Ihastuttava Englanti

Vietin viikon Pohjois-Englannissa, lähinnä Alnwick-nimisessä herttaisessa pikkukaupungissa. Teimme muutaman vierailun myös lähiseudulle, Alnmouth ja Newcastle tulivat siis nekin nähtyä - kuten myös Manchesterin juna-asema ja lentokenttä.

Erityisesti Alnwickissa minua ihastutti asuntomme lähellä oleva kirkko, joka soitti kellojaan vartin välein vuorokauden ympäri. Ei mennyt kauaakaan kun opin tunnistamaan, mitkä lyönnit tarkoittavat mitäkin neljännestuntia. siellä voisi helposti elellä katsomatta kelloa.

Panin merkille paljon esteettömyyteen liittyviä asioita aivan automaattisesti. Kahdella eri paikkakunnalla ulkona olevien portaiden ylä- ja alapäässä oli maassa raitaa, jonka pystyi tuntemaan kengän läpi ja tietysti myös kepillä (jos sitä olisi käyttänyt). Ensimmäisen kerran tällaisiin portaisiin tullessamme mietin, onkohan se ihan tarkoituksella ja toisessa paikassa samanlaiseen raitaan törmätessäni tiesin jo odottaa portaita. Myös tienylityskohdat oli merkitty maahan, raitojen sijaan nystyröin. Liikennevalot piippailivat vain vihreällä ja vain silloin, kun napista oli painettu - mutta ei se mitään, kun valot löytyy nystyröiden avulla ja tolppa oli aina oikealla puolella. Jokainen kyltti, joka kielsi koirat, toivotti opaskoirat kuitenkin tervetulleiksi. Alnwickissa oli jalkakäytävät välillä niin korkeita, että niiltä alas tullessa oli pari porrasta. Ainakin pääkadun varrella oli kohta, jossa meni liuska alas ja tolpassa oleva kyltti kielsi reitin tukkimisen vammaisilta. Kadulta (sekä Alnwickissa että Newcastlessa) löytyi tolppia, jotka oli pehmustettu; ei sokkona niihin törmääminen satu niin paljoa (en oikeasti todellakaan tiedä, miksi ne oli pehmustettuja).

Punnan kolikot hämmensivät hiukan, mutta ne oppi kyllä kohtalaisen nopeasti. Sujuvasti en kolikoita osannut käsitellä, mutta ainakin sain laskettua itse rahani. 50 pennin ja 20 pennin kolikot ovat minusta parhaita, ne kun ovat seitsemänkulmaisia.

Vierailimme earl Greyn puutarhassa ja teehuoneessa, jossa pääsi juomaan alkuperäistä Earl Grey -teetä. Näimme kuningatar Elizabethin. Ammuin jousipyssyllä ja hiplailin 1700-luvulla rakennetun Alnwickin linnan (Tylypahkan!) sisätiloissa samalta vuosisadalta olevia marmoripatsaita ja tulisijoja, sain kokeilla myös ranskalaista kultakelloa ja pelkäsin koko ajan rikkovani jotain. Humalluin kirjojen tuoksusta varmaan maailman suurimassa divarissa, Barter Booksissa (yli 3.000.000 kirjaa), jonka kahvilasta sai varmaan maailman parhaita hampurilaisia ja johon taisin toisella vierailukerralla jättää keppini.

Vaikea kertoa kaikesta. Kuvia liitän mukaan, kunhan saan niistä reilusta 300 kuvasta kuvailun ja pääsen valikoimaan parhaat.

Ihastuin Englantiin suuresti. Kun vielä opin kielen kunnolla, voisin mennä pidemmäksikin aikaa, vaihtoon tai jotain.

Kesälomakuulumisia

Olen saanut miniläppärini lähes toimimaan. Kovalevyn hajoamisen myötä esimerkiksi office-pakettia tai muita vastaavia ohjelmia ei vielä löydy. Saa nähdä, milloin jaksan niitä asennella.

Sain tähän asennettua Jawsin, puheohjelman, jota olen aina käyttänyt, mutta sen aktivointikoodi olikin vanhentunut. Nyt se toimii vain 40 minuuttia kerralla. Kuulin sitten kaveriltani ilmaisesta puheohjelmasta, jolla "pärjää ihan hyvin". Kävin lataamassa sen koneelleni ja nyt ainakin voin siis käyttää konetta pidempäänkin kuin 40 minuuttia kerralla. Tässä uudessa ohjelmassa on vielä vähän opettelemista.

Lähden ylihuomenna (tai no joo, siis huomenna, perjantaina) viikoksi Englantiin. Suuntaamme Alnwick-nimiseen pikkukaupunkiin jonnekin Pohjanmeren rannalle. Luvassa on keskiaikaisia linnoja, teetä, nummia, lampaita, ruokaa ja kuningasperhe, joka tulee viikon päästä vierailulle samaan kaupunkiin (tai siis ainakin kuningatar Elizabeth tulee, en niistä muista ole varma). Eiköhän viikkoon ehdi vielä jotain muutakin mahtua. Matkaseurana on poikaystäväni ja hänen perheensä. Aamulennot tulivat jo Maltan matkalla tutuiksi, pääsen sellaista harrastamaan myös perjantaina.

Vaikka olen lomalla, minusta tuntuu, etten ehdi tehdä juuri mitään. En ymmärrä, mihin aikani kuluu. Nyt olen pari päivää yrittänyt saada miniä toimimaan mukavasti, olen käynyt kaverin kanssa kaupungilla ja hoitanut jotain asioita, tehnyt englannin läksyjä ja soittanut ja soittanut. En ole sitä englantiakaan ehtinyt opiskella yhtään niin paljon kuin olisi pitänyt. en ole ehtinyt kirjoittaa paria lehtijuttua enkä pöytäkirjaa.

Niin, kävin minä tänään myös koululla. Soitin ääniteokseni Aulikki Oksaselle ja tapasin entisen ryhmänohjaajani. Hain myös syksyn yo-kirjoitusten laskun ja opiskelutodistuksen. Koulu oli aavemaisen hiljainen. en uskaltanut puhua aulassa edes puhelimeen, koska siellä olisi kaikunut liikaa.

ietin taas, mikä kumma minulta vie yöunet. Maltalla nukuin aivan älyttömän hyvin, siellä ei ollut tietoakaan mistään univaikeuksista: nukahdin hetkessä ja porskutin aamuun asti. Pari yötä Maltan jälkeenkin menivät vielä jokseenkin normaaleissa rajoissa, mutta nyt viimeiseen neljään yöhön en oikeastaan ole taas nukkunut. Ehkä stressaan alitajuntaisesti kotona tekemättömiä asioita ja siksi lomalla on helpompi nukkua. Ehkä lomaillessa vietän enemmän aikaa ulkona ja puuhailen kaikkea ja siksi siellä nukuttaakin paremmin. Ehkä Välimeren auringossa oli niin paljon voimaa, että se sai sokealle kehollenikin viestitettyä, milloin melatoniinia tulee erittää. Ehkä, ehkä ja ehkä. Ei aavistustakaan, mistä se oikeasti johtuu. Sen minä vaan tiedän, että vähitellen haluaisin nukkua. Toivottavasti Englannissa nukuttaa.

Kun palaan taas Suomeen, alkaa juhannuksen jälkeisellä viikolla nuorten kesäleiri, johon menen ohjaajaksi. Olen ollut jo kahdella viikonloppuleirillä ohjaajana, mutta tämä tulee olemaan ensimmäinen viikon mittainen nuortenleiri, jossa olen töissä. vähän tuntuu hassulta: viime vuonna olin vielä niiden kaikkien ihmisten kanssa yhdessä leiriläisenä, ja nyt olenkin niiden ohjaaja! Saa nähdä, tuottaako tämä status minulle auktoriteettia. ei ehkä.

Leirin jälkeen minulla ei ole enää mitään tarkkaa suunniteltua koko loppu kesälle. Filosofiaa voisi siinä joskus heinäkuussa alkaa lukea ja taikuutta on pakko treenata, sillä elokuun alussa menen Joensuuhun Parafest-festivaaleille esiintymään. Soittamista ja kirjoittamista en niiitäkään aio unohtaa heinäkuuksi.

Olen törmännyt viime aikoina yllättävän usein aivan todella mukaviin ja ihaniin ratikka- ja bussikuskeihin. Muutama ratikka on odottanut pysäkillä, että olen ehtinyt kävellä sieltä alkupäästä ratikan etuovelle ja kuljettaja on kertonut, mikä vaunu se on (aika usein ne vaan lähtevät, tuo odottaminen on ollut ihanan huomaavaista). Joku bussi teki ihan samoin. Tänään taas bussissa kuljettaja kysyi sisään mennessäni, missä jään pois ja vielä muisti sen pysäkilläni. Onneksi muisti, en nimittäin kehdannut kopeloida pysäytysnappia, kun vieressäni istui joku ja ne ovat aina vähän eri paikassa siinä kuljettajan takana. En myöskään jotenkin saanut suutani auki pyytääkseni sitä vieruskaveria painamaan eikä kukaan muu ollut jäämässä sillä pysäkillä. Jos kuljettaja ei olisi muistanut, olisin joutunut Hakaniemeen ja varmaan kävellyt sieltä sen puoli kilometria (toisaalta se liikunta ei varmastikaan olisi ollut yhtään pahitteeksi).

Liikunnasta puheenollen... Olen noin kuukauden miettinyt, ryhtyisinkö taas treenaamaan vähän aktiivisemmin yleisurheilua, erityisesti pituushyppyä. Motivaattorina toimii Lontoon paralympialaisten sokeiden naisten rajat, joiden ylittäminen ei varmastikaan olisi mahdottomuus, kunhan treenaisi. eilen sitten vihdoin kysyin entiseltä yu-valmentajaltani, ehtisikö hän taas hyppiä kanssani. Niinpä ensi vuoden (ja varmasti jo loppu kesän) toimintoihini kuuluu myös urheilu. Hyvä niin, muuten tämän kroppa kohta jo rapistuisi.

Että tällainen kesä minullla. Tänään ei taaas kauheasti muuta sanottavaa.

Nyt olisi muuten täydellinen kuunpimennys. Valitettavasti vaan se ei oikein sokkona avaudu.

Malta takana, jälleen kotona

Nyt olen lentänyt ensimmäisen kerran jonkun perheenjäsenen kanssa, käynyt etelämpänä kuin koskaan ennen, uinut Välimeressä, polttanut itseni auringossa, puhunut englantia, hiplaillut palmuja ja syönyt maltalaista ruokaa. Maltalla oli lämmintä, vaikka kuulemma Suomessa on tällä viikolla ollut lämpimämpää. Tänään ainakin on.

Viiden päivän reissullamme ei ollut mitään muuta mietitty etukäteen kuin majoitus ja matkat. Olisi ehkä kannattanut. Toisaalta meni se ihan hyvin näinkin.

Ensimmäisenä päivänä tutustuimme hieman lähiympäristöön, etsimme ruokapaikan, istuimme hetken meren rannassa kalliolla ja kävimme parissa kaupassa. Nukkumaan mentiin jo hieman kahdeksan jälkeen, univelkoja oli saatu jo etukäteen eikä aamulla viideltä herääminen yhtään auttanut asiaa. Maltallakin taksikuskit haisevat hielle. ”Hotellimme” (se oli siis paikka, jossa on lomaosakkeilla saatavia pieniä asuntoja, joten en tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua) respassa oli hauska viheltelevä mies, joka asuntoamme meille näyttäessä otti minut opastukseen ja selitti: ”I know this place better than your mum.”

Toisen päivän vietimme kiertoajelulla, jolta jäimme muutamaksi tunniksi Valettaan. Ajelun aluksi matkalippumme lähtivät tuulen mukana. Kiertoajelun selostuksen sai kuunnella nauhalta kahdeksalla kielellä: mm. ruotsi ja tanska löytyivät, suomi ei, niinpä kuuntelimme englanniksi (hyvää harjoitusta). Kiertoajelussa hienoa oli se, että aikuisen lippu maksoi 15 euroa ja sillä saattoi matkata koko päivän; jäädä saattoi millä tahansa pysäkillä ja nousta taas kyytiin koska halusi. Samaan hintaan kuului toinenkin kiertoajelureitti ja joku venematka. Me poistuimme bussista Valettassa, jossa löysimme vahingossa yhteen kaupungin 16 kirkosta. Sinne johti vain pieni ovi kadulta ja sisällä hämmästykseksemme aukesi suuri ja korkea kirkko, joka oli omistettu Saunt Palu’sille (Paavalille). Kävelykadun päästä löytyi tori, jonka vaatekojun myyjä innostui saadessaan suomalaisia euroja ja halusi niitä lisää. Kirkon kellot löivät joka 15 minuutti (onneksi vain yhden kirkon). Ravintolassa oli tarjolla maltalaista perinneruokaa, kuten spagettia jäniskastikkeella. Kiertoajelun opasnauhan mukaan se on hyvin tavallinen ruoka siellä. Minä en syönyt jänistä vaan paikallista makkaraa.

Valettasta löysimme yhteensä kolme pankkiautomaattia, mutta yksikään ei antanut meille millään kortilla (visa, mastercard ja visa elektron) rahaa pihalle. Kaksi automaateista olivat sentään kohtelijaita ja kehottivat ääneen syöttämään tunnusluvun sekä kiittivät asioinnista. Äitini bongasi kangaskaupan, paljon kukkia ja jo matkalla karavan-alueen sekä pari telttailijaa rannasta. Uskoimme joutuvamme ostamaan uudet matkaliput bussiin, kun tuuli vei edelliset, mutta lipunmyyjä muisti meidät ja oli ystävällinen, joten emme joutuneet maksamaan lippujen hintaa uudestaan. Lähtiessämme Valettasta kaksikerrosbussin ylemmässä kerroksessa tuuli aika paljon ja etuvasemmalla istuvan miehen päästä lennähti lierihattu, joka sattuman suuresta oikusta tipahti päähäni. Ilmeeni mahtoi olla näkemisen arvoinen; ei sitä ihan joka päivä tipahtele taivaalta lierihattuja suoraan päähän. Tiesittekö, että Maltalla on tapana pitää kahta kelloa, joista toinen näyttää oikeaa aikaa ja toinen jotain muuta aikaa? Syytä tälle en tajunnut - kuten en sitäkään, mitä aikaa se toinen kello sitten näyttää.

Tiistaina kävelimme Bucippaan (ei hajua, kirjoitetaanko se oikeasti noin), joka oli kunnon turistikeskus. Hotelleja, kauppoja ja ravintoloita löytyi. Ostimme seuraavalle päivälle liput venematkalle Siniseen laguuniin sekä piknikeväät rannalle. Käväisimme pikaisesti uimassa kylmässä meressä. Mukaan tarttui myös yhdet kengät, sadeputki (se puinen putki, jota kääntelemällä kuuluu vähän kuin veden solinaa) ja äidille kai vielä jotain muutakin. Tulin ostaneeksi myös Maltan risti –kaulakorun, jota en kauheasti Maltalla voinut pitää, koska kaulani oli niin palanut. Postikortit myös tarttuivat mukaan, mutta postimerkkejä emme saaneet, sillä silloin oli joku juhlapäivä, jonka vuoksi postitoimisto oli kiinni. Illan vietimme omalla altaalla ja hotellin ravintolan kolmen ruokalajin illallisella. Hotellin baarissa esintyi trupaduuri ja pöytäämme tuli brittiläinen seurue, joka kehui englannin kielitaitoani (keskustelu oli sen verran yksinkertaisella tasolla, että minäkin pysyin mukana) ja jonka walesilainen jäsen opetti minulle pari sanaa walesia. Äitiäni tanssittanut mies tiedusteli, ovatko kaikki suomalaiset yhtä kauniita. He kuvittelivat Smurffien olevan Suomesta.

Sinisen laguunin retki alkoi hotellimme edestä, josta satamaan saimme ilmaisen kuljetuksen (laguuniretken liput olivat nekin 15 e/hlö). Satamassa maksoimme lipuistamme loppuosan ja menimme muun samalla kyydillä tulleen porukan perässä veneeseen. Lippuja tarkistettaessa kävi ilmi, että olimme väärässä veneessä. Maksoimme sinne uudet liput ja meille vakuutettiin, että saamme toisesta laivasta rahat takaisin. Matkalla laguunille pysähdyttiin jollain pienellä saarella, jolla olii joku patsas. Taisimme olla ainoat, jotka eivät lähteneet katsomaan patsasta sen tarkemmin. Vene ajoi yhden luolan läpi. Merellä tuuli niin kylmästi, että olin lähes koko matkan kietoutuneena kahteen pyyhkeeseen. Perillä meille kerrottiin veneessä olevan joku vika ja siksi aikamme laguunilla kestäisi tunnin pidempään. Vesi oli kirkasta, suolaista ja kylmempää kuin odotin. Kelluminen välimeressä oli hauskaa ja iho sai paljon aurinkoa.

Siinä se.

Alkoholi Maltalla oli halpaa: ravintoloissa viinilistan kalleimmat viinit olivat jotakuinkin 9 euron paikkeilla, pieni Jegermaister maksoi 1,50 ja iso 1,60. Likööripullot olivat muutaman euron nekin. Torstaiaamuna lentomme lähti Maltalta 7.20 ja äiti osti kentältä liköörejä tulijaisiksi, koska emme edellisenä iltana enää ehtineet kauppaan (kaikki kaupat menivät kiinni seitsemältä). Wienissä kiireisessä vaihdossa, jonka aikana meidät opastettiin pariin otteeseen väärään paikkaan ja jolta juuri ja juuri ehdimme Helsinkiin lähtevään koneeseen, äiti joutui jättämään kaikki nesteensä turvatarkastukseen. Vahingonilo on paras ilo. Viimeisellä lennolla sain elämäni ensimmäisen kerran turvallisuusohjeet pisteillä. Iloitsen siitä kovasti – siitäkin huolimatta, että ne ovat saksaksi enkä ymmärrä kuin sanan sieltä täältä (und ja über) ja teksti vilisee minulle tuntemattomia merkkejä.

*******

Tuttavani, joka on entinen lukion englannin opettaja, preppaa minut kesän aikana läpi siitä pirullisesta englannin kokeesta, joka on suoritettava, jotta pääsen kirjoittamaan. Tänään oli ensimmäinen tunti, huomenna jatkuu.

*******

Minut on saattanut bongata tällä viikolla Helsingin Sanomista. Aika julkkisolo.

*******

Nyt olen viikon kotona: soitan paljon, olen rauhassa ja nautin tekemättömyyden vapaudesta. Toisaalta tuntuu todella hassulta olla vaan yksikseen kotona. Viikon päästä olenkin jo Englannissa ja saan taas olla ihmisten seurassa vuorokauden ympäri.

Sekalaista

En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan. En vaan jotenkin ole ehtinyt. Elämästäni on tullut liian hengailua.

Kerrottakoon aluksi ne huonoimmat kuulumiseni: en päässyt englannin kokeista (taaskaan) läpi. Voin vielä loman jälkeen uusia toisen niistä. Jos silloinkaan en pääse läpi, en voi kirjoittaa englantia syksyllä ja koska olen käsittämättömän huonosti suunnitellut tämän (tai siis kun en arvannut englannin kurssien suorittamisen olevan näin vaikeaa) joutuisin aloittamaan kirjoittamisen alusta ja kaikki tähän asti kirjoittamani mitätöityisivät. Niin että paras olisi vihdoin päästä läpikin jostain. Nyt on hieno rivi englannin numeroita: 5, 5, 5, 4, 4, 4.

Ylihuomenna – tai oikeastaan jo huomenna – lähden Maltalle. Sitä ennen täytyy vielä käydä juhlimassa veljen ja kavereiden lakkeja. Sitäkin ennen on vielä piiirrettävä niille kavereille kortteja ja vähän pakattava. Sitten pitäisi viedä roskat ja katsoa, ettei tänne kauheasti jäisi pilaantuvia elintarvikkeita.

Minulle iski viime viikonloppuna suuri kirjallinen kriisi. En ole sitä vielä ohittanut. Tuntuu siltä, etten osaa kirjoittaa enää, että kaikki tekstini on tönkköä, kömpelöä, kuivaa, yksipuolista ja köyhää. Luultavasti yritän liiikaa: sekä olla fiksumpi kuin olenkaan ja kirjoittaa jotenkin superhienosti. Pitäisi lakata yrittämästä ja vain kirjoittaa. Joskus osasin. Ehkä vielä opin, kunhan harjoittelen riittävästi.

Väsyttää kyllä melkoisen paljon. Silti täytyy vielä sinnitellä hereillä, koska kopioin äänikirjojen kuuntelulaitteelle itselleni kuunneltavaa ja vielä yksi kortti pitäisi piirtää… Välillä vähän mietin, miksi kummassa jätän asioita näin viime tinkaan. Sitä se hengailu taitaa teettää.

En ole varmaan ikinä ennen pakannut niin ylimitoitetusti kuin nyt Maltalle. Viiden päivän reissulle etelään ei ihan hirveästi vaatetta tarvitse. Minulla on sinkkrinkka, jossa taitaa olla miltei puolet tyhjää ja silti vaatetta ainakin kolmasosa ylimääräistä. Eipähän lopu kesken. Kysyin äidiltä, onko meidän loma-asunnossamme lakanoita. Valitettavasti on. Lakanoilla olisin saanut rinkkaani edes vähän täydemmäksi.

Nyt on kyllä jo luovutettavaa. Piirrän ehkä sen viimeisen kortin aamulla, jos jaksan. Tarvitsen unta. Pakatakin pitää aamulla loppuun.

Viiime viikonlopun saldoon kirjallisen kriisin lisäksi kuului miniläppärin hajonnut kovalevy. En todellakaan aio raahata tätä isoa läppäriäni mukaan Maltalle, joten olen koneetta. Ehkä sitten taas, kun palaan koto-Suomeen, ehdin jotain kirjoitellakin. Tämä oli nyt vähän tällainen sekalainen pläjäys.

Olenko liian positiivinen optimisti?

Kävin viime viikolla puhumassa HUMAKissa yhteisöpedagogiopiskelijoille sekä näkövammaisten lasten kuntoutuskurssilla vanhemmille näkövammaisena elämisestä. sain siis palkkaa siitä, että puhuin mukavien ihmisten kanssa itsestäni. nyt näiden kahden ”luennoimistilaisuuden” jälkeen olen alkanut oikeasti miettiä, suhtaudunko asioihin liian positiivisesti ja erityisesti, annanko näkövammaisuudesta liian positiivisen kuvan.

Kyllä minä totisesti myönnän, ettei sokeana eläminen ole aina niin kovin herkkua. Mutta silloin, kun kerron elämästäni, unohdan helposti ne huonot puolet, jos niitä ei joku erikseen kysy. siis kun noin muutenkin yleensä unohdan ne huonot puolet ja vaikeat asiat. Minulle elämä on niin paljon kaikkea muutakin, että sitä ihan tuppaa aina silloin tällöin unohtamaan olevansa mikään aistivammainen.

Minun täytyy täyttää rasittavia ja vaikeita hakemuksia Kelalle ja kaupungin sosiaalitoimeen, vaikkei yhtään kiinnostaisi. Niihin pitää aika usein selvittää hyvin tarkkaan, missä asioissa tarvitsen apua ja millä tavoin vamma/sairaus vaikeuttaa elämääni. En voi todellakaan sanoa pitäväni niiden täytöstä, mutta turha sellaista asiaa on miettiä sen enempää. Silloin, kun on jotain haettava jommastakummasta edellä mainitusta paikasta, pitkitän yleensä hakemusten täyttöä viimeiseen hetkeen saakka, koska inhoan sitä. Mutta kun hakemukset on täytetty ja postitettu, sen elämän inhottavan puolen saattaa taas unohtaa pitkäksi aikaa.

sokeana en voi lähteä ihan minne vaan ihan milloin vaan. Hyvin usein tarvitsen näkevät silmät mukaan, esimerkiksi vaateostoksille, asioimiskäynneille tai kulttuuritapahtumiin. Vaikka minulla onkin avustaja, jonka työnantajana vain voin itse määrittää ne ajat, jolloin apua tarvitsen, olen silti myös muiden aikataulujen armoilla. Jos kukaan ei pääse kanssani johonkin juuri silloin, kun itse haluaisin, on minun usein jätettävä menot väliin tai vaihdettava ajankohtaa. tässä suhteessa olen itse ehkä vähän liian lepsu, erityisesti siis avustajan kanssa. Minä muutan usein suunnitelmia toisten aikataulujen mukaan. Onhan se rasittavaa ja silloin tällöin myös ahdistavaa, miten paljon joutuu olemaan toisten hyväntahtoisuuden, avun ja aikataulujen varassa, mutta sellaista se on. turha siinä on märehtiä.

vapaaseen liikkumiseen liittyy muitakin inhottavuuksia. Mikäli tahdon liikkua yksin, minun on oikeasti opeteltava kaikki reitit ihan ajan kanssa. Käytän vapaa-aikaani siihen, että opettelen liikkumaan asuinympäristössäni ja usein tarvitsemillani reiteillä. Sen lisäksi, että tosiaan joudun opettelemaan kaikki reitit ulkoa enkä opi niitä vain katsomalla kartasta, sokkona liikkuminen vaatii muutenkin enemmän keskittymistä, energiaa ja jännittämistä. Aina sitä joutuu miettimään, osaanko nyt jäädä oikealla pysäkillä pois, muistaako kuljettaja sanoa oikean pysäkin, löydänkö juuri sen tolpan, joka on maamerkkinäni, mitä jos eksyn enkä löydä ketään, jolta kysyä apua, entä jos reitillä onkin jotain uutta ja outoa (kuten eilen syvä kuoppa kadussa)… Kaikki tällainen energiaa vievä rasitus kuitenkin syrjäytyy ihan vaan sen rinnalla, että voin ja saan liikkua itsenäisesti. vieraisiin paikkoihin en kuitenkaan niin vaan yksin lähde – etenkään, kun taksimatkoja on kuukaudessa vain 18 yhdensuuntaista. Niillä ei kauheasti juhlita.

Mitä muita näkövamman huonoja puolia sitä sitten keksisikään? Onhan niitä, kai. Mutta en minä ajattele noita jo luettelemianikaan kovin usein, ne eivät mitenkään ylen määrin hankaloita elämääni. voi myös olla, että minulla on vain käynyt tajuttoman hyvä tuuri kaiken suhteen, enkä siksi koe elämääni niin kovin vaikeana, vaikken näekään. Minulla on kavereita (aina ei ole ollut, mutta onneksi nyt on toisin), olen päässyt moniin erilaisiin harrastusjuttuihin ongelmitta – myös näkevien seuroihin, koulussakaan näkövammastani ei ole tullut koskaan suurta estettä (peruskoulussa aina ei yhteistyö toiminut, mutta ei mitään kovin pahaa), en ole syrjäytynyt, seurustelen – sekin näkövammaisille usein on hiukan vaikeampaa, minulla on perhe, joka kokemukseni mukaan suhtautuu näkövammaisuuteen itsestään selvänä arkeen kuuluvana asiana. Joten mistä enää valittaisin? (Taitaisi jollain äidinkielenopettajalla punakynä viuhua tuon edellisen pitkän lauseen kohdalla. toivottavasti se on sentään riittävän luettava.)

Optimistisuudestani tuskin on haittaa kellekään, mutta silti mietin, olenko minä liian positiivinen. Erityisesti olen nyt alkanut miettiä sitä yleisesti näkövammaisuuden julkisuuskuvan takia. Läheskään kaikilla asiat eivät ole menneet ihan niin mutkattomasti ja hyvin kuin minulla; esimerkiksi syrjäytyminen, kaverittomuus, rahattomuus jne. ovat ihan oikeasti aika monen näkövammaisen kohdalla arkipäivää ja suuria ongelmia. Jos minä toitotan vain elämäni helppoutta ja mahtavuutta, jäävätkö ne monien muiden näkövammaisten vaikeudet unohduksiin? Sillä vaikken ehkä aina haluaisikaan, edustan kuitenkin tavallaan kaikkialla tätä koko vammaryhmää, ihan arkipäiväisissäkin tilanteissa.

Olen todennut, että jos itse suhtaudun sokeuteeni mutkattomasti ja huumorilla, muidenkin on paljon helpompi tehdä niin. Jos minä en pyöri koko aikaa näkövamman mukana tuomissa vaikeuksissa, pystyvät ihmiset näkemään minussa muutakin kuin vammani. Huumori on myös aina oikein hyvä lähestymistapa: eilenkin puheilmaisun kurssin loppukavalkadissa minulla oli viiden minuutin stand-up-esitys, jossa kaikki jutut liittyivät tavalla tai toisella sokeuteen.

Viime syksynä YLEn aikaisen radiohaastattelun herättämässä jälkipuinnissa tuolla näkövammaisten keskustelupalstoilla joku oli sitä mieltä, että olen itsekäs, naiivi ja ajattelematon, kun en koe ongelmaksi lasten hankkimista, vaikka kohtuu suurella todennäköisyydellä silmäsairauteni periytyy. Vieläkään en ole pyörtänyt ajatuksiani sen suhteen. Jos minä pystyn elämään rikasta, nautittavaa ja upeaa elämää, jonka täyteläisyydessä yksi aistivamma jää taka-alalle, miksei mahdollisesti näkövammainen lapseni pystyisi samaan? Taatusti tiedän omakohtaisesti, millaista lisätyötä ja byrokratiaa näkövamman kanssa eläminen teettää, mutta ei se minua estä hankkimasta lapsia – olivat ne sitten näkövammaisia tai ei. Näkövamma, sokeuskin, on kuitenkin vielä aika helppo homma. en minä nyt silti ihan heti ole niitä lapsia hankkimassa.

*******

Viime päivinä aikani on mennyt luvattoman paljon toimettomaan hengailuun. Toisaalta sekin on nautinnollista ja ehkä ihan hyväksi, ettei koko ajan tee jotain tähdellistä. Minun vaan pitäisi lukea englantia hieman ahkerammin. Tässä on otettava kunnon loppupuristus sen kielen ja erityisesti yhden kurssin kanssa. Väsyttäisi vaan kauheasti… toisaalta siitäkään en voi syyttää kuin itseäni; mitäs menin jättämään eilen taksikortin ja lompakon kotiin enkä katsonut kelloa ja missasin viimeisen metron ja piti yöpyä Vuosaaressa niin että oli pakko lähteä aikaisin aamulla jotta ehdin käydä kotona ennen koetta. Sen tästä hengailevasta elämänasenteesta saa.

*******

Ai niin, voitin laulukammoni sen verran, että kykenin suorittamaan primavistakokeeni. Ei se mitään helppoa ollut.

*******

Lankesin kulutusyhteiskunnan houkutuksiin ja tuhlasin kerralla oikein mukavasti rahaa vaatteisiin. En tee sitä ihan heti uudestaan. tällä vaatekaapilla pitäisi nyt ainakin vuosi pärjätä, oikeasti. Tuotakaan kaikkea en olisi välttämättä tarvinnut, vaikken nyt edes kauhean paljon ostanut.

litsepääsemätön yksinlaulukammo

Monesta pelosta ja kammosta olen päässyt eroon, mutta näemmä olen saanut uuden kammon, joka nyt ihan oikeasti vaikeuttaa asioita.

Yksin laulaminen on tällä hetkellä varmaan kamalinta, mitä tiedän. en ymmärrä, mistä kammoni on oikein tullut.

Pystyn laulamaan läheisimpien kavereideni kuullen ongelmitta, vähän vähemmän läheisten kavereiden kuullen hieman jännittäen, pystyn laulamaan ”läpällä” ihan hyvin. Mutta jos minun täytyy esiintyä yksin laulaen, en kykene siihen. Esiintymiseen lasketaan tässä nyt kaikki tilanteet, joissa oikeasti lauluani kuunnellaan.

Kahdeksannella luokalla olen vielä esiintynyt isoisäni syntymäpäivillä laulaen yksin kitarasäestyksellä. Lukion ensimmäisellä luokalla musiikinkurssin palautetilanteessa lauloin opettajalleni, vaikka se jännitti melkoisen paljon. Viime vuonna Shakespearia esittäessä pystyin laulamaan yksin, vaikka se jännittikin aivan mielettömän paljon – helpotus oli, kun sai rauhassa laulaa pieleen. Ja, kuten kaverini minua muistutti, vuosi sitten pystyin vielä laulamaan musiikkiopiston pääsykokeissa pieniä melodiapätkiä, vaikka se jännittikin. nyt en saa suustani ääntäkään.

Viime jaksossa olleessa musaproggiksessa olisin saanut yhteen kappaleeseen laulusoolon. Parissa harjoituksissa lauloin sen, jännitin aivan sairaasti ja lauloin pieleen ja väärään aikaan ja mitä vielä. Loppujen lopuksi minun oli aivan pakko pyytää, että saisin laulaa sen jutun jonkun toisen kanssa, koska en vaan oikeasti pysty siihen yksin. Taisin olla ainut proggiksessa laulaneista, joka ei laulanut sooloa. Minä en vaan kyennyt.

Maanantaina minulla oli musiikinteoriakoe, jonka jälkeen olisi pitänyt suorittaa pieni primavistalaulukoe – siis laulaa noin tahdin mittaisia pätkiä suoraan nuoteista. Kirjoitin nuotit pisteille, enkä oikeastaan ehtinyt jännittää laulamista etukäteen lainkaan. Opettaja lauloi ensimmäisen tahdin malliksi ja pyysi toistamaan. Olin vähällä avata suuni, mutta sadasosan miettimistauko esti kaiken. en saanut suustani nuotin nuottia. Opettaja lauloi tahdin uudestaan malliksi, mutta minä en kerta kaikkiaan pystynyt laulamaan. Menin käytävälle odottamaan, että kaverini käy suorittamassa saman kokeen.

Kammoni yksinlaulua kohtaan on salakavalasti päässyt kasvamaan niin suureksi, että kun opettaja tuli vielä kysymään, haluaisinko yrittää laulaa ne kuusi tahtia, minä kieltäydyin itkien. En vaan yksinkertaisesti pystynyt siihen.

en todellakaan tajua, mistä kammoni on tullut tai mitä oikeastaan edes pelkään. Tiedän osaavani laulaa ihan hyvin, tiedän pysyväni äänessä ja kaikkea sellaista. Pystyn laulamaan heti, jos joku muu laulaa kanssani – vaikka vain eri stemmaa, mutta kunhan on joku toinenkin äänessä. Tuossa primavistakoetilanteessa sisältäni nousi vain niin suuri esto, että hyvä kun pystyin edes hengittämään.

Vuosi sitten olisin vielä kyennnyt tuonkin kokeen selvittämään. Nyt siitä ei tullut mitään.

Minun olisi pakko päästä laulukammostani eroon, jotta voin läpäistä musiikin teoriakokeen. Joko ensi tai sitä seuraavana maanantaina pitäisi uudestaan laulaa primavistana. en tiedä, pystynkö.

Kalliolaisuus sydämessä ja auttavaiset ystävät

Valitsin ensi vuodelle kaksi kurssia: akrobatiaa ja kirjallista ilmaisua. Molemmat ovat eri jaksoissa. Kuulostaako rennolta? Niin minustakin. Tosin en tiedä, saanko mennä akrobatiakurssille – se on tanssi kakkonen ja ykkönen pitäisi käydä ensin, eikä minulla ole aikomustakaan käydä sitä – ja viitsinkö ylipäänsä sitten syksyllä raahautua enää kolmesti viikossa koululle. Aika näyttää.

Muuten aion välivuoteni viettää kirjoittamalla, soittamalla ja taikomalla. Ainakin keikkatöitä todennäköisesti saan tehtyä. Ja voin kirjoittaa lehtijuttuja ja tehdä juttuja myös äänilehteen. Ehkä siis en kuole nälkään, vaikka pääasiallinen tulonlähteeni lakkaakin vuodenvaihteen jälkeen. Onneksi olen oppinut myös säästämään.

Mietin lukion ykkösellä aika monta kertaa, onkohan Kallio sittenkään se oikea paikka. Harkitsin vakavasti vaihtavani matikkalukioon, joka oli yhteishaussa toinen vaihtoehtoni – ehkä melkoiset ääripäät. En kuitenkaan vaihtanut ja siitä olen nyt oikein tyytyväinen.

Kallio on ollut näiden kolmen opiskeluvuoden aikana minulle totisesti se oikea paikka. Olen kasvanut koulukiusatusta, teiniangstisesta ja epävarmasta nuoresta hyväksytyksi, itsevarmemmaksi ja elämään tyytyväiseksi nuoreksi aikuiseksi. Olen saanut tehdä asioita, joista pidän, olen päässyt ylittämään rajojani, olen tuntenut itseni niin normaaliksi kuin varmaan ikinä tulen tuntemaan, olen saanut paljon ystäviä ja mukavia tuttavuuksia, olen saanut esiintymiskokemusta ja ennen kaikkea: olen nauttinut lukioajastani.

Pikkuveljeni on nyt siellä matikkalukiossa, johon menemistä minäkin harkitsin. Hänen juttujensa perusteella olisin saattanut viihtyä sielläkin, mutta toisaalta minulle riitti aivan mainiosti myös normaali lukion pitkä matematiikka. Kuinkakohan paljon enemmän minulla olisikaan matikankirjoja kuin nyt, jos olisin matikkalukioon mennyt? en ehkä tahdo ajatellakaan. Kalliossa on sentään saanut ”harrastaa” muutakin kuin matikkaa.

Jos en olisi tullut Kallioon, tuskin olisin päässyt niin hyvin mukaan porukoihin. Jos en olisi tullut Kallioon, tuskin seurustelisin. Jos en olisi tullut Kallioon, tuskin pitäisin filosofiasta niin paljon (monissa kouluissa tuntuu olevan surkeita filosofian opettajia). Lista voisi olla pidempikin.

Vaikka tämä onkin nyt suurta Kallion ylistyspuhetta, on siinä koulussa – kuten taatusti kaikissa kouluissa – myös huonoja puolia. Eikä Kallio varmastikaan ole kaikille hedelmällisin opiskelupaikka. Minulle se on sitä ollut.

Toisaalta tuntuu hieman haikealta, kun suurin osa kavereista kirjoittaa nyt ulos eikä heitä näy enää koululla, ja minullakin on enää puoli vuotta tätä kalliolaisuutta jäljellä ja joudun jättämään lukion ensi joulukuussa. Toisaalta olen ihan valmis jatkamaan elämässäni eteenpäin, enkä suunnittele päätyväni takaisin Kallioon opettajaksi, kuten yksi ystäväni. Se aika elämästä oli jo tässä, seuraavaksi jotain muuta.

Oikeasti minun ei pitänyt kirjoittaa ylistyspuhetta tuolle Suomen jotakuinkin suosituimmalle lukiolle, johon haetaan Virosta saakka.

Minun piti kirjoittaa siitä, miten otettu olen ystävieni auttamishalusta. En tajua, miten ihmiset jaksavat koko ajan olla auttamassa yhtä sokkoa. Toisaalta kun mietin, että jos itse olisin näkevä ja minulla olisi sokko ystävä, varmaan auttaisin ihan yhtälailla.

Tässä jaksossa olen yhden kaverini kanssa kahdella samalla kurssilla. englannin tunneilla hän kertoo kaikki tehtävien vastaukset, tekee paritehtävät kanssani (kestää siis huonoa kielitaitoani, hidasta lukemistani ja ylipäänsä tuskaista opiskeluani). Opettajakin kiitti häntä siitä, että hän on ”avustajani” tunnilla. Scrap my book –kurssilla hän taas on esimerkiksi kiertänyt kanssani Tiimarissa etsimässä kirjaani kaikkea ällösöpöä krääsää, hän hakee kuvisluokassa minulle tavaroita ja on paljon silminäni tarvittaessa. voisin käyttää näihin kaikkiin asioihin myös avustajaani, mutta jotenkin se on vain mennyt tähän. Lupasin tarjota kaverilleni kiitokseksi vähintäänkin jäätelön. Ei kuulemma tarvitsisi, mutta minusta hän on todellakin ansainnut kiitoksen.

*******

Ääniteos valmistui viime perjantaina. Puolen vuoden uurastus on siis ohi. Nyt voisi keksiä jotain muuta. Tai keskittyä vaikka taikomaan.

Olen varmaan hullu, kun lupauduin vetämään taikurikeikan äitienpäivätapahtumassa yhdellä karavan-alueella sunnuntaina. Sitä siis kysyttiin minulta tänään. Vaatii tehotreeniä.

Pikakuulumisia Taikapäiviltä

Olin pääsiäisen Taikapäivillä Kouvolassa. Nyt en aio tehdä yhtä kattavaa raporttia sieltä kuin aikaisemmin, kunhan jotain kirjoitan ylös.

Olen edellisen kerran ollut kipeänä joskus viime elokuussa. Lauantaiaamuna – tai jo oikeastaan perjantai-iltana – tavallaan tiesin, että taidan olla tulossa kipeäksi. vielä silloin ei mitään kuumetta tai mitään sellaista kuitenkaan ollut, joten pakko Kouvolaan oli lähteä. viimeistään sunnuntain vietin kuumeessa, jonka korkeudesta minulla ei ole hajuakaan. Ainakin se toi jännän lisäelementin valvomisesta johtuneeseen väsymykseen. Ei ollut kovin helppo keskittyä englanninkielisiin luentoihin, kun noin puolet meni jo kielitaidon ja sokeuden takia ohi. Onneksi oli veli, joka kirjoitti minulle luentomuistiinpanoja.

Näin ensimmäisen kerran elämässäni sirkus Finlandian. Oli aika mahtavaa. Niillä on varmaan paras valotekniikka ikinä: kaksi heppua kiipesi tolppiin (ilman mitään turvavarusteita) ja heilutteli spotteja sieltä.

Kävin pyytämässä ulkomaisilta taikureilta nimmareita kangaskassiini. Kolmen luennoineen taikurin nimmari sieltä puuttuu, koska en muistanutkaan aina ottaa kassia mukaan ja skippasin pari luentoa.

Tämä oli siis ensimmäinen kerta Taikapäivillä, kun jätin luentoja väliin. Toinen väliin jättämäni luento on minulla kuitenkin äänitettynä, kiitos veljeni. Kuume pakotti nukkumaan.

Ian Rowland ennusti minulle korteista ja antoi muistoksi ”mahdottoman” pelikortin, jollaisia hän ainoana maailmassa väkertää. Hän ei kuulemma koskaan myy niitä kortteja, vaan antaa ihmisille, joista pitää. Tunnistin Ianin kynsistä kitaristiksi (siis veljeni kertoi, että hänellä on toisessa kädessä pitkät kynnet – kuten minulla – ja arvelin, että hän soittaa kitaraa, tarkistin asian hänen nettisivuiltaan).

Ymmärsin englantia yllättävän hyvin. ensimmäisellä luennolla mietin, miksi hitossa pakotan itseni istumaan siellä, kun en tajua puhetta enkä tajua luennon sisältöä, kun en näe, mitä se taikuri siellä puuhaa. Elän vaan siinä toivossa, että jos istun riittävän pitkään englanninkielisillä luennoilla, alan vielä joskus ymmärtämään sitä. Ainakin siis Ian puhui sen verran rauhallisesti brittienglantia, että minäkin pysyin kohtalaisesti perässä. Esitystilanteissa suurimmalla osalla taikureista oli se puhetahti niin vauhdikas, että tipahdin kyydistä aika nopeasti. Poikkeus oli Pohjoismaiden mestaruuskisassa, jossa kenenkään äidinkieli ei ollut englanti ja tajusin todella yllättävän paljon.

mitä muuta sitä sanoisi? taikapäivien tavoitteena kohdallani oli saada lisää tulta harrastukseen, se ainakin toteutui – ei vähiten siksi, että sain viikonloppuna kaksi keikkapyyntöä. Varmaan puolet tapaamistani taikureista tulivat hehkuttamaan minulle viime Taikapäivillä pitämääni kisaohjelmaa. Ilmeisesti olin jäänyt mieleen. Nyt yritän vain malttaa pysyä vielä viikon erossa taikajutuista, koska musadiplomi olisi pakko saada valmiiksi.

Edit: Yksi taikaharrastuksen hienoimpia puolia on se, että niitä ammattitaikureita ja ulkomaalaisia huippuja ihan oikeasti tapaa käymällä taikuritapaamisissa ja -konferensseissa. Kuinka monessa muussa harrastuksessa voi esikuviaan tai innoittajiaan tällä tavoin tavata? Okei, minulla ei selkeästi itselläni ketään esikuvaa tai innoittajaa taikuudessa ole - tiedän taikureista yleisesti todella vähän - mutta niiden huippujen tapaaminen on silti mahtavaa. Istuin Jarmo Luttista vastapäätä juhlaillallisella, sain sen tosin tietää vasta sen jälkeen. Kävin juttelemassa Simo Aallon kanssa ja hän sanoi: "Kiva nähdä taas."

Kuulumisia

- Suoritin viime viikolla 3/3-kitaratutkinnon arvosanalla korkea kiitettävä (4/5).
- Äänitaideteokseni musiikit vaativat vielä viilausta, sitten se alkaa olla vikojen musajuttujen äänittämistä ja editointia valmis. Musadiplomi pitäisi palauttaa opettajalle viimeistään ensi viikon perjantaina.
- Englantia opiskelen taas kovasti, läpi pitäisi päästä.
- Lähden pääsiäisen viettoon Kouvolaan Taikapäiville. Ehkä taikuusharrastus saa sieltä taas uutta tuulta alleen.
- Todennäköisesti en ota ensi syksylle yhtään kurssia lukiossa, joten saan miltei kokonaisen välivuoden.
- En tiedä, mitä teen välivuotenani: hanttihommat, kuten kaupan kassana oleminen, ei sokkona onnistu. Jotain hulluja suunnitelmia kuitenkin on, niistä kerron ehkä lisää vasta sitten, kun teen jotain päätöksiä.
- Scrap my book –kurssilla olen päässyt sitomaan kirjaa. se on kansia ja tekstejä vaille valmis, sidonta on siis jo tehty. Kirjansidonta oli hauskaa.
- Nautin kevään tulosta, lumien sulamisesta ja lämpimästä ilmasta. Paikat näyttää taas kovin erilaisilta ilman lunta ja liikkumiseen on pitänyt tavallaan totutella uudestaan. Odotan innolla hiekoitushiekkojen puhdistamista, jotta pääsen rullaluistelemaan. Valitettavasti vaan saatan joutua odottamaan kesäkuulle.

Pitkään kirjoitusväliin ei ole mitään syytä. nytkään ei oikein tunnu olevan sanottavaa. Nautin keväästä, siivoan ja suunnittelen mahdollista huoneen uudelleen sisustamista nyt, kun voin hankkiutua eroon tuosta reilusta viidestä hyllymetrillisestä matikan kirjoja, eikä minun siis enää tarvitse sisustaessa miettiä, mihin saan kirjani mahtumaan. Tein pyörälleni keväthuollon (sillä ei ole ajettu puoleentoista vuoteen, mutta josko tänä kesänä…) ja haluaisin parvekkeelleni riippumaton.

Kävin tiistaina katsomassa Ryhmäteatterissa Eduskunta –näytelmän ja nautin siitä kovin, rankkaa settiä. tapasin sairaslomalla olevan kirjallisen ilmaisun opettajani ja onnistuin tiputtamaan keppini katsomon alle. Moneen paikkaan olen kepin unohtanut tai kadottanut, mutta Ryhmäteatterin katsomon alainen maailma on niistä ehkä yksi kummallisin. En olettanut siinä lattiassa olevan reikää. Onneksi teknikkoheppu pelasti keppini sieltä ja narikkamies viihdytti meitä sillä välin.

Tarvitsisin "karvalankaa", mutten löydä sellaista mistään. Kävin viime viikolla kahdesta lankakaupasta etsimässä. Toisesta ei löytynyt mitään, toisesta löytyi, mutta aivan väärän värisiä. Haluaisin siis lankaa, joka olisi karvaista tai oikein kunnolla pörröistä. mutten tahdo valkoista, pinkkiä tai vaalean sinistä. Jotain vähemmän hempeää, kiitos. Netistä löysin "karvalanka"-hakusanalla jotain, mutten oikein tiedä niistä sitten. Enkä väreistä tiedä, koska ne on ilmaistu vain numerokoodein. Pitäisi kai opetella tuo värien numerointi ulkoa. Minulta löytyy valkoista karvalankaa ja hätätapauksessa voin käyttää sitäkin, jos mitään muuta ei löydy. Mutta jos joltain teistä lukijoista sattuisi löytymään ylimääräistä karvaista neulontalankaa tai tiedätte, mistä sellaista voisi saada, otan kaiken tiedon mielelläni vastaan.

Lahjoittaako rahaa pankkiautomaatilla?

Nyt on aivan pakko tarttua ajankohtaiseen aiheeseen, koska se vaikeuttaa hitusen itsenäistä elämääni.

Kaikki Suomessa olevat Otto-automaatit, joihin olen tähän mennessä törmännyt, ovat toimineet samalla tavalla. Osaan siis itse nostaa automaatista haluamani summan rahaa ongelmitta. Tai siis tähän saakka olen osannut.

viime torstaina yrittäessäni kiiruhtaa junaan (olin myöhässä ratikkakuskin takia, joka ei vastannut kysymykseeni) piti minun nostaa automaatista rahaa, jotta voisin maksaa lippuni junassa. Näppäilin tuttuun tapaan pinkoodini ja valitsin nostettavan summan, mutta sitten ei enää tapahtunutkaan mitään. Kiskaisin kortin pihalle ja yritin uudestaan, samoin tuloksin. Kolmaskaan kerta ei auttanut. Ajattelin automaatissa olevan vikaa ja missasin junani.

Lauantain Helsingin sanomat kertoivat, miksen saanut automaatista rahaa pihalle.

Minusta on aivan mielettömän hieno idea pyytää pankkiautomaatilla käteisnostoja tekeviä lahjoittamaan euro hyväntekeväisyyteen. Siis kyllä, kannantan ideaa ja toimintatapakin on ihan hyvä. Mutta valitettavasti se estää nyt kuukauden ajaksi itsenäisen asiointini pankkiautomaatilla. Ei minua haittaisi lainkaan lahjoittaa sitä euroa hyvään tarkoitukseen, mutten onnistunut edes siinä.

tiedän tarvitsevani tämän kuukauden aikana myös käteistä, joten on kai pakko pyytää joku kanssani automaatille, kun en edes tiedä, mistä löytäisin pankin, josta voisin käydä "vanhanaikaisesti" nostamassa rahaa. Vähän ärsyttää, koska tähän saakka olen voinut senkin tehdä itse.

Jos vain Suomessa pankkiautomaatit puhuisivat, kuten Ranskassa...