Uuden oppiminen on parasta

Minä olen elämäni aikana harrastanut hyvin montaa asiaa: taitoluistelua, sukellusta, ratsastusta, maalipalloa, jumppakerhoja, kitaransoittoa, yleisurheilua, aikidoa, larppaamista, teatteria... Lisäksi tietysti vielä kirjoittaminen, piirtäminen, käsityöt, taikuus ja uusimpana viulunsoitto. Olen muutamia kertoja miettinyt, että miksi harrastukseni ovat vaihtuneet ja mikä saa minulla riittämään motivaatiota joihinkin harrastuksiin, mutta toisiin taas ei.

Luistelun lopetin, koska emme olleet varma, jatkuuko se samaan aikaan joulun jälkeen. Sinänsä harmi, sillä luistelu oli oikein kivaa. Sukellus jäi, koska halusin mennä ratsastamaan ja ne molemmat olisivat olleet vähän kalliita. Ratsastukseen kyllästyin, sillä olin vammaisratsastusryhmässä, joka ei oikein edennyt mihinkään (silti jaksoin tehdä sitä jopa kolme vuotta). Maalipalloa jaksoin pelata ja harjoitella suhteellisen aktiivisesti reilun vuoden verran, kunnes päätin, että haluan mieluummin yksilönlajin ja vaihdoin yleisurheiluun. Sitä taas kesti vain vuoden, kun minua alkoi kyllästyttää. Aikidoa harjoittelin puoli vuotta, kunnes menin lukioon ja se jäi pitkien koulupäivien ja -matkojen tähden. Enää en varmaan edes muista mitään.

Kitaransoiton olen aloittanut 11-vuotiaana ja olen siis oikeasti soittanut sitä melkein seitsemän vuotta, vaikka tosin välissä oli pari vuotta, kun en soittanut. Tauko siihen tuli vain sen takia, ettei minulla tuntunut kahdeksannella luokalla riittävän aika kitaraan, yleisurheiluun (harkat pari kertaa viikossa) ja teatteriin. Harmitti niin pirusti luopua kitarasta.

Kun olen tarkkaan miettinyt, mikä yhdistää harrastuksia, joita olen jaksanut pidempäänkin kuin vuoden, olen löytänyt niille ainakin yhden yhdistävän tekijän: uusien asioiden opiskeleminen. Maalipallo ja yleisurheilu olivat niin junnaavia, kun aina tehtiin samaa ja piti vain oppia juoksemaan kovempaa, hyppäämään pidemmälle ja hiomaan sitä yhtä ja samaa tekniikkaa. Maalipallossa voi sentään opetella välillä jotain uusia heittotekniikoita, mutta loppujen lopuksi sekin on aika lailla sitä samaa koko ajan. Mutta kitaransoitto, taikuus, teatteri... Niissä saa opetella kaikkea uutta: joko uusia tekniikoita tai vähintäänkin uusia kappaleita, temppuja tai vuorosanoja. Aina on jotain opittavaa ja se pitää mielenkiinnon yllä.

Joskus sanoin, ettei minulla riittänyt kärsivällisyys yleisurheiluun. En kuitenkaan koe voivani syyttää itseäni kärsivällisyyden puutteesta, sillä saatan hyvinkin soittaa yhtä ja samaa kappaletta kymmenen kertaa peräkkäin vain siksi, ettei joku yksittäinen kohta sujunut riittävän hyvin. Jaksan treenata taikatemppujen tekniikoita kerta kerran jälkeen, kunnes se alkaa sujua. Mutta en jaksa kuukausi kuukauden perään vain juosta.

Aikido on laji, jota takuulla jaksaisin harrastaa pitkäänkin. Siinä on aina uusia tekniikoita opeteltavana. Pitäisi vain löytää viikosta aikaa ja joku mukava dojo, johon mennä. Liikuntaharrastus ei olisi nimittäin lainkaan pahitteeksi näiden kaikkien vähemmän liikuntaa vaativien tekemisteni keskellä.

Olen kuullut lausahduksen: "Muut tekee sitä, mitä ne osaa, mutta Ronja tekee sitä, mitä se haluaa." Tuo on ehkä melko totta, mutta loppujen lopuksi minäkin teen vain sitä, mitä osaan: jos haluan tehdä jotain, teen sitä ja opin tekemään sitä, kunhan harjoittelen riittävästi. On turha sanoa, että haluaisi tehdä jotain, muttei osaa; ei kai sitä opikaan, jos ei kokeile!

Edit:
Kitaraopettajani suositteli minua hakemaan musiikkiopistoon. Kävin surffailemassa Itä-Helsingin musiikkiopiston nettisivuilla (ko. opettaja on siellä opettajana), lueskelin kaikki mahdolliset opetukseen liittyvät tiedot ja päätin katsoa, mitä pääsykokeisiin ilmoittautumislomakkeessa kysellään. Täytin siinä samalla lomaketta ja lopuksi vain painoin "lähetä"-painiketta.

En ole koskaan ajatellut, että pääsisin musiikkiopistoon. Aloitin 11-vuotiaana klassisen kitaran soiton Järvenpään Suzuki -yhdistyksessä. Suoritin kyllä 1/3-tutkinnon, en tosin teoriaosuutta. Olen aina ajatellut, etten ole riittävän hyvä musaopistoon. Mutta kun kerta opettaja sen kehoitti tekemään ja kun hän kerta on siellä opettajana, niin ei tarvitsisi edes opettajaa vaihtaa... Halvemmaksikin se lukukausimaksu varmasti tulee, kuin tämänhetkinen yksityishinta 35 e /45 min. Ja jos saan suoritettua kiitettävin arvosanoin 2/3-tutkinnon, voisin saada sivuaineen, joten viulun soittaminen tulisi myös halvemmaksi. Olen siis jo melkein tottunut ajatukseen, että olen menossa musaopistoon, pääsykokeet tosin hieman pelottavat jo nyt. Enkä ole ehtinyt mainita asiasta vanhemmilleni lainkaan.

Taidan tarvita sitten ensi syksynä vähintään yhden päivän viikkoon lisää, mikäli aion opiskella myös teoriaa.

Kiirettä, kiirettä

En ole kirjoittanut aikas pitkään aikaan, vaikka on moniakin aiheita välillä pyörinyt päässä. Ehkä niistä tulen vielä joskus teille kertomaan.

Nyt on viimeiset viikot vierähtäneet koulutehtävien, teatteriharjoitusten ja muiden harrastusten sekä luottamustoimien parissa. Koeviikko on ohi ja uusi, aivan ihanan rento jakso (5 kurssia, aaaah) pyörähtänyt käyntiin, joten kiire hiukan alkaa helpottaa. Teatterin suhteen taas kiire on tässä vain lisääntynyt: ensi-ilta on ylihuomenna.

Yli kymmenen hengen teatteriporukalla (en jaksa laskea, montako meitä on yhteensä) on menojen ja sairasteluiden yhteensovittaminen melko haastavaa ja monienkin hermoja on kiristänyt se, ettei koskaan tunnu olevan kaikki paikalla - tai etenkään ajoissa. Silti me teemme parhaamme ja luotamme toisiimme, tai vähintään itseemme. Shakespeare oli hauska mies, ainakin hänen tekstistään saa paljon hulvattomuuksia aikaan.

Kutsun oikein mielelläni teidät kaikki blogini lukijat (joiden määräon muuten vain lisääntynyt kirjoitustaukoni aikana) katsomaan Iirikseen näkövammaisteatterin näytelmää Mitta mitasta. Ensi-ilta on 15.4 klo 18 ja muut esitykset Iiriksessä (Marjaniementie 74, Itäkeskus) lauantaina 17.4 klo 16, sunnuntaina 18.4 klo 16, torstaina 22.4 klo 18, lauantaina 24.4 klo 16 ja sunnuntaina 25.4 klo 16. Lippuvarauksia voi tehdä Tanja Turuselle tanja.turunen@welho.com tai puhelimitse (09)3960 5505. Lippuja myydään tietysti myös ovelta ennen esitystä. Lippujen hinnat on 10 e ja 8 e (opiskelijat, eläkeläiset, yli 10 hengen ryhmät). Kaikkiin esityksiin sisältyy kuvailu näkövammaisille.

Minun oli tarkoitus mainostaa jo hiukan aikaisemmin ja vaikka hoitaa keskitetysti lukijoidenn lippuvarauksia, mutta kirjoitustaukoni takia sekin on jäänyt. Silti sanoisin, että mikäli vain mahdollista, kannattaa tulla katsomaan! (Eikä vähiten sen takia, että näkeee minut puhumassa rivoja, "moraalinen selkäranka" kun lukioporukassanikin olen.)

*******

Tänä kesänä on Kouvolan Taikapäivillä juniortaikuuden SM-kisat, joihin olen kovasti osallistumassa. Kisaohjelma on ollut jo pari kuukautta kovan treenin alla ja kunhan tästä teatteriharjoitusten sumasta pääsen yli, treenaus jatkuu vielä kovempana. Taikureiden sunnuntaitapaamiseenkin sain itseni roudattua viime sunnuntaina ja aion kyllä ihan oikeasti käydä siellä taas vähän ahkerammin. Oli ensimmäinen kerta tämän vuoden puolella, kun sinne menin. Hävettää hiukan.

*******

Viime aikoina tehokkuuteeni - ja sen puutteeseen - on varmasti myös vaikuttanut Leen@, jossa ajatukset pyörivät paljon ja jonka blogissa on tullut vierailtua monesti päivässä. On haikeaa, kun ihminen, jonka on tuntenut koko pienen ikänsä, joutuu tappiolle taistelussa syöpää vastaan. Viimeiset kunniakierrokset menossa ja lähimmäisten tuki vahvasti taustalla.

Opiskeleminen on raskasta

Kevätväsymys ilmeisesti vaivaa, kun ei jaksaisi motivaatiota opiskelemiseen löytyä. Hävettää myöntääkin, miten paljon minulla on tällä hetkellä asioita rästissä ja miten vähän olen oikein tehnyt läksyjä tai muuten keskittynyt opiskelemiseen. Olisi niin paljon kaikkea miellekkäämpää tekemistä kuin joku koulu. Nyt sitä motivaatiota alkaa vähitellen taas löytyä enemmän, kun jaksokin kohta loppuu ja pitää oikeasti alkaa tehdä asioiden eteen jotain.

Lukion kanssa välillä iskee oikein epätoivokin siitä, pärjäänkö ja jaksanko. Etenkin silloin, jos ei ole saanut nukuttua kunnolla (mitä minulle tapahtuu kovinkin usein) saattaa työläät kotitehtävät tuntua oikeasti liian työläiltä ja raskailta. Viime viikolla oli parin päivää täysin valmis lopettamaan lukion siihen paikkaan. Onneksi nukkuminen, kaverien tuki ja itselleen luvan antaminen siihen, että voi palauttaa asioita myöhässä, vaikka se alentaakin arvosanaa, helpotti ahdistusta ja palautti uskon omaan pärjäämiseen. Nelivuotinen lukio kuulostaa silloin tällöin ihan mukavalta vaihtoehdolta, silloin kun ei tarvitsisi ahmia samaan jaksoon niin paljon kaikkea. Silti aion kyllä selvittää itseni kolmessa vuodessa lukiosta, ilman burn-outia.

Maanantaina koululääkärin tarkastuksesta sain mukaani reseptin melatoniiniin. Sitä olen nyt yhtenä iltana syönyt ja toivon, että se helpottaa nukkumista ja sitä kautta auttaa jaksamaan, kun unesta tulee virkistävämpää. Ainakin tänä aamuna heräsin jo hiukan pirteämpänä. Kuuri on vain kolmen viikon mittainen, mutta jos koen siitä oikeasti olevan apua, saatan käydä pyytämässä lisää. Melatoniinia kun erittyy käpylisäkkeestä ja sen erittymiseen valon vaihtelut ovat hyvin tärkeitä, käpylisäke saa tiedon valoisuudesta suureksi osaksi verkkokalvon välityksellä. Minä kun en valoa erota, eikä siis verkkokalvoni taida sitä ollenkaan tajuta, melatoniinin erityksessä voi olla häikkää. Lukemani mukaan sokeilla melatoniinin tuotantoon voidaan vaikuttaa myös esim. polvitaipeisiin suunnatulla valolla (älkää kysykö minulta, miten ja miksi joku on keksinyt kokeilla valottaa polvitaipeita), mutta ehkä yksinkertaisempaa on syödä sitä pillerinä.

Koulureppuni painaa noin 10 kiloa silloin, kun siellä on läppäri, pistenäyttö, pari matikan kirjaa ja laskin. Hartiani ja selkäni ovat aina jumissa, mikä luultavasti johtuu suureksi osaksi aivan liian painavasta repusta. Huonoilla työasennoilla voi tietysti olla oma osansa. Repun painoa helpottaakseni ostin miniläppärin, jota en tosin ole vielä saanut. Gigantissa lupasivat sen asennettuna tiistaiksi, mutta en vieläkään ole saanut ilmoitusta siitä, että se olisi valmis. En ymmärrä, miten niillä voi kestää Windowsin asentamisessa muutama päivä, kuten en sitäkään, miksi siitä pitää pulittaa melkein satanen. Innolla odotan miniläppärini saapumista. Minun tosin pitäisi myös jostain kaivaa esiin laatikko, jossa on puheohjelman, pistenäytön ja mm. office-paketin asennuslevyt. Minulla ei ole hajuakaan, missä sellainen laatikko on ja muistan viimeksi varmasti nähneeni sen Tuusulassa asuessani, vissiin viime kesänä. Toivottavasti se silti on kulkeutunut tänne tai sitten löytyy äidiltäni jostain.

Tänään olen menossa Radion sinfoniaorkesterin konserttiin. Ehkä siitä saan taas voimaa opiskeluunkin.

Taudin kourissa

Keskiviikkoaamuni alkoi pienellä pahoinvoinnilla, jonka toivoin johtuvan vain suuresta herkkujensyöntimäärästä (sunnuntaina oli sisarusteni triplasynttärit ja saimme sieltä mukaamme läjän kaikkea hyvää). Vähitellen aloin uskoa siihen, ettei pahoinvointi johdu ihan pelkästä ruokavaliosta. Pohdin oikein pitkään, menenkö kouluun vai en, sillä minulla oli heti aamulla tiedossa kirjallisen ilmaisun palautekeskustelu sekä tunti, jolla englannin tutkielma piti palauttaa. Englannin tutkielman kohdalla oli myös sellainen ukaasi, että jos sitä ei palauta tuntiin mennessä, ei pääse kurssista läpi. Kehitin mielessäni suunnitelmaa siitä, että jos en syö ennen kouluun menoa ja käyn siellä vain killin palautteen ajan ja vaan ojentamassa tutkielman opettajalle, pärjäisin kyllä. Loppujen lopuksi ilmoitin kuitenkin opettajille olevani sairas ja lähetin tutkielmanikin sähköpostilla.

Viimein uskaltauduin oikeasti kokeilemaan, pysyykö ruisleipä sisällä. Söin puolikkaan reissumiehen ja palasin sängylle makoilemaan. Vajaan puolen tunnin päästä oli rynnättävä tervehtimään vessanpyttyä. Ei, ruoka ei pysynyt sisälläni, eikä huono olo ollut pelkkää kuvitelmaa.

Oksentamisen jälkeen olo koheni suuresti ja kykenin kävelemään pidempiäkin matkoja ilman, että tarvitsi koko ajan odotella vatsan rauhoittumista. Levitin varavuoteen lattialle, sillä en kokenut parvisänkyä kovin vatsatautiystävälliseksi. Kävin hakemassa vuoteen viereen pesuvadin ja soitin äidille ilmoittaakseni, että siellä pyörinyt vatsatauti oli nyt myös minussa.

Voittamaton taktiikka oli olla syömättä mitään: jos en syö, en oksenna. Jotenkin kummasti vesi pysyi sisälläni, mutta mikään sitä vahvempi ei. Vettäkään ei silti hirveästi tehnyt mieli litkiä, minä vaan nukuin ja makasin ja podin huonoa oloani.

Oksensin kahdesti koko päivän aikana, mutta illalla alkoi jo kiinteäkin tavara pysyä sisällä ja olo parantua huomattavasti. Torstai aamuna soitin vielä 12 tunnin unien jälkeenkin väsyneenä äidille ja kysyin, menenkö kouluun vai en. Hän kielsi minua ehdottomasti menemästä. Mutta enhän minä nyt enää ollut kipeä! Okei, pikkuisen väsytti ja ehkä vähän lämpöäkin oli, en sitä voinut enää tarkistaa, koska kuumemittarista loppui patteri keskiviikkona. Mutta olo oli kaikin puolin parempi kuin edellisenä päivänä, niin paljon parempi, että illalla raahauduin teatteriharjoituksiinkin. Ilmoitin sentään olevani puolikuntoinen ja kieltäydyin tekemästä kunnolla. Olinkin niin puolikuntoinen, etten jaksanut kunnolla edes seistä kohtauksieni aikana. Yritin vakuuttaa itselleni, ettei minusta nyt yksi vatsatauti mehuja vie! Ehkä se kuitenkin voitti ja lähdin kesken harjoituksista, kotiin nukkumaan.

Tänään olin aivan pirteä ja lähdin aamulla taas kouluun, etei tulisi kursseilta liikaa poissaoloja. Koko päivä meni ongelmitta ja olin aivan vakuuttunut siitä, että olen jo oikeasti terve. Kun sitten kotona...

Iltapäivästä vatsaa alkoi vähitellen krampata. Ajattelin syynä olevan vaan kuukautiskivut ja kouluruoka, joka jostain syystä on aiheuttanut tämän vuoden aikana minulle (ilmeisesti myös parille muullekin) lievää pahoinvointia moneksi tunniksi. Vessassa käyminen kuitenkin paljasti karun tosiasian: oksentaminen oli vaihtunut ripulointiin. Eipäs siis ihmekään, että olo oli kuitenkin vähän hutera ja patjalla kyhjöttäminen tuntui parhaalta asennolta.

Nyt minua janottaa koko ajan ja käyn aivan liian usein istumassa vessassa. Mitään ei tee mieli syödä, kouluruoka tuntuu pyörivän vatsassa vielä 10 tunnin jälkeenkin (luultavasti enää vain kuvittelen). Tai oikeastaan minun tekisi kamalasti mieli porkkanaa, mutta sitä ei ole saatavilla, kun en ole kauppaan asti jaksanut raahautua. Huonoksi onnekseni veljenikin lähti pitkäksi viikonlopuksi Kajaaniin toisen veljen luo, joten minulla ei ole edes kauppaorjaa käytettävissäni. En oikein tiedä, miten paljon uskallan vettä litkiä, ettei kehoni suola-arvot heitä ihan täysin häränpyllyä. On minulla tosin vielä pussin pohjallinen suolasnakseja, joita minulle tuotiin vatsatautini alkuvaiheessa. Niiden syöminen helpottaisi luultavasti suolatasapainoa.

Tiedän, että pitäisi kyllä sairastaa kunnolla taudit pois, mutten nyt yhtään malttaisi. Etenkään, kun tämä tauti nyt huijasi minua jo parin vuorokauden ajan väittämällä, että olen jo täysin terve. Minulla olisi ollut huomenna ensimmäinen kitaratunti opettajalla, joka opetti minua silloin aikaisemmin, kun kitaraa soitin ja jolle olen nyt kitaraopetukseni vaihtanut. Sunnuntaina taas meillä olisi viiden tunnin teatteriharkat, joissa olisi vähän niin kuin pakko olla paikalla, ensi-ilta lähenee ja kuviakin pitäisi ottaa. Tämä tauti ei siis tullut nyt yhtään mukavaan saumaan. Toisaalta parempi nyt kuin sitten siinä näytössumassa muutaman viikon päästä.

Huomenissa äiti todennäköisesti tulee pelastamaan sairaan lapsiraukkansa tuomalla apteekin suolajuomaa ja käymällä kaupassa, ehkä saan jopa niitä porkkanoita.

Mitä sitä sitten näkee, kun ei näe?

Otsikon kysymystä on kysytty minulta aina aika-ajoin, mutta valitettavasti voin vastata siihen ihan vaan omalta osaltani. Kaikki sokeat kokevat sokeuden niin eri tavoin: toiset ovat nähneet joskus, toiset eivät ole nähneet koskaan mitään, toiset erottavat valoa ja hahmoja...

Minä olen nähnyt joskus, mutta vain toisella silmällä. Vasen silmäni on ollut aina ihan täysin sokea, eli käytännössä se tuntuu samalta kuin sitä silmää ei olisikaan. Ikään kuin koettaisin nähdä otsaan piirretyllä silmällä.

Oikea silmäni taas onollut kuusi vuotta sokea, muttei se ole yhtään samalla tavalla sokea kuin vasen. Kun silmästäni meni näkö, erotin vielä ainakin muutaman kuukauden ajan värejä ja hahmoja, valoa tietysti myös. Jos kontrastit olivat hyvät, saatoin hyvinkin erottaa tavaroita pöydältä tai lattialta, kuten myös oven seinästä. Mutta en nähnyt niitä selvästi, kaikki oli pelkkiä väriläiskiä. Väriläiskänäkemisestä oli tietysti oma hyötynsä niin kauan, kun sitä kesti.

Vähitellen värit hiipuivat pois ja erotin enää suunnilleen valoa, jos se oli riittävän kirkasta ja riittävän lähellä. Erotin kuitenkin valosta vielä värejä. Minulla oli sellainen hauska lamppu, jossa oli lasipallo, jota valaistiin alhaalta päin. Valo vaihtoi väriään punaisesta siniseen, sinisestä keltaiseen, keltaisesta vihreään ja taas punaiseen. Tällä lampulla erotin vielä värit, kunhan otin lasipallon pois telineestään ja katsoin suoraan valoon.

Noi Noin viitisen vuotta sitten valonäkökin hiipui hyvin minimaaliseksi, jolloin näinkin sitten valoa enää parista osasta silmää. Silloin saatoin kyllä vielä katsoa, onko huoneessa valot päällä vai ei. Vuosien saatossa viimeisetkin valonäön rippeet ovat karisseet pois ja nyt en ole erottanut valoa lainkaan varmaan kolmeen vuoteen. Lukuunottamatta tietysti sitä silmälääkärin mikroskoopin valoa, joka vaan sattui osumaan sopivaan kohtaan silmää.

Siinä heti, kun näkö alkoi enemmän ja enemmän hiipuilla pois, aivoni alkoivat kehittää minulle "hallusinaatioita" ja kuvittelin näkeväni kaikkea. Aluksi se oli melko pelottavaa, sillä saatoin mukamas nähdä, että edessäni oli joku tai esimerkiksi luistellessa, että laita on ihan vieressä. Ajanmyötä aivojeni kehittelemät näköelämykset ovat tulleet vähemmän pelottaviksi, mutta enemmän rasittaviksi. Silmissäni pyörii suunnilleen koko ajan jotain omituisia geometrisia kuvioita ja eri värejä. Shakkikuvio ja erilaisista "mosaiikeista" kootut tähdet, kolmiot yms. ovat tulleet tässä muutaman vuoden aikana vähän liiankin tutuiksi. Joskus toivon, että aivoni kehittäisivät vähän mielikuvituksellisempaa nähtävää, mutta toive ei hirveästi ole toteutunut. Periaatteessa näen ehkä oikeastaan hyvin sankkaa harmaata sumua, jossa sitten vähän kiertelee kuvioita. Enkä huomaa näkeväni kuvioita silloin, kun en keskity siihen, mitä oikein näen. Pystyn minä onneksi edes vähän vaikuttamaan siihen, mitä oikein näen: jos tahdon nähdä auton, näen sellaisen. Jos tahdon nähdä jonkun tietyn värin, näen sen. Eikä inun tarvitse kuin ajatella autoa tai jotain väriä, niin näen sen kyllä jo.

Olen vasta sokeutumisen jälkeen hoksannut, miten tärkeää visuaalisuus loppujen lopuksi minulle onkaan. Visualisoin ja piirrän todella paljon asioita mieleeni, esimerkiksi karttoja eri paikoista. Enää näkemäni kuvat eivät ole ihan niin tarkkoja tai luonnollisia, mitä ne alkuvaiheessa olivat. Erilaisten lukujonojen ja vuosilukujen muistamisessa minua auttaa se, että näen numerot väreinä. Näen kyllä mös sen numeron muodon - siis ihan mustavalkokirjaimissa - mutta numerot ovat silti aina tietyn värisiä. Pelkkiä numeroita voisi olla hirvittävän vaikea muistaa, mutta kun niihin yhdistää värit, muistaminen helpottuu. Kirjaimetkin näen väreinä ja sen ansiosta opettelin esimerkiksi viime viikolla neuropsykologiassa sanan hemisfääri. Olen melko varma, etten muistaisi sitä, ellen muistaisi kirjainten värejä.

Unien näkeminen onkin sitten vielä jännempi asia. Minun uneni ovat aika paljon toimintasekamelskaa, jossa ei hirveästi ehdi ajatella, näenkö niitä vai aistinko vaan muilla aisteilla. Mutta kyllä, näen unia, jotka ovat välillä hyvin visuaalisia, välillä vähemmän.

Olen unissani usein oma itseni, joskus oma itseni sokeana, joskus taas näkevänä. Vaikka olisinkin unessa sokea, näen silti ympäristöni, siis ainakin paremmin kuin oikeasti. Olen kerran nähnyt unen, joka oli pimeä. Sekin johtui siitä, että unen alussa minulle laitettiin maalipallolasit päähän, etten näkisi. Loppuvaiheilla lasit otettiin pois päästäni ja näin taas.

Deadlinet painaa päälle

Olen tässä parin viime kuukauden aikana ajatellut yllättävän monestakin asiasta, että siihen on vielä niin pitkä aika, ettei minun tarvitse vaivata asiallani vielä päätäni. Viimeistään tällä viikolla olen herännyt todellisuuteen: se entinen "niin pitkä aika" ei ole enää kuin pari viikkoa!

Joulukuussa minulta kysyttiin, lähdenkö maaliskuun puolivälin tienoilla Allianssi-risteilylle VNY:n paneeliin puhumaan. Tietysti lupauduin ja ajattelin, että minulla on vielä kolme kuukautta aikaa miettiä viiden minuutin puheeni aiheella "minut otettiin mukaan", tai jotain sinnepäin. Pyyntönä oli, että puhuisin lukiostani ja siitä, miten minut on lukiossa otettu porukkaan. Nyt tämä runsas kolme kuukautta on hiipunut kahteen viikkoon, eikä minulla ole vieläkään edes mitään alustavaa runkoa puheelleni.

Joskus joulu-tammikuussa sovimme Näkövammaisteatterin näytöksistä ja kevään ylimääräisistä harjoitusajoista. Erityisesti ensi-iltaan olen suhtautunut ajatuksella: "siihen on vielä niin pitkä aika, eihän tässä vielä mitään hätää." Nyt alan vähitellen sisäistää, että ensi-iltaan on enää reilu kuukausi ja jo ensiviikon viikonloppuna meillä on viikonlopun tehoharjoituksia, joihin piti olla vielä pitkä aika. En tunne olevani yhtään niin valmis, mitä pitäisi tässä vaiheessa olla.

Joskus tammi-helmikuun puolivälissä löysin nettilehden Juoni.net, johon kyseltiin lisää innostuneita toimittajia. Mitäs muutakaan minä siinä mediakurssien jälkeisessä innostuksessa olisin voinut tehdä kuin ilmoittautua halukkaaksi toimittajaksi. Ideoita piisasi ja deadlineen oli mukavan pitkä aika. Ideat ovat vähän luhistuneet tässä muutamassa viikossa ja vihoviimeiseen deadlineen ei ole enää kuin reilu viikko. Pitäisi ilmeisesti ryhdistäytyä.

Olen aika harvoin ollut näin säälittävä ajan käyttäjä, että deadlinet vaan yhtäkkiä hyökkäävät päälle ja huomaan, etten ole tehnyt mitään. Vaikka päivä- ja viikko kerrallaan eläminen on ihan hauskaa ja rentoa, pitäisi kai ottaa vähän suurempi perspektiivi aina silloin tällöin käyttöön. Muutoin en saa ikinä tehtyä mitään. Johan tässä mainekin menee.

Ehkä iso osa haparoivasta ajankäytöstäni ja venähtäneistä tehtävistä johtuu epäsäännöllisestä unensaannistani. Nukun lähes joka viikko vähän eri rytmillä, jonka muutoksiin en tunnu voivan itse hirveästi vaikuttaa. Joskus pyörin sängyssä valveilla koko yön, vaikka illalla tuntuikin olo väsyneeltä ja siltä, että voisin nukkua hyvin; unta saatan saada vasta sen jälkeen, kun herätyskello on soinut. Joskus herään kolmen aikaan aamuyöstä aivan pirteänä, vaikka takana olisi vain pari tuntia unta. Nyt muutamana viime päivänä olen koulusta tultuani ollut niin rättiväsynyt, että olen suurinpiirtein nukahtanut istuvillni, jos olen hetkeksi jäänyt istumaan tekemättä mitään. Sitten taas olen herännyt aamulla viiden aikaan aivan pirteänä, niin tänäänkin. Vaikka nukahdan nopeasti, heräilen yöllä moneen kertaan, eikä uni tunnu kovin virkistävältä. Kyllä minulla silti on niitäkin aikoja, jolllin nukun ihan normaalisti. Niitä vaan tuntuu olevan välillä yllättävän harvassa.

Etenkään nyt, kun nukahtelen pystyyn heti kotiin tultuani, en saa tehtyä illalla mitään. Nukkuessa on vaikea tehdä läksyjä tai muita lupaamiaan asioita. Taas silloin, kun en nuku, alku- tai loppuyöstä, en tajua mennä tekemään mitään hyödyllistä, vaan makaan sängyssä ja yritän nukkua. Silloin yleensä nukun vielä vähemmän. Olen kokeillut kaikki mahdolliset konstit paremman unen saamiseksi, mutta niistä ei ole ollut hirveästi hyötyä. Äitini neuvo on mennä lääkäriin ja pyytää melatoniiniä univaivojen parantamiseen. Hän on täysin vakuuttunut siitä, että epäsäännöllisesti toimiva unirytmini johtuu melatoniinin häiriöistä: sokeana kun sitä ei välttämättä erity luonnollisesti valon ja pimeyden vaihtelun puuttuessa. Arvatkaa vaan, olenko saanut varattua itselleni lääkäriaikaa.

Päivä tanssien

Ehkä minun pitäisi viimein kirjoittaa vanhojen tansseistakin jotain. Aloitin tämän tekstin jo lauantaina, mutta se jäi kesken, kun kaveri tuli kylään ja sen jälkeen olenkin viettänyt aikaani niin tiiviisti saman kaverin kanssa, ettei ole ehtinyt... Nyt otimme pienen pesäeron, jotta ehdimme molemmat tehdä tekemättömiä tehtäviämme.

Kallion lukiossa tanssitaan siis vaan perjantaina, vaikka jotkut vanhat aloittavat tanssiurakkansa jo torstaina. Meidän perjantain ohjelmaamme kuului kenraaliharjoitus ala-asteelaisille, esitys oman koulun väelle ja esitys vanhemmille ja sukulaisille. Minä istuin aamulla kahdeksalta kampaajalla laitattamassa tukkaani, jonka jälkeen äidin luona kiskoin nopeasti mekon ylleni ja kiiruhdin taksilla Paasitorniin tanssahtelemaan.

Tanssien alkaminen oli pienehköä kaaosta, kun porumkka ei ihan osannut riittävän ajoissa muodostaa jonoa. Lisää kaaosta lisäsi se, ettei jono ollut oikeassa järjestyksessä ja juontajat aloittivat ryhmän esittelyn nimillä, vaikka kenraaliharjoituksessa ei pitänyt nimiä tulla. Siinä sitten parit astuivat jonoista esiin ihan sekaisessa järjestyksessä. Muutoin sujui kenraali ihan hyvin, ilman kovin suuria kommelluksia. Vähän oli välillä ahdasta tanssia.

Minulla oli ensimmäisen esityksen aikana ranteessani pieni pussukka, jossa pidin kännykkää ja keppiä. En oikein tiedä, miksi halusin kuljettaa niitä oikeasti mukanani. Pelkäsin koko ajan, että hakkaan ihmisiä sillä pussillani ja tangossa pussin nauhan solmu aukesi ja pussi lensi ranteestani. Sen jälkeen en enää ottanut sitä tanssimaan kanssani.

Heti ensimmäisen esityksen jälkeen paikalla kävi Kajastus-lehden toimittaja ja valokuvaaja haastattelemassa minua, pariani ja liikunnanopettajaamme. Koska kenraalimme oli hiukan venynyt, ei haastatteluun ja valokuviin hirvceästi ollut aikaa. Saatiin ne kuitenkin siinä pikaisesti hoidettua ja juoksimmekin sitten heti parini kanssa valmistautumaan seuraavaan koitokseen.

Koko loppupäivä sujui suuremmitta kommelluksitta. Muistimme kaikki askelet ja ruuhka yhdessä tanssissa saatiin vältettyä jakamalla tanssijat kahteen piiriin. Kehruuvalssissa sain välillä etsiä seuraavan pojan kättä, kun kaikki eivät olleet aina ihan valmiina vastaanottamaan seuraavaa pyörähtävää tyttöä. Olin lähes ainoa, jonka puku ei hajonnut päivän aikana ja jolta ei löytynyt jeesusteippiä tai hakaneuloja. Kenkiäkään minun e tarvinnut riisua joka välissä, ne kun oli ihanan tukevat eivätkä hajottaneet jalkojani.

Puvustani sain kuulla hyvin moneen kertaan, miten kaunis se onkaan. Ihan ventovieraatkin kävivät kehumassa sitä. Valitettavasti kuvia ette vielä saa, sillä en ole itsekään saanut niitä vielä sähköpostiini. Kyllä nekin sieltä kohta tulevat. Olin joukosta poikkeava historiallisella puvullani. Monet myös hämmästelivät sitä, että puku oli oikeasti äitini minulle sitä varten tehnyt. Silmämeikkini oli ehkä hiukan liian tumma, äiti kun oli kuvitellut meidän olevan kaukana yleisöstä ja halusi tehdä näkyvän silmämeikin, ikään kuin teatteriin. No, näytinpähän kerrankin dramaattisesti meikatulta.

Jatkamaan lähdimme muutaman kaverini kanssa Kabukiin ja nautimme oikein ihanasta sushista ja kärsimme oikein kovasta pakkasesta. Tunsin itseni Bambiksi järven jäällä, kun liukastelin kolmen sentin koroillani. En ehkä ole tottunut sellaiseen. Eniten sitä kävelyä tosin haittasi oikeasti liukas ja tasainen pohja kuin ne korot, minä kun yleensä käytän maihareita.
Kaiken kaikkiaan olen melko tyytyväinen koko päivään. En mokaillut, minulla oli ihan hauskaa ja pukuni sekä kampaukseni pysyivät myös ihan kunnossa. Silti olen melko tyytyväinen siihen, että tanssit ovat nyt ohi. 12 tuntia korsetissa ja käymättä vessassa oli ihan riittävästi. Oli sanoin kuvaamaton helpotus päästä eroon puvusta ja siitä nestemäärästä, joka ehkä Kabukin vihreän teen tähden sisässäni oli. En ole ikinä kokenut niin tuskallista hissimatkaa.

*******

Minulla oli vielä eilen kännykkä, joka päätti itse, milloin hän suvaitsee toimia. Kännykälläni oli oikeasti oma tahto ja se sääteli sitä, kennelle soittelen ja kenelle en, erityisesti tekstiviestien kanssa minulla oli paljon ongelmia. Eikä kukaan muukaan oikein saanut aina halutessaan minua kiinni, vaan pääsivät juttelemaan vastaajani kanssa. En tiedä, mikä rasisti puhelimeni oli. Nyt minulla kuitenkin on uusi ja hieno puhelin, joka toimii koko ajan ja josta minä jopa kuulen, mitä minulle puhutaan. Edellisen kännykkäni kaiutin oli aivan hävyttömän surkea ja jouduin yleensä arvailemaan suurin piirtein joka toisen sanan, joka minulle sanottiin. Aikaisemmin oli aivan luksusta, jos joskus pääsin puhumaan jonkun toisen kännykällä ja kuulin puhekumppanini. Nyt on aivan luksusta, kun kuulen jopa omasta kännykästäni puhekumppanini.

Tämän uuden kännykän toimintatavat ovat minulle vielä hivenen hämärän peitossa. Siellä on hassuja asetuksia, joille ehkä pitäisi tehdä jotain. Tekstiviestien kirjoittaminen on mielettömän hidasta ja sitä hidastaa sekin, että aika monta kertaa pistettä painaessa painankin vahingossa vihreää luuria ja siksi saan lähetellä asiani useammassa viestissä... Enkä vielä ole oikein tottunut soittoääneeni.

"Valitse skannattavan kuvan laji..."

Minä sitten niin inhoan kirjeitä. En muuten, mutta kun joka helkkarin kirje on pakko skannata, jotta voin sen lukea. Ja se skannaaminen minun koneellani ei olekaan mikään kovin yksinkertainen prosessi.

Kun minä saan kirjeen, olkoon sitten vaikka lasku tai jotain tärkeää tietoa pankilta tai Kelasta tai mitä vaan, se jää lojumaan pöydälleni määrittelemättömäksi ajaksi, koska skannaamisen aloittaminen on aina kovin suuren henkisen työn takana. Enkä edes osaa avata siististi kirjekuoria: niistä tulee aina ihan hirvittävän repaleisia ja kauheita, vaikka omistan jopa kirjeveitsen. En varmaan oikein osaa käyttää sitä.

Kun vihdoin ja viimein, suurten henkisten ponnistelujen jälkeen, päädyn skannaamaan kirjeitäni, niitä on yleensä kertynyt jo vähän useampi. Tänään oli kahdeksan. Skannaamista varten minun on irroitettava tietokoneestani nettikaapeli ja siirrettävä se toiseen paikkaan, jotta skannerin kaapeli ylettyy koneeseen kiinni. Sitten täytyy aata skannaus/tekstinkäsittelyohjelma.

Revin (kirjaimellisesti) kuoren auki, pohdin ensin hetken, miten päin laitan paperini skanneriin ja sujautan sen sitten skannerin väliin. Valitsen Omnipagesta "skann" ja se alkaa skannata. Kun skannaus on suoritettu, täytyy minun ensiksi kertoa ohjelmalleni, tahdonko skannata lisää sivuja samaan tiedostoon, vai lopettaa siihen. Yleensä lopetan, ellen ole saanut jotain hyvin pitkiä kirjeitä. Seuraavaksi minun on tallennettava tiedosto pdf-muotoon, avata Omnipagelle uusi dokumentti ja aloittaa alusta.

Kun joskus olen selvinnyt kaikkien kirjeideni skannaamisesta, alkaa vaihe, jossa muutan pdf-muotoiset tiedostot tekstimuotoon, jotta pystyn lukemaan ne. Avaan siis Wordin ja valitsen sen Omnipage-valikosta "acquire text settings", jolloin ohjelma kysyy minulta, minkä tiedoston haluan ladata. Kun olen valinnut tiedoston, alkaa koneeni latailla sitä. Tässä kohtaa se ilmeisesti myös näyttää minulle lataamansa sivut, että kelpuutanko minä niiden kuvat, mutta siitä en välitä, vaan painan aina "page ready". Omnipage siirtyy seuraavaan vaiheeseen, jossa se tahtoo tarkistaa sellaiset sanat, joita sen (englannin kielinen) sanakirja ei tunnista. Tämänkin yleensä ohitan, sillä tekstistä saa kohtalaisesti selvää, vaikka Ä:t onkin A ja jotkut muutkin merkit välillä hassusti.

Vihdoin pääsen lukemaan kirjeeni... Ja sitten täytyykin taas alkaa muuttaa seuraavaa kirjettä kuvasta tekstiksi.

Inhoan koko prosessia niin paljon, että yritän välttää sitä mahdollisimman pitkälle. Tästä syystä makselen välillä laskuja vähän myöhässä, kun en vaan ole millään jaksanut aloittaa sitä pitkäveteistä skannausrumbaa, enkä jaksa aina vaivata veljeä kirjeilläni. Erityisesti minua ilahduttaa Kelan tiedotteet siitä, että he ovat maksaneet minulle rahaa; niin turhauttavaa skannata sellainen kirje, sillä näenhän minä tililtäni, jos sinne on rahaa tullut.

Kirjeiden lukemisen yksinkertaisuus on suurin piirtein ainoa asia - valmiin ruokapöydän lisäksi - jota kaipaan vanhempien luona asumisesta. Minun ei tarvinnut yhtään huolehtia siitä, kuka minua kirjeillään vaivaa. Äiti kertoi niistä, jos oli jotain kertomisen aihetta. Voisin tietysti käyttää postini kanssa avustajaa apuna, niin ei tarvitsisi edes veljeä aina vaivata.

Kuulin joskus vuosi sitten Optacon-laitteesta, jolla pystyy lukemaan mustavalkotekstiä. Laite muuttaa kirjaimet jotenkin hassusti sähköiseksi värinäksi - tai jotain sinne päin, jonka avulla sen sitten pystyy tunnustelemaan. Niistä tulee siis ikään kuin kohokirjaimia. En ole ikinä tällaista laitetta nähnyt, mutta yksikin sokko sanoi sellaisella aina ensin katsovansa kirjeistään, onko ne skannaamisen arvoisia. Sillä näet pystyy lukemaan vain kirjaimen kerrallaan, joten kovin pitkiä kirjeitä ei kyseisellä laitteella mielellään lukisi. Minusta se olisi niin kätevää! Voisin ensin katsoa, onko saamani kirje lasku vai joku tyhjänpäiväinen ilmoitus siitä, että olen saanut Kelalta rahaa, ja sitten päättää, tarvitseeko minun skannata sitä vai ei. Paha vain, Optaconeja ei valmisteta enää eikä niitä saa mistään.

Huomasin vasta tänään saaneeni nimpparikortin. Se ilahdutti tuon skannausrumban keskellä. Mummoni tekee aina korttiin jotain sellaista, jonka voin tunnustella. Nyt hän oli muovisilla kirjaimilla kirjoittanut siihen "onnea" ja tehnyt kreppipaperista tai vastaavasta kukan.

...Ja vatsa täyttyy

Tästä on tulossa vähitellen oikein ruokablogi, sillä aion taas kertoa, mitä olen oikein viimepäivinä napaani vetänyt. Ketään ei varmaan oikeasti kiinnosta, mutta ei se mitään. Minulla ainakin on hauskaa. Siis ainakin sitä ruokaa laittaessa.

Viikko sitten eräs kaverini oli luonani tekemässä toiselle kaverilleen synttärilahjaksi juustokakkua. Siitä innostuneena minun piti tehdä samalla itselleni juustokakku, meillä oli siis kunnon juustokakkutehdas. Katsoin netistä itselleni kivan ohjeen ja kaverini teki sen ohjeen mukaan, jota itse olin aikaisemmin käyttänyt. Molemmat käytimme kuitenkin ohjeista poiketen pohjassa domino-keksejä, emmekä Dikestive-keksejä (miten ne sitten kirjoitetaankaan). Siinä kävi vaan sellainen moka, ettemme tajunneet oikein Dominoissa olevan vähemmän sitä keksiainesta samassa painomäärässä... Joten meille tuli kovin ohukaiset pohjat.

Sitä minä vaan en ymmärrä, miten juustokakuistani ei koskaan tule kauniita tai edes mitenkään erityisen hyvän makuisia. Olen monta kertaa syönyt aivan mielettömän hyvää juustokakkua, mutta ne on aina olleet jonkun muun tekemiä. Ja olen minä nyt sentään jo kolmesti tehnyt itsekin juustokakkua. Ikinä en vaan onnistu kovinkaan hyvin, vaikka teen täsmälleen ohjeen mukan. Tällä kertaa jopa itse puristin sitruunan mehun, enkä käyttänyt valmista mehua.

No, sitä juustokakkua sitten oli se irtopohjavuoallinen. Vaikka minun teki hirveästi mieli tehdä juustokakkua, ei minun tehnytkään enää niin kovin mieli syödä sitä. Yritin muutaman päivän ajan huudella Facebookissakin jotain kylään ja syömään kanssani juustokakkua, mutta jostain kumman syystä kukaan ei ollut tulossa. Kuvittelivat kai minun myrkyttäneen sen. Piti siis yksin vetää koko kakku, velikään ei auttanut lainkaan. (Kuvitteli varmaan sekin minun myrkyttäneen kakkuni.)

Kun juustokakusta sitten loppujen lopuksi pääsin eroon, piti tehdä ihan oikeaa ruokaakin välillä. Tein siis lauantaina elämäni ensimmäisen makaronilaatikon, joka oli - jälleen kerran - todistus siitä, että minun todellakin kannattaa kaikki nuudeleita haastavammat ruuat tehdä pilkulleen ohjeen mukaan. Ajattelin järkevänä, että koska tulen mitä todennäköisimmin syömään makaronilaatikkoni ihan vaan yksin, minun ei ole järkeä tehdä sitä yleisen ohjeen mukaista koko satsia. Eikä minulla ollut ihan 400 grammaa jauhelihaakaan. Pienensin siis annosta aika paljon. Mutta sitten en osannutkaan yhtään suhteuttaa munamaidon määrää siihen pienentämääni annokseen. Tai no joo, varmaan olisin osannut, jos olisin mitannut sen maidon... Mutta enhän minä nyt niin tehnyt.

Lopputuloksena oli aivan ylivetinen - tai siis maitoinen - makaronilaatikko, jota sentään taisin osata melkein maustaa ihan kohtalaisesti. Satsi oli kuitenkin sen verran suuri, että olen tässä saanut kiskoa sitä kolme päivää. Voin sanoa, ettei se ollut alun perinkään kovin hurmaavan makuista. Kyllä sitä kuitenkin syödäpystyi, kunhan vaan laittoi riittävästi ketsuppia. Onneksi se on nyt loppu: viimeiset makaronilaatikkoni rippeet muhivat nyt vatsassani.

Ei minun kokkailuni tähän jääneet. Viikonloppuna teki mieli tehdä pullaa, kun kaapistani kaikki tarpeet löytyivät - paitsi hiivaa. Sunnuntaina kävin sitten kaupasta hakemassa sitä hiivaakin, joten pääsin vääntämään pullataikinaa. Onnistuin siinä pullataikinassa oikeasti aivan mielettömän hyvin, siitä tuli suunnilleen täydellinen taikina. Tai ainakin tähän mennessä tekemistäni pullataikinoista täydellisin.

Pullataikinastani syntyi suklaa-bostonkakku. En ollut koskaan aikaisemmin sellaistakaan tehnyt, enkä ollut tedes tajunnut, miten se tehdään, ennen kuin katsoin ohjeesta. Bostonkakustani tuli sitten loppujen lopuksi ehkä hiukan vähemmän täydellinen, kuin mitä pullataikina antoi odottaa. Ihan syötävää se silti oli (varmaan suklaa pelasti) ja se onkin tässä mennyt jo parempiin suihin. Tämän kanssa jopa veljeni vähän auttoi.

Ruuanlaitossa ja ylipäänsä ruokaostoksissa minulla on kyllä kaksi nettisivustoa, jotka ovat lähes korvaamattomia. Kotikokki.net ja ruokamenot.fi, josta ensimmäisestä löytyy kätevästi ohjeet lähes ruokaan kuin rukaan ja jälkimmäisestä pääsen helposti katsomaan, mitäs ruokakaupoissa onkaan tällä hetkellä tarjouksessa. Ruokamenot.fi toimii käsittääkseni täysin vapaaehtoisvoimin, eikä siellä olevat ruokatarjoukset ole aina täysin ajantasalla. Tai siis ne päivittyvät sinne vähän vähitellen, mutta ainakin suuntaa-antavaa se on. Ja onhan se aina kiva käydä kaupassa ja uulla myyjältä: "Tää onkin meillä nyt tarjouksessa."

*******

Meillä oli siis viime torstaina radiotyön kurssin "lopputyönä" tunnin mittaiset radiolähetykset, jotka tulivat ihan suorana netistä. Se oli aika jännittävää. Minä en ole kovinkaan nopea lukemaan pisteitä, saatika ääneen ja vielä silloin, kun vähän jo muutenkin jännittää. Pääsin lähetyksessä lukemaan paperista yhden ohjelman juonnot ja yhden Raamatun kohdan. Juontojen kohdalla vähän takeltelin välillä, mutta pätkä Vuorisaarnasta meni jo paremmin, sillä olin lukenut sitä etukäteen vähän enemmän.

Lähetyksen aikana yhden ihmisen piti tietokoneelta klikkailla aina seuraavaa kappaletta ja tekemiämme haastatteluja tietokoneelta soimaan, yhden piti sitten "liukujen" avulla huolehtia siitä, mikä ääni menee pihalle; mikrofonit vai tietokone. Jokaiselle mikille oli vielä oma liukunsa. Niitä olisi myös riittänyt CD- ja vinyylisoittimelle, mutta me emme tarvinneet kuin mikkejä ja tietokonetta. Toivomus oli, että vuoroja vaihdeltaisiin, jotta jokainen pääsisi tekemään kaikkea. Minä en kuitenkaan oikein voinut sitä studion tietokonetta käyttää, joten olin ensin hoitamassa liukuja ja myöhemmin vaan juttelemassa mukavia. Mielenkiintoisia hetkiä tuli, kun piti lukea pisteiltä jutun juontoa ja samaan aikaan pistää tietokoneen liuku ylös, jotta juttu saataisiin pihalle. Onneksi tässä kohtaa toinen ryhmäläiseni tajusi, ettei käteni oikein riitä joka paikkaan ja vähän auttoi liukujen kanssa. Minä en itsekään tajunnut sitä kuin vasta siinä tilanteessa.

Radiossa jutteleminen oli ihan rentoa. Varmaan suureksi osaksi siitä syystä, että sitä tuskin oli oikeasti kukaan kuuntelemassa. Saimme me sentään itsellemme äänitteenä lähetyksemme, mutta valitettavasti niitä ei ole Bodcasteina Hatturadion nettisivuilla.

*******

Netti-viuluostokseni päättyivät siihen, että tänään kävin kiikuttamassa viulun takaisin postiin ja paluumatkalle Ouluun. Ei ollut kovin hyvä viulu; pohja oli halki ja kuulemma talla ja viritystapit olivat sellaisia, ettei se viulu tulisi koskaan oikein pysymään vireessä. Sain neuvon palauttaa viulun ja ostaa Musiikkifazerilta uuden, pari sataa kalliimmalla. Aion kyllä vielä sen viulun hankkia, mutta mikäli oikein muistan, sukulaisillani on yksi käytetty, tällä hetkellä käyttämättömänä oleva viulu... Katsoo nyt, mihin tässä vielä päädyn.

*******

Otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin edellisen kirjallisen ilmaisun kurssin tekstit loppuun. Se kurssi päättyi jo joulukuun alussa, mutta minulla oli - tuota - vähän jäänyt tekstejä kesken. Seuraava kurssi alkaa ensi jaksossa, joka alkaa ylihuomenna, joten ajattelin, että on parasta saada ne vanhat tekstit nyt ensin pois alta.

Kirjoitin siis vihdoin ja viimein elämäkertani loppuun. Se ei ole kuin 20 sivua pitkä. Oli oikein mielenkiintoista kirjoittaa omista hautajaisistaan - etenkin, kun en ole koskaan oikeasti edes käynyt hautajaisissa. Piti vähän googletella, että mitä ihmettä ja missä järjestyksessä siellä oikein tapahtuukaan.

Alunmperin olin aika tyytyväinen elämäkertaani ja sen rakenteeseen, mutta nyt en enää juurikaan pidä siitä tekstistä. Rakenne on ehkä ihan kiva, mutta se sisältö ja kirjoitustyyli... Ehkä minä olen sitten niin naiivi, miltä tekstini minusta vaikuttaa.

Radiotyö

Minulla on ollut monta kertaa mielessä, että tämä ja tämä asia pitäisi kirjoittaa blogiin... Mutta nyt en muista sitten niistä yhtäkään.

Piti kuitenkin tulla mainostamaan, että meidän radiotyön kurssin "lopputyöt", eli tunnin pituiset live-lähetykset tulevat tämän viikon torstaina, 4.2 pihalle. Niitä voi kuunnella osoitteessa www.hattu.net. Meidän lähetyksemme aiheena on uskonto ja se alkaa kello 12. Kannattaa olla kuulolla! Valitettavasti lähetyksiä ei voi kuunnella muualla kuin netissä.