Näkemättömin silmin

lauantaina, marraskuuta 26, 2011

Miten se menikään?

Myllypuroon muuttamisen jälkeen olen saanut mukavasti nauttia Itä-Helsingin ”pikkukaupunkitunnelmasta” – ei ole ollut ratikoita tai kuuden kaistan tienylityksiä, risteyksiä, joissa tulee autoja viidestä ja ratikoita kahdesta suunnasta – ja eilen keskustassa piipahtaessani huomasin jo taitojeni ruostuneen.

En tosiaan ollut käyttänyt ratikoita sitten elokuun, enkä ainakaan ylittänyt Sörnäisten metroaseman kohdalla olevaa kiskojen yli menevää suojatietä. Siinä on liikennevalot, joissa ei ole äänimerkkiä. Autoista ei kovin hyvin voi kuunnella, milloin ratikkakiskot voi ylittää, sillä autokaistojen ja kiskojen yli menevät liikennevalot eivät vaihdu samaan aikaan. Vallilassa asuessani ylittelin sitä kohtaa useasti, välillä melkein päivittäin. Suurin osa ylityksistä oli vähän sellaisia uhkarohkeita (”ehkä ratikka ei aja mun päältä”), kun ei ollut aavistustakaan, milloin siitä voi mennä yli. Aina ei edes muita ihmisiä mennyt tai sitten sitä ei tajunnut. Mutta ylittelin sitä kohtaa ongelmitta.

Eilen seisoin suojatien vieressä ainakin viisi minuuttia miettiessäni, milloin uskallan mennä yli. Lopulta eräs mies kertoi, kun valot vaihtui. Ylitin kiskot ja menin toiselle puolelle seisomaan pysäkille.

Onneksi minulla ei ollut kiire; olin muutenkin etuajasssa ja opettaja, joka minun piti tavata, ilmoitti tulevansa vähän myöhässä. Seisoin pysäkillä pitkään, nolona ja tyhmänä. En tajunnut, milloin ratikka tuli pysäkille, kun samaan aikaan pysähtyi myös toiselle puolelle ratikoita ja autoja ajoi ohi koko ajan. En kuullut sitä kunnolla enkä ainakaan kuullut, missä on ovi. Tajusin ratikat monesti vasta silloin, kun ovia suljettaessa kuului kilahdus. Vähän oli myöhäistä.

Kun pysäkille tuli monen uuden sijasta vanhan mallinen ratikka, jopa minä huomasin sen. Onneksi se oli sellainen, jolla pääsin koululle.

(Nyt jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä kannattanut mennä Sörnäisten metroaseman sijaan Hakaniemeen ja kävellä sieltä… Eilen en kuitenkaan jaksanut läppärin ja kitaran kanssa raahustaa pitkää mäkeä ylös.)

Sama ruostuneisuus ilmeni vielä toisessakin kadunylityksessä. Sellaisessa risteyksessä, joka – Sörnäisten tapaan – on vähän vaikeampi. Siellä menee autoja viiteen suuntaan ja niiden lisäksi ratikoita. Liikennevaloja ei ole. Kun sitä tietä piti ylitellä useammin, sekin meni aikaluontevasti, enkä turhaan jäänyt odottelemaan ja miettimään, milloinpääsisin yli. Eilen piti kyllä hieman miettiä.

Olen menossa tänään hyppäämäään pituutta HKV:n kisoihin, käytännössä tosin kilpailujen ulkopuolisena osanottajana ja ennen niitä muita hyppääjiä. Eilisen illan ja viime yön aikana on hieman pieni flunssa tunkeutunut kroppaani, olo tuntuu kuumeiselta ja tunkkaiselta. Vähän on nuhaa, mutta sitä kuumetta ei ole. Vaikken todellakaan tunne olevani ihan täydessä iskussa tämän takia, täytyy sinne kisoihin silti mennä pari hyppyä hyppäämään – ei ehkä taas ihan järkevin vaihtoehto. Taidan napata Buranan naamaan ja lähteä Liikuntamyllyyn verkkaamaan. Valmentajani asettama tulostavoite (vähintään 350 cm) voi tosin olla hieman haastava tässä olotilassa.

keskiviikkona, marraskuuta 16, 2011

Tänään oli tältä erää viimeinen työpäivä Näkövammaisten keskusliitossa – tosin menen kyllä vielä ensi viikolla mukaan puhumaan tiedonsaantimahdollisuuksista. Muuten taidan sitten olla aika virallisesti lomalla. Huomenna en ainakaan aio laittaa herätyskelloa soimaan.

Kroppani selvästi tiesi, että nyt loppuu työt, ja nostatti hieman ruuminlämpöä ylöspäin. Maanantaina oli jo aika heikko olo, lähinnä arvelin potevani vatsatautia ilman oksennusta. Nukuin suunnilleen koko päivän. Eilen illalla ja viimeistään viime yönä lämpökin vähän nousi ja tänään otin kuumemittarin töihin mukaan sillä ajatuksella, että jos lämpö nousee 37 asteeseen, taitaisi olla parempi jättää harkat väliin. lounaan jälkeen olin jo ihan onnessani, kun olo ei tuntunut läheskään yhtä nuutuneelta kuin aamulla. Kuumemittari kainalossa oli kuitenkin vähän eri mieltä: tasan 37. Se on minulla jo kunnolla lämpöä.

En siis päässytkään esittelemään eilen ostamiani hienoja piikkareita valmentajalleni. En ole oikein kellekään päässyt hehkuttamaan niitä, kun Mikaelkin oli mukana ostamassa, eikä ehkä siksi ole otollinen hehkutuksen kohde… On siis pakko laittaa kengistä kuva tänne:

Huomatkaa asettelu: siirtelin ihan nauhojakin parempaan asentoon. En kuitenkaan ollut aivan varma, näkyykö piikkarit kuvassa, joten piti kysäistä viralliselta kuvientarkastajaotukseltani Lilithealta. Taitaa minusta vielä valokuvaaja tulla.

Nuo kengät ovat kokoa 36! Se on hienoa – yleensä 36 koon kengät ovat minulle auttamatta liian suuria (sandaalini saan pysymään jalassa kiristämällä remmit niin tiukkaan kuin ne vaan ikinä menee). Tuota kokoa oli Puhoksen Intersportissa jopa kahta mallia, eli minulla oli varaa valita! Toinen malli oli vielä vähän pienempi ja erityisesti kapeampi. Näissä Adidaksen kengissä olen myös hyvin kiitollinen sille järki-ihmiselle, joka on tajunnut tehdä sopivan mittaiset kengännauhat; yleensä lenkkareissa kuten myös edellisissä piikkareissani on aivan liian pitkät nauhat ja niitä on pakko tunkea kengän sisään, mikäli ei tahdo astua koko aikaa niiden päälle.

Olisin saanut piikkareista alennusta myös ilman HKV:n jäsenkorttia. Jäsenkortilla en saanut kuitenkaan tupla-alennusta, kuten hetken ehdin jo mielessäni haaveilla.

P.s. Siitä on kauan, kun viimeksi olen lisännyt blogiin kuvan. En siis ihan muistanut, miten se tehdäänkään apuvälineillä, mutta taisin onnistua.

torstaina, marraskuuta 03, 2011

Mikä minusta muka sitten tulee isona?

Sain kuulla tänään, ettei minusta voi tulla viittomakielentulkkia. Oponi kehotti minua pari viikkoa sitten kysymään HUMAKista, onko heillä mitään ennakkotapausta siitä, että näkövammainen olisi tulkiksi opiskellut, ts. onko se heidän mielestään käytännössä edes mahdollista. Vastauksen sain tänään.

"Humakissa ei ole koskaan opiskellut näkövammaisia henkilöitä viittomakielentulkiksi. Tämä johtuu mm. siitä, että suomalainen viittomakieli on visuaalinen kieli, jonka oppimiseksi tulkkikoulutuksessa edellytetään näköaistia. Valitettavasti lievempikin näkövamma on este viittomakielen tulkkina toimimiselle."

Minua ärsyttää ja harmittaa tämä vastaus nyt suuresti. Kahdeksannelta luokalta saakka olen halunnut ’isona’ viittomakielentulkiksi, sellaiset 5 vuotta siis. Olen tämän koko viiden vuoden ajan joutunut perustelemaan ammattihaavettani hyvin, hyvin useita kertoja ja minusta on tullut siinä melkoisen haka. Olen puhunut siitä myös parin tulkin kanssa ja tähän mennessä kukaan ei ole sanonut, että "tulkkikoulutuksessa edellytetään näköaistia". Sitä ei sanota myöskään Humakin sivuilla (varmaan se kohta sinne tulee, hehe). Sen sijaan muistan sieltä lukeneeni, että "hakijan vamma tms. syy ei saa vaikuttaa valintaan". Sitä tekstiä en toisaalta enää löytänyt, kun pikaisesti yritin etsiä.

Minulle vastannut henkilö piti taktiilia viittomakieltä selvästi eri asiana kuin suomalaista viittomakieltä. Kai niissä jotain eroa on, mutta nimenomaan suomalaista viittomakieltä minä olen opiskellut, vaikka kuinka visuaalinen kieli olisikin. Toisaalta on siinä sellaisia osa-alueita, kuten katseen suuntaaminen, ilmeet ja huulio, joita minun on ehkä vähän haastavampi opetella tai tehdä.

Eniten ehkä ärsyttää se, että vastaus oli niin suora ”ei”. Minun kohdallani valintapäätös tehdään siis jo ennen hakuprosessia.

Kai tässä täytyy niellä tappionsa ja ymmärtää, ettei minusta voi tulla viittomakielentulkkia. Mutten suostu ihan heti luovuttamaan: se on käytännössä ainut, mitä minä haluan tehdä. Vaikka minulla on ollut vaihtoehtoina myös mennä yliopistolle lukemaan sosiologiaa tai kirjallisuutta (tai historiaa, käytännöllistä filosofiaa ja psykologiaa) tai Sibeliusakatemiaan kansanmusiikkia (en tosin usko olevani riittävän hyvä, jotta pääsisin sisään), ei ne minua oikeasti kiinnosta läheskään yhtä paljon. Tällä hetkellä ei kiinnosta pätkääkään. Ehkä silti haen Humakiin, ihan kiusallanikin. Vai olisikohan Diak Turussa ennakkoluulottomampi?

maanantaina, lokakuuta 31, 2011

"Sehän näytti jo pituushypyltä."

Välillä vähän itsekin kummastun, miten tosissaan otan treenaamisen: tällä viikolla heräsin aamulla aikaisemmin vain siksi, että ehdin tehdä lihaskunto-ohjelmani ennen töihin lähtöä. Toisaalta eilen ei yhtään jaksanut tehdä sitä ohjelmaa tai käydä ulkona loikkimassa tai mitään, mutta ehkä se motivaatio tästä vaikka tänään nousee (itsekuri ja minä olemme vähän vaihtelevissa väleissä).

Perjantaina oli ensimmäiset kunnon treenit HKV:n valmentajan kanssa ja kivaa oli. Sain käskyn hommata uudet piikkarit, kun nykyiset on ”ihan romut”. Mutta nyt on kivaa, kun saa kunnolla neuvoja ja tottelenkin niitä, kun emme vielä ole valmentajan kanssa niin hyviä tuttuja, että kehtaisin väittää vastaan; teen kiltisti niin kuin sanotaan – ainakin yritän parhaani.

Hypppäsin kolmannen kerran harjoituksissa vasemmalla jalalla pituutta. Nyt niitä mitattiinkin ja hypyt olivat samoissa mitoissa kuin syyskuussa Seinäjoella kisoissa oikealla jalalla hypätyt. Kun vaihdoin jalkaa, vaihtui askelmääräkin seitsemästä kuuteen. Ehkä sitä voisi vähän harkita pidentävänsä, jos siitä vielä jotain hyötyä irti saisi.

Hyppään pituutta siis niin, että lasken askelet. Sen lisäksi hiekkakasassa seisoo avustaja, joka ensin pyytää minua näyttämään kädellä suuntaa, sitten huutelee ”tänne tänne tänne” ja hakkaa käsiään. Yleensä osun kasaan – poikkeuksiakin on sattunut. Kerran laskin askelet väärin ja hyppäsin liian aikaisin, toisella kerralla juoksin ihan vinoon. Juoksen muutenkin aika usein vinoon, mutten enää kovin usein niin paljoa, etten osuisi kasaan. Vähän kuitenkin epäilyttää mahdollinen vauhdin pidentäminen: kuuleeko sitä sitten kauempaa, mihin suuntaan pitää juosta? Ja on vielä enemmän aikaakin juosta vinoon.

Juostessa taas on opas, joka juoksee vieressä. Käytämme ”juoksulenkkiä”, eli meidän tapauksessa jotain finlandiakymppi-hikinauhaa, josta molemmat pidämme kiinni. näin en ihan harhaudu radalta mutta käsiä pääsee myös käyttämään. (Juoksusta sain perjantaina enemmän positiivista palautetta kuin pituudesta, hihii.)

Sain kutsun nuorten paralympialeirille, mutten taida päästä sinne. Vähän harmittaa.

tiistaina, lokakuuta 25, 2011

Joskus v*ituttaa, kun ei näe

Minulla on vähän reilut kolme kilometriä matkaa musiikkiopistolle. Julkisilla matkaan menee noin 45 minuuttia (ainakin teoriatunnilta kotiin palatessa), josta 30 minuuttia on pelkästään bussien odottelua. Jos näkisin, menisin ehdottomasti pyörällä. Nyt harkitsen kävelyreitin opettelemista.

Tänään aamulla töihin mennessä bussi lähti pysäkiltä, kun olin ylittämässä katua. Jos näkisin, olisin voinut juosta siihen bussiin. Nyt tajusin vähän liian myöhään bussin seisovan jo pysäkillä ja risteyksessä oli vähän liikaa muita autoja, jotta olisin voinut juoksennella.

Jos näkisin, minua ei olisi opastettu tänään tahallaan kuoppaan eikä farkuissani olisi reikää.

Jos näkisin, voisin ottaa pöydän toiselta puolelta asioita suoraan kopeloimatta tai kysymättä, missä ne on.

Jos näkisin, olisi aika moni asia helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin nyt. Ei tarvitsisi esimerkiksi aina tehdä niin paljon työtä sen eteen, että minut hyväksytään ihmisenä ja erilaisuuteeni osataan suhtautua. Ei tarvitsisi miettiä, saanko jonkun avukseni vaateostoksille (uudet housut pitänee varmaan hankkia) tai suostuuko joku kanssani lenkille.

Joskus tulee näitäkin päiviä, että sokeus ketuttaa. Onneksi ne kuitenkin ovat kohtalaisen harvassa.

Mutta olisihan se helpompaa… (toisaalta mikäs tässä elellessä: saan ruokaa nenäni eteen eikä toimeentulostakaan tarvitse niin huolehtia, kun hyvinvointiyhteiskunnan tulonsiirrot pitävät siitä huolen, olen perusterve ja muutenkin asiat on hyvin. Jos näkisin, ehkä murehtisin sitten enää pienistä, mitättömistä asioista – kutensiitä, että ulkona sataa.)

*******

Olen kuukauden töissä Näkövammaisten keskusliitossa. Minut voi työrupeamani takia bongata mm. Tampereen apuvälinemessuilta parin viikon päästä.

Päätin ottaa kaiken ilon irti työnteosta ja osallistua myös henkilökunnan liikuntaan. Eilen kävin jo vesijumpassa.

Työpäivän aikana tulee juotua enemmän teetä kuin tavallisesti kotona ollessa. Se aiheuttaa sen, että on koko ajan vessahätä.

torstaina, lokakuuta 20, 2011

Uusi miniläppäri ja Windows7

Miniläppärini koki kovia tässä alkusyksystä, kun sen sisuksiin joutui tuntematon määrä hedelmämehua. Onneksi koneen ostaessani olin myös maksanut kahden vuoden vakuutuksesta, joka korvaa kaiken, mitä koneelle tapahtuu. Nesteytetyn koneen korjausarvio oli sellaiset 900 euroa, kun alunperin koneen hinta oli 350 euroa. Niinpä sain vakuutusyhtiön kustannuksella (ja 29 euron omavastuulla) uuden miniläppärin.

Sain uuden minini pari viikkoa sitten (senkin toimittamiseen liittyi erinäisiä kummia tapahtumia) ja vasta tällä viikolla olen yrittänyt hieman ottaa konetta käyttöön.

Tämä uusi mini on "lähin vastaava tuote". Edellinen oli Dellin, tämä on HP:n. Pidin siitä Dellistä paljon enemmän. HP:n suunnittelijat eivät ainakaan ole ottaneet tippaakaan huomioon käyttäjiä, jotka käyttävät tietokonetta vain näppäimistöllä. Kai tähän vielä tottuu.

Vaikeampi minun on totutella vaihtoon Windows XP:stä Windows7:ään. Minulla oli suuri pelko siitä, toimiiko apuvälineeni lainkaan Windows7:n kanssa, saati sitten Internet Explorer 9:n kanssa (näkövammaisten piireissä on jaettu esto-ohjelmia IE:n päivityksille, jotta nettiselain vielä toimisi puhesyntikan kanssa). Aluksi käytin koneella vain ilmaista puhesyntikkaa, NVDA:ta, jonka kanssa kyllä pärjää, jos on pakko. En kuitenkaan nauti sen käytöstä, mutta on se paljon tyhjää parempi. Maksullisen, Kelan minulle myöntämän puhesyntikan Jawsin asennuslevyä minulla ei jostain syystä itselläni ole, joten sen asentaminen oli hieman kinkkisempi juttu. Onnistuin kuitenkin löytämään Freedom scientificin sivuilta minulla käytössä olleen version latauslinkin - sitä sai etsiä aika pitkään, koska se ei suinkaan ole uusin versio ja epäilen, ettei aktivointikoodini oliisi toiminut niiden uudempien versioiden kanssa. Osasin aivan omatoimisesti ladata Jawsin koneelleni, mistä olen salaa hieman ylpeä.

Pelkoni apuvälineiden toimimattomuudesta oli turha: kyllä tämä puhuu, ainakin melkein kaiken. Sitä ikkunaa, jossa Windows kysyy ohjelmia tai laitteita asennettaessa, sallinko niiden asentamisen, Jaws - tai NVDA - ei lue, kaikki muu tähän asti on tullut myös puheena ulos. IE toimii myös moitteetta, se ei edes ole kaatunut kertaakaan, kuten IE8 teki vähän väliä.

Sain tällä viikolla myös pistenuottiohjelmiston, Goodfeelin, jota ehdin odotella jo nelisen viikkoa... Meillä taisi olla jokin kommunikaatiohäiriö maahantuojan kanssa, mutta vihdoin minulla siis ohjelma on (muttei lisenssikoodia). Apurahan ohjelmiston hankkimiseen sain

keskiviikkona, lokakuuta 12, 2011

Vieraiulla Heikin kylässä, yleisurheilua, loman autuutta ja arjen pulmia

Tiedättekö, missä on Heikin kylä? En minäkään. Tai siis sitä ei enää ole, koska tilalle rakennetaan tekojärvi.

Tämän vuoden NKL:n nuorisofoorumin teemana oli tarina (edellisenä vuonna oli hyvät tavat ja tanssiaiset, aikaisemmin on ollut sirkusta ja elokuvaa ja vähän kaikkea) ja rahoitusta saatiin EU:n Youth in Action -ohjelmasta. Tarinamme sijoittui kuvitteelliseen Heikin kylään, jonka päällikkö Heikki oli lähtenyt lätkimään. Lauantai päivä vietettiin kylän askareita tehden, uutta päällikköä valiten ja illan kyläjuhlia valmistellen. Pääsimme mm. kantamaan puita, värkkäämään kukkakoristeita ja lypsämään lehmää. Myös erilaisia viljoja tunnisteltiin, valmistettiin yrttilitkuja ja leivottiin lettuja. Kaikesta kylän eteen tehdyistä askareista ansaitsi rahaa. Ohjelmassa oli myös sumopainia – sitä en tiedä, kuinka se helpotti kylän elämää, mutta olin siinä aika hyvä, vaikka itse sanonkin. Ansaitsin myös lisärahaa seisomalla päälläni.

Päällikön valinta oli moniosainen: päällikkökokelailta testattiin voimaa ja älyä ja lopulta mitattiin kansan suosio lyhyiden mainospuheiden perusteella, huutoäänestyksellä. Mutta koska Heikin kylässä sallittua oli lahjonta, kiristys ja kaikki mahdolliset hieman kyseenalaiset keinot, huutoäänestyksen melko selvästä tuloksesta huolimatta valituksi tuli hän, jolla oli vähiten kannatusta mutta joka oli lahjonut tuomarin. Tästä epärehellisyydestä suivaantuneena minä ja pari huonetoveriani päätimme ryhtyä kapinaan. Niinpä kyläjuhlan aluksi kiersimme latoon kerääntyneiden kyläläisten joukossa värväämässä kapinaamme väkeä.

Uusi, vääryydellä valittu päällikkö aloitti työnsä tekemisen kysymällä, valmistaako kylän makeistehdas suklaata vai salmiakkia (”ne, jotka haluavat valmistettavan suklaata, nostavat oikean kätensä ylös”) ja käytetäänkö kylän varoja uuden koulun vai urheilu- ja monitoimihallin rakentamiseen (”ne, jotka ovat urheilu- ja monitoimihallin kannalla, nostavat vasemman kätensä ylös”). Kun nämä päätökset oli tehty, minä itseoikeutettuna kapinajohtajana pyysin puheenvuoroa ja kerroin kyläläisten joukosta kuuluneen hieman soraääniä uuden päällikön valinnasta. "Ne, jotka haluavat nykyisen päällikön pysyvän vallassa, nostakoon oikean kätensä ylös." Yksikään käsi ei noussut, vaikkemme aivan kaikkia saaneetkaan varmasti kapinaamme mukaan. Niinpä vääryydellä valittu päällikkö syrjäytettiin ja uudeksi päälliköksi nostettiin ainut naisehdokas. (Olen aika ylpeä tästä spontaanista kapinajohtajan roolistani; olen tainnut palata juurilleni, onhan kuuluisa nuijasotapäällikkö Jaakko-Ilkka isoisoisoisoisoisoisoiso…isäni kolmentoista polven takaa. Meidän kapinamme oli tosin täysin väkivallaton.)

Nuorisofoorumin tarkoituksena on valita Nutoriin, eli nuorisotoimijaryhmään, uusia jäseniä. minä olen nutorissa ollut kaksi kautta, vuodet 2007-2010. Tänäkin vuonna olin ehdolla, mutten tullut valituksi – kuten en edellisenäkään vuonna. Mutta hyvät tyypit sinne valittiin, siitä olen iloinen.

Päätimme foorumin kiertelemällä Lahdessa gallupoimassa. Jakauduimme pieniin ryhmiin ja jokainen ryhmä sai keksiä itselleen gallup-kysymyksiä, jotka jollain tavoin liittyvät yhteiskuntaan. meidän ryhmämme kyseli lahtelaisilta vapaaehtoistyöstä.

*******

Tapasin eilen HKV:n (Yleisurheiluseura Helsingin Kisaveikot) tyttöjen valmentajan. Juoksin ja hyppäsin pituutta, jotta hän vähän näki tekniikoitani ja asioita, joiden treenaamisesta kannattaa lähteä liikkeelle. Hän tekee minulle lihaskunto-ohjelman, jota voin itsenäisesti tehdä kotona, ja pitää treenejä ainakin aluksi kerran viikossa. Käytännössä sain siis itselleni yksityisvalmentajan, koska en – ainakaan nyt aluksi – ole menossa siihen hänen valmentamaansa tyttöryhmään. Hauskaa on se, että treeneissä minulla on todennäköisesti aina mukana myös oppaani, jonka kanssa olen kahdestaan treenaillut tämän syksyn, joten saan tavallaan tuplavalmennusta.

*******

Lukio on minun osaltani nyt täysin ohi. Tai en vielä ihan lopullisesti uskalla juhlia, koska minun on päästävä siitä englannin kokeesta läpi, jonka viime viikolla tein. Ensi maanantaina siis tiedän, onko lukio ohi vai ei. Kuitenkin tässä on nyt mukavasti aikaa, jolloin minun ei tarvitse tehdä yhtikäs mitään. Olen tämän viikon nukkunut joka päivä aika pitkään eikä minulla ole ongelmia aikani kuluttamisessa. Jos nyt luotamme, että se koe meni läpi, on minulla seuraavan kerran koulua aikaisintaan ensi syksynä (paitsi jos menen jollekin yrittäjäkurssille, mutta sitä ei ehkä lasketa). Tajusin eilen, että minun kai pitää ilmoittautua joulukuussa työttömäksi. Hassua.

*******

Tämän päivän pulmana oli, kuinka avata viinipullo ilman korkkiruuvia. Tarvitsimme valkoviiniä ruokaan (vähänkö kuulostaa luksukselta, kun keskellä viikkoa käytetään viiniä ruuanlaitossa), eikä meidän taloudessamme kauheasti alkoholia tavata, joten ei ole korkkiruuvillekaan tullut aikaisemmin käyttöä.

Yksi minusta aika mahtava ajatus oli tehdä paksusta rautalangasta korkkiruuvi ja laittaa sen päähän poikittain kynä. Valitettavasti rautalanka ei ollut kuitenkaan ihan riittävän tukevaa eikä sen kärki riittävän terävä. Ei onnistunut.

Seuraavaksi ruuvasin korkin sisään ruuvin ja kiskoin sitä irti pihdeillä. Otin Mikaelin avuksi kiskomaan ja ruuvi irtosi, mutta korkki oli ja pysyi pullon suussa.

No. Loppujen lopuksi Mikael tunki korkin pullon sisään. Pitänee siis juoda se koko pullo… Onneksi on pieni. En ole koskaan ennen juonut viiniä, jos ehtoollisviiniä ja kuohuviiniä ei lasketa. Valkoviiniä en ole edes maistanut ikinä. Saa nähdä, päätyykö tämä juoma kuitenkin viemäriin.

maanantaina, lokakuuta 03, 2011

Naapureita ja kotibileitä

Olen tehnyt jonkin verran tuttavuutta naapureideni kanssa.

Alapuolellamme asuu sellainen vanha pariskunta, josta tapasin ensin vähän huonosti liikkuvan miehen rapussa. Muutama päivä myöhemmin hänen vaimonsa tuli soittamaan meidän ovikelloa, koska he olivat ilmeisesti miehensä (jos oikein ymmärsin niin myös jonkun toisen naapurin) kanssa miettineet, ettei minun tandemini voi olla talvea pyörätelineessä – tai tarkemmin sen takana – vaan se pitäisi saada pyörävarastoon, jossa ei ole tilaa. Varastossa ei ole tilaa, koska siellä on jokin kaappi, jonka joku vanha asukas on jättänyt sinne ja joka on ollut siellä kymmenisen vuotta. Meidän pitäisi siis ottaa yhteys huoltoyhtiöön ja pyytää niitä heivaamaan se kaappi mäkeen, jotta tandem pääsee talveksi varastoon.

Tästä seuraavana päivänä mies tarjosi meille kyydin Itikseen, kun olimme menossa bussille. Siinä sitten rupateltiin enemmän. Vaikutti ihan mukavalta tyypiltä. ”Voitte tulla käymään, jos joku hätä tulee.”

Perjantaina seisoskelin rapun edessä odottamassa taksia. Talomme edessä olevalla penkillä istui tämä vanhempi mies, jonka kanssa olin jo tuttavuutta tehnyt. Siinä oli myös joku äiti pienen lapsensa kanssa. Kun lapsi siinä pyöri ympäriinsä ja jossain vaiheessa tuli minua kohti, mies sanoi hänelle: ”Varo sitä tätiä.” Lapsen äiti kääntyi katsomaan ja toisti varoituksen.

Tiedän sen todennäköisesti tarkoittaneen hyvää. En kuitenkaan usko, että pöhköinkään pikkulapsi, joka jo juostakin osaa, ryntäilisi paikallaan seisovaa ihmistä päin – tai mistä sitä koskaan tietää. Kuitenkin lapsen varoittelusta jäi minulle sellainen olo kuin olisin jollain tavalla pelottava tahi vaarallinen ihminen. Etenkin, kun ”varo sitä tätiä” toistettiin kahdesti. Eniten kai harmittaa varoituksen taustalla kuultava ennakkoluulo. Toisaalta mies meitä Itikseen kyyditessään puhui myös siitä tandemista ja oli vakaasti sitä mieltä, että se on saatava varastoon, koska ”täällä on aika paljon näitä ryssiä”. Ehkä en ole ainut naapuri, johon hieman ennakkoluuloja kohdistuu.

*******

Pidmme lauantaina tupaantuliaiset. Jopa minulla, joka en ole ennen onnistunut pitämään hyviä bileitä enkä tavallisesti edes viihdy bileissä, oli ihan hauskaa. Se on varmaan myös oikea kotibileiden merkki, että astioitakin hajosi: yksi lasi ja hajottajana olin minä. Se siitä seurasi, kun oli kämppä täynnä ihmisiä, jotka eivät ole olleet näkövammaisten kanssa tekemisissä. Joku oli siis jättänyt lasin lavuaarin reunalle ja minä mehukanisteria etsiessäni tiputin sen lavuaariin – onneksi sinne. Yksi nyrkkisääntö näkkäritaloudessa (sen lisäksi, että kaapinovet laitetaan kiinni) on se, ettei astioita kannata jättää ihan pöydän reunalle.

*******

Tänään oli lyhyen kielen ylioppilaskirjoitukset. Kirjoitin siis englannin ja pääsin eroon viimeisestä yo-kokeestani. Lukiota on vielä tosin jäljellä englannin verkkokurssin kurssikokeiden verran, huomenna kuuntelu ja torstaina kirjallinen koe. Pelkkää englantia koko viikko…

Koululta lähtiessäni tuli melkein heti vastaan minulle englantia puhunut mies, joka opasti minut kävelytielle pysäköidyn auton ohi.

keskiviikkona, syyskuuta 21, 2011

Arki alkaa muotoutua

Olemme asuneet uudessa kodissa nyt kolmisen viikkoa. Vähitellen alkaa arki ja toimintatavat muotoutua, vaikka minusta tuntuukin, ettei tämä vielä ihan normaalia arkea ole. Ehkä sitten, kun saan ylioppilaskirjoitukset ohi…

Mikael opetti maanantaina, kuinka kaasuliettä oikein käytetään. Hän kielsi minua kuitenkaan kokeilemasta sitä yksin ilman, että hän on kotona. Minä en luvannut totella kieltoa. En taatusti olisi jäänyt odottelemaan hänen kotiintuloaan, jos olisi tullut tarve käyttää hellaa yksinäni. Joskushan minun on kuitenkin pakko oppia käyttämään sitä itsenäisesti.

Ei tarvinnut Mikaelin ”käskyjä” uhmata, kun tänään teimme pitsaa. Ruskistin jauhelihan, mitä varten piti saada hella päälle. Vaikka kuinka tiedän, miten se toimii, lopppujen lopuksi Mikael sen päälle pisti. Meidän kaasuliedessämme pitää näet sytyttää liekki jollain ulkoisella apuvälineellä, tulitikuilla tai kipinöitä antavalla sytkärijutulla, jollainen meiltä löytyy. Sain liekin useampaan kertaan syttymään, mutta aina se sammui. Taisin pelästyä niin paljon siitä syttymisestä, että käänsin kaasun heti nollille – vähän samaan tapaan kuin ensimmäisiä kertoja tulitikkujen kanssa.

Tänään kokeilimme myös kaasu-uunia ensimmäistä kertaa (sitä en kyllä ehkä vähään aikaan edes yritä kokeilla yksin). Meidän uunissamme ei ole lämpöasteikkoa, vaan hassu 1-8-asteikko. Onneksi netin ihmeellisestä maailmasta oli apua ja muutaman keskustelupalstan koluttuani löysin summittaisen muuntotaulukon. Apua oli myös tänään ostetusta uunin sisälämpömittarista. Pitsa tuli paistettua, ehkä hieman pohjasta palaneena. Siitä ne eräät nettisivutkin varoittelivat, että kaasu-uunilla saattaa pohjat helposti palaa. Ainakin tuli testattua samalla myös palovaroitin, kun se alkoi huutaa heti uunin luukkua avattaessa. Ehkä en onnistukaan räjäyttämään kämppää (vielä jos kaasuvaroittimen hankkisi… Varmuuden vuoksi).

Pienenä anekdoottina mainittakoon myös, että kun tänään lähdimme ruokaostoksille, oli ensin ostettava talousvaaka, jotta Mikael pystyisi tekemään asioita. Olemme pariin otteeseen keskustelleet desimitoista, joita hän vastustaa suuresti epätarkkoina ja huonoina, ”grammoina ne olla pitää”. Kysyin, kelpaako hänelle puhuva talousvaaka, joka näyttäävain viiden gramman tarkkuudella. ”Jos kuitenkin ostetaan kerralla hyvä.” ”Jota mä en voi käyttää. Hahaa.” Saan siis tästä eteenpäinkin tehdä kaiken desimitoilla – mutta onneksi se ei minua haittaa. Olipahan halvempi reissu, kun ei tarvinnut puhuvana sitä talousvaakaa ostaa.

*******

Väsyttää, paljon. Yritän houkutella itseni kirjoittamaan englannin esseetä, hieman huonolla menestyksellä. Luulin kellon olevan jo kohta kahdeksan, mutta taisinkin olla tunnin etuajassa.

******

Maanantaina kirjoitin filosofian. En tiedä, vastailinko yhtään sitä, mitä haettiin. Ihan kiitettävästi kuitenkin asiaa löytyi.

Kävin kerran kokeen aikana vessassa. Ensin yksi valvoja opasti minut paikaltani salin ovelle, josta toinen valvoja, jota en tunnistanut, vei minut vessan ovelle. Siinä vessan ovella hän kysyi: ”Tarttetko sä apua?”

Hihitin vessassa itsekseni kun mietin, millaista apua hän olisi minulle siellä tarjonnnut.

Se on muuten hassua, kuinka vaikeaa joitain on tunnistaa kuiskailusta. Yleensä olen tunnistanut aika hyvin kaikki valvojina olleet naisopettajat, vaikka he olisivat kuiskineet. Miesopettajien kanssa ei ole ollut yhtään niin helppoa. Muutenkin olen välillä sekoittanut miesopettajiemme äänet, mutta kuiskaus on vielä vaikeampi. Viime perjantainakin tunnistin kokeeni tulostaneen opettajan vasta sitten, kun kävimme kansliassa kysymässä, missä se pitäisi tulostaa ja hän puhui kanslistille hieman kovempaa. Siihen asti olin luullut häntä naiseksi.

sunnuntaina, syyskuuta 18, 2011

Sattumuksia viikon varrelta

Yhtenä päivänä olin kävelemässä Kalliosta Hakaniemeen metroasemalle. Takaani tuli ihminen, jonka oletin ohittavan minut, mutta hän hidastikin kohdallani ja jäi kävelemään kanssani samaa tahtia.

”Moi, mä oon Taneli (nimi muutettu).”

”Öö, no moi, mä oon Ronja.”

”Kiva. Voisinko mä jotenkin auttaa sua?”

Kerroin kyllä pärjääväni itse. Taneli jäi kuitenkin kävelemään viereeni ja jutteli jotain siitä, ettei hän oikeasti ole Helsingistä vaan pelkästään käymässä. Minä kerroin käyväni lukiota Kalliossa ja olevani menossa töihin Itäkeskukseen. Metroaseman kohdalla hän sanoi menevänsä keskustaan, muttei tiedä, millä. Suosittelin metroa.

Taneli kertoi opiskelevansa Rovaniemen yliopistossa jotain digitaalista suunnittelua, tai jotain. Juuri ennen kuin astuin metroon, hän sanoi:

”Mä tota mietin, että haluisitko sä lähteä joskus mun kanssa kahville?”

Häkellyin. Ennen kuin ehdin vastata mitään, hän jatkoi kysymällä, onko minulla Facebookia. Kerroin koko nimeni, jolla hän minut sieltä löytäisi. Ei ole kahvittelukutsua kuulunut.

Valitettavasti tästä tarinasta jäi nyt puuttumaan ”Tanelin” söpö mie-murre, joka vilahteli silloin tällöin. Hänen puheestaan myös huomasi, ettei suomi ollut ihan äidinkieli.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun joku – yleensä ulkomaalaistaustainen – on kysynyt minua kanssaan syömään tai kahville tai halunnut puhelinnumeroni. Onhan se kiva, että selvästikin vaikutan mukavalta ihmiseltä vain kävellessäni kadulla. En kuitenkaan ole ottanut yhtään kutsuista vastaan. Ehkä Tanelikin jätti kutsunsa uudistamatta, kun FB:stä näki minun olevan parisuhteessa. Mikäli hän siis edes on minua sieltä etsinyt.

********

Muistaakseni jonain toisena päivänä tällä viikolla, kun tulin kotiin, rapustani tuli ihminen ulos juuri kun olin kaivamassa avaimia. Lopetin avainten kaivamisen ja kuvittelin pääseväni sisään, mutta tämä naapuripa ei ollut ihan niin helppo:

”Mihin sä oot menossa?”

”B-rappuun.”

”Joo. Asutko sä muka täällä?”

”Asun.”

”En mä ole sua nähnyt. Varmastiko asut täälä?”

”No kyllä asun. Oon asunut pari viikkoa.”

”Just. Kai sut pitää sisään päästää.”

Mitäköhän hän minusta oikein kuvitteli?

*******

Kävimme torstaina Myllypuron ostarilla kebabilla. Pohdimme, mitä oikein tilaamme ja kerroimme tilauksen kassalla olleelle myyjälle/tarjoilijalle/työntekijälle/mikäseon. Ennen kuin ehdimme mitään maksaa, keittiön puolelta tuli toinen tyyppi, joka meidät nähdessään sanoi:

”Hänelle alennusta, 5 euroa. Mikä hänen tilaus?”

Kassalla ollut mies kertoi toiselle tilaukseni ja tämä alennuksen luvannut sitten vielä sanoi, paljonko siitä sitä alennusta tulee (2 €).

Maksoimme annoksemme, Mikael täysihintaisena ja minä kummallisen alennuksen mukaisesti vain 5 euroa 7 euron rullakebabista. Mietimme, miksi hän halusi oikein minulle alennusta antaa. Selvä sokkoale se oli, mutta miksi?

Taidan käydä siellä useamminkin…

*******

Seisoin päälläni. Tulin vähän huonosti alas ja rojahdin puhuvan vaakani päälle.Jotain se ensin huuteli, sitten sanoi:

”Yritäuudelleen.”

Minä jäin lattialle nauramaan ja vaatehuoneessamme leffaan voice over –ääniä äänitelleet ihmiset tulivat vuorollaan katsomaan, mikä minulla on oikein hätänä. Omistan kannustavan vaa’an.

*******

Nyt aion mennä läheiseen metsään lenkkipolulle vähän loikkimaan. En tiedä yhtään, löydänkö sieltä takaisin.