Täydellinen päivä

Tänään aurinko paistoi ja lämmitti, kadut oli sulia ja kevät hyökyi kaikella voimallaan.

Soitin kitaratunnilla kahden viikon päästä olevan tutkintoni kaikki kappaleet todella hyvin, yleisurheilutreeneissä pituushyppy sujui ihan mukiinmenevästi ja pääsykoelukemisissa kirin umpeen jälkeenjäänyttä aikatauluani. Heräsin kolmelta, enkä saanut enää unta, joten käytin aikani hyväksi lukemalla (viiimeksi yöllä valvoskellessani pesin meidän kylppärin seinät).

Lisää tällaisia päiviä, kiitos.

P.s. Haluaako joku minut esiintymään jonnekin tässä kahden viikon sisällä? Olisi hyvä saada parille tutkintokappaleelle mahdollisuus päästä esitettäväksi ennen tutkintoa. Tai ehkä menen soittamaan kadulle.

Pientä blogihiljaisuutta

Olen ollut vähän laiska päivittämään blogiani, eikä parempia aikoja sen suhteen näytä olevan ihan heti tulossa. (ohoh, olen saanut kivasti uusia lukijoita! Tervetuloa!)

Viimeaikainen hiljaisuus on johtunut tosiaan enimmäkseen laiskuudesta – pari jutuntynkääkin kirjoitettavaksi olisi ollut mielessä, muttei ole vaan tullut kirjoitettua. Tuleva blogihiljaisuus toivottavasti johtuu myös siitä, että luen ahkerasti kolmeen pääsykokeeseeni ja harjoittelen kitaransoittoa tutkintoani varten, muun muassa.

Tänään sain jo humanistiselta tiedekunnalta tiedon, että minulle on myönnetty pääsykokeisiin hakemani erityisjärjestelyt. Käytännössä se siis tarkoittaa tunnin lisäaikaa, pääsykoetehtäviä sähköisesti tekstitiedostona ja oikeutta käyttää omaa tietokonetta apuvälineineen (puheohjelma, pistenäyttö jne). Sanoisin siellä toimitun aika nopeasti, sillä vasta perjantaina vein hakemuksen yliopistolle, eikä silloin edes opintotoimisto ollut auki, vaan hakemukseni kulkeutui oikeaan paikkaan vahtimestarin välityksellä.

Perjantaina vein samasta asiasta hakemuksen myös valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Tiedekunnan kanslian löytäminen ei ollut niin helppo juttu, sillä se ei sijainnut päärakennuksessa kuten humanistinen tiedekunta. Mutta löysin sieltä ihan suoraan sen ihmisenkin, jolle paperi piti toimittaa. Olettaisin siis saavani erityisjärjestelyt myös sosiologian pääsykokeeseen.

Hallitakseni ajankäyttöäni paremmin ryhdyin myös Facebook-lakkoon huhtikuun ajaksi. Ensimmäiset päivät ovat sujuneet ihan hyvin, vaikka välillä tekeekin kovasti mieli käydä vilkaisemassa, mitä siellä mahtaa tapahtua… En ole käynyt. Sen sijaan erninäisiä blogeja tulee kyllä luettua. Saan myös aikaani mukavasti kulutettua hiplaamalla jälleen toimivaa iPhoneani (tai vaihtelevasti toimivaa) ja lainaksi saamaani iPadia. Kummallakin näistä myös koekäytän yhtä kivaa ja hyödyllistä sovellusta.

Niin, niihin pääsykokeisiin pitää lukea… Kyllä minä eilen taas ryhdistäydyin sen suhteen.

Valinnan vaikeus

Nyt, kun yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hakuajat ovat käynnissä, on pitänyt taas miettiä tulevaisuuttani hieman tarkemmin ja eri näkökulmista. Syksyllä mielessäni jo vahvistui kolme hakukohdetta Helsingin yliopistoon: sosiologia, kotimainen kirjallisuus ja suomen kieli. Näihin olen hakulomakkeen netissä täyttänyt.

Syksyllä ja vielä myöhemmin talvella mielessä pyöri myös neljäs hakukohde, TEAKin äänisuunnittelulinja. Yhden ennakkotehtävistä olin jo melkein tehnyt (ehkä lievää liioittelua) ja käyttänyt sen parissa aikaa, muitakin olin pohtinut ja pohtinut. Päätin kuitenkin luopua siitä nyt, koska ennakkotehtävät eivät pelkällä pohdinnalla valmistuneet eivätkä siis oikein edenneet. Rehellisesti ottaen uskon myös, etten olisi sokeuteni takia sinne päässytkään, enkä tällä hetkellä jaksaisi taistella oikeuksistani opiskella alaa, jonka ensimmäisen vuoden opinnot ovat osin mahdottomia suorittaa. Tiedän kyllä esimerkiksi Ruotsissa olevan näkövammaisia äänitarkkailijoita, eli lopppupeleissä ammatti olisi täysin mahdollinen. Mutta ei nyt jaksa.

Tässä päättämättömyyden ja epävarmuuden tilassa kävin tekemässä Mol:n ammatinvalintatestin. Olen sen joskus taannoin tehnyt, mutten tuloksia enää oikein muista. Testi ei kuitenkaan antanut kunnollista ratkaisua, sillä kiinnostuksenkohteeni olivat niin laaja-alaiset, ettei ohjelma pystynyt lajittelemaan kiinnostuksiani järjestykseen.

Siinä se vika vähän onkin: kaikki kiinnostaa ja voisin tehdä kaikkea.

27 kolme tähteä saaneesta ammatista 13 oli jotain opettajia, mutta opettajaa minusta EI tule, sen opin viime viikolla.

Entä jos menenkin opiskelemaan puusepäksi?

Eilen musiikkiopiston konsertissa muistin taas Sibelius-akatemian kansanmusiikkilinjan, jota myös syksyllä harkitsin vakavasti. Tulin kotiin ja menin tutkimaan Siban sivuilta, millaiset pääsykokeet kamu-linjalla on, olisiko minun mitään mahdollisuuksia pärjätä niissä.

Täytin jo yliopistohakulomaketta uudestaan, kun lomake kyseli minulta ohjelmistoa pääsykokeiden 1. ja 2. vaiheisiin, joista ensimmäisessä tulisi olla musiikkia 10 minuuttia, jälkimmäisessä 15 sisältäen myös laulunäytteen. Glumps – ei aavistustakaan! Sibelius-akatemian hakuaika päättyy tänään klo 16.15, joten en kunnolla ehtisi konsultoimaan edes kitaraopettajaani siitä, mitä ohjelmistoni voisi sisältää. Taisin muistaa tämän vaihtoehdon aika myöhään.

Toinen syy, miksi kamu-linjasta nyt luovuin, liittyy opiskeluoikeuteen. Pääsin minä sitten opiskelemaan mihin tahansa, olen lukuvuoden 12-13 poissaoleva, koska keskityn yrityksen perustamiseen. Sibelius-akatemiassa ei voi ilmoittaa itseään poissaolevaksi ensimmäiseksi vuodeksi, tai menettää opiskeluoikeutensa. Joten voin nyt rauhassa miettiä vuoden ohjelmistoani, soittaa kansanmusiikkia (ja opetella tunnistamaan sitä, heh) ja kokeilla ensi vuonna onneani uudestaan, mikäli vielä houkuttelee.

Silti minä en nyt oikeasti tiedä, mikä kiinnostaa riittävän paljon ja mitä haluaisin tehdä. Vaikka kaikki kolme Helsingin yliopiston hakukohdetta kiinnostavat suurin piirtein yhtä paljon ja kiinnostus jokaiseen alaan kasvaa, mitä enemmän pääsykoekirjoja luen, olen päättänyt panostaa eniten sosiologiaan. Johonkin on pakko keskittyä.

Mietin myös, pitäisikö minun ihan kiusallanikin hakea viittomakielen tulkkikoulutukseen. Ei Humakiin, josta olen saanut jo suoran kieltävän vastauksen, vaan Turkuun Diakiin. Ennakkotehtävänäkin olisi kolmen sivun essee, jossa muun muassa pitää kertoa omat vahvuudet ja heikkoudet tulevassa ammatissa. Voisin siis osoittaa miettineeni ja osaavani perustella, kuinka pystyisin toimimaan tulkkina. Humakin ennakkotehtävissä on vastaava tehtävä, mutta siellä on myös tehtävä, jota en pystyisi tekemään ja siksikin putoaisin jo ennen pääsykoetta: visuaalinen käsitekartta, jonka muodosta on tarkat ohjeet (laittoivatko ne sen sinne ihan minun kiusaksi? ;) ).

Ei tässä muu auta kuin lukea ahkerasti pääsykokeisiin (tällä viikolla en ole edes avannut kirjoja), muistaa järjestää samoihin pippaloihin erityisjärjestelyt ja toivoa, että edes johonkin opiskelupaikkaan pääsen sisään. Muuten voisinkin harrastaa alan vaihtoa vuosittain, mutta Kela ei taitaisi katsoa kovin suopeana sitä – tällainen vammainen opiskelija kun olen.


((Nyt en jaksa kaivaa linkkejä nettisivuille, joihin viittaan, teen sen ehkä myöhemmin...))


Edit: Kylläpä keräsin paljon linkkejä tähän postaukseen! Ensin olin linkittämässä vain Humakin ja Diakin, mutta tajusin ajoissa, että sehän olisi ollut silkkaa epätasa-arvoa muiden koulujen suhteen, jotka tässä mainitsen. Tulipahan siis linkattua kaikki, vaikken suoria linkkejä opiskelualoihin laittanutkaan - sitäkin harkitsin. Saatte nyt tekin - jos enemmän kiinnostaa - testata esimerkiksi, kuinka helppo (vaikea) Helsingin yliopiston sivuilta on löytää sitä, mitä etsii.

Tuli myös otsikon kirjoitusvirhe korjattua...

Tätä jännittävää elämää: autoilua ja hiihtämistä

Kävin eilen hiihtämässä kaverini, ”yleisurheiluavustajani” kanssa. Aamusta laitoin viestiä yhdelle sokkokaverilleni, että miten se hiihtäminen oikein toimiikaan: kannattaako oppaan olla edessä vai takana vai mitä häh. Omasta edellisestä hiihtokerrastani on niin kauan (seitsemän vuotta), etten enää edes muista, miten sen tein.

Tuntui vähän hölmöltä mennä suksien kanssa keskustaan, kun missään teillä ei enää oikeastaan ollut lunta, pelkkää hiekkaa vain. Sää oli kuitenkin aika mukava ja yritin luottaa siihen, että laduilla ehkä vielä olisikin lunta.

Keskustaan matkatessa aloin jo vähän epäillä sitäkin, osaankohan enää edes laittaa monoja suksiin kiinni. Muutenkin mietitytti, mitä mahtaa hiihtelystä tulla niin pitkän tauon jälkeen.

Kun ladulle päästiin, kaikki epäilykset hälvenivät: oli lunta, monot kiinnittyivät ongelmitta siteisiin ja tekniikkakin oli vielä sen verran muistissa, että eteenpäin pääsi. ensimmäiset ongelmat tulivat vasta alamäessä.

Kaverini hiihtotaidot eivät juurikaan omistani poikenneet, vaikka hänellä tätä kokemusta parin viime talven ajalta oli jo kertynyt enemmän kuin minulta (toisaalta hänen hiihtotaukonsa oli ollut myös pidempi kuin minun). Hän sanoi jo aikaisemmin, ettei osaa laskea mäkiä ja mieluummin vain kävelee ne alas. Yhteistuumin päätimme kuitenkin kokeilla loivan mäen laskemista. Kaveri meni edeltä, minä pienen välin jälkeen perässä. Päätin luottaa siihen, että jos latu on hyvä, enköhän pysy sillä, vaikka mäki myös vähän kaartui.

En pysynyt.

Jotain kaveri edestäpäin huuteli, mutten oikein kuullut, mitä. Kivasti kuitenkin kellahdin hänen viereensä ladun sivuun, kun hän kuulemma oli käskenyt minun väistää itseään. Niinpä molemmat olimme sukset ristissä hangessa.

Ei muuta kuin ylös ja jatkamaan matkaa.

Pari alamäkeä kävelimme sukset kainalossa, mutta pari loivaa mäkeä onnistuimme laskemaan molemmat pystyssä. Yhdessä mäessä tosin kaadoin itse itseni, koska vauhti kasvoi sen verran kovaksi, että pelkäsin laskevani edellä menevän kaverin päälle, kun en omien suksien suhinalta kuullut, missä hän menee. Se oli kuitenkin hyvin hallittu kaatuminen, josta pääsi hetkessä taas ylös.

Ylämäet olivat rankkoja. Niissä jotenkin huomasi, etteivät kädet ole ihan parhaassa kunnossa... Yhdessä mäessä meinasi jo usko loppua kesken ja kun vihdoin itseni sain punnerrettua mäen päälle, tuli takaa joku kovalla vauhdilla ohi.

Hiihtolenkkimme välietappina oli Maunulan maja ja munkit. Onnellisesti löysimme perille (onneksi oli opastekyltti) ja tauko munkin syönnin ajaksi teki oikein hyvää. Siitä pääsi jatkamaan melkein uusilla voimilla.

Meillä ei ollut kauheasti hajua siitä, kuinka pääsemme takaisin lähtöpisteeseen. Tarkoitus oli palata lyhyempää reittiä, joten samoja ’jälkiä’ ei voitu hiihtää. Jonkin verran paluumatkasta hiihdimme kuitenkin samaa reittiä ja kun tulimme mäen luo, jonka kanssa olimme ylöspäin tuskastelleet, päätimme kävellä sen alas. Siinä suksia irroitellessamme tuli mäkeä ylös vastaan mies, joka sanoi: "Ei siinä kaadu, siinä on hyvä latu." Mies oli myös napannut kaverini suksen, joka lähti mäkeen itsekseen. Totesin vain hiihtäjämiehelle, että me ollaan kaaduttu jo aika monta kertaa. Niinpä kävelimme mäen alas. Siellä alhaalla kyllä mietin, että olisi tuon ehkä pystyssä pysynyt.

Seuraavassa mäessä kaverini sanoi, ettei hän ainakaan uskalla sitä laskea. Edellisen mäen jälkeen minä kuitenkin itsevarmana sanoin, että voisin kokeilla, kun meidät ohittanutkin hiihtäjä selvitti mäen sulavasti.

Päätin taas luottaa siihen, että latu on hyvässä kunnossa ja pysyn sillä kyllä. No, enpä pysynyt.

Siinä vaiheessa alkoi minuakin vähän pelottaa, kun tajusin lentäväni kohta lumihankeen – ja samassa lennähdin sinne komeasti suoraan pää edellä ja nauroin. Tuntui siltä, että olisin uponnut syvemmällekin ja jalat vain jäisivät pinnalle heilumaan. En sentään ihan niin syvälle hankeen joutunut, mutta tajusin huudella ja heilutella sauvalla ilmaistakseni olevani hengissä.

Yritin pohtia, miten kummassa pääsen ylös hangesta. Se oli aika haastavaa. Siinä kömpiessäni ja möyriessäni pari hiihtäjää laski taas sen mäen ihan sujuvasti alas… Miten ne pystyivät? Minä en tajua.

Kauhistunut kaveri tuli luokseni kysymään, olenko varmasti ihan kunnossa, etten ole saanut aivotärähdystä tai murtanut luita tai mitään. Hän sanoi, että laskuni näytti aika pelottavalta, koska olin vähällä mennä puuta päin. Yksi ohimenneistä hiihtäjistäkin pysähtyi mäen päällä kysymään, onkohan kaikki kunnossa.

Ilmeisesti oli onnea matkassa, kun lensin ladun sivuun juuri sellaisessa kohdassa, jossa ei ollut puita (täytyy myöntää, että mäkeen lähtiessäni en tullut ajatelleeksi yhtään puiden olemassaoloa). Selvisin siis säikähdyksellä ja pääsin hangesta poiskin, kun ensin vääntyilin irrottamaan sukset jalastani ja olin vähällä upota hankeen kainaloita myöten, sillä siitä latujen vierestä se ei ollut kovinkaan kantavaa.

Hiihdimme vielä jonkin matkaa eteenpäin ja kaverini totesi, ettei hän enää oikein yhtään tiedä, olemmeko menossa oikeaan suuntaan vai ei. Otimme sukset pois ja kävelimme kävelytietä katsomaan, mikä isompi tie edessä on, että missä mahdamme oikein olla. Tulimme sitten loppumatkan bussilla, vaikka hiihtosuunta olikin ollut oikea.

Sellaiset 6 kilometriä taisi tulla reissullamme hiihdettyä. En koskaan ennen ole niin suoranaisesti lentänyt hankeen kuin eilen, se oli aika jännittävää. Joku saisi kyllä selittää, miten mäistä muka voi selvitä pystyssä.

*******

Otsikossa mainostamani autoilu tapahtui vain unessani – tai siis oli tapahtua. Ari Piipoo, Ylen tv-toimittaja tarvitsi ohjelmaansa näkövammaista, joka haluaisi kokeilla autolla ajamista. Minulla oli kuitenkin jotain muuta tekemistä niin, etten voinut ryhtyä telkkaritähdeksi. Piipoo kuitenkin sanoi, että voisin tulla mukaan, kun auto haetaan liikkeestä, että pääsisin silloin ajamaan. Vähän vielä epäröin asiaa, mutta kun seuraavana päivänä joku random poliisi (Ilari) tuli juttelemaan minulle ja äidilleni ilmeisesti ihan huvikseen vaan, hänkin sanoi, että voisi järjestää minut ajamaan, kun auto viedään Ylelle. Silloin innostuin asiasta ja lähdin poliisin matkassa autoliikkeeseen.

Valitettavasti juuri, kun olin selittänyt brasialaiselle liikkeenomistajalle, että minulla oikeastaan on myös Ari Piipoon lupa ajella sillä autolla, auto olikin varastettu. En ikinä päässyt ajamaan. En myöskään tiedä, kuinka sen TV-ohjelman kanssa kävi. (Tässä unessani ei juurikaan ollut visuaalisia elementtejä: sisällä oli ehkä vähän hämärämpää kuin ulkona, ei muuten. Mutta jo unessa mietin, että voin lisätä hiihtokirjoitukseen myös autolla ajoa, joten se oli pakko tehdä.)

Nöyryyttävä kauppareissu

Pidän meidän lähikauppana olevasta Siwasta, koska se on niin pieni (vain yksi kassa), että kun astun ovesta sisään, kassalla oleva myyjä ei voi olla huomaamatta minua. Niinpä saan helposti ja nopeasti jonkun auttamaan itseäni ostoksissa, vaikka välillä siellä onkin töissä vain yksi myyjä ja siksi vähäsen joudun odottelemaan. Kivaa Siwassa on myös se, että siellä on mukavia myyjiä. Erityisesti yksi miesmyyjä oli aika hauska, mutta hänet olen nähnyt vain kerran ja selvän auktoriteettiasemansa takia epäilen häntä myymäläpäälliköksi.

Perjantaina kauppareissuni ei sujunut aivan niin mallikkaasti.

Astuin kauppaan sisään ja jäin seisomaan heti oven sisäpuolelle. Myyjä ei sanonut mitään ja tajusin, että melkein kaikki muutkin myllypurolaiset olivat päättäneet tulla samaan aikaan kauppaan. Niinpä odottelin rauhassa, että kassalla oleva ruuhka vähän vähenisi. Ihmettelin kuitenkin vähän sitä, miksei tämä minulle vieras myyjä edes kysynyt, tarvitsenko apua tai jotain, vaikka hän aivan varmasti oli nähnyt minut siinä, kun poistuville asiakkaille sanoi ”näkemiin” tms.

Kun ruuhka väheni, uskaltauduin vihdoin sanomaan, että tarvitsisin vähän apua ostosten teossa. "Joo, öö, mä voin tulla. Mun täytyy sitten aina tulla tähän kassalle, jos joku asiakas tulee."

Myyjä tuli kassan takaa, meni ohitseni kohti hyllyjä, enkä minä ehtinyt päästä opastuksessa mukaan. Kävelin perässä ja kerroin tarvitsevani banaania ja perunoita.

"Perunat on… Öö, täällä. Tuu vielä vähän eteenpäin. Siinä ne on, sun edessä."

Jep.

"Voisitko sä siis ottaa niitä?" tarkensin myyjälle, joka ryntäsikin kassalle palvelemaan toista asiakasta. Minä jäin vähän hölmönä seisomaan hyllyjen väliin.

Myyjä palasi ja otti niitä perunoita puolestani. Kysyin, onko hän yksin töissä, kun kukaan muu ei voi mennä kassalle. Ei, oli sielläpari muutakin.

Banaaneja hän ei löytänyt. Hän kulki hevi-osastolla edes takaisin, muttei löytänyt. Selitti vielä olevansa ensimmäistä päivää siellä töissä. Lopulta hän meni takahuoneeseen kysymään, missä banaanit on.

Toinen myyjä tuli täyttämään banaanilaatikkoa, joka olikin tyhjentynyt. Minua auttanut myyjä meni taas kassalle. Tämä takahuoneesta tullut myyjä kysyi, auttaako hän minua. Kassalla oleva myyjä vakuutti auttavansa. (Banaanilaatikon täyttänyt myyjä puhuu aika huonoa suomea ja joskus koetti auttaa minua, mutta kielimuuri oli liian suuri ja hän haki silloin suomenkielisen myyjän tilalle.)

Tästä eteenpäin homma toimi ihan kohtalaisesti, vaikka olikin aika haastavaa kulkea myyjän perässä ja olla törmäämättä hyllyihin. Minä myös neuvoin myyjälle, mistä kuohukerma mahtaisi löytyä.

Kassalle tullessamme se huonoa suomea puhuva myyjä vaihtui minua auttamaan, kun tämä uusi myyjä meni taas kassalle, eikä esim. laittanut ostoksiani korista hihnalle.

Koin tuon ostosreissun itseni kannalta melko nöyryyttäväksi, kun ensin seisoin tyhmänä melkein kymmenen minuuttia odottamassa, että saisinko apua vai en, ja myöhemmin seisoskelin pari kertaa hölmönä hevi-osastolla itsekseni. Kyllä, olisin voinut avata suuni kauppaan tullessa aikaisemmin. Ehkä pitää ottaa tavaksi huikata "moi" heti kauppaan astuessani.

Arvelen, että myyjä todellakin oli huomannut minun seisoskelun, mutta koska ei tiennyt, kuinka kanssani pitäisi toimia, päätti olla välittämättä koko asiasta. Nöyryyttävää oloani helpottaa vähän se ajatus, että myyjäkin todennäköisesti hieman häpesi.

Koin itseni myös vähempiarvoiseksi asiakkaaksi, kun minut niin vain hyljättiin keskelle kauppaa, että voitaisiin palvella toisia asiakkaita. Toiset myyjät jättävät ne muut asiakkaat kassalle odottamaan. En minä toki sitäkään vaadi, mutta tuntui tyhmältä seisoskella siellä.

*******

Mikael palasi perjantaina Tokiosta. Tuliaisiksi hän toi suklaan lisäksi myös noin puolitoista tuntia äänityksiä paikan päältä. "Kun et sä saisi valokuvista mitään irti."

Tokio kuulosti äänitysten perusteella hyvin unenomaiselta ja surrealistiselta. Ei kai ihmiset ihan oikeasti voi leikkiä seuraleikkejä puistossa? Siis myös aikuiset.

*******

Eilen roskia viedessäni tajusin jotenkin kummasti onnistuneeni välttämään kyseisen homman siihen saakka koko lumisena kautena. Meillä ei ole roskakatosta, vaan sellaisia pyöreitä pömpeleitä, jotka ovat osin maan alla. Löydän roskikset lähinnä maanmuotojen perusteella – ne ovat vähän korkeammalla kuin muu piha. Nyt siitä ei oikeastaan ollut apua.

Toisena apukeinona olen käyttänyt kuuntelemista, koska niin isot pömpelit kyllä myös kuulee. Siitäkään ei tuntunut olevan apua, kun kaikkialla oli korkeita lumikinoksia.

Lähinnä tuurilla löysin kinoksesta yhden roskiksen kannen. Siitä suuntaamalla löysin seuraavan kannen. Sain roskat vietyä ja löysin vielä takaisinkin, vaikka vähän arvelutti.

Hemmottelua ja hämmentymistä

Jos kerran on pakko sairastaa yksin kotona, ilman ketään, joka voisi vähän passata ja hemmotella (sitä ei kyllä ole minulle tehty aikoihin), täytyy hoitaa hemmottelupuoli itse. Tässä minun ratkaisuni siihen:

1. Linnoittaudu sänkyyn – mieluiten mahdollisimman suureen. minä tällaisena lyhytkasvuisena olen voinut köllötellä parisängyssä miten päin tahansa.
2. Kun helposti saatavilla oleva ruoka loppuu kaapista (minun tapauksessani pinaattiletut) tai kyllästyt saman ruuan syömiseen, tilaa pitsa kotiin kannettuna. Okei, minä tilasin kanafileitä ranskalaisilla.
3. Lue kirjoja. Paljon. Mieluiten ehkä kuuntele, koska samalla voi lojua missä asennossa tahansa silmät kiinni.
4. Aina sängystä jaksaa sen verran nousta, että kykenee valmistamaan helpon, nopean ja maittavan suklaakakun mikrossa. Tee se ja syö sängyssä(murusista viis) samalla, kun luet kirjaa.
5. Kun et jaksa syödä enempää kuin yhden pitsan ja kaupassa olisi pakko käydä, mutta millään ei jaksa rämpiä lumihangessa, käytä Alepan Kauppakassipalvelua. Ruokaostokset kätevästi ovellesi.

Lukemistani kirjoista melko suuri osa on ollut romanttista hömppää. Aavistuksen nolottaa, mutta kai sairaana saa lukea sellaista, johon ei suurta aivotoimintaa tarvitse... Ja 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Englantiin sijoittuva hömppä on sentään siveellistä, toisin kuin Nora Roberts.

Se suklaakakku oli oikeasti aika hyvää, vaikka mikrossa valmistettu kakku kuulostaakin epäilyttävältä ja vaikka se olisi ehkä kaivannut kaverikseen kermavaahtoa, eikä suklaakuorrutuskaan olisi pahitteeksi… Mutta ohje meni jotakuinkin näin:

3 dl vehnäjouhoja
1,5 dl sokeria
3 rkl kaakaojouhetta
2 tl leivinjauhetta
3 munaa
200 g juoksevaa tai sulatettua margariinia

Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää joukkoon munat ja rasva, sekoita. Laita mikronkestävään vuokaan ja mikroon täydelle teholle, kuumenna noin 5 minuuttia (minulla taisi mennä 6). Nauti!

Hömppäromaanien (olen minä lukenut muutakin, kuten Rosa Liksomin Hytti nro 6) lukeminen sai minutkin kirjoittamaan. Lauantaina kirjoitin yhden runon, mutta en ollut vielä tallentanut sitä kun koneeni päätti tilttailla pari kertaa, enkä enää saanut sitä palautettua. Ehkä kirjoitan sen vielä joku kerta uudestaan, ellen vallan unohda, mitä olin kirjoittamassa. Mutta toissayönä valvoessani aloin myös kirjoittaa romaania. Ehkä todennäköisempää on, että se jää muutaman sivun raakileeksi tai siitä tulee novelli, mutta oli miten oli, alku on omasta mielestäni ihan lupaava. Minulla ei tosin ole minkään väristä aavistusta siitä, mitä tarinassa tulee tapahtumaan.

Käytin toisen kerran elämässäni kauppakassipalvelua, viimeksikin olin kipeänä. Se on muuten ihan kätevä, mutta toimitusajat eivät yllä aivan pitsa-kebab-ravintoloiden kotiinkuljetuksen tasolle, vaan ostoksia saa odotellajonkin tovin pidempään. Se loppusumma, jonka Visaelektronillani rappukäytävässä maksoin, oli euron suurempi kuin se, jonka netissä hyväksyin. Olin jo menossa laittamaan tulenkatkuista palautetta Kauppakassin asiakaspalveluun muistaessani, että olin itse ruksinut nettitilausta tehdessäni ruudun, jossa kysyttiin oikeutta vaihtaa tuotevastaavaan, jos juuri haluttua ei olisi saatavilla. Broilerin fileesuikalepaketin muovikassista kaivaessani totesinkin sen pakkauksen muodon perusteella olevan Kariniemen, eikä Raimbow’n. Ei siis liene ihme, että loppusumma kasvoi vähäsen.

******

Hämmennyksiä on tässä parin päivän sisällä sattunut parikin: toinen minulle, toinen minun aiheuttama. Tai se minulle sattunut hämmennys hämmensi kyllä myös toista osapuolta.

Kanafileitä minulle kuskannut mies toi mukanaan kaksi limsavaihtoehtoa, koska minun valitsemaani limua ei ollut tarjolla. Otin hänen käsistään ruokapaketin ja ensimmäisen käteen osuneen pullon, kun hän sanoi, että voisin valita, kumman limun otan. "Sen tai tän kokiksen."

"Mikä tää siis on?" kysyin kädessäni olevasta pullosta, kun en edes sen muodosta tunnistanut.

Olen lähes sataprosenttisen varma, ettei tuo mies ollut tajunnut minun olevan sokea ennen tuota kysymystä. Aiheutin selkeän hämmentymisen hetken hänelle. Mutta sain sentään tietää pitäväni kädessä Jaffaa, joten otin mieluummin sen kokiksen.

Eilen minulle soitettiin tuntemattomasta numerosta. Vastasin koko nimelläni ja toisessa päässä tuli hetken hiljaista.

"Ö, eikö tää ole [äitini nimi]? Mikä on [äitini] numero?"

Minä naurahdin hämillisenä, kun soittaja ei esitellyt itseään lainkaan. Aloin sitten luetella numeroa ja siitäkös vastapuoli hämmentyi:

"Ootas… Mä… Kirjotan sen tähän."

Luetellessani ulkomuistista numeron, kuulin korvassani, kuinka sitä naputeltiin puhelimeen. Mies kiitti (edelleenkään en tiennyt, kuka hän on) ja lopetti puhelun.

Menin sitten selvittämään soittajan henkilöllisyyttä numeropalvelusta, etten vaan taas olisi lähettänyt puhelinmyyjiä pahaa-aavistamattoman äitini riesaksi. En ehtinyt lähettää viestiä, kun jo sama soittaja soitti minulle uudestaan… Vastasin. Puhelimesta ei kuulunut mitään. Huutelin haloota. Edelleen hiljaista. Syy oli jumiutuneessa puhelimessani.

Käynnistin puhelimen uudestaan, selvitin soittajan henkilöllisyyden (ei hajuakaan, kuka tyyppi on, mutta ehkä äiti tunsi hänet) ja toivoin, että hän sai kaipaamansa henkilön kiinni.

Välillä on riesaa siitä, että numeroni löytyy numerotiedustelusta äitini nimellä ja yllättävän moni, joka yrittää äidilleni soittaa, soittaa ensin minulle. Useinmiten ne ovat puhelinmyyjiä.

*******

Huomenna on varmaankin jo pakko tehdä niitä kotitöitä, joita suunnittelin tämän ylhäisen yksinäisen viikkoni ratoksi touhuilla, jottei ulkomailta palaavan Mikaelin tarvitse palata sikolättiin. Tänään aloitinkin jo pyykinpesulla, vielä pitäisi vaan laittaa ne pyykit kuivumaan. Tiskaaminen, imuroiminen ja vessan lavuaarin hajulukon puhdistus olisivat vielä edessä, ainakin. Minä olen meidän taloudessamme ennenkin tehnyt näitä ’miehisiä’ kotitöitä (mm. korjannut keittiön kaapin saranan, ostanut ja vaihtanut uudet lamput (vaikken edes näe sitä valoa) ja koonnut keittiön pöydän silloin, kun se tuli), niinpä hajulukon puhdistus kuulunee sekin minulle. Ei edes ole ensimmäinen kerta.

Loma-ajan tylsyys ja jotain muuta pientä

Etelä-Suomessa nautitaan hiihtolomasta. Vaikka minun arkeni on silkkaa lomaa, tämä yleinen hiihtolomakin vaikuttaa siihen melko paljon. Ensinäkin kaikista harrastuksista on lomaa, kun musiikkiopistossa noudatetaan koulujen loma-aikoja ja yleisurheiluvalmentaja lennähtää Amerikkaan. Toiseksi olen viikon yksin kotona ensimmäisen kerran sitten… no aika pitkään aikaan – Mikael lennähti perheensä kanssa Tokioon.

Onneksi ensi viikolla on sentään nuorten paralympiaryhmän leiri torstaista sunnuntaihin. Ei tarvitse siis aivan toimettomana olla koko viikkoa. Voisin myös yrittää neuloa miljoonaa keskeneräistä työtäni vähän eteenpäin. Sekin on kivaa, että saan tehdä aivan mitä ruokaa ikinä vaan itse tahdon.

Vähemmän kivaa on, että viime yönä ja tänä aamuna minulle nousi kuumetta. Se on eilisillasta (köh, yötä se oli, kun kotiuduin) vaan koko ajan noussut. Suurella mielenkiinnolla olen seurannut tätä kehitystä ja mittaillut kuumetta vähän turhankin usein. Hetki sitten se vasta kipusi sinne 37 asteeseen, vaikka kovin kuumeinen olo olikin jo puoli astetta vähemmällä lämmöllä. Toivottavasti se ei tästä enää kauheasti nouse, jos jo nyt alan olla sekaisin.

Näin viime yönä unta, jossa minulla oli suu välillä niin kuiva, etten meinannut saada sitä edes kunnolla auki. Kieli oli tarttunut kitalakeen eikä puhummisesta tullut mitään. Uskon alitajuntani halunneen kertoa, että voisin harkita juovani.

Toisessa unessa taas pystyin itse säätelemään tapahtumia. Analysoin niitä ensin kovasti – ”ei kai tuo aio hypätä ikkunasta? Siellä on paloportaat, käytäthän niitä” – ja uni kääntyi mieleni mukaiseksi. Aivan kaikkeen en pystynyt vaikuttamaan, tai sitten en halunnut.

Eilisistä yleisurheilutreeneistä on vähän lihakset kipeinä. Venyttelyä varten pitäisi lämmitellä, jottei lihakset revähdä liian kovista venytyksistä. En ole oikein ikinä jaksanut lämmitellä vain siksi, että vähän venytän kipeää paikkaa. Ehkä nyt kuumeisena ei tarvitsisikaan, kun jo valmiiksi koko kehoa kuumottaa. ;)

Kävin tässä alkuviikosta kaverini kanssa uimassa. Jo Mäkelänrinteen uimahallin löytäminen oli seikkailu sinänsä, muttei siitä nyt sen enempää. Kävimme kylmäaltaalla uimisen perään (minä vähän uittelin jalkojani) ja pidimme keppejä siinä altaan reunalla istuessa käsissämme. Joku ohikulkeva lapsi kysyi: "Äiti, mitä noi tekee noilla sauvoilla?" Ongimmme, tietty!

Keittiöpuuhia

Tein tässä viikonloppuna ensimmäisen kerran itse mokkapaloja. Joskus muinoin ala-asteella (vai olisiko ollut jopa eskarissa?) olin mukana tekemässä mokkapaloja, mutta meillä kotona niitä ei juurikaan ole harrastettu.

Meillä ei juoda kahvia, yhtään. Viimeksi hotellissa yöpyessäni nappasin yhden murukahvipötkön mukaani, jotta voin ”sitten joskus” tehdä mokkapaloja. Nyt sille tuli siis käyttöä.

Pohjan taikina oli sen verran jämäkkää, ettei se mukavasti valunutkaan tasaisesti pellille, kuten vaikka pannukakku- tai –pullataikina, mutta myös sen verran löysää, että sen levittely käsin ei oikein olisi sujunut. Taikinan levittely oli sen verran haastavaa, että pyysin Mikaelin tekemään sen loppuun, jotta tulisi edes melkein tasaista.

Muistan hämärästi lukeneeni joskus jostain jonkun mokkapalaohjeen, jossa kuorrutteeseen laitettava kahvi lisätään kylmänä. Koska käyttämäni ohje ei sanonut kahvin lämpötilasta mitään, ajattelin noudattaa hämärää muistikuvaani. Pieleenhän se meni. Kuorute jähmettyi jo kulhoon ja se piti sieltä käsin taputellen levittää pohjan päälle. Maussa ei ollut mitään vikaa kuitenkaan, mutta nonparelleja ei saanut pysymään pinnalla.

Parin viime viikon aikana olen siis vihdoin oppinut käyttämään meidän kaasu-uunia. Olin jo aikaisemmin sytytellyt sitä, mutta asteista ei ollut aavistustakaan. Nytkin käytän sitä lähinnä mutu-tuntumalla: tiedän, missä on suurin ja missä pienin aste, siltä väliltä arvon.

Mikael teki viikonloppuna ruokaa ja pyysi minua pilkkomaan sipulit loppuun. Vaihdoin hänen käyttämänsä ison veitsen pienempään, koska sillä on mielestäni parempi leikata. Hetken kuluttua minut kuitenkin käskettiin pois: ”Anna mä leikkaan, kun sä oot noin hidas.”

Kyllä, olen hidas leikkaamaan. Aina jos teen ruokaa, joka vaatii paljon vihannesten tms leikkelyä, minulla menee sen valmistamiseen reilusti enemmän aikaa kuin arvioitu valmistusaika on. Olen tupannut syyttää siitä huonoja veitsiä: erityisesti lantun leikkaaminen huonolla veitsellä on raivostuttavaa. Mutta ehkä sipulin kohdalla en voi pelkästään huonoa veistä syyttää. Jos tarkkoja ollaan, taidan nykyään jauhelihankin ruskistaessa ensin pilkkoa sipulin ja laittaa vasta sitten lihan pannulle, koska muuten se ehtii jo ruskistua ennen kuin sipuli pääsee mukaan. On kai siis vaan myönnettävä, että olen hidas pilkkomaan. Johtuuko se sitten sokeudesta – en tiedä.



Keittiöömme tuli viikonlopun aikana myös magneetti-veitsiteline seinään, kun isäni ystävällisesti sen kävi kiinnittämässä, ja kello, jolle sain ihan itse hakata taulukoukun paikalleen.

*******

Viime viikolla ystäväni muutti omaan kotiin vanhempiensa luota. Hän hankki kasan uusia huonekaluja Ikeasta ja minä sain kerrankin olla oikeasti avuksi jonkun muutossa - omissakin muutoissani olen lähinnä ollut lapsenvahtina tyyliin "pidä se poissa jaloista ja pysy itse poissa jaloista". Nyt sain kasailla huonekaluja (se on kivaa!) yo-lahjaksi saamallani akkuporakoneella. Porakone tosin antoi minulle pari mojovaa tälliä, otsaan ja leukaan. Pääsin myös kantamaan sohvaa viidenteen kerrokseen (kädet oli pari päivää jumissa) ja löysin ensimäisen kerran sellaisia Ikea-huonekaluja, joita en osanutkaan kasata illman ohjeita. Väitän tosin edelleen, että jos vain olisin nähnyt ne ensin kasattuna, olisin osannut koota ongelmitta. Minulla ei kuitenkaan välillä ollut mitään aavistusta, miltä niiden pitäisi valmiina näyttää.

Talven raivostuttava ristiriitaisuus

Helsinki alkaa olla kunnon lumipeitteen alla ja minä olen siitä jälleen hyvin kaksijakoisella mielellä.

On kivaa, kun on kunnon talvi. Haluaisin hiihtämään ja laskettelemaan. Sain Tuusulasta sukset tänne. Viimeksi olen ollut hiihtämässä kuudennella luokalla, eli seitsemän vuotta sitten. Tänään hiihtohaluisena kuljin sisällä monot jalassa. Teki mieli mennä kellarikomeroon laittamaan ne suksetkin jalkaan.

Meidän tiemme ei ole parhaiten aurattuja teitä. Eksyn lumihankeen ja löydän kotiin lähinnä hyvän tuurin ja avuliaiden ihmisten avulla. Harhaudun autotielle ja sen tajuamiseenkin menee pitkään, kun autoja kulkee niin harvoin. Loikin kinosten yli ja yritän tajuta, missä minun pitäisi kävellä, kun kaikkialla on vaan lunta.

Olen kirjoittanut lumiongelmistani varmasti joka talvi, mutta aina ne yllättävät ja tulevat päin näköä, jok’ikinen vuosi. Keppikäsi väsyy lumihangessa tökkimiseen ja kulkeminen on muutenkin rasittavampaa, kun pitää yrittää osata luovia kummallisten lumikökkäreiden ja samalta tuntuvien maanmuotojen keskellä. Hiekkatietä ei erota asvaltista, maamerkkinä ollut penkki on keskellä kinosta ja rotvallit ovat kadonneet lumen alle. Bussissakin on vaikeampi tunnistaa oikeaa pysäkkiä.

Ennen tätä päivää olen kuitenkin selvinnyt kuin ihmeen kaupalla eksymättä ja löytänyt aina kotiin. Tänään harrastin sitten kaverin kanssa eksymistä oikein huolella: ensin bussipysäkiltä meille, sitten kaupasta meille. Erityisesti se kauppareissu kummastuttaa; kävelimme oikein reilusti ohi ja vielä mietimme, pitikö käännöksen oikeasti tulla niin nopeasti. Tulipahan ulkoiltua enemmän. Kummallakin kerralla löysimme lopulta oikeaan paikkaan ohikulkijoiden avustuksella. Eiköhän se oikea osoite olisi itsekin löydetty jonkin aikaa harhailtuamme, mutta taatusti nopeampaa oli, kun silmät tulivat apuun.

Minä pystyn sentään liikkumaan lumessakin. Mietin vaan, miten raivostuttavaa olisi yrittää pyörätuolilla selviytyä tuosssa säässä.

Mutta onhan kuitenkin kivaa, että on lunta! Ja pääsee hiihtämään! Tai siis pääsisi, jos joku näkevä lähtisi mukaan. Mikael on varmasti miltei ainut suomalainen, jota ei ole pakotettu peruskoulussa hiihtämään eikä hän ole sellaisten laudanpätkien avulla liikkunut sitten päiväkotiaikojen (silloinkin kuulemma kyllästyi siihen hetkessä ja huusi niin pitkään, ettei enää tarvinnut jatkaa), joten hänestä en opasta saa. Laskettelurinteeseenkin mieli haikaa, kuten joka talvi. Sinne on vähintään yhtä vaikeaa saada ketään mukaan. Yksin en voi lähteä harrastamaan mitään talvilajia.

Yleisurheilukuulumisia ja vähän jalkavaivoja

Olin torstaista sunnuntaihin Pajulahdessa yleisurheiluleirillä ja Sm-hallikisoissa. Tunsin itseni urheilijaksi, vaikkei leiri mennytkään aivan suunnitellusti.

Pajulahdessa oli samaan aikaan kansainväliset Pajulahti Gamesit, joten lyöttäydyin menomatkalla parin maalipalloilijan matkaan ja pääsin osin siivellä perille saakka (Itäkeskuksesta ehtii junaan rautatieasemalle, vaikka metro lähtisi 20 minuuttia ennen junan lähtöä, testattu on). Pari muuta yleisurheilijaa oli tullut Pajulahteen jo aikaisemmin ja minun tullessa olivat treenaamassa. Soittelin niille ja mietin, mitä ihmettä teen, kun ei ollut hajuakaan leirin ohjelmasta tai aikataulusta tai mistään, missä muut ovat. Lopulta toiset löytyivät ja pääsin hommasta enemmän kartalle. Minulta jäi torstai-iltana treenit tekemättä, mutta söin ruokaa senkin edestä. Avannossakin kävin pulahtamassa ja uittamassa jalkoja.

Koska oma oppaani oli tulossa leirille vasta perjantaina iltapäivästä, aamutreenin aloittelin leirin juoksu- ja hyppyvalmentajan kanssa. Alkuverkassa alkoivat muutaman päivän kipeilleet penikat jumiutua oikein kunnolla, myös pohkeen alaosa ilmaisi olemassaolonsa kipeästi. Vähän alkoi jo seisominenkin sattua.

Pari kertaa juoksin noin 20 metrin matkan polvennostojuoksua ja yritin epätoivoisesti tajuta itselleni uutta liikettä, kun penikkakipu yltyi sietämättömäksi. Kyykin katsomassa muiden jalkoja, jotta ymmärtäisin, miten se liike, jonka nimeäkään en enää muista, tehdään ja kipu vain yltyi. Treenit jäivät minun osaltani sitten oikeastaan siihen.

Makasin jäiden kanssa ja yritin saada kipua jaloissa vähän lieventymään. Kun pahin kipu oli aavistuksen helpottanut, kävin heittelemässä kuntopalloa ja kävelemässä aitoja. Loppuverkka olikin taas paljain jaloin kumirouheella kävelyä.

Iltapäivästä leirillä mukana ollut fysioterapeutti hieroi penikoitani ja käsittelyn lopuksi katsoi jalkojeni asentoa. Molemmissa jaloissa oli lievää virheasentoa, yliprotaatiota, toisessa enemmän, toisessa vähän vähemmän. Fyssari suositteli tukipohjallisten ostoa.

Iltatreenissä oli pakko kokeilla, onnistuuko kevyt hölkkä hieronnan jälkeen… Ei kovin hyvin. Tein taas vähän juttuja pallolla ja sellaista jalkatreeniä, jossa ei tule juurikaan tärähdyksiä jaloille. Pari vauhditonta pituushyppyä piti kuitenkin käydä tekemässä. Ja kun oli melkein tyhjä kumirouhekenttä, kärrynnpyöriäkin heittelin. Illalla taas saunaan ja jalkoja uittamaan avantoon, se teki penikoille hyvää.

Lauantaina en enää edes yrittänyt juosta, vaikka kovasti mieli teki. Piti vähän säästellä jalkoja sunnuntain kisaa varten. Tehtiin lihaskuntoa kuntopallon kanssa ja käveltiin Pajulahdesta Nastolan keskustaan, noin 6 km edestakainen matka. Vielä lauantai-iltanakin tuli käytyä saunassa ja avannossa. Muuten päivä menikin hengaillessa ja syödessä.

Koko sunnuntaiaamun mietin, juoksenko kisoissa 60 metriä vai en. Penikoiden kannalta olisi hyvä, jos en juoksisi, ja se saattaisi parantaa pituushypyn tulosta, jos ei ole penikat jo valmiiksi aivan jumissa. Halusin kuitenkin juosta ja kun valmentajaltani asiaa kysyin, vastaus oli: "totta kai juokset!"

Niin sitä sitten juostiin, vaikka sattuikin. Ennen lähtöä pidin jaloissa jäitä, heti juoksun jälkeen pistin jäät takaisin. Siten siitä selvittiin ja henkilökohtaisia ennätyksiä tuli rikottua molemmissa lajeissa: 60 m 9.72 s ja pituus 359 cm (Lontoon A-rajaan enää 21 cm). Kilpakumppanini pisti kuitenkin aavistuksen paremmaksi ja tuomisina oli kaksi hopeamitalia. Kisa oli kuitenkin melko kova, juoksussa ero oli vain yhden sadasosan.

Tänään aamulla penikat olivat jälleen raivostuttavan kipeät, vaikka olin illalla pistänyt niihin jäätä. Kylmä-kuuma-hoito jäi kuitenkin tekemättä ja se mitä ilmeisimmin kostautui. Aamupäivästä googlettelin tukipohjallisia ja kävin sitten sellaiset ostamassa Puhoksen Intersportissa olevasta Footbalance-pisteestä. Katsotaan, miltä niillä kävely tuntuu. Odotukset ovat korkealla. Toivottavasti penikkakivut helpottuvat uusien pohjallisten myötä.

Edit: Olen nyt jo jonkin verran päässyt kävelemään pohjallisten kanssa ulkona ja se on ihanaa! Vaikka penikat ovat vielä jokseenkin jumissa, uusien pohjallisten kanssa kävellessä ei satu. Sen sijaan sisällä ilman kenkiä käveleminen vähän sattuu.