Taikureita tapaamassa

Koska olen aivan sikanopea, hämmentävä sikainfluenssa (= 38 asteen kuume ja pirun kovat lihaskivut) kesti minulla vain päivän, joten aloin aamupäivästä miettiä, kuinka raahaan itseni Helsingissä joka viikko järjestettävään taikureiden sunnuntaitapaamiseen, johon en ole vielä aikaisemmin uskaltautunut. Olin tätä pohtinut jo ainakin parin päivän ajan, mutta se päivän kuume vähän lievitti intoa, kun piti sentään hetken miettiä, voinko edes lähteä sinne.

Noh, ensiksi soitin kaverilleni, joka oli kanssani viime vuoden Taikapäivillä ja jonka bongasin mukaani NKL:n nuorisotoimen leirien ohjaajakaartista. Hän oli Jokelassa, eikä päässyt. Sitten mietin, että Hämeenlinnasta tulee yksi taikurikaveri, joka voisi napata minut mukaansa, mikäli tulee autolla. Eipä tullut, mutta rautatieasemalta voisi noukkia minut, jos pääsen sinne asti. Seuraavaksi piti soitella isoveljelle, että koska hän palautuu (Jokelasta...) toisen veljen luota, kun aikaisemmin oli puhetta, että olisi tullut tänään. Noh, hän kertoi sitten tulevansa vasta huomenna. Hiukan ärsytti. Asun noin 200 metrin päästä juna-asemasta, enkä pääse sinne mitenkään. Ei auttanut enää muu kuin soitto nuorisosihteerille, että jos hän olisi niiin kiltti ja ihana, että heittäisi minut junalle. Tajusin kyllä myös, että hänen pitäisi hakeakin minut sieltä... Mutta juu. Soittelin pari kertaa, eikä minulle vastattu. Viimein nuorisosihteeri soitti takaisin noin tuntia ennen tapaamisen alkua, kun minä olin jo suunnilleen menettänyt toivoni. Hän oli mökillä, eikä siis päässyt heittämään minua junalle.

Aloin jo olla aika tuskissani siitä, kuinka paljon yksi reissu jonnekin Hakaniemen seutuville voi aiheuttaakaan säätämistä. Taksikortittomuus (en ole vielä postittanut valokuvia niitä kortteja varten...) ja kaverien lomareissut tekevät elämästäni hankalaa. Tässä kohtaa ei voi kyllä enää todeta muuta kuin että olisi helpompi muuttaa joskus muulloin kuin heinäkuussa, niin olisin voinut saada liikkumistaidonopetusta sen verran, että osaisin jo junalle.

Taikuriseura houkutteli kuitenkin hyvin paljon (etenkin, kun se yksi raahasi itsensä Hämeenlinnasta saakka tänne), että oli pakko päästä lähtemään. Ei auttanut enää muu kuin ottaa taksi alle ja maksaa koko lysti omasta pussista. Sitä ennen piti kyllä tarkistaa, kuinka paljon minulla ylipäänsä on rahaa tilillä ja milloin Kela suvaitsee maksella lisää. Onneksi sossuntäti lupasi, että minulle korvataan matkoja myös takautuvasti ja onneksi olen noin pari viikkoa syömässä keskusliiton laskuun, joten ei siitäkään puolesta ole hätää.

Taikureita oli kiva tavata, vaikka olinkin aluksi hyvin hämmentynyt, kun en tunnistanut yhtä tyyppiä yhtään äänestä. Olen häntä kuunnellut paljonkin, sillä hän on tehnyt radiohaastatteluja taikureista ja julkaissut niitä netissä ja muutenkin ollut äänessä jo niissä tapahtumissa, joissa minäkin olen ollut mukana. Kuitenkin tämän taikurin siviilipuhetapa oli niin hätkähdyttävän erilainen, että meni oikeasti yllättävän kauan, ennen kuin tajusin, kuka se on. Minä kun yleensä tunnistan ihmiset aika nopeasti äänestä, vaikka olisin kuullut heidän puhuvan vaan kerran tai pari. Kaikilla ei tietenkään ole ihan niin mieleenpainuva ääni ja joskus on niin paljon ihmisiä, ettei vaan voi muistaa kaikkia, mutta tämän taikurin ääni on oikeasti aika mieleenpainuvakin, mutta äänenkäyttö siviilinä, eli siis ei ei-radiossa ja ei-lavalla, oli niin erilainen, että huh huh. Sanoinkin siitä hänelle myöhemmin, kun vihdoin uskalsin avata suuni... Hän on Turusta ja olen ihmetellyt pariin kertaan, että miksei turkulaisuus kuulu puheesta mitenkään. Nyt se kuului.

Sain nähdä paljon hienoja temppuja, vaikka ihan suoranaisesti minulle näytettiin vain kaksi (ja toinen ei oikein toiminut) ja olin taas paljon hämilläni jutuista, joista muu porukka ei ollut. Opinkin pari kivaa juttua, vaikken enää varmaan muistakaan niitä. Kiva oli huomata, että tapaamisen loppupuolella ihmiset puhuivat enemmän minulle ja minäkin uskalsin sitten puhua enemmän, kun aluksi olin aika hiljaa. Nyt tajusin myös paremmin, että oikeasti minun on pakko avata taikuriporukassa suuni, jos tahdon jonkun näyttävän minulle jotain tai jos tahdon tietää, mitä ihmettä joku teki. Kaikki eivät tule suoraan selittämään minulle niitä juttuja. En vaan ole tottunut pitämään niin suurta meteliä näkemättömyydestäni ja siitä, että tahdon minullekin kerrottavan visuaalisia juttuja. Tuolla on vähän pakko, eikä nuo taikurit tunnu ottavan sitä pahakseen. Ehkä vielä pääsen kunnolla porukkaan. Ainakin, jos en joka kerta ole ensimmäiset pari tuntia ujosti hiljaa.

Kivaa siis joka tapauksessa oli ja aion mennä moikkailemaan taikuri-ihmisiä useamminkin, kunhan opin edes sen reitin Puksun junalle. Pari tyyppiä lupasivat jo noukkia minut sitten rautatieasemalta mukaan, kun itsekin tulevat junalla.

Avustajaa valitsemassa

Olen saanut kahden viikon aikana valehtelematta yli 30 hakijaa avustajan paikasta. Haastateltavaksi kutsuin näistä seitsemän, mutta kaksi ei vastannut kutsuuni mitenkään. Kuitenkin haastattelen kuusi, sillä sain eilen yhdeltä larppaajatutultani hakemuksen. Muita tällä viikolla tulleita hakemuksia en ole hirveästi enää huomioinut, mutta niinhän se on, että suhteilla pääsee...

Minulla on liian monta oikeasti hyvää hakijaa. On tosi harmi sanoa hyvälle hakijalle, että sori, en nyt valinnut sinua. Jos voisin ottaa kolme avustajaa, homma helpottuisi paljon. Ei se vaan oikein toimi niin.

Eilen haastattelin neljä tyyppiä, joista kaksi oli oikeasti hyvin potentiaalista. Kyllä jokainen olisi varmaan hyvä, mutta ne kaksi sieltä nyt nousivat eniten esille. Oikeastaan jo pelkkien hakemusten perusteella he ovat olleet kaksi ykköstä. Jokaisen haastateltavan kanssa meni noin puoli tuntia. Kolme neljästä olivat sellaisia, joiden kanssa oikeasti puhui sen puolituntisen ja se meni hyvin nopeasti, yhden kanssa joutui sitten miettimään enemmän, mitä pitäisi sanoa, kun hän oli hiljaa.

Maanantaina haastattelen vielä kaksi, toisen puhelimitse ja toisen ihan "livenä". Maanantain aikana olen myös luvannut ilmoitella ihmisille, miten tässä käy.

*******

Olen viettänyt koko päivän sängyssä, sillä minulla oli aamulla 38,4 astetta kuumetta. Mietinkin jo eilen iltapäivästä, että on vähän hassu olo. Mittasin illalla kuumeen, mutta se näytti vain 36,5, mikä tosin on minun tapauksessani jo hieman lämpöä. Aamulla tuskastelin tyhjää jääkaappia ja sitä, että isoveli oli lähdössä ensin isäpuolen kanssa ostoksille ja sitten toisen veljen luokse yöksi. Sain sentään nakitettua hänet ruokakauppaan ennen lähtöään, joten minun ei tarvinnut kuumeisena lähteä sinne ja selviän hengissä viikonlopun.

Olen aina kuvitellut, että kuume nousee iltaa kohden. Minulla on käynyt ihan päin vastoin; nyt mittari näytti enää 36,6. Kyllä, olen mittaillut kuumettani korkeintaan muutaman tunnin välein... Puhuva kuumemittari on hauska vekotin. Eikä minulla ole ollut parempaakaan tekemistä.

Puoli yhden aikaan päivällä minulle on soittanut joku, jonka numeroa ei kännykässäni ole. Minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, että puhelimeni olisi soinut, vaikka se oli sängyssä melkein korvan vieressä ja vaikka soittoääneni on oikeasti aika kovalla. Hämmentävintä on se, että puhelu näkyy vastatuissa. Toivon, että olen painanut vain punaista luuria, enkä selittänyt sinne kuumehuuruissa mitään outoa. Valitettavasti alan kallistua vähitellen tähän jälkimmäiseen, koska soittaja ei ole yrittänyt tavoitella minua uudestaan.

Arkeen sopeutumista

Ei se olekaan niin helppoa.

On helppo kuvitella jaksavansa tiskata, siivota, pestä pyykkiä ja tehdä ruokaa. On helppo kuvitella hoitavansa kaikki itse ja pärjäävänsä siinä. Mutta sitten, kun se kaikki tuleekin oikeasti tehtäväksi... En jaksaisi tiskata ja sanoinkin veljelle, että se on oikeastaan hänen vuoronsa, sillä minä olen tiskannut tähän asti joka kerta. Ei ole vielä näkynyt kauheasti liikettä tiskien suunnalla. Pyykkikonetta meillä ei vielä ole ja äiti toikin eilen tullessaan kassillisen märkiä pyykkejä. Ruuan sentään laitoin, ettemme ihan nälkään kuole. Laatikoita pitäisi vielä tyhjäillä paljon ja sen jälkeen varmaan oikeasti siivotakin, ennen kuin tänne uskaltaa ihan vieraita päästää. Avustajia nimittäin pitäisi haastatella tällä viikolla.

Leireileminen ei kyllä yhtään helpota arkeen sopeutumista. Nuorisotoimen leireillä saa ruokaa, kun vaan istuu pöytään ja odottaa kiltisti, että joku ohjaaja huomaa ja tulee kysymään, mitäs saisi olla. Nyt se ruoka pitäisi itse hakea ihan kaupasta asti, puuh.

Tajusin tänään, että kaikki tarpeellinen on tässä puolen kilometrin säteellä. Löytyy ruokakauppa, Apteekki, posti (R-kioski), pikaruokapaikkoja, bussit ja junat. Voisi sitä asiat huonomminkin olla.

Löysimme jopa sen Pukinmäen R-kioskin, kun piti käydä hakemassa Sinellin paketti postista. Ostin myös kirjekuoria, mutta liian vähän. Olisi pitänyt ostaa myös 10 pientä kuorta, mutten tietenkään tajunnut sitä siellä Ärrällä. Nyt voin kuitenkin lähettää sossuun valokuvani taksikorttia varten.

Niin, olen täysin hämmentynyt Malmin sossun nopeudesta. Olin noin viikossa saanut päätökset kaikista hakemistani asioista. Minulle on nyt siis myönnetty taksimatkoja, liikkumistaitoa ja avustaja. Veljelleni myös myönnettiin taksimatkat ja hänkin taisi saada suoraan irrotuksen matkojen yhdistelysysteemistä, vaikkei hänellä ollut edes siihen tarvittavaa paperia. Käsittääkseni hänkin haki jonkin verran liikkumistaitoa ja sekin myönnettiin. Eilen myös HKL:stä soiteltiin, että meidän vapaalippumme olisi haettavissa toimistosta. Tänään se unohtui, joten pitänee huomenna matkata Itikseen niitä hakemaan.

Kesäleirit rules vol. 3

Myös tänä vuonna olen viettänyt hervottoman hilpeän viikon NKL:n nuorisotoimen kesäleirillä. Tämän vuotinen leirimme oli Virroilla, leirikeskus Marttisissa. Leirillä oli 48 leiriläistä ja melkoinen määrä ohjaajia, eli suhteellisen iso porukka meitä siellä pyöri.

Neljälle leiripäivälle oli oma teemansa, jonka puitteista valittiin mieluisimmat pajat. Teemapäiviä olivat maaseutu, seikkailu, kansainvälisyys ja TV.

Maaseutupäivänä pajavaihtoehtoina olivat vihdan, kotijuuston ja lautanauhan teko, lähiseudun eläimiin tutustuminen, rekilaulut, lavatanssit, pullan leipominen ja pelejä ja leikkejä pihalla. Minä olin laulelemassa rekilauluja ja vääntämässä kotijuustoa sekä lautanauhaa. Kotijuustostamme ei tullut ihan niin kiinteää, mitä siitä pitäisi, ehkä söimmekin sen liian aikaisin. Lautanauhan teko oli hauskaa ja takuulla teen sitä vielä uudestaan.

Keskiviikko oli seikkailupäivä. Silloin sai mahdollisuuden lähteä resina-ajelulle, seikkailuradalle, mielikuvitusmatkalle, melomaan, seinäkiipeilemään tai ratkaisemaan erilaisia ongelmia. Resina-ajelu oli noin kilometri yhteen suuntaan, joten yhteensä sitä vekotinta tuli veivattua kahden kilometrin matka ja hauskaa oli. Olin pettynyt resinan ulkonäöstä, kun se ei ollutkaan samannäköinen kuin Muumi-tietokonepelissä. Meillä oli kolmipyöräresinoita. Ongelmanratkaisupajassa oli muutama pulmapeli, jotka kaikki olivat isoveljeltäni ja tämän vaimolta. Silti en osannut tehdä niitä. Yhden olin jopa itse antanut veljelleni lahjaksi. Pirunnyrkistä tiesin, kuinka se pitäisi rakentaa, mutta sinä oli liikaa osia, joten se hajoili koko ajan. Ongelma-pajassa hauskimpia ongelmia oli minusta matemaattiset jutut, joista suurin osa oli lähes pelkkää yhtälönratkaisua. Melomaan olisi mielellään jäänyt pidemmäksikin aikaa, kun aurinko alkoi pilkistellä ja järvellä oli suhteellisen tyyntä. Kuitenkin kanootista oli palattava rannalle ja mentävä päivälliselle. Melontapajaa vetänyt ohjaaja antoi minulle järveltä poimimansa ulpukan, jota pidinkin sitten korvan takana aika pitkään.

Torstaina kävimme retkellä Alajärvellä, Tulivuorikeskuksessa, jossa meille kerrottiin tulivuorista ja maanjäristyksistä ja kaikesta sellaisesta vulgaanisesta toiminnasta. Parin kaverini kanssa totesimme, että se oli kuin lukion maantieteen ykköskurssi. Meille näytettiin video lähinnä Islannin tulivuorista ja pääsimme kokemaan simuloidun maanjäristyksen. Tulivuorikeskuksessa oli myös näytillä paljon erilaisia kiviä.

Kansainvälisyyspäivänä valitsimme lounaan ja päivällisen väliseksi ajaksi jonkun maanosan, kun vaihtoehtoina oli Etelä-Amerikka, Afrikka, Eurooppa ja Aasia. Olisin halunnut mennä Etelä-Amerikkaan, Aasiaan ja Afrikkaan, mutta koska vain yksi oli valittavana, päädyin Afrikkaan. Siellä rakensimme oman rummun, soittelimme afrikkalaisia rytmejä ja leikime leikkejä. Sokea vuohi oli minun ehdoton suosikkini. Siinä porukka menee piiriin ja piirin keskelle laitetaan kaksi henkilöä silmät sidottuna. Näistä toisen on otettava toista kiinni ja toisen juostava karkuun. Molemmat ovat siis vuohia. Kenelläkään ei ollut aavistusta, miksi afrikkalaiset vuohet haluavat jahdata toisiaan.

Perjantaina, ennen näitä eri maanosia, meillä oli leiriolympialaiset. Lajeina oli sahaamista, vesi-ilmapalloviestiä, narun päässä roikkuvan sokeripalan syöntiä (käsiä ei saanut käyttää), hiirenloukkuja, jotka piti saada laukeamaan, saappaan potkaisua, matkan mittaamista kävellen, paperilautasfrisbeetä... Ja tietysti kumikalkkuna. Jokainen laji vaati jälleen hyvän suorituksen lisäksi ryhmähenkeä ja yhteistyötä.

Lauantai oli TV-päivä, jonka aloitimme Amazing racella, johon saimme itse valita kolmen hengen ryhmät. Tässä kisailussa ratkoimme arvoitumksia (Mikä juoksee ilman jalkoja? Sillä voi laskea ja siitä voi tehdä lautaa.), rakensimme laatikkoa, söimme "hain rustoa", joka ilmeni riisipaperiksi, teimme kolmella hengellä lettiä naruista, jotka oli sidottuna vyötäisille, kasasimme pistekirjaimista Marttisten/Virtojen eläimen, yhdistimme tutkimusmatkaajan, maanosan ja vuosiluvun, avasimme Romanialaisen korulippaan, jonka avain oli lippaan sisällä, puhalsimme pingispalloa nenällä ja laitoimme erimuotoisia ja -kokoisia astioita järjestykseen tilavuutensa mukaan. Pisteestä riippuen saattoi saada lisäpisteitä esimerkiksi ryhmähengestä tai nopeudesta. Jokaisella rastilla otettiin aikaa, kauanko tehtävän suorittamiseen meni. Palkituksi tuli sekä se joukkue, jonka koko radan suorittamiseen käyttämä aika oli pienin, että se joukkue, jolla oli eniten pisteitä. Meidän joukkueemme oli nopein, mitä en kyllä jaksaisi uskoa, ja veljeni joukkue kahmi suurimman pistesaaliin.

Muita juttuja TV-päivänä oli saippuakuunnelman teko, t-paidan tuunaaminen, tyyliassarit, TV-visailu, TV:stä tutut jumpat ja levyraati sekä Ennätystehdas. Ennätystehtaassa sai kokeilla rikkoa jo aikaisemmin tehtyjä ennätyksiä, kuten lusikan pyörittäminen kielellä, saappaanheitto ja 30 metrin juoksu, tai tehdä itse jonkin ennätyksen. Minä yritin ensin ennätystä, jossa neljästä korttipakasta otetaan joka toinen kortti pois ja aikaa saisi kuluttaa minuutin. Korttien poistaminen pakasta oli kuitenkin yllättävän vaikeaa, joten koetin myös 160 merkin tekstiviestin kirjoittamista, joka sekään ei ottanut onnistuakseen. Lopulta ripustelin lusikoita naamaani niin, että niitä oli yhteensä 12 roikkumassa eripuolilla päätä. TV-visailuissa oli kysymyksiä Ootko fiksumpi kuin koululainen -ohjelmasta sekä Suomi-tietovisasta.

TV-päivän iltaohjelmana oli Talent, johon sai valmistaa noin 3 min kestävän esityksen. Kymmenestä esityksestä yhdeksän oli musiikkiesityksiä, minun taikatemppuni olivat siellä siis suurena poikkeuksena. Itse olin kahdessa jutussa mukana, kun edellisenä iltana keksimme, että voisimme soittaa Pikkumatin auton niin, että yksi soittaa sen panhuilulla ja muilla on erilaisia rytmisoittimia. Minä olin rytmimunisti ja helisyttelin myös tamburiinia.

Muina iltoina iltaohjelmissa oli esimerkiksi sukupuolten välinen taistelu, "Tartu biisikärpäseen" sekä kaivospeli, jossa kerättiin timantteja. Sukupuolten välisessä taistelussa annettiin pojille tyttöjen juttuihin liittyviä kysymyksiä ja tytöille poikien. Poikien piti esimerkiksi osata yhdistää pesuaine ja sen käyttötarkoitus, kun tytöillä oli auton osia ja ruumiinosia. Olen varsin vakuuttunut siitä, että tytöt olivat parempia, sillä pari tyttöjen tehtävistä olivat selkeästi vaikeampia kuin poikien. Kun pojat laittoivat rintaliivien hakaset kiinni, tytöt tekivät kravattisolmun, enkä minä saanut edes tehdä sitä. Toisessa tehtävässä pojat yhdistivät vaatteita sopivaksi vaatekerraksi ja tyttöjen oli tunnistettava kaksi miesohjaajaa sääristä tunnustelemalla niin, että käsissä oli patakintaat. Jostain syystä tyttöjen joukkue oli varsin yksimielinen siitä, että minä menen hiplaamaan niiden ohjaajien sääriä... Se oli hankalaa, mutta suurella intuitiollani osasin yhdistää säären ja ohjaajan. Myöhemmin pystyin sanomaan, että toisen ohjaajan sääret olivat lihaksikkaammat.

Viikonloppuna Marttisissa oli Gosbelridersien MOJ-tapahtuma, joten siellä pyöri hyvin paljon moottoripyöriä, joita aika monet sanoivat pelottaviksi. Lauantaina iltapäivällä halukkaat pääsivät moottoripyörän kyytiin ja minä olin siellä tietysti ensimmäisten joukossa pomppimassa käsi pystyssä. Pääsin lyhyelle ajellulle harrikalla, eikä kukaan ottanut minua uudestaan kyytiinsä, vaikka olisin halunnut. Se oli mukavaa.

Leiriviikko oli todella mukava, kuten aina ennenkin, ja meni nopeammin kuin moni muu leiri. Ohjaajista on tullut vuosi vuodelta lepsumpia (ja kaksimielisempiä), joten minä en ainakaan tullut hirveästi noudattaneeksi hiljaisuusaikoja, vaikka tietysti yritimme sentään olla hiljempaa yhdentoista jälkeen. Noin suurella leiriläismäärällä ei kunnolla tullut tutustukneeksi kaikkiin leiriläisiin. Minä en ainakaan kuullut kahden leiriläisen puhuvankaan koko leirin aikana. Okei, kolmen, mutta se kolmas ei puhu muutenkaan. Ne kaksi sentään osaavat (tietääkseni ;) ) puhua, mutta olivat hiukan hiljaisempia tapauksia.

Mutkia matkassa

Lähdimme veljen kanssa Itäkeskukseen valokuvauttamaan itsemme monia tulevia kortteja varten ja hakemaan niitä HKL:n kortteja. Valokuvat saatiin, kunhan ensin löydettiin sieltä kauppakeskuksesta oikea liike. Soitin etukäteen nuorisosihteerille, että mistähän me löytäisimme valokuvausliikkeen... Ja siis juu, löytyihän se.

Valokuvaaja siellä liikkeessä taisi hiukan hämmentyä, kun sai sokon asiakkaan. Veli opasti minut penkille, jossa piti istua, ja minä taittelin keppini, jottei se näy kuvassa a törötin siinä varmaan kymmenen sekuntia ihan paikallani, ennen kuin kuvaaja sanoi, että pitäisi kääntyä... "Ai siellä sä olet", totesin ja käännyin kiltisti kuvaajan suuntaan. Oli varsin hiljainen kaveri. Veljelle hän neuvoi sanallisesti paljon enemmän kuin minulle. Eikä siellä edes käynyt Visa elektron.

HKL:n toimisto löytyi helposti ja menimme tiskille henkilöllisyystodistusten ja HKL:n omalle lomakkeelle tehtyjen lääkärintodistusten kanssa. Täti siellä tiskin takana kuitenkin kertoi, ettei ne riitä. Kuulemma HKL:n oman lääkärin pitää tehdä se päätös, olemmeko me oikeutettuja vapaalippuun vai emme. Jassoo. Kehtasi vielä oikeasti epäillä, ettemme ole, vaikka meillä molemmilla oli HUS:ista saadut lääkärintodistukset.

Samalla reissulla kävi myös ilmi, ettemme olekaan helsinkiläisiä. Olen elänyt kolme päivää siinä luulossa, että olen Helsingin kansalainen, ja sitten tämä HKL:n täti kertookin: "Sulla ainakin lukee täällä kotikuntana Tuusula." "Ai kummalla?" "No sulla." Aika jännä, sillä olen tehnyt muuttoilmoituksen... Reilu pari viikkoa sitten ja laitoin siihen kyllä ihan selvästi kotikunnan kohdalle Helsinki. Veljelläni oli ihan sama.

Nyt olen pari kertaa yrittänyt soittaa maistraattiin kotikunta-asiassa, muttei siellä kukaan halua vastata minulle. Ensimmäisellä kerralla tyyttäsi suoraan varattua, toisella kerralla hälytti muutaman kerran normaalisti, kunnes taas tyyyttäili varattua.

Itäkeskuksesta palatessamme (kertoi se HKL:n täti sentään kunnolla, mistä löydämme 54-bussin pysäkin) jäimme väärällä pysäkillä pois. Se oli varmaan pysäkkiä liian aikaisin... Korkeintaan kahta. Saimme siis kävellä hieman pidemmän mutkan kautta kotiin.

Työpaikkailmoitus avustajasta on ollut neljä tuntia netissä ja minuun on ottanut yhteyttä jo 8 ihmistä.

Edit 14.30: Vihdoin sieltä Maistraatista vastattiin ja nyt olemme molemmat helsinkiläisiä. Kuulosti varsin työhönsä kyllästyneeltä se ihminen siellä toisessa päässä. Ehkä siksi se löikin luurin korvaan pari kertaa.

Lähikauppa hallussa - liikkumistaidontunti osa... 8

Tein taktisen lt-ohjaajan vaihdoksen ja tämä nykyinen onkin varsin aamuvirkku tapaus. Aloitimme tänään kahdeksalta. Mukavaa varmaan veljellekin, kun pef-mittarin lukemien takia piti hänenkin herätä siinä seitsemän aikoihin.

Minusta on edelleen melkein huvittavaa, kun liikkumistaidonohjaajat pyytävät kertomaan, jos kuulen talon tai sähkökaapin tai mitä vaan. He myös käskevät kuunnella niitä. Juu, talot kuuluvat ihan helposti. Sähkökaapit vähän heikommin. Aika usein kävelen sähkökaappien ohi kuulematta niitä, etenkin, jos on liikenteen meteliä. Tuohon aikaan aamusta oli vielä sen verran vähän liikennettä, että kyllä nekin kuuluivat. Välillä hämmästyn itsekin sitä, mitä kaikkea kuulen: talot ovat ihan luonnollinen asia (eikö niin, että tekin kuulette paikallaan tönöttävät rakennukset? ;) ), mutta kun ainakin uskoin kuulleeni polven korkuisen aidan, joka ympäröi pensasaluetta, olin jo ihan hämilläni.

Kauppareitti olisi tajuttoman yksinkertainen, jos näkisin. Ulko-ovesta laatoitusta pitkin oikealle, siitä kävelytielle ja vasemmalle. Sen jälkeen onkin ihan suora reitti kauppaan, eikä edes mitään risteyksiä matkan varrella. Siis sellaisia, joista menisi autoja. Mutta ei se ollut ihan noin helppo sokkona. Siellä on kevyenliikenteenväylän risteyksiä ja monta kulkutietä parkkipaikoille. Niin, sekin pitäisi tietää, missä vaiheessa on kaupan ovella. Ei tarvitse muuta kuin kuunnella taloja ja talon seinää ja väistellä polkupyöriä, niin sieltä se ovi löytyy. On se siis kuitenkin aika yksinkertainen, kunhan vaan osaa kävellä suoraan, eikä vedä jotain omituista siksakkia.

Olin ihan innoissani, kun lt-ohjaaja käski minun vaihtaa toiseen reunaan -- vinottain. Edellinen ohjaaja kielsi minua tekemästä niin. Hän sanoi, että aina, kun vaihdan kadun toiseen reunaan, minun on pysähdyttävä, käännyttävä 90 astetta, tehtävä kepillä suojakaari ja ylitettävä katu ihan suoraan. Jos erehdyin hänen ohjauksessaan ylittämään kadun vinosti, sain kyllä kuulla siitä. Itsekseni liikkuessa tosin ylitin aina tiet vinoon ja nyt on kiva, että minun oikeasti annetaan tehdä niin. Sellainen ihan suoraan tien ylittäminen vain puolen vaihtamisen takia näyttää muista kulkijoista takuulla hölmölle.

Koska olen omituisen visuaalisesti asioita käsittävä sokko, minua helpottaa paljon, jos asiat jollain tavalla visualisoidaan minulle, eikä minun tarvitse tehdä kaikkea työtä itse. Tässä auttaisi paljon kohokartat, joiden saaminen ei tosin ole niin yksinkertaista. Tämä nykyinen lt-ohjukseni piirtää asioita selkään. Sekin selkeyttää ja helpottaa oppimista, ainakin pienissä paikoissa. Hän piirsi minulle esimerkiksi sen, miten Alepa-talon seinä menee, sillä se ei ole aivan suora. Sen lisäksi hän piirteli sinne niitä kevyenliikenteenväylän risteyksiä ja meidän pihalla olevan kukkaistutusalueen ympäri meneviä teitä, jotta sai näytettyä, missä kohti siellä on roskakatos ja miten sinne pitää mennä.

Minusta oli todella kiva, että hän lähti edes opettamaan minulle kauppareittiä, vaikka liikkumistaidonohjauksesta ei maksusitoumusta ole varmaan tulossa vielä vähään aikaan, olenhan ollut vasta pari päivää helsinkiläinen. Nyt en tunne itseäni enää ihan niin vangituksi neljän seinän sisään kuten vielä eilen, tiedänhän edes vähän, mitä tässä ympäristössä on.

*******

Tajusin eilen, että voisin ehkä jopa tehdä vapaasta avustajanpaikasta ilmoituksen MOLin sivuille. Teinkin sen sitten ja tänään Malmin työkkäristä soitti joku heppu minulle kysyäkseen jotain lisätietoja. Mietin sen puhelun aikana, olisiko minun pitänyt sanoa, että paperilla se työnantaja on kyllä äitini, kun en ole vielä riittävän vanha... En sanonut. Tämä heppu sanoi laittavansa ilmoitukseni nettiin noin puolen tunnin sisällä. Jotakuinkin 40 minuuttia sen jälkeen minulle soitti jo ensimmäinen, joka oli kiinnostunut avustajan paikasta. Ripeää toimintaa, sanoisin. Hetki sitten minulle soitti jo toinen ja puhui hassulla korostuksella englantia. Pääsin sanomaan: "Sorry, I don't speak English." En edes kunnolla tajunnut, mitä se selitti. Paitsi sen, että kyse oli assistentista... Miten nämä ihmiset, jotka eivät edes puhu suomea, voivat tajuta suomenkielisen työpaikkailmoituksen? Olisi varmaan pitänyt laittaa siihen, että suomenkielen taito on välttämätön. Minun kielitaidollani en todellakaan halua avustajaa, jonka kanssa emme puhu yhteistä kieltä.

*******

Olen miettinyt moneen kertaan, miten posti jaetaan kerrostaloihin, joiden ovet on lukossa. Tähän pohdintaani en ole vielä keksinyt ratkaisua. Meidän alaovemme on aina lukossa, joten en tajua, miten meille voidaan jakaa posti. Se kuitenkin tulee ihan postiluukusta sisään, kuten sain eilen huomata. Käsittämätöntä.

Edit: Tänäänkin se posti ihan luuukusta läjähti. Saimme molemmat, sekä veljeni että minä (veljellänikin on siis haitta-aste 100%, vaikkei ihan uskoisi), lääkärintodistuksen HKL:n korttia varten. Täytyy kai tästä sitten lähteä valokuvauttamaan itseämme ja mennä kiikuttamaan ne paperit HKL:n toimistoon, jotta pääsemme liikkumaan julkisilla.

Tänään olen Helsinkiläinen - Omassa kodissa, osa 2

Aamulla, kun olin pef-mittariin puhkunut ja sitä varten veljenikin herättänyt, tajusin, että tänään minä sitten olen Helsinkiläinen - ihan virallisesti.

Siinä aamupalaa syödessäni aloin tajuta myös paljon muuta. Kuten sen, että taidan olla heinäkuun varsin jumissa kotonani, sillä eilen - tuusulalaisena - minulla oli vielä taksimatkoja, nyt ei ole. Liikkumistaitoa saan vasta joskus, enkä oikeasti tunne tätä ympäristöä yhtään. Jos menen talon ulko-ovesta ulos, en osaa mennä siitä mihinkään suuntaan. En tiedä edes, mihin minun pitäisi siitä ovesta mennä, jotta löytäisin tielle. En tunne pihaamme yhtään, en osaa mennä kauppaan, en tunne tätä ympäristöä muutenkaan yhtään... Enkä uskalla lähteä yksin tutkimaan paikkoja, koska se, että löytäisin takaisin kotiin, ei ole kovin todennäköistä tämänhetkisillä tiedoillani paikoista. Ensimmäinen päivä helsinkiläisenä ei siis tunnu kovinkaan hohdokkaalta.

On hienoa, että sain vihdoin oman asunnon ja pääsin vanhempien nurkista pois. On hienoa, että saan päättää, mitä kannan kaupasta kotiin. On hienoa asua lähempänä koulua. Hienompaa tämä kaikki olisi, jos en tuntisi itseäni vangituksi uuteen asuntooni. Onneksi lähden jo maanantaina leirille, joten olen näin jumissa enää muutaman päivän. Kunnes sitten taas leirin jälkeen...

Sosiaalitoimen ihminen sanoi, että minulle varmasti myönnetään taksimatkoja myös takautuvasti. Voisin siis kulkea taksilla ja saada niistä korvaukset jälkikäteen. Kuka kuvittelee, että minulla olisi varaa kulkea taksilla ihan täydellä hinnalla?

Taidan pian soitella kaikki helsinkiläiset tuttuni läpi, että haluaako joku hakea minut ulos täältä. Tässähän tulee muuten hulluksi. Mökkihöperöidyn muutamassa päivässä. Tietysti voisin myös yrittää kiskoa veljeni pihalle.

On minulla positiivisempaakin sanottavaa. Käytin eilen niitä viimeisiä Tuusulan taksimatkojani ja kävin Iiriksessä, Aviriksessa. Sen reissun jälkeen pöydällemme muutti kohtelias täti, joka toivottaa aina hyvät huomenet - tai iltapäivät - ja kertoo, kuinka lämmintä sisällä ja ulkona on. Tätä tätiä voi kutsua myös puhuvaksi lämpömittariksi, jonka serkku kuumemittari muuttaa lääkekaappiin heti, kun löydän sen jostain. Sen lisäksi Victorini kävi vaihdattamassa akkunsa, joten siinä herrassa riittää nyt virtaa, eikä tarvitse miettiä, mihin tuo johto ylettää. Vanhat akut kestivät ehkä puoli sekuntia. Kun Victorin laittaa päälle, ensiksi se piippaa ja sanoo: "Tämä on Victor." Edellisillä akuilla Vickeni ehti ehkä piipata ja heti akku loppui.

Meillä on käynyt nyt kahtena päivänä peräkkäin huoltomies. Molemmilla kerroilla olen pelästynyt, kun ovikello on soinut. Tähän koko taloonkaan ei nimittäin pääse sisään ilman avaimia. Eilinen huoltomies kertoi, että keittiön toisiksi ylin vetolaatikko on rikki. En ollut huomannut koko asiaa ja siksi
olin vähän yllättynyt. Tämä on selvästi älytalo, kun tieto rikkinäisestä vetolaatikosta on ennen minua huoltomiehellä. Tänään toinen huoltomies tuli sitten tarkistamaan, onko tiskikoneen tulppa edellisten asukkaiden jäljiltä kunnolla kiinni. Olihan se.

Muuttolaatikoita on suunnilleen yhtä paljon tyhjentämättä kuin eilenkin. Ei se näköjään ole niin yksinkertainen homma. Tänään meinasin panikoitua kunnolla, kun luulin heittäneeni tärkeitä matikankirjoja roskiin. Olin nimittäin maanantaina heittänyt vanhoja kirjoja pois, enkä meinannut löytää niitä uusimpia matikankirjoja mistään. Onneksi ne vihdoin löytyivät ja saatoin rauhoittua. Voin siis aloittaa piakkoin matikan uusintakokeeseen lukemisen.

Kaikki tekemättömät - ja tehdytkin - asiat tunkeutuvat uniini niin, että pitää oikeasti miettiä, olenko tehnyt tuon ja tuon asian ja olenko saanut tuollaista sähköpostia joltain ihmiseltä. Alkaa olla pelottavaa. Näin nimittäin esimerkiksi unta, jossa joku HOASin ihminen neuvoi meitä menemään tänään hakemaan asunnon avaimia jostain HOASin toimiston parkkipaikalta... Mietin siinä unessa, että pitäisiköhän minun vastata tuolle ihmiselle, että meillä on kyllä jo avaimet ja olemme asuneetkin täällä pari päivää.

Tein muuten eilen ensivuoden kirjatilauksia parin ensimmäisen jakson osalta. Sekin olisi pitänyt tehdä jo ja se oli hankalaa, koska en tiedä yhtään, mihin kirjalistani on joutunut, sillä en ole sitä itse pakannut. Äitikään ei osannut sanoa. Piti siis pyytää kaveria kertomaan tarvitsemieni kirjojen nimet. Kun Opparista tilaa noita elektronisia- tai pistekirjoja, saattaa joutua tilaamaan myös sellaisia kirjoja, joita ei vielä valikoimassa ole. Valikoimasta puuttuvien kirjojen tekemiseen voi mennä pari kuukautta... Ja niitä tilatessa pitää tietysti tietää myös ISBN-tunnus. Meidän kirjalistassamme ei ole ISBN:ää sanottu, joten piti googlettaa niiden parin valikoimasta puuttuvan kirjan osalta sitä. Eikä yhteen meinannut Googlellakaan tunnusta löytyä. Täytyy toivoa, että saisin niitä kirjoja edes melkein ajoissa, vaikka tilasinkin ne ihan myöhässä.