Näkemättömin silmin

maanantaina, lokakuuta 31, 2011

"Sehän näytti jo pituushypyltä."

Välillä vähän itsekin kummastun, miten tosissaan otan treenaamisen: tällä viikolla heräsin aamulla aikaisemmin vain siksi, että ehdin tehdä lihaskunto-ohjelmani ennen töihin lähtöä. Toisaalta eilen ei yhtään jaksanut tehdä sitä ohjelmaa tai käydä ulkona loikkimassa tai mitään, mutta ehkä se motivaatio tästä vaikka tänään nousee (itsekuri ja minä olemme vähän vaihtelevissa väleissä).

Perjantaina oli ensimmäiset kunnon treenit HKV:n valmentajan kanssa ja kivaa oli. Sain käskyn hommata uudet piikkarit, kun nykyiset on ”ihan romut”. Mutta nyt on kivaa, kun saa kunnolla neuvoja ja tottelenkin niitä, kun emme vielä ole valmentajan kanssa niin hyviä tuttuja, että kehtaisin väittää vastaan; teen kiltisti niin kuin sanotaan – ainakin yritän parhaani.

Hypppäsin kolmannen kerran harjoituksissa vasemmalla jalalla pituutta. Nyt niitä mitattiinkin ja hypyt olivat samoissa mitoissa kuin syyskuussa Seinäjoella kisoissa oikealla jalalla hypätyt. Kun vaihdoin jalkaa, vaihtui askelmääräkin seitsemästä kuuteen. Ehkä sitä voisi vähän harkita pidentävänsä, jos siitä vielä jotain hyötyä irti saisi.

Hyppään pituutta siis niin, että lasken askelet. Sen lisäksi hiekkakasassa seisoo avustaja, joka ensin pyytää minua näyttämään kädellä suuntaa, sitten huutelee ”tänne tänne tänne” ja hakkaa käsiään. Yleensä osun kasaan – poikkeuksiakin on sattunut. Kerran laskin askelet väärin ja hyppäsin liian aikaisin, toisella kerralla juoksin ihan vinoon. Juoksen muutenkin aika usein vinoon, mutten enää kovin usein niin paljoa, etten osuisi kasaan. Vähän kuitenkin epäilyttää mahdollinen vauhdin pidentäminen: kuuleeko sitä sitten kauempaa, mihin suuntaan pitää juosta? Ja on vielä enemmän aikaakin juosta vinoon.

Juostessa taas on opas, joka juoksee vieressä. Käytämme ”juoksulenkkiä”, eli meidän tapauksessa jotain finlandiakymppi-hikinauhaa, josta molemmat pidämme kiinni. näin en ihan harhaudu radalta mutta käsiä pääsee myös käyttämään. (Juoksusta sain perjantaina enemmän positiivista palautetta kuin pituudesta, hihii.)

Sain kutsun nuorten paralympialeirille, mutten taida päästä sinne. Vähän harmittaa.

tiistaina, lokakuuta 25, 2011

Joskus v*ituttaa, kun ei näe

Minulla on vähän reilut kolme kilometriä matkaa musiikkiopistolle. Julkisilla matkaan menee noin 45 minuuttia (ainakin teoriatunnilta kotiin palatessa), josta 30 minuuttia on pelkästään bussien odottelua. Jos näkisin, menisin ehdottomasti pyörällä. Nyt harkitsen kävelyreitin opettelemista.

Tänään aamulla töihin mennessä bussi lähti pysäkiltä, kun olin ylittämässä katua. Jos näkisin, olisin voinut juosta siihen bussiin. Nyt tajusin vähän liian myöhään bussin seisovan jo pysäkillä ja risteyksessä oli vähän liikaa muita autoja, jotta olisin voinut juoksennella.

Jos näkisin, minua ei olisi opastettu tänään tahallaan kuoppaan eikä farkuissani olisi reikää.

Jos näkisin, voisin ottaa pöydän toiselta puolelta asioita suoraan kopeloimatta tai kysymättä, missä ne on.

Jos näkisin, olisi aika moni asia helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin nyt. Ei tarvitsisi esimerkiksi aina tehdä niin paljon työtä sen eteen, että minut hyväksytään ihmisenä ja erilaisuuteeni osataan suhtautua. Ei tarvitsisi miettiä, saanko jonkun avukseni vaateostoksille (uudet housut pitänee varmaan hankkia) tai suostuuko joku kanssani lenkille.

Joskus tulee näitäkin päiviä, että sokeus ketuttaa. Onneksi ne kuitenkin ovat kohtalaisen harvassa.

Mutta olisihan se helpompaa… (toisaalta mikäs tässä elellessä: saan ruokaa nenäni eteen eikä toimeentulostakaan tarvitse niin huolehtia, kun hyvinvointiyhteiskunnan tulonsiirrot pitävät siitä huolen, olen perusterve ja muutenkin asiat on hyvin. Jos näkisin, ehkä murehtisin sitten enää pienistä, mitättömistä asioista – kutensiitä, että ulkona sataa.)

*******

Olen kuukauden töissä Näkövammaisten keskusliitossa. Minut voi työrupeamani takia bongata mm. Tampereen apuvälinemessuilta parin viikon päästä.

Päätin ottaa kaiken ilon irti työnteosta ja osallistua myös henkilökunnan liikuntaan. Eilen kävin jo vesijumpassa.

Työpäivän aikana tulee juotua enemmän teetä kuin tavallisesti kotona ollessa. Se aiheuttaa sen, että on koko ajan vessahätä.

torstaina, lokakuuta 20, 2011

Uusi miniläppäri ja Windows7

Miniläppärini koki kovia tässä alkusyksystä, kun sen sisuksiin joutui tuntematon määrä hedelmämehua. Onneksi koneen ostaessani olin myös maksanut kahden vuoden vakuutuksesta, joka korvaa kaiken, mitä koneelle tapahtuu. Nesteytetyn koneen korjausarvio oli sellaiset 900 euroa, kun alunperin koneen hinta oli 350 euroa. Niinpä sain vakuutusyhtiön kustannuksella (ja 29 euron omavastuulla) uuden miniläppärin.

Sain uuden minini pari viikkoa sitten (senkin toimittamiseen liittyi erinäisiä kummia tapahtumia) ja vasta tällä viikolla olen yrittänyt hieman ottaa konetta käyttöön.

Tämä uusi mini on "lähin vastaava tuote". Edellinen oli Dellin, tämä on HP:n. Pidin siitä Dellistä paljon enemmän. HP:n suunnittelijat eivät ainakaan ole ottaneet tippaakaan huomioon käyttäjiä, jotka käyttävät tietokonetta vain näppäimistöllä. Kai tähän vielä tottuu.

Vaikeampi minun on totutella vaihtoon Windows XP:stä Windows7:ään. Minulla oli suuri pelko siitä, toimiiko apuvälineeni lainkaan Windows7:n kanssa, saati sitten Internet Explorer 9:n kanssa (näkövammaisten piireissä on jaettu esto-ohjelmia IE:n päivityksille, jotta nettiselain vielä toimisi puhesyntikan kanssa). Aluksi käytin koneella vain ilmaista puhesyntikkaa, NVDA:ta, jonka kanssa kyllä pärjää, jos on pakko. En kuitenkaan nauti sen käytöstä, mutta on se paljon tyhjää parempi. Maksullisen, Kelan minulle myöntämän puhesyntikan Jawsin asennuslevyä minulla ei jostain syystä itselläni ole, joten sen asentaminen oli hieman kinkkisempi juttu. Onnistuin kuitenkin löytämään Freedom scientificin sivuilta minulla käytössä olleen version latauslinkin - sitä sai etsiä aika pitkään, koska se ei suinkaan ole uusin versio ja epäilen, ettei aktivointikoodini oliisi toiminut niiden uudempien versioiden kanssa. Osasin aivan omatoimisesti ladata Jawsin koneelleni, mistä olen salaa hieman ylpeä.

Pelkoni apuvälineiden toimimattomuudesta oli turha: kyllä tämä puhuu, ainakin melkein kaiken. Sitä ikkunaa, jossa Windows kysyy ohjelmia tai laitteita asennettaessa, sallinko niiden asentamisen, Jaws - tai NVDA - ei lue, kaikki muu tähän asti on tullut myös puheena ulos. IE toimii myös moitteetta, se ei edes ole kaatunut kertaakaan, kuten IE8 teki vähän väliä.

Sain tällä viikolla myös pistenuottiohjelmiston, Goodfeelin, jota ehdin odotella jo nelisen viikkoa... Meillä taisi olla jokin kommunikaatiohäiriö maahantuojan kanssa, mutta vihdoin minulla siis ohjelma on (muttei lisenssikoodia). Apurahan ohjelmiston hankkimiseen sain

keskiviikkona, lokakuuta 12, 2011

Vieraiulla Heikin kylässä, yleisurheilua, loman autuutta ja arjen pulmia

Tiedättekö, missä on Heikin kylä? En minäkään. Tai siis sitä ei enää ole, koska tilalle rakennetaan tekojärvi.

Tämän vuoden NKL:n nuorisofoorumin teemana oli tarina (edellisenä vuonna oli hyvät tavat ja tanssiaiset, aikaisemmin on ollut sirkusta ja elokuvaa ja vähän kaikkea) ja rahoitusta saatiin EU:n Youth in Action -ohjelmasta. Tarinamme sijoittui kuvitteelliseen Heikin kylään, jonka päällikkö Heikki oli lähtenyt lätkimään. Lauantai päivä vietettiin kylän askareita tehden, uutta päällikköä valiten ja illan kyläjuhlia valmistellen. Pääsimme mm. kantamaan puita, värkkäämään kukkakoristeita ja lypsämään lehmää. Myös erilaisia viljoja tunnisteltiin, valmistettiin yrttilitkuja ja leivottiin lettuja. Kaikesta kylän eteen tehdyistä askareista ansaitsi rahaa. Ohjelmassa oli myös sumopainia – sitä en tiedä, kuinka se helpotti kylän elämää, mutta olin siinä aika hyvä, vaikka itse sanonkin. Ansaitsin myös lisärahaa seisomalla päälläni.

Päällikön valinta oli moniosainen: päällikkökokelailta testattiin voimaa ja älyä ja lopulta mitattiin kansan suosio lyhyiden mainospuheiden perusteella, huutoäänestyksellä. Mutta koska Heikin kylässä sallittua oli lahjonta, kiristys ja kaikki mahdolliset hieman kyseenalaiset keinot, huutoäänestyksen melko selvästä tuloksesta huolimatta valituksi tuli hän, jolla oli vähiten kannatusta mutta joka oli lahjonut tuomarin. Tästä epärehellisyydestä suivaantuneena minä ja pari huonetoveriani päätimme ryhtyä kapinaan. Niinpä kyläjuhlan aluksi kiersimme latoon kerääntyneiden kyläläisten joukossa värväämässä kapinaamme väkeä.

Uusi, vääryydellä valittu päällikkö aloitti työnsä tekemisen kysymällä, valmistaako kylän makeistehdas suklaata vai salmiakkia (”ne, jotka haluavat valmistettavan suklaata, nostavat oikean kätensä ylös”) ja käytetäänkö kylän varoja uuden koulun vai urheilu- ja monitoimihallin rakentamiseen (”ne, jotka ovat urheilu- ja monitoimihallin kannalla, nostavat vasemman kätensä ylös”). Kun nämä päätökset oli tehty, minä itseoikeutettuna kapinajohtajana pyysin puheenvuoroa ja kerroin kyläläisten joukosta kuuluneen hieman soraääniä uuden päällikön valinnasta. "Ne, jotka haluavat nykyisen päällikön pysyvän vallassa, nostakoon oikean kätensä ylös." Yksikään käsi ei noussut, vaikkemme aivan kaikkia saaneetkaan varmasti kapinaamme mukaan. Niinpä vääryydellä valittu päällikkö syrjäytettiin ja uudeksi päälliköksi nostettiin ainut naisehdokas. (Olen aika ylpeä tästä spontaanista kapinajohtajan roolistani; olen tainnut palata juurilleni, onhan kuuluisa nuijasotapäällikkö Jaakko-Ilkka isoisoisoisoisoisoisoiso…isäni kolmentoista polven takaa. Meidän kapinamme oli tosin täysin väkivallaton.)

Nuorisofoorumin tarkoituksena on valita Nutoriin, eli nuorisotoimijaryhmään, uusia jäseniä. minä olen nutorissa ollut kaksi kautta, vuodet 2007-2010. Tänäkin vuonna olin ehdolla, mutten tullut valituksi – kuten en edellisenäkään vuonna. Mutta hyvät tyypit sinne valittiin, siitä olen iloinen.

Päätimme foorumin kiertelemällä Lahdessa gallupoimassa. Jakauduimme pieniin ryhmiin ja jokainen ryhmä sai keksiä itselleen gallup-kysymyksiä, jotka jollain tavoin liittyvät yhteiskuntaan. meidän ryhmämme kyseli lahtelaisilta vapaaehtoistyöstä.

*******

Tapasin eilen HKV:n (Yleisurheiluseura Helsingin Kisaveikot) tyttöjen valmentajan. Juoksin ja hyppäsin pituutta, jotta hän vähän näki tekniikoitani ja asioita, joiden treenaamisesta kannattaa lähteä liikkeelle. Hän tekee minulle lihaskunto-ohjelman, jota voin itsenäisesti tehdä kotona, ja pitää treenejä ainakin aluksi kerran viikossa. Käytännössä sain siis itselleni yksityisvalmentajan, koska en – ainakaan nyt aluksi – ole menossa siihen hänen valmentamaansa tyttöryhmään. Hauskaa on se, että treeneissä minulla on todennäköisesti aina mukana myös oppaani, jonka kanssa olen kahdestaan treenaillut tämän syksyn, joten saan tavallaan tuplavalmennusta.

*******

Lukio on minun osaltani nyt täysin ohi. Tai en vielä ihan lopullisesti uskalla juhlia, koska minun on päästävä siitä englannin kokeesta läpi, jonka viime viikolla tein. Ensi maanantaina siis tiedän, onko lukio ohi vai ei. Kuitenkin tässä on nyt mukavasti aikaa, jolloin minun ei tarvitse tehdä yhtikäs mitään. Olen tämän viikon nukkunut joka päivä aika pitkään eikä minulla ole ongelmia aikani kuluttamisessa. Jos nyt luotamme, että se koe meni läpi, on minulla seuraavan kerran koulua aikaisintaan ensi syksynä (paitsi jos menen jollekin yrittäjäkurssille, mutta sitä ei ehkä lasketa). Tajusin eilen, että minun kai pitää ilmoittautua joulukuussa työttömäksi. Hassua.

*******

Tämän päivän pulmana oli, kuinka avata viinipullo ilman korkkiruuvia. Tarvitsimme valkoviiniä ruokaan (vähänkö kuulostaa luksukselta, kun keskellä viikkoa käytetään viiniä ruuanlaitossa), eikä meidän taloudessamme kauheasti alkoholia tavata, joten ei ole korkkiruuvillekaan tullut aikaisemmin käyttöä.

Yksi minusta aika mahtava ajatus oli tehdä paksusta rautalangasta korkkiruuvi ja laittaa sen päähän poikittain kynä. Valitettavasti rautalanka ei ollut kuitenkaan ihan riittävän tukevaa eikä sen kärki riittävän terävä. Ei onnistunut.

Seuraavaksi ruuvasin korkin sisään ruuvin ja kiskoin sitä irti pihdeillä. Otin Mikaelin avuksi kiskomaan ja ruuvi irtosi, mutta korkki oli ja pysyi pullon suussa.

No. Loppujen lopuksi Mikael tunki korkin pullon sisään. Pitänee siis juoda se koko pullo… Onneksi on pieni. En ole koskaan ennen juonut viiniä, jos ehtoollisviiniä ja kuohuviiniä ei lasketa. Valkoviiniä en ole edes maistanut ikinä. Saa nähdä, päätyykö tämä juoma kuitenkin viemäriin.

maanantaina, lokakuuta 03, 2011

Naapureita ja kotibileitä

Olen tehnyt jonkin verran tuttavuutta naapureideni kanssa.

Alapuolellamme asuu sellainen vanha pariskunta, josta tapasin ensin vähän huonosti liikkuvan miehen rapussa. Muutama päivä myöhemmin hänen vaimonsa tuli soittamaan meidän ovikelloa, koska he olivat ilmeisesti miehensä (jos oikein ymmärsin niin myös jonkun toisen naapurin) kanssa miettineet, ettei minun tandemini voi olla talvea pyörätelineessä – tai tarkemmin sen takana – vaan se pitäisi saada pyörävarastoon, jossa ei ole tilaa. Varastossa ei ole tilaa, koska siellä on jokin kaappi, jonka joku vanha asukas on jättänyt sinne ja joka on ollut siellä kymmenisen vuotta. Meidän pitäisi siis ottaa yhteys huoltoyhtiöön ja pyytää niitä heivaamaan se kaappi mäkeen, jotta tandem pääsee talveksi varastoon.

Tästä seuraavana päivänä mies tarjosi meille kyydin Itikseen, kun olimme menossa bussille. Siinä sitten rupateltiin enemmän. Vaikutti ihan mukavalta tyypiltä. ”Voitte tulla käymään, jos joku hätä tulee.”

Perjantaina seisoskelin rapun edessä odottamassa taksia. Talomme edessä olevalla penkillä istui tämä vanhempi mies, jonka kanssa olin jo tuttavuutta tehnyt. Siinä oli myös joku äiti pienen lapsensa kanssa. Kun lapsi siinä pyöri ympäriinsä ja jossain vaiheessa tuli minua kohti, mies sanoi hänelle: ”Varo sitä tätiä.” Lapsen äiti kääntyi katsomaan ja toisti varoituksen.

Tiedän sen todennäköisesti tarkoittaneen hyvää. En kuitenkaan usko, että pöhköinkään pikkulapsi, joka jo juostakin osaa, ryntäilisi paikallaan seisovaa ihmistä päin – tai mistä sitä koskaan tietää. Kuitenkin lapsen varoittelusta jäi minulle sellainen olo kuin olisin jollain tavalla pelottava tahi vaarallinen ihminen. Etenkin, kun ”varo sitä tätiä” toistettiin kahdesti. Eniten kai harmittaa varoituksen taustalla kuultava ennakkoluulo. Toisaalta mies meitä Itikseen kyyditessään puhui myös siitä tandemista ja oli vakaasti sitä mieltä, että se on saatava varastoon, koska ”täällä on aika paljon näitä ryssiä”. Ehkä en ole ainut naapuri, johon hieman ennakkoluuloja kohdistuu.

*******

Pidmme lauantaina tupaantuliaiset. Jopa minulla, joka en ole ennen onnistunut pitämään hyviä bileitä enkä tavallisesti edes viihdy bileissä, oli ihan hauskaa. Se on varmaan myös oikea kotibileiden merkki, että astioitakin hajosi: yksi lasi ja hajottajana olin minä. Se siitä seurasi, kun oli kämppä täynnä ihmisiä, jotka eivät ole olleet näkövammaisten kanssa tekemisissä. Joku oli siis jättänyt lasin lavuaarin reunalle ja minä mehukanisteria etsiessäni tiputin sen lavuaariin – onneksi sinne. Yksi nyrkkisääntö näkkäritaloudessa (sen lisäksi, että kaapinovet laitetaan kiinni) on se, ettei astioita kannata jättää ihan pöydän reunalle.

*******

Tänään oli lyhyen kielen ylioppilaskirjoitukset. Kirjoitin siis englannin ja pääsin eroon viimeisestä yo-kokeestani. Lukiota on vielä tosin jäljellä englannin verkkokurssin kurssikokeiden verran, huomenna kuuntelu ja torstaina kirjallinen koe. Pelkkää englantia koko viikko…

Koululta lähtiessäni tuli melkein heti vastaan minulle englantia puhunut mies, joka opasti minut kävelytielle pysäköidyn auton ohi.

keskiviikkona, syyskuuta 21, 2011

Arki alkaa muotoutua

Olemme asuneet uudessa kodissa nyt kolmisen viikkoa. Vähitellen alkaa arki ja toimintatavat muotoutua, vaikka minusta tuntuukin, ettei tämä vielä ihan normaalia arkea ole. Ehkä sitten, kun saan ylioppilaskirjoitukset ohi…

Mikael opetti maanantaina, kuinka kaasuliettä oikein käytetään. Hän kielsi minua kuitenkaan kokeilemasta sitä yksin ilman, että hän on kotona. Minä en luvannut totella kieltoa. En taatusti olisi jäänyt odottelemaan hänen kotiintuloaan, jos olisi tullut tarve käyttää hellaa yksinäni. Joskushan minun on kuitenkin pakko oppia käyttämään sitä itsenäisesti.

Ei tarvinnut Mikaelin ”käskyjä” uhmata, kun tänään teimme pitsaa. Ruskistin jauhelihan, mitä varten piti saada hella päälle. Vaikka kuinka tiedän, miten se toimii, lopppujen lopuksi Mikael sen päälle pisti. Meidän kaasuliedessämme pitää näet sytyttää liekki jollain ulkoisella apuvälineellä, tulitikuilla tai kipinöitä antavalla sytkärijutulla, jollainen meiltä löytyy. Sain liekin useampaan kertaan syttymään, mutta aina se sammui. Taisin pelästyä niin paljon siitä syttymisestä, että käänsin kaasun heti nollille – vähän samaan tapaan kuin ensimmäisiä kertoja tulitikkujen kanssa.

Tänään kokeilimme myös kaasu-uunia ensimmäistä kertaa (sitä en kyllä ehkä vähään aikaan edes yritä kokeilla yksin). Meidän uunissamme ei ole lämpöasteikkoa, vaan hassu 1-8-asteikko. Onneksi netin ihmeellisestä maailmasta oli apua ja muutaman keskustelupalstan koluttuani löysin summittaisen muuntotaulukon. Apua oli myös tänään ostetusta uunin sisälämpömittarista. Pitsa tuli paistettua, ehkä hieman pohjasta palaneena. Siitä ne eräät nettisivutkin varoittelivat, että kaasu-uunilla saattaa pohjat helposti palaa. Ainakin tuli testattua samalla myös palovaroitin, kun se alkoi huutaa heti uunin luukkua avattaessa. Ehkä en onnistukaan räjäyttämään kämppää (vielä jos kaasuvaroittimen hankkisi… Varmuuden vuoksi).

Pienenä anekdoottina mainittakoon myös, että kun tänään lähdimme ruokaostoksille, oli ensin ostettava talousvaaka, jotta Mikael pystyisi tekemään asioita. Olemme pariin otteeseen keskustelleet desimitoista, joita hän vastustaa suuresti epätarkkoina ja huonoina, ”grammoina ne olla pitää”. Kysyin, kelpaako hänelle puhuva talousvaaka, joka näyttäävain viiden gramman tarkkuudella. ”Jos kuitenkin ostetaan kerralla hyvä.” ”Jota mä en voi käyttää. Hahaa.” Saan siis tästä eteenpäinkin tehdä kaiken desimitoilla – mutta onneksi se ei minua haittaa. Olipahan halvempi reissu, kun ei tarvinnut puhuvana sitä talousvaakaa ostaa.

*******

Väsyttää, paljon. Yritän houkutella itseni kirjoittamaan englannin esseetä, hieman huonolla menestyksellä. Luulin kellon olevan jo kohta kahdeksan, mutta taisinkin olla tunnin etuajassa.

******

Maanantaina kirjoitin filosofian. En tiedä, vastailinko yhtään sitä, mitä haettiin. Ihan kiitettävästi kuitenkin asiaa löytyi.

Kävin kerran kokeen aikana vessassa. Ensin yksi valvoja opasti minut paikaltani salin ovelle, josta toinen valvoja, jota en tunnistanut, vei minut vessan ovelle. Siinä vessan ovella hän kysyi: ”Tarttetko sä apua?”

Hihitin vessassa itsekseni kun mietin, millaista apua hän olisi minulle siellä tarjonnnut.

Se on muuten hassua, kuinka vaikeaa joitain on tunnistaa kuiskailusta. Yleensä olen tunnistanut aika hyvin kaikki valvojina olleet naisopettajat, vaikka he olisivat kuiskineet. Miesopettajien kanssa ei ole ollut yhtään niin helppoa. Muutenkin olen välillä sekoittanut miesopettajiemme äänet, mutta kuiskaus on vielä vaikeampi. Viime perjantainakin tunnistin kokeeni tulostaneen opettajan vasta sitten, kun kävimme kansliassa kysymässä, missä se pitäisi tulostaa ja hän puhui kanslistille hieman kovempaa. Siihen asti olin luullut häntä naiseksi.

sunnuntaina, syyskuuta 18, 2011

Sattumuksia viikon varrelta

Yhtenä päivänä olin kävelemässä Kalliosta Hakaniemeen metroasemalle. Takaani tuli ihminen, jonka oletin ohittavan minut, mutta hän hidastikin kohdallani ja jäi kävelemään kanssani samaa tahtia.

”Moi, mä oon Taneli (nimi muutettu).”

”Öö, no moi, mä oon Ronja.”

”Kiva. Voisinko mä jotenkin auttaa sua?”

Kerroin kyllä pärjääväni itse. Taneli jäi kuitenkin kävelemään viereeni ja jutteli jotain siitä, ettei hän oikeasti ole Helsingistä vaan pelkästään käymässä. Minä kerroin käyväni lukiota Kalliossa ja olevani menossa töihin Itäkeskukseen. Metroaseman kohdalla hän sanoi menevänsä keskustaan, muttei tiedä, millä. Suosittelin metroa.

Taneli kertoi opiskelevansa Rovaniemen yliopistossa jotain digitaalista suunnittelua, tai jotain. Juuri ennen kuin astuin metroon, hän sanoi:

”Mä tota mietin, että haluisitko sä lähteä joskus mun kanssa kahville?”

Häkellyin. Ennen kuin ehdin vastata mitään, hän jatkoi kysymällä, onko minulla Facebookia. Kerroin koko nimeni, jolla hän minut sieltä löytäisi. Ei ole kahvittelukutsua kuulunut.

Valitettavasti tästä tarinasta jäi nyt puuttumaan ”Tanelin” söpö mie-murre, joka vilahteli silloin tällöin. Hänen puheestaan myös huomasi, ettei suomi ollut ihan äidinkieli.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun joku – yleensä ulkomaalaistaustainen – on kysynyt minua kanssaan syömään tai kahville tai halunnut puhelinnumeroni. Onhan se kiva, että selvästikin vaikutan mukavalta ihmiseltä vain kävellessäni kadulla. En kuitenkaan ole ottanut yhtään kutsuista vastaan. Ehkä Tanelikin jätti kutsunsa uudistamatta, kun FB:stä näki minun olevan parisuhteessa. Mikäli hän siis edes on minua sieltä etsinyt.

********

Muistaakseni jonain toisena päivänä tällä viikolla, kun tulin kotiin, rapustani tuli ihminen ulos juuri kun olin kaivamassa avaimia. Lopetin avainten kaivamisen ja kuvittelin pääseväni sisään, mutta tämä naapuripa ei ollut ihan niin helppo:

”Mihin sä oot menossa?”

”B-rappuun.”

”Joo. Asutko sä muka täällä?”

”Asun.”

”En mä ole sua nähnyt. Varmastiko asut täälä?”

”No kyllä asun. Oon asunut pari viikkoa.”

”Just. Kai sut pitää sisään päästää.”

Mitäköhän hän minusta oikein kuvitteli?

*******

Kävimme torstaina Myllypuron ostarilla kebabilla. Pohdimme, mitä oikein tilaamme ja kerroimme tilauksen kassalla olleelle myyjälle/tarjoilijalle/työntekijälle/mikäseon. Ennen kuin ehdimme mitään maksaa, keittiön puolelta tuli toinen tyyppi, joka meidät nähdessään sanoi:

”Hänelle alennusta, 5 euroa. Mikä hänen tilaus?”

Kassalla ollut mies kertoi toiselle tilaukseni ja tämä alennuksen luvannut sitten vielä sanoi, paljonko siitä sitä alennusta tulee (2 €).

Maksoimme annoksemme, Mikael täysihintaisena ja minä kummallisen alennuksen mukaisesti vain 5 euroa 7 euron rullakebabista. Mietimme, miksi hän halusi oikein minulle alennusta antaa. Selvä sokkoale se oli, mutta miksi?

Taidan käydä siellä useamminkin…

*******

Seisoin päälläni. Tulin vähän huonosti alas ja rojahdin puhuvan vaakani päälle.Jotain se ensin huuteli, sitten sanoi:

”Yritäuudelleen.”

Minä jäin lattialle nauramaan ja vaatehuoneessamme leffaan voice over –ääniä äänitelleet ihmiset tulivat vuorollaan katsomaan, mikä minulla on oikein hätänä. Omistan kannustavan vaa’an.

*******

Nyt aion mennä läheiseen metsään lenkkipolulle vähän loikkimaan. En tiedä yhtään, löydänkö sieltä takaisin.

keskiviikkona, syyskuuta 14, 2011

Musiikkitalo korkattu, ja muita kuulumisia

Kävin perjantaina Musiikkitalossa ensimmäisen kerran, uudestaan heti sunnuntaina. Ensimmäisellä kerralla olin kuuntelemassa Sibeliusakatemian orkesteria ja Pekka Kuusistoa (opiskelijalippu 11 euroa, ei paljon päätä huimaa) ja sunnuntaina Apokalyptikaa (Mikaelin pikkuveli ei halunnutkaan lähteä – en tajua - ja sain siis hänen lippunsa). Molemmat konsertit olivat isossa salissa, Siba ilman äänentoistoa ja Apokalyptika sitten äänentoiston kanssa.

Musiikkitalon akustiikkaa on jo hyvin moni kehunut, mutta minunkin pitää hiukan: se on mahtava. Finlandia-talossa ääni jäi jotenkin tunkkaiseksi matkan varrelle, mutta Musiikkitalossa se pääsi soimaan hyvin. Perjantaina istumapaikkamme eivät olleet ehkä mitkään parhaat, istuimme orkesterin takana parvella. Etenkin Markus Linbergin viulukonsertossa tuli ajatelleeksi, että sooloviulu olisi saattanut kuulua paremmin vähän eri paikoille.

En ole erityisemmin kuunnellut Apokalyptikaa, mutta olen nähnyt herrat jopa kerran aikaisemmin livenä. Pidän kovasti heidän instrumentaalikappaleistaan. Minua kuitenkin hämmentää, miten paljon sellot voivatkaan kuulostaa sähkökitaroilta. Heillä on kuitenkin aivan selvästi soittotekniikat hallussa. Edvard Griegin Vuorenpeikkojen tanssi kiihtyi hyvin paljon, enkä ymmärrä, miten sen teeman edes saattoi soittaa niin nopeasti.

Musiikkitalossa on kai joka kerroksessa seinällä kohokartta. Yhtä karttaa vähän hiplailin, mutten oikein tajunnut siitä mitään. Varmaan jos rauhassa olisi sitä saanut tutkia, olisi paikat alkaneet hahmottua. Kohokartoissa yleensäkin on vähän sellainen huonompi puoli, että niistä ei ihan niin äkkiä ota selkoa kuin mustavalkokartoista. Musiikkitalosta tehdään myös sanakartta, mutta vielä se ei ole valmistunut. Jotain opasteraitoja lattiassakin meni, mutta niistä en tiedä sen enempää. En osaisi liikkua siellä yhtään yksin. Eikä perjantaina oppaananikaan ollut henkilö meinannut löytää mihinkään, kun paikat oli hassusti merkattu.

*******

Tänään oli minula englannin kuuntelu. Suurin osa on kuunnellut sen jo eilen, mutta koska kirjoitan sen lyhyenä, oli minulla eri kuuntelukin.

Olin ajatellut jo eilen aamuni niin, että lähden 10.30 bussilla kotoa ja ehdin siis aamulla hyvin lukea ja kaikkea. Ajattelin, että minun pitää olla koululla 11.30. Siinä hiukan kymmenen jälkeen tajusin yhtäkkiä, että minun kuuntelunihan alkaa yhdeltätoista, joten koululla pitäisi olla noin 10.30. Soitin taksin.

Taksikuski kysyi, onko minulla kauhea hoppu. Vastasin myöntävästi. Silti se jäi pihaan naputtelemaan navigaattoriin osoitetta ja ihan rauhallisesti pohtimaan, mitä kautta hänen kannattaisi lähteä ajamaan. Ei pelkkä navigaattori edes riittänyt (”Mä en ihan osaa käyttää tätä aparaattia”), vaan hän kaivoi esiin myös oikean kartan. Minä olin ihan hermona, koska oli noin 12 minuuttia aikaa ehtiä Myllypurosta Kallioon.

Juoksin portaat neljänteen kerrokseen ja kielistudion ovella kuunteluani valvova opettaja kysyi: ”Moi Ronja, haluatko sä tulla jo nyt sisään?” Niin. Miksi kummassa minulla olikaan niin kiire, kun kerta tiesin olevani ainut kuuntelija? Siihen jäi vielä oikein hyvin aikaa hieroa korvat, säätää laitteet toimimaan ja juoksennella pistekysymysteni perässä.

Oli kummallista olla ainut kuuntelija kielistudiossa. Istuin takarivissä, koska se oli ainut paikka, jossa tietokoneen sai seinään. Opettajakin naureskeli sille, että muuten täysin tyhjä kielistudio, mutta takanurkassa yksi tyyppi.

Kuuntelu tuntui kohtalaisen helpolta, vaikka vähän minä myös arvailin enkä oikeasti osaa sanoa, olenko vastannut jotain aaivan muuta.

*******

Kävin viikonloppuna myös Turussa. Meillä oli kesäleiriohjaajien virkistysviikonloppu, jossa ei ollut kuin ehkä puolet ohjaajista, ei tainnut ihan sitäkään olla. Kävimme Tuli on irti –näyttelyssä, joka oli minusta oikein hauska kokemus. Mitähän siitä sanoisin? Kannattaa käydä. Mukavan toiminnallinen ja interaktiivinen pläjäys. Pelastimme palavasta kerrostalosta hyppiviä ihmisiä.

*******

Filosofian kirjoitukset maanantaina. vielä lukematta yksi kirja kokonaan, toisesta noin 2/3. En suosittele tätä yo-kirjoituksiin valmistautumistyyliä kenellekään.

*******
Ostin kaveriltani käytetyn iPhonen. Vanha puhelimeni alkoi jo hajota käsiin. Jossain on sanottu iPhonen käytön olevan hauskaa – allekirjoitan väitteen täysin. Se ei tosin ole puhelimena mikään kätevin, ensin kun täytyy avata puhelinsovellus… En minä vielä kyllä sitä käytäkään kovin sujuvasti, että ehkä tämä tästä vielä. Puhelua en osaa katkaista muuten kuin todella monimutkaisin kommervenkein ja puoliksi tuurilla, niinpä tänäänkin olen tainnut jättää jo parin eri ihmisen vastaajaan kummallisia tyhjiä viestejä.

torstaina, syyskuuta 08, 2011

Syksy lienee saapunut

On taas vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. En vain ole ehtinyt. Hyvä, että olen ehtinyt koneella istua muutenkaan.

Hajotin miniläppärini. Muutin. Olin ilman nettiä. Kävin Seinäjoella yleisurheilukisoissa. Mikael muutti. Kirjoitin roolipeliä. Sellaista kaikkea.

Asun siis nyt – toivottavasti pitkään – Myllypurossa. Ostarille, metroasemalle ja Liikuntamyllyyn (urheiluhali, josta löytyy juoksuradat ja kaikki) ei ole pitkä matka. Valitettavasti vaan keskellä matkaa sattuu olemaan yksi kohtalaisen suuri rakennustyömaa, jonka ohittaminen ei ole sokkona niin kovin helppoa. Totesimme liikkumistaidonohjaajan kanssa, että siitä on turha mitään reittiä opetella. Niinpä meillä oli muutaman päivän ajan sellainen hyvin epäkätevä järjestely - kun en osannut kotoa mihinkään (paitsi Siwaan)enkä mistään kotiin - että soitin aina Mikaelin hakemaan minut metrolta. Maanantaina hänkin jo sanoi, ettei järjestely ole oikein toimiva. Onneksi lähelle tulee myös bussi, joten käytän sitä.

Mahtavaa on se, että tunnistan jo nyt oikean bussipysäkin, vaikka olen tullut bussilla vasta neljästi: kerran liikkumistaidontunnilla ja kolme kertaa yksin. Saatan tosin vielä varmistaa kuljettajalta, olemmehan oikealla pysäkillä, mutta periaatteessa voisin olla varmistamattakin. Tässä on vaan vähän pahana puolena se, että pidän tuollakin matkalla maamerkkinäni muutamia rakennustyömaita enkä tiedä, miten helposti tunnistan pysäkin sitten joku kaunis päivä, kun työmaita ei enää ole.

Kaasuhellaa en osaa vielä käyttää. Ostin huuto.netistä sängyn, mutten tiedä kyllä yhtään, miten hyvän. Kuten äitini sanoi, olisin ehkä voinut pyytää jonkun katsomaan sitä kuvaa... Suuri vaatehuone on aika kiva juttu.

*******

En päässyt englannin uusintakokeestani läpi. Suoritan kurssin Eiran aikuislukiossa verkkokurssina, mikäli nyt saan sen sivuston jotenkin toimimaan. Rehtori lupasi päästää minut kirjoittamaan, kunhan tietää sen kurssin olevan tulossa. Minua turhauttaa jo koko englannin opiskelu (en ole siis tosiaan vielä käytännössä aloittanut sitä verkkokurssia...) ja tekisi mieli luopua valkolakista tämän takia. Luovuttaminen ei taida kuitenkaan sopia luonteeseeni. En vaan jaksaisi enää tätä vaikeutta.

Ensi viikolla on englannin kuuntelu. Tein tällä viikolla yhden vanhan yo-kuuntelun harjoituksen vuoksi, vielä pari löytyisi, jotka voisin tehdä. Tekisi varmasti hyvää… Oli aika vääriä vastauksia avoimissa kysymyksissä.

Ensi perjantaina on myös äidinkielen tekstitaidon koe. Kirjoitin äidinkielen tosiaan jo keväällä, mutta tarkoitus olisi korottaa arvosanaa e:stä l:ään. Saa nähdä, kuinka siinä käy.

Tämä syksy on taas mennyt vähän pieleen näiden ylioppilaskirjoitusten valmistautumisen suhteen. Jo kolmannet kirjoitukset, enkä vieläkään oikeasti osaa lukea. Taitaa olla itsekurissa, opiskelutekniikoissa ja kaikessa muussakin vikaa. Ainut hyvä puoli on se, etten ota stressiä. Tällä tavalla en tosin voi mitään hyviä tuloksiakaan odottaa. Puolentoista viikon kuluttua on filosofian koe, enkä voi sanoa lukeneeni. Vielähän tässä ehtii… Eh.

Onneksi ylioppilaskirjoitukset ovat osaltani tämän syksyn jälkeen ohi. Toivottavasti. Tämä ei taida kuitenkaan luvata mitään kovin hyvää myöskään jatko-opintojen tenttien suhteen.

*******

Tein tällä viikolla ensimmäisen kerran oikeasti yksin kärrynpyörän. Tänään tein niitä lisää. Kärrynpyörä oli asia, jonka halusin oppia akrobatiakurssilla. Tavoite siis saavutettu. Olen oppinut myös seisomaan aika hyvin päälläni ja käsilläseisonta sujuu hyvin ainakin silloin, kun joku vähän auttaa.

*******

Lauantaina oli vammaisten yleisurheilun SM-kilpailut Seinäjoella. Oman ja valmentajan sairastelun vuoksi treenaaminen muutaman edellisen viikon aikana jäi melkoisen vähälle, emmekä siis oikeasti olleet ehtineet harjoitella kuin noin kolme kertaa. Paransin viime helmikuun ennätystäni (315 cm) 25 sentillä, hyppäsin siis 340 cm. Ei mitään hupputuloksia, jos vertaa vammattomiin ikäisiini, mutta tuolla hypyllä ylitin Lontoon paralympialaisten sokkonaisten b-rajan. Se oli pituushypyssä minulla sellainen pitkän ajan tavoite, mutta koska se nyt tuli vähän vahingossa jo saavutettua, varmaan seuraava tavoite on se a-raja (380 cm).

Pidimme eilen loikkatreenin ja hyppelimme erilaisia loikkia ja muita hyppyjä. Kummallinen havainto oli, että hypin yhdellä jalalla paljon paremmin vasemmalla kuin oikealla, jonka pitäisi olla se vahvempi ponnistava jalka. Täytynee harkita ponnistusjalan vaihtamista.

*******

Nyt voisin käydä vähän seisomassa päälläni ja lukea sitten sitä filosofiaa.

keskiviikkona, elokuuta 24, 2011

Pikapäivitys

Akrobatiaryhmässä meni eilen jo paljon paremmin. Kyllä minä vielä näytän niille.

*******

Huomenna on englannin kurssin uusintakoe, josta on käytännössä kiini koko ylioppilaaksi tulemiseni. En ole koskaan ollut näin luottavaisin mielin ennen englannin koetta. Pian se nähdään.

*****

Yhtäkkiä iskenyt selvä tietoisuus vanhemisestani (ah, tiedän, että 19-vuotias on 'niiiiiiin' vanha, ja koko elämä on jo takana...) ja aikuistumisesta ovat aiheuttaneet minulle pienehkön kriisin, joka ei oikeasti ole missään suhteessa vakava, lähinnä vain maailman menon ihmettelyä. Aikuistumiskriisiä ei suinkaan helpota se tosiseikka, että reilun viikon päästä olen paperilla avoliitossa ja että taidan olla ihan tosissani perustamassa parin kaverini kanssa yritystä. Aikuisten maailma hyökkää viimeistään nyt niskaan.

*******

Tällaista tänään. väsyttää mielettömästi, vaikka kello on vasta yhdeksän. Kävin tänään uimassa ja sain ainakin pari mustelmaa käteeni, tuon yhden alkuperästä en ole varma.