,5 tunnissa kuusi eri vammaisurheilurastia. Minä ehdin Salohalliin paikalle kymmenen minuuttia ennen rastien alkua ja matkalla asemalta halliin sain kuulla vetäväni maalipallorastia.

Edellisestä liikunnanohjauksestani oli vierähtänyt jo tovi, mutta viimeistään parin ensimmäisen ryhmän jälkeen homma alkoi sujua ihan mukavasti. Meitä oli kaksi vetäjää maalipallossa, mutta myös kaksi kenttää, joten ryhmät jaettiin aina kahtia. Minulla oli kymmenen lasta kerrallaan. Onnekseni ryhmillä oli mukanaan myös omia ohjaajia, sillä yksin tuossa tilassa en olisi kyennyt vetämään sujuvasti.

Maalipalloa kuuluisi pelata hiljaisessa salissa. Meillä oli palloiluhalli, joka oli verhoilla jaettu useampaan osaan. Hiljaista ei todellakaan ollut. Se ehkä haittasi lapsia kuulemaan, missä pallo oikein menee, mutta minua se haittasi todennäköisesti enemmän. Oli kuitenkin kiva huomata, miten mutkattomasti ala-asteikäiset lapset suhtautuivat siihen, että heillä oli sokea "ope": kun kysyin, onko kaikilla laput silmillä, sain oikeasti vastauksen. minulle tuotiin pallo sitä pyytäessäni ja muutenkin asia näytti olevan aivan ongelmaton. Parin lapsen kanssa puhuin siitä, millaista on olla sokea, kun he sitä tiedustelivat.

Ei minusta varmaan ikinä hyvää liikunnanohjaajaa tule, mutta ainakin jotenkin pärjään siinä hommassa. Uskoisin pystyväni myös ohjaamaan täysin yksin ryhmiä tietyissä olosuhteissa, esim. tutussa paikassa, jossa ei tule niin suurta hälinää ympäriltä... Näissä olosuhteissa ryhmien omista ohjaajista oli suuri apu. Lapset myös itse pitivät huolta siitä, että toisilla oli pelatessa laput päässä eikä niiden alta kurkittu.

Kesän kulku

Jokin elonmerkki pitänee täällä käydä antamassa, ettette luule minun jääneen autonalle tai pudonneen laiturilta, kuten tässä eräänä menneenä kesänä. Sen ajan, joka miminulle on viiden päivän kitaraleirin, yleisurheiluharkkojen ja yliopistoasioiden järjestämisen lisäksi jäänyt, olen käyttänyt täydelliseen pääntyhjentävään rentoutumiseen ja käsitöihin. Ehdin tosin myös piipahtaa päivän Turussa ja melkein Suomenlinnassa, mutta ilma oli niin ikävä, ettemme ihan sinne asti raaskineetkaan mennä.

Mutta se kitaraleiri.

Minun on pitänyt 11-vuotiaasta saakka mennä kesällä Ikaalisiin kitarakesä-leirille. Tähän vuoteen asti leiri on ollut joko a) liian kallis, b) sellaiseen aikaan, etten ole päässyt tai c) molemmat edellämainitut. Hinta (erityisesti Ikaalisten kylpylän hotellimajoitus) tietysti nytkin kirpaisi, mutta pakko sinne oli viimein päästä, kun opettajani on sitä mainostanut jo vuosia. Tänä vuonna houkuttimena oli myös saada luutunsoitto-opetusta heti luutun saatuani.

Sain luutun postista pari viikkoa sitten maanantaina (se oli lojunut siellä jo perjantaista, mur) ja lähdin tiistaina leirille. Koska leirillä omien soittotuntien lisäksi oli luvassa myös yhteissoittoa, oli minulla matkassa sekä luuttu että kitara. Omilla tunneilla soitin lähinnä luuttua, orkestereissa kitaraa.

Musiikkiopistossa on tullut pieni kamariorkesterisoitto tutuksi ja sitä tuollakin harjoitettiin. Minulle uusi asia oli soittaa isossa, noin 50 hengen orkesterissa. Meidän orkesterissamme oli vain kitaroita.

Pienessä kamarimusiikkiryhmässä opettaja on aina voinut hyvin kertoa minullekin erikseen, mistä kohdasta harjoittelemme kulloinkin. Tässä isommassa orkesterissa ei minua huomioitu erityisesti lainkaan ja etukäteen jännitin, kuinka oikein tiedän, milloin pitää alkaa soittaa ja mitä. No, harjoituksissa orkesterinjohtaja laski usein tahteja ääneen ja opettajani minulle tekemässä harjoitusnauhassa oli kerrottu nuottiin merkityt ”harjoitusnumerot”. Näin olin suurimman osan ajasta täysin perillä siitä, missä mennään.

Leirin loppukonsertissa en ollut ihan niin mallikkaasti mukana. Minulla ei oikein ollut haisua siitä, milloin muu orkesteri kumarteli. Stressasin sitä paljon enemmän kuin itse soittamista ja mokailin siinä ilmeisen lahjakkaasti – ainakaan en ollut pystyssä ihan joka kerta, kun muut.

Luuttu on aivan mahtava soitin. Oli hyvä, että sain heti alkuun asiantuntevaa opetusta. En ainakaan oppinut aluksi soittamaan väärin. Koska luutussa – toisin kuin kitarassa – on parikielet, soittotekniikka on hieman erilainen. Luuttu on luonnostaan melko hiljainen soitin ja siksikin sitä on soitettava vähän eri tavalla kuin kitaraa. On myös hassuja luutunsoiton perinteitä, joita edelleen luutistit noudattavat. En nimittäin ymmärrä, miksi kummassa pikkurilliä pidetään kannessa kiinni, mutta niin vain minäkin teen sen nykyään jo ihan luontevasti.

Kuvan luutustani liitän mukaan, kunhan saan sen kamerasta pihalle (muuten vaikka heti, muttei ole juuri silmiä kertomassa, mikä niistä kuvista on luuttu).

Huomenna suuntaan Iisalmeen vammaisyleisurheilun sm-kisoihin. Ensi viikolla selviää, onko kansainvälinen paralympiakomitea myöntänyt minulle villiä korttia Lontooseen. Jos ei, aloitan suomen kielen opinnot elokuun lopussa (sosiologiaan en päässyt sisään).

Sellaista. Kesälomaa on vielä viikkoja edessä, suunnitelmia paljon, mutta niiden toteutumisesta en uskalla sanoa mitään.

Opiskelijaelämä, here I come!

Posti toi tiistaina paksun kirjeen, joka kertoi, että syksyllä askeleni suuntaavat Helsingin yliopistoon. Pääsin sisään lukemaan suomen kieltä (kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeessa en ollut jostain tehtävästä saanut riittävää pistemäärää, mikä hiukan kummastuttaa). Nyt, kun sosiologian tulosten julkistamiseen on vielä vajaat kaksi viikkoa, mietin kovasti, pitäisikö minun vain vastaanottaa tuo opiskelupaikka vai odottaa niitä sosiologian tuloksia. Jos vastaanottaisin paikan nyt, voisin alkaa jo hoitaa kaikkia asioita, joita minun on pakko hoitaa ennen opintojen alkua.

Kun muut opiskelijat voivat mennä yliopistolle orientaatioviikon alussa miltei autuaan tietämättöminä tulevasta ja luottaa, että kyllä kaikki selviää, minun on hoidettava aika monta asiaa sitä ennen.

Täytyy hakea lisää liikkumistaidon tunteja, jotta yliopiston rakennukset tulisivat tutuiksi.

Täytyy suunnitella aika pitkälle, mitä aion opiskella ensimmäisenä vuotenani – ainakin syksyllä, jotta ehdin saada tarvittavat kurssikirjat Celiasta.

Täytyy hakea kuntoutusrahaa Kelasta. Ja selvittää, voinko saada nuoren kuntoutusrahalleni jatkoa, vai onko se pelkkä kura nyt sitten.

Täytyy niin ikään hakea Kelasta uusia apuvälineitä. Nykyinen tietokoneeni alkaa vähitellen olla elinkaarensa lopussa. Apuvälineitä varten pitäisi hakea myös apuvälinekartoitusta, ja siitä minä en tiedä mitään.

Täytyy miettiä, kuinka paljon mahdan tarvita avustajaa opinnoissani ja miten sen hoidan: etsinkö uutta avustajaa vai saako herra M vaan enemmän työtä (voisi mennä hankalaksi, hänkin kun yliopistoon pääsi).

täytyy tehdä vielä ehkä jotain muutakin, johon en ole varautunut. Ainakin kirjoittautua yliopistoon.

Mutta tämä kaikki joutaa kai nyt odottaa, kun elättelen – ehkä turhaan – toiveita siitä, että olisin päässyt myös sosiologiaan. Voin toki aloittaa jo joidenkin Kelan lomakkeiden täytön ja selvittää, mitä kaikkea niissä tulee olla liitteenä. Onneksi on näkövammaisia kavereita, jotka opiskelevat yliopistossa. Voin aina kysyä heiltä, kuinka asiat hoituivat.

Jännäksi opintojen alku menee myös siinä tapauksessa, jos pääsenkin Lontooseen paralympialaisiin. Silloin olen Lontoossa, kun pitäisi olla orjentaatioviikolla yliopistolla. No, turha sitä on miettiä ennen elokuun 1. päivää, jolloin tulee tieto, onko kansainvälinen paralympiakomitea (IBC) myöntänyt minulle villin kortin.

Terveisiä Hollannista

EM-kisareissu Hollannin Stadskanaalissa on nyt takana. Toin sieltä Suomelle f11-luokan pituushypystä pronssia. Tulos jäi sentin päähän ennätyksestäni, hyppäsin 383 cm. Meitä oli huimat neljä hyppääjää. Kisa oli minulta hyvä suoritus ottaen huomioon kaksi viikkoa aiemmin nyrjähtäneen nilkan, joka oli teipattuna.

Reissu oli aikas mukava. Koska lähdin Hollantiin ajoissa luokittelua varten, jäi minulle ja oppaalleni melko paljon aikaa ihan vain turistinakin olemiseen. Näin etenkin siksi, että luokitteluni olikin heti tulopäivänämme eikä seuraavana, kuten aikataulussa sanottiin. Mukana ollut kyynärsauva tosin hämäsi ihmisiä ja minun luultiin menevän liikuntavammaisten luokitukseen.

Luokitus oli jännä tilanne. Kaksi silmälääkäriä kävi lampun kanssa tuijottamassa silmiäni ja kysyivät, näenkö valoa. No en nähnyt. Olin ihan sekaisin, kun en edes kunnolla tajunnut, että minua osoitetaan koko ajan lampulla silmiin. Onneksi oli yleisurheiluavustaja mukana, sillä vähän oli tuon kielitaidon kanssa vaikeuksia. Sokean paperit sieltä aika helposti tuli, mutta kahden vuoden päästä pitää mennä uudestaan.

Kävimme pyöräilemässä tandemilla (ilman kypärää, koska sellaisen hankkiminen Hollannista oli vaikeaa), hämmästyimme vajaan 20000 asukkaan pikkukaupungin tarjonnasta, söimme Milka-suklaata ja minä sinistä Smurffi-jäätelöä… Muutoin ruokavalio oli melko leipäpainotteista.

Kontaktit muunmaalaisiin jäivät suhteellisen vähäisiksi, mutta muuhun Suomen joukkueeseen tutustuin kyllä paremmin. En ole ehtinyt vielä käymään kuin yhdellä maajoukkueleirillä, joten porukka oli minulle vielä melko vierasta. YU-avustajani kanssa olimme yhdessä miltei 24/7, mutta hermot eivät tainneet mennä kummallakaan, ihme kyllä.

Viimeisen illan partyissä pöydissä kierteli close-up-taikuri, ja minäkin vähän innostuin esittämään korttitaikuutta pöytäseurueelleni. Edellisestä kerrasta olikin vierähtänyt aikaa… Pääsin myös tanssimaan pyörätuolitanssia suomalaisten ratakelaajien lajivalmentajan sylissä. Oli ehkä tähänastisen elämäni mieleenpainuvin tanssikokemus. Kävin myös tutustumassa heittotuoliin, joka on varsin jännittävän näköinen kapistus.

Ensimmäiseltä kansainväliseltä yleisurheilukisareissulta jäi paljon hyviä muistoja. Kannatti käydä. Suomi sai myös aika paljon enemmän mitaleja vammaisyleisurheilun Euroopan mestaruuskisoista kuin ”terveiden” vastaavista mittelöistä. Hollannin saalis oli 9 mitalia.

Helppo ja vaikea reitti

Huomenna aamusta on lähtö Hollantiin EM-kisoihin. Oikeastaan kisat alkavat vasta lauantaina avajaisilla, mutta tässä niitä ennen tehdään luokituksia. Vammaisurheilussa urheilijat luokitellaan vamman ja sen vaikeuden mukaan ja luokituksia tarkistellaan aina silloin tällöin. Minulla ei vielä kansainvälistä luokitusta edes ole ja siksi lähden Hollantiin muuta joukkuetta aikaisemmin.

Koska tämä Suomessakin tehty ”perusluokitus” on tehty vain papereiden perusteella, ei minulla oikein edes ole käsitystä, mitä luokitustilanteessa tapahtuu. Näkö siellä tarkistetaan, juu. Luokitusta varten olen lähettänyt Hollantiin etukäteen lääkärinlausunnon ja käännättänyt viimeisimmän epikriisini englanniksi.

Uskon minun kohdalla tuon luokittelun olevan aika helppo homma, kun en edes valoa näe.

Hollannista palattuani alkaa sitten taas treenit, kun toivottavasti nilkka on toipunut kunnolla siihen mennessä. Mutta tulevia treenejä varten olin tänään opettelemassa reittiä Olympiastadionille ja Eläintarhan urheilukentälle. Molemmat reitit olisivat ihanhelppoja ja yksinkertaisia, jos kaikki liikennevalot piippaisivat.

Olympiastadionille meneminen ei ole ongelma, mutta sieltä pois tullessa pitäisi ylittää Mannerheimintie sellaisesta kohtaa, jossa valot eivät pidä ääntä. Liikkumistaidonohjaajani mukaan siinä ei välttämättä edes kulje muita jalankulkijoita, joilta voisi kysäistä valon väriä. Olympiastadionilta paluureitissä minun pitää myös kuunnella jalkapallokentän laidalla olevaa rakennusta, jotta tietäisin, missä yksi suojatie on.

Eläintarhassa yhdetkään valot eivät pidä ääntä. Muuten reitti olisi hyvin selkeä, mutta vilkasliikenteisen kadun ylittäminen on vähän jännittävää, jos ei tiedä, milloin valot ovat vihreällä. Siellä sentään saattaa olla muita kulkijoita.

Jos voisin jotenkin vaikuttaa kaupunkiympäristööni, sen lisäksi, että metrolaiturin reunassa olevan turva-alueen tuntisi hyvin kepillä, haluaisin myös kaikkien liikennevalojen pitävän ääntä.