Talviliikunnan iloa

Maanantaina Sporttis-kerhossa (noin ala-asteikäisten lasten liikuntakerho, jossa pyörin apuohjuksena) kävimme lumikenkäilemässä. Lumikenkäily on varsin mukava laji, sillä niistä lumikengistä kuuluu mukavasti ääni, joten muiden perässä on helppo tulla jo silläkin tavalla.

Aluksi juoksentelimme kentällä. Lumikengillä juokseminen on oikeasti tosi hauskaa. Lähdimme kuitenkin talsimaan Marjaniemen metsiin (eh, joo, on siellä vähän metsää). Halusin kokeilla, millaista on lumikenkäillä sauvojen kanssa. Sauvat olivatkin minusta aivan turhat, mutta meidän sauvavahtimme oli jo laittanut sauvapussin pois, joten jouduin kuljettamaan niitä mukanani. Kaverin kanssa keksimme, että sauvat onkin oiva opastusväline; laitoimme sauvat poikittain väliimme, kapeammissa paikoissa hän kulki edellä, minä sauvan päässä takana.

Lumikenkäilyurheilun jälkeen kerhossa ollut pikkusiskoni nukahti aivan rättiväsyneenä sänkyyn vaatteet päälle. On se ulkoilu rankkaa puuhaa.

Torstaina olikin sitten koulun järjestämä rusettiluistelu. Luisteleminen on hauskaa. Sekin on sitäpaitsi sokkoystävällinen laji, sillä luistimista kuuluu ääni. Luistelin paljon itsekseni, mutta leikeissä olin aina jos kenenkin opastuksessa.

Monet opettajista olivat innoissaan siitä, että minäkin olin tullut mukaan (miksen olisi?). Välillä tuntuu, että näin sokkona on vielä astetta tärkeämpää osallistua koulun järjestämiin ylimääräisiin juttuihin, jotta ihmiset oikeasti tajuaisivat, että minäkin voin osallistua mihin vaan. Joskus ehkä tarvitsen toisten apua, kuten rusettiluistelussa hipassa ja "kuka pelkää opettajaa" -leikissä.

Rusettiluistelussa oli sekin mukava puoli, että tunsin siellä oikeasti kuuluvani porukkaan. Minua ei syrjitty leikeissä ja niissä leikeissä, joissa opastajaa tarvitsin, kuka tahansa saattoi napata minut mukaansa. Vaikka tietysti ylivoimaisesti parasta oli, kun pääsin luistelemaan filosofianopettajamme Ukrin ja opo Rikun kanssa. Oli se silti upeaa huomata oikeasti olevansa hyväksytty ja tervetullut siihen joukkoon.

Talviurheilu on kivaa. Vielä kun pääsisi laskettelemaan... Luistelemaan pääsen uudestaan seuraavalla Sporttis-kerralla.

Oma tupa, oma lupa

Ei nyt sentään ihan vielä, mutta kohta - toivottavasti.

Olen muuttamassa tämän kevään aikana heikkonäköisen isoveljeni kanssa Helsinkiin. Isovelikin käy siellä lukiota. Meillä on asuntohakemus HOASilla, mutta sieltä ei ole vielä kuulunut mitään. Varmaan pitäisi kohta hakea jo Helsingin kaupungiltakin asuntoa, mutta siitä täytyy ensin keskustella ainakin sen veljeni kanssa, varmaan myös vanhempien.

Kun muuttaminen alkaa vähitellen olla lähempänä ja lähempänä, olen joutunut oikeasti ajattelemaan itsenäistymistä. Aikaisemmin kaikki huolet on voinut tyrkätä syrjään toteamalla, että ei nyt vielä moneen kuukauteen. Nyt se vaan alkaa olla jo tosi lähellä...

Jos olisin saanut tahtoni läpi, olisin muuttanut jo syksyllä Helsinkiin. Tavallaan minusta tuntuu, että se olisi voinut olla helpompaakin; en olisi ehtinyt vatvoa kuukausia sitä, kuinka minä nyt oikeasti pärjään, vaan olisi ollut pakko pärjätä. Vanhemmat vaan olivat sitä mieltä, etten saa vielä muuttaa. Enkä varmaan nytkään saisi muuten, mutta isoveljen lukio-opinnot hiukan pitkittyivät.

Eniten minua mietityttää kaupassakäynti. Tiskit osaan tiskata, ruuanlaittokin onnistuuu (ainakin valmispasta-annokset ;) ), eikä pyykinpesukaan mitään vaikeaa voi olla. Mutta se kaupassa käyminen... Voi jestas, kun on pelottava ajatus.

Olen 16, enkä ole käynyt yli viiteen vuoteen yksin kaupassa. Kuulostaa todella hämärältä, koska kävin 11-vuotiaana ja sitä nuorempana itsekseni lähikaupassa, mutten enää sen jälkeen. Ja se on pelottavaa pelkkänä ajatuksenakin.

Olen joutunut paljon miettimään, mikä minua siinä kaupassa käymisessä niin pelottaa. Etenkin sen jälkeen, kun reilu viikko sitten lupasin käydä Apteekista hakemassa itse silmätippani. En kuitenkaan uskaltanut, vaan nakitin äidin siihen hommaan (en olisi voinutkaan hakea niitä tippoja, koska lähiapteekissa niitä ei ollut ja äidin piti käydä pääapteekissa, johon en todellakaan osaa). Tiedän, missä Apteekki on ja osaan hyvin mennä sinne. Silti en millään uskaltanut.

Minä pelkään avun pyytämistä, edelleen. Olen tainnut mainitakin siitä muutamaan otteeseen. En ymmärrä, miksi se on niin pelottavaa. Kai minuun on niin tiukasti sisäänrakennettu systeemi, että on pakko pärjätä itsenäisesti ja avun pyytäminen on heikkoutta. Järjellisesti kuitenkin tiedän ja ymmärrän, että pyytämällä apua tilanteissa, joissa en yksin pärjää, ilmaisen enemmän omaa vahvuuttani siinä, että uskallan myöntää heikkouteni.

Minulla ei ole mitään ongelmaa pyytää apua esimerkiksi perheen kanssa laivan puffet-ruokailussa. Tai oikeastaan minun ei tarvitse pyytää apua, sillä sitä annetaan luonnostaan. Okei, minun on vaikea pyytää apua ihan missä tilanteessa tahansa. Perheenjäseniltä avun pyytäminen on hivenen helpompaa, mutten sano senkään olevan kuitenkaan helppoa.

Joka tapauksessa tiedän, että minun olisi uskallettava voittaa pelkoni ja käydä edes kerran yksin kaupassa. Tiedän, että sen jälkeen se on jo helpompaa, kun olen kerran sen tehnyt. Kuitenkin olen niin kehittynyt aina jollain keinolla saamaan jonkun kanssani kauppaan tai parhaassa tapauksessa käymään puolestani kaupassa, ettei niitä tilanteita oikeastaan edes tule hirveästi vastaan, että minun pitäisi yksin siellä käydä. Tiedän myös, että yksin asuessani - tai veljen kanssa asuessani - minulla on avustaja, jonka kanssa voin kauppareissuni hoitaa. Silti se itsenäinen ostosten teko, myyjän avullakin, olisi vain niin hienoa ja antaisi itselleni tunteen siitä, että olen itsenäinen olento.

Okei, kyllä minua mietityttää kodinhoidollisetkin asiat siinä muuttamisessa. Olen viime aikoina onnistunut aina jollain keinolla livistämään kotona kotitöistä, enkä siis ole joutunut pitkään aikaan täyttämään tiskikonetta tai muuta sellaista. Luultavasti meillä ei veljeni kanssa edes ole tiskikonetta, vaan hoidamme tiskaukset käsin. Se on minusta oikeasti mukavaa. Mutten ole ikinä käyttänyt pyykinpesukonetta. Varmasti senkin homman oppii... Tai sitten onnistun delegoimaan pyykkini aina veljelleni tai tuon kotona käydessäni mukana aina läjän pyykkiä.

Taloudellisiakin asioita täytyy tietysti miettiä. Kumpikaan meistä ei käy töissä. Silti - omien laskelmieni mukaan - pystymme hyvin maksamaan vuokran (ainakin HOASilla) ja ruokaankin jää vielä reippaasti rahaa. Nyt on kuitenkin vielä toisaalta vaikeaa käsittää, minkä verran rahaa oikeasti menee pelkkään elämiseen. Niin, ja ne huonekalut...

Pois vanhempien nurkista muuttamisella on kyllä enemmän niitä hyviä puolia. Saa enemmän omaa rauhaa, sillä yksi nörtti isoveli tuottaa paljon vähemmän ääntä, kuin kolme ADHD pikkusiskoa. Koulumatkakin lyhenee, ainakin kilometreissä. Saan itse päättää, mitä syön ja millaisia tuotteita kaupasta kotiin kannan. Esimerkiksi aamupalajuusto... Se on kyllä ihan hyvää, mutta mieluummin minä oikeasti maksan juustosta, en niistä muovikuorista jokaisen viipaleen ympärillä. Ja niin, minun ei tarvitse soitella aina kotiin, jos en tulekaan suoraa koulusta.

Odotan tupareitani jo innolla. Olen suunnitellut niitä... Ehkä vuoden? Niistä tulee kyllä loistavat pippalot. Minun varmaan täytyy käydä kutsulista kuitenkin isoveljen kanssa läpi... Ja ai niin, voisihan häneltäkin kysyä, haluaako hän edes tupareita järjestää. Näh, mitä turhia.

Perjantai 13 - huonon onnen päivä

Uh.

Unohdin aamulla lompakon kotiin. Ei se nyt hirveän paha juttu ollut. Unohdin myös laskimen kotiin, vaikka oli matikkaa koulussa. Selvisin silti hengissä siitä matikantunnista...

Kuvaamataidon tunnilla katsoimme 75 minuuttia toistemme töitä. Voin julkisesti myöntää, että se oli t-y-l-s-ä-ä. Tajusin siinä sentään aivan loogisen asian: vesiväreistä tulee vaaleampia, jos käyttää enemmän vettä (tai vähemmän väriä). Työni oli siis ehkä hieman kirkkaampi ja voimakkaaamman värinen, mitä omissa mielikuvissani... Eikä se varmaan muutenkaan näytä siltä, mitä minä halusin. "Tässä tämä sijoittelu on aika lailla kultaisen leikkauksen mukainen, mikä varmaan Ronjan tapauksessa ei ollut se alkuperäinen tarkoitus, vaan sattuma." "Joo, en mitannut, että kultainen leikkaus on siinä kohtaa..." Opettaja ei tainnut tajuta, että omena oli kuitenkin juuri siinä kohtaa paperia, mihin minä sen halusin laittaa.

Jätin vanhojen tanssit väliin ja lähdin kaverin kanssa Kampin kautta kotiin. Bussissa käytin aikani hyväksi ja piirtelin vihdoin ja viimein jotain lyijykynäpiirrustusta, joka meni melko pieleen, eikä siitä varmaan edes tajua kunnolla, mitä sen on tarkoitus esittää. Piirtämiseni jälkeenkin olin vielä aika lailla ajatuksissani...

Bussikuski unohti minut. Hän ei muistanut sanoa, milloin olemme pysäkilläni. Ajatuksissani ollessa en tiennyt yhtään, missä me menimme. Jossain vaiheessa aloin katsella jo kelloa, että tässä on mennyt kyllä ihmeen kauan... Ja mietin, ettei siinä pitäisi sellaista alamäkeä olla...

Uskaltauduin viimein kysymään kuljettajalta, missä me olemme. Sekin vaati ihan tajuttomasti taas valmistautumista, vaikka tiesinkin meidän jo ajaneen ohi. Silti en vain uskaltanut mennä kysymään, missä me menemme. Lopulta päätin, että nyt on jo ihan pakko, etten päädy jonnekin Mäntsälään tai Riihimäelle.

"Oho, mä en muistanut sua! Me ollaan Järvenpäässä..."

Jep jep. Jäin pois Järvenpään linja-autoasemalla ja istuskelin siellä odottelemassa seuraavaa bussia, joka voisi viedä minua hiukan takaisin päin. Minulle kerrottiin, että ensimmäiseen bussiin on 25 minuuttia, jos se ei suostu ottamaan minua kyytiin (oli eri firman bussi), joudun odottamaan tunnin. Silloin olisi ollut siitä lompakosta hyötyä; olisin voinut ottaa taksin.

Laittelin kuitenkin siinä samalla viestiä isälleni, sillä pikkubussikuskina hän olisi saattanut olla lähistöllä. Niinhän hän olikin, mutta ajanut jo ohi ja menossa eri suuntaan. Hän sitten soitti veljelleni, joka tuli hakemaan minut Järvenpäästä. Ei tarvinnut istua tuntia linja-autoasemalla, puoli tuntia riitti.

Että sellainen päivä tänään. Olihan tämä hiihtoloma ihan mukava aloittaa tällaisella pienelä seikkailulla. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun bussikuski unohti minut.

Rohkeus, kuvaaamataito

Riikka kysyi minulta mielenkiintoisen kysymyksen tuolla kommenteissa. Tähän täytyy paneutua enemmänkin.

"Jos sun pitäisi asettaa langan värin kysyminen pikkusiskon kaverilta ja vaikka näyttämöilmaisun kurssille osallistuminen asteikolle, niin kumpi vaatii enemmän rohkeutta?"

Niin. Langan värin kysyminen ei kuulosta isolta asialta, se kestääkin ehkä 10 sekuntia, kun taas näyttämöilmaisun kurssilla pitää tehdä paljon pelottavia asioita, aina uudestaan ja uudestaan, kolmesti viikossa ja se kestää 6 viikkoa. Silti sanon, että langan värin kysyminen pikkusiskojen kaverilta on pelottavampaa.

Kyllä, kuulostaa typerältä, myös minusta. Miten joku langan värin kysyminen voi olla niin pelottavaa? Okei, kaikki siskojeni kaverit eivät välttämättä tiedä, etten näe, mutta onko silläkään niin väliä? On, kyllä, juuri sillä. En halua kysyä alle 10-vuotiaalta, joka on autuaan tietämätön näkemättömyydestäni, minkä värinen joku lankakerä on. En myöskään haluaisi kysyä sitä tuntemattomalta aikuiselta, joka näkövammaismerkistä, kepistä tai pelkästään silmistäni tietäisi, että olen sokea. Ei sellaista kysytä tuntemattomilta. En ainakaan minä... Ainakaan vielä.

Näyttämöilmaisun kurssille osallistuminen on ehkä siksikin helpompaa, että olen ennenkin näyttämöilmaissut itseäni (jep, olen ennenkin kysynyt lankakerän väriä...) myös porukassa, jota en tunne. Toisaalta tänään taas oli toisella kurssilla varsin pelottava ja hankala kohtaus, kun esitimme Antti Tuiskun kiljuvaa fanilaumaa. Sellaiset ovat vaikeita, kun ei oikeasti kunnolla kuule kuin sen kiljumisen ja älämölön eikä sitä, missä kukakin on ja missä se meidän idolimme on. Tungin vain muiden mukana ja yritin näyttää siltä, että nautin tilanteesta. Juu. Siis näyttämöilmaisussa tulee vastaan usein pelottavia harjoituksia, jotka vaativat rohkeutta. Silti sellaisen kohtaaminen on helpompaa kuin pienen hetken, joka ehkä vaatii vähemmän rohkeutta.

Tämä tuntuu minusta omituiselta ja typerältä, että jonkun värin kysyminen voi olla niin hankalaa. Kyllä, voin kysyä perheenjäseniltäni tai koulukavereilta asioiden väriä, mutten ovikelloa soittavalta naapurilta, josta en tiedä, tietääkö hän, etten näe tai kuinka hän suhtautuu siihen, vaikka tietäisikin. Jos ovikelloa soittava naapuri olisi aikuinen, siltä asian kysyminen olisi paljon helpompaaa. Tiedetäänhän se, etttä aikuiset (yleensä) osaavat suhtautua ehkä yllättäviinkin tilanteisiin melkein järkevästi, kun taas niistä lapsista ei ikinä tiedä... Okei, minulla on kokemusta näkevästä aikuisesta, joka oikeasti suorastaan juoksi karkuun, kun yritimme kaverini kanssa kysyä, mistä pääsemme Kamppiin. Toisaalta minulla on myös kokemusta näkevistä lapsista, jotka käyttävät yllättävän julmasti hyväksi sitä, kun toinen ei näe ja naureskelevat ja haukkuvat sitä keskenään seläntakana.

Voisin siis sanoa, että ala-asteen kokemukset estävät minua kysymästä apua sen ikäisiltä lapsilta. Olen tavannut monia fiksuja ala-asteelaisia, jotka auttavat mielellään, eivätkä naureskele myöhemmin, kuinka se sokko nyt ei tiennytkään, minkä värinen lanka sillä oli. Mutta olen tavannut monia ala-asteikäisiä, jotka yrittävät ohitella jonossa sillä perusteella, ettei tuo toinen näe, tai nauravat, kun kolhaiseee olkapäällään tolppaa, tai muuten vain huutelevat typeriä. Enemmän niitä fiksuja kuitenkin on, luulisin, mutta silti asia on hankala.

Toisaalta minusta tuntuu nyt, että seuraavalla kerralla saattaisin jo uskaltaa kysyä myös pikkusiskojeni kavereilta lankojeni väriä, jos sellainen tarve tulee. Ei se voi niin pelottavaa ja kamalaa olla. Ainakaan tällaisen perustelun ja pohtimisen jälkeen.

***

Olen parin viikon ajan käyttänyt kipua lieventäviä silmätippoja kerran päivässä. Täytyy sanoa, että silmä kyllä muistuttaa itsestään varsin kivuliaasti, jos meinaan unohtaa tipan oton. Se alkaa nimittäin kipeillä aina noin 24 tunnin jälkeen edellisen tipan otosta. Nyt siitä on jo pari tuntia, kun se kipuili paljonkin, enkä ole vielä sitä tippaa ottanut... Ehkä pitäisi jo. En tiedä, miksen ottanut sitä heti, kun silmä itse asiasta muistutti. Tämä on kyllä oikeasti kätevää. Olin ainakin neljä ja puoli vuotta käyttämättä silmätippoja ollenkaan, joten ei varmaan olisi kovin ihmeellistä, jos joku päivä unohtaisin asian. Vaikea sitä on kuitenkaan unohtaa, kun toinen silmä kipeytyy silloin ihan pirusti. Nyt on tipat otettu.

***

Pitkästä aikaa minulla on kuvaamataidon opettaja, joka oikeasti pohtii minulle vaihtoehtoisia tehtäviä. Aloitimme koko kurssin kaikki tehtävällä, jossa jokainen muokkasi savea silmät kiinni. "Nyt te huomaatte, kuinka käsilläkin voi oikeasti nähdä." Minä vain virnuilin itsekseni. Tänäänkin sain vaivata savea, kun toiset piirsivät lyhyessä ajassa ihmisiä eri asennoissa, mahdollisimman nopeasti piti siis asento ja liike jäljentää paperille. Minä vääntelin typerää puu-ukkoa, jonka raajat eivät edes väänny kunnolla, ja muotoilin ihmisiä savesta. Piirtäminen olisi ollut miellekkäämpää, koska savesta tekeminen oli niin pirun hidasta, kun piti ensin saada ne raajat siitä möykystä ulos ja sitten vasta laittaa ne oikeisiin asentoihin. Kyllä, olisin saanut pyytäessäni myös piirtää niitä asentoja, mutta kyllähän se tunti meni myös saviukkoja veivaillessa. Kyllästyin kyllä sen puu-ukon vääntelyyn nopeasti, kun ei sen raajat oikeasti liikkuneet juuri mihinkään. Niin ja luulen, että kyllästyn tämän kurssin aikana savitöihin. En tosin välttämättä. Minulle on kuulemma vielä ainakin yksi savityö mietyttynä myöhemmälle kurssille, mutta jos se vihdoin olisi sellainen, jota saa tehdä rauhassa yksityiskohtia myöten eikä tuollaisia pikaisia juttuja, joissa ideana ei oikeastaan ole se, kuinka hyvin savimöykky kuvastaa jotain tiettyä asiaa. Tämän päivän tehtävässä oli kyllä siis ideana saada sen möykyn kuvastamaan eri asentoja, muttei sen tarvinnut olla tarkka ihminen.

Minun on pitänyt jo pari päivää piirtää niillä hienoilla uusilla piirrustuslyijykynilläni jotain, mutten ole vielä ehtinyt. Harmittaa oikein.

Rauhallinen päivä käsitöiden parissa

Jestas että tänään oli pakkasta. pirtsakka lähes 20 asteen pakkanen sai minutkin jopa laittamaan lapaset käsiin. Hiukan sormet jäätyivät, vaikkemme edes kävelleet kuin jonkun 100 metriä.

Ostin rasiallisen piirrustuslyijykyniä, H-9B. Myyjät tuntuvat aina ihmettelevän, kun ostelen piirrustustavaroita. Mutta nuo lyijykynät oli pakko saada. Etsin niitä jo viime kesänä, mutten löytänyt. Ehkä se johtui enemmän siitä, ettei kukaan jaksanut etsiä niitä minulle, sillä heitä ei oikeasti kiinnostanut minun lyijykynäni. Joten kun pääsin tänään kirjakauppaan ja jopa muistin olevani niitä vaille, piti ne ostaaa.

Oikeasti olin ostamassa puikkoja ja lankaa. Mukaani tarttui kaksi kerää Seitsemää veljestä, liila ja neon vihreä. Vähän raju yhdistelmä, ehkä.

En ollut tajunnut kysyä Keravalla äidiltä erotessani, kumpi on kumman värinen. Kotiin päästyäni minulla oli siis kaksi lankakerää, joista en tiennyt, kumpi on kumpi. Äiti ehdotti, että olisin kysynyt siskojeni kavereilta, jos he olisivat sattuneet soittamaan ovikelloa. Todella hieno idea... Juu, en. En takuulla menisi kysymään keneltäkään pikkusiskojeni kaverilta, minkä värisiä lankani ovat. Piti siis keksiä parempi keino, kun tiesin olevani monta tuntia itsekseni.

Otin toisesta kerästä kännykällä kuvan ja näytin sitä messengerissä kaverilleni. Ongelma ratkaistu paljon nopeammin, yksinkertaisemmin ja ilman turhia häpeän tunteita. Eikä kukaan edes ole koko päivänä soittanut ovikelloa.

Nyt olen neulonut niin paljon, että sormiin särkee. Olisin villasukkani varressa varmasti jo paljon pidemmällä, ehkä kantapäässäkin asti, ellen olisi niin suuruudenhullu ja tekisi mitä erikoisempia kokeiluja käsitöideni kanssa. Yleensä ne ovat onnistuneet edes jotenkin, mutta tänään... Ei oikein toiminut ja purin moneen kertaan. Ensin totesin, ettei homma ollut yhtään minun tyyliseni ja olin tehnyt virheitä, enkä jaksanut käyttää niin paljoa ajatustyötä siihen, sillä sen sai tehtyä paljon helpommin. Jouduin siis purkamaan aika paljon siinä kohtaa. Seuraavaksi aloitin yksinkertaisemmin, mutta tässäkin tuli ongelmia vastaan. Yritin epätoivoisesti tehdä kuviota, kunnes äiti tuli tipauttamaan minut takaisin maanpinnalle ja sanoi, ettei kannata varteen taiteilla mitään ihmeellistä. Okei, ei sitten. Taas purkamaan. Olisin tosin purkanut sen tekemäni kuvion muutenkin, koska siellä oli virheitä. Yllättävän vaikeaa neuloa kuvioita, kun langat tuntuvat samalta.

Nyt olen ihan kivassa vaiheessa, mutta voisin olla pidemmälläkin. Olen kuitenkin neulonut tänään... Hmm, varmaan kahdeksan tuntia. En ehkä ihan, mutta aika läheltä liippaa. Olin päivällä jopa yli yhdeksän tuntia pois koneen äärestä, mikä on pisin aika sitten joululoman.

Alunperin tässä oli vielä pitkälti pohdintaa siitä, miten minun on oikeasti saatava edes jossain vaiheessa toteutettua lähes kaikki päässäni muhivat visiot, koska muuten kuvat niistä jäävät pyörimään päähäni varmaan ikuisiksi ajoiksi (mutta blogger sähläsi ja koko merkintä katosi bittitaivaisiin ja minun piti aloittaa alusta!). Olen nyt viiden vuoden ajan katsellut sieluni silmin kuvaa hamahelmityöstä, jota suunnittelin sokeutumiseni aikoihin. Alkaa ottaa jo päähän sama yksinkertainen kuvio... Ei ainakaan voi sanoa, etten suunnittelisi käsitöitäni ja askartelujani riittävän pitkään ennen toteuttamista. Tosin, hyvin harvoin oikeasti ne, joita olen päässäni pyöritellyt vuosien ajan, tulee edes toteutettua. Liian suuruudenhulluja töitä tai sitten minulla ei tule ikinä olemaan materiaaleja sellaiseen.

Odotan kauhulla huomista ja ylihuomista. Pitäisi treenata matikankokeeseen ja sitten jopa tehdä se matikankoe. Se vaatii siis paljon pistekoneella kirjoittamista. En tajua, miten pystyn siihen, kun sormiin sattuu jo tämä tietokoneella naputtelu. Pistekirjoituskoneen nappulat ovat siis monin verroin jäykemmät kuin mitkään tietokoneen näppäimet ja niitä pitää oikeasti painaa, kun taas tässä riittää, että läjäyttää sormensa näppäimen päälle.

Kesätöitä

Olen parin viikon ajan vaivannut päätäni sillä, mistä saisin kesätöitä itselleni. Paikallislehti olisi ihan kiva, NKL:n lasten kuntoutusosasto myös... YLE:llekin tykkäisin mennä.

Tänään minä sitten keksin sen, pyöriessäni tuolla erinäisillä nettisivuilla. YLE:lle haetaan 16-18-vuotiaita nuoria kesätyöhön. Jes! Tietysti minä yritän, tottakai. Jos vain uskallan soittaa huomenna sinne...

Kesätyöllistymistäni auttaa kivasti joku RAY:n työllistymistuki. En oikein tiedä, millä nimellä se oikeasti menee. Mutta joka tapauksessa aion jostain (ensisiaisesti YLE:ltä) saada itselleni vähintään kesäkuun ajaksi töitä. Työkokemus ja raha olisivat ihan kivoja juttuja. Enemmän se työkokemus tässä vaiheessa.

Kauratyynyt kylmiin talvi-iltoihin

Pistin taas käteni töihin ja väsäsin ystävilleni joululahjaksi kauratyynyjä rentouttamaan jäykkiä lihaksia ja niin edelleen. Mukavia, halpoja, lämmittäviä lahjoja, joissa on pieni oman käden leima.

Ensin kokeilin fleege-kankaan leikkaamista ilman kaavoja. Jos olisin leikellyt pelkkiä suorakaiteita, homma olisi varmaan toiminut. En leikannut kuitenkaan yhtään suorakaidetta, joten kaavat piti piirtää. Varmaan olisin periaatteessa pärjännyt pelkkien *vahanauhojen kanssa, mutta ne eivät pysyneet kunnolla paikallaan ja niin isoja kuvioita en uskaltanut lähteä leikkelemään ihan vapaalla kädellä.

Kaavapaperia ja vahanauhoja. Niillä homma toimi varsin näpsäkästi. Piirsin kaavan, leikkasin kankaan ja surautin saumurilla. Enää kaurat puuttuivat.

Kauratyynyn täyttäminen kauralla on melko rasittavaa puuhaa. Kauroja lenteli sinne tänne ja niitä löytyy varmaan vielä pitkään lattioiltamme... Mutta sain jokaisen tyynyn täytettyä, joten piti vielä käsin ommella reikä umpeen. Sain yllättävän vähän pistoja sormiini. Onnistuin kuitenkin leikkaamaan saksien kärjillä yhteen sormenpäähän ja kerran kämmeneen. En kuitenkaan vuodattanut kertaakaan verta.

Yksi tyynyistä sai kilpikonnan muodon. Sen kilpeen piti ommella lokeroita, jotta kaurat pysyvät tasaisemmin tyynyssä. Minä pöljä en ihan hallinnut äidin ompelukoneen käyttöä (en tajunnut laittaa sitä puolaamisasennosta normaaliin ompeluasentoon vaan kirosin koko koneen, kun se ei muka toiminut) ja jouduin ompelemaan käsin. Suoran ompeleen ompeleminen käsin on melko haastavaa, kun ei ollut mitään kätevää kohtaa, mihin sitä vertailla. Siihen meni myös paljon aikaa, sillä en ole nopea käsin ompelemisessa.

Toisen tyynyn kanssa kävi sama homma. Meni koko päivä parin tyynyn valmistamiseen vain siksi, etten siirtänyt yhtä tappia oikeaan kohtaan. Onneksi seuraavana päivänä äiti tuli ja pelasti minut, joten sain tehtyä ompelukoneella vielä yhteen tyynyyn nätisti lokeroita. Sen jos olisin joutunut tekemään käsin...

Nappien ompeleminen on ihan hauskaa. Koko puuha on hauskaa, kun saatoin kuunnella samalla yhtä aivan ihanan mahtavaa fantasiakirjaa.

Minulta kysytään, miten voin tehdä tuollaisia asioita sokkona. Minä kysyn ennemmin, miksi en voisi tehdä ja miten se muka on vaikeaa. Kädet minulla toimivat varsin hyvin, eikä ompelukoneen käyttöön niin silmiä tarvita. Ainut ongelma minulla on siinä langan saaminen neulaan, mutta laitoin äitini tekemään sen. Käsin ommellessani sain jopa itse laitettua monta kertaa langan neulansilmään, vaikka yleensä saan tapella senkin kanssa monta kertaa. Lyhyillä töppösormillani on langan päähän solmun tekeminenkin joskus ollut aika haastavaa, mutta nyt minä onnistuin siinä siististi joka kerta.

Saumurissa ja normaalissa ompelukoneessa on paininjalka, jonka reunassa sormeaan voi pitää turvallisesti ilman, että ompelee senkin. Siihen ei tarvita mitenkään sen kummallisemmin silmiä katsomaan, mistä sitä ompelee. Okei, minun ajovauhtini kyseisillä vempaimilla ei ole välttämättä niin nopea, kuin joillain näkevillä, mutta lopputuloksen siisteys on mielestäni tärkeämpi asia kuin se nopeus. Voi sinne tietysti halutessaan teippailla jotain suuntaviivoja, mutta itse olen kokenut sellaiset turhiksi.

Ompelemiseen on kehitetty paljon eri apuälineitä, mutta minä olen tähän asti pärjännyt ilman sellaisia. Joku langan pujotin on varmasti kätevä juttu ja ehkä hankin vielä joskus sellaisen. Tai oikeastaan minulla on ollut joskus sellainen, mutten kertaakaan ehtinyt käyttää sitä ja äiti kadotti sen. Ompeleminen sokkona ei ole juuri sen haasteellisempaa kuin näkevänäkään. Mitään millin tarkkaa työtä en ehkä pysty tekemään (tai mistä sitä tietää, jos riittävästi harjoittelee), mutta ihan riittävästi itselleni.



Tässä kuvassa poseeraa kilpikonnan muotoinen kauratyyny, jonka nykyinen omistaja nimesi sen heti Kyöstiksi. Toiset tyynyt saivat kuun, käärmeen ja salmiakkikuvion muodon.

Tämä on kirjoitettu jo 8.11, mutta pakko julkaista vasta näin joulun jälkeen, ettei lahjan saajat päässeet kurkkimaan lahjojaan etukäteen.

* vahanauha
Vahanauha on sellainen 15 cm pitkä vahapötkylä, jonka sisällä on kai joku langan tapainen. Sitä pystyy muotoilemaan helposti ja vahan ansiosta nauha tarttuu kiinni melkein mihin vaan. Käytän niitä enemmän piirtämisen apuvälineenä, kuten nytkin kaavojen piirtämisessä.

Kuva: Lilithea

Huh, huh... Julkisuus.

On tämäkin tapa käyttää viimeinen lomasunnuntai.

Huomenna aamupäivällä tulee Keski-Uusimaa -lehden toimittaja haastattelemaan minua pistekirjoituksesta ja siitä, millainen merkitys sillä on minulle; missä asioissa yleensä käytän pisteitä ja sellaista. Puolen päivän jälkeen taas tulee YLE-uutisten toimittaja haastattelemaan minua siitä, kuinka käytän pistekirjoitusta opiskelussani. Että näin. Tuli vähän pakkosiivous huoneelleni.

Iih... En minä osaa vastata mitään fiksua!

Edit: YLE:n juttu tulee tänään (4.1) radiosta klo 17 Päivän peilissä.

Edit 2: Jos et radion ääreen ehtinyt oikeaan aikaan, löytyy juttu Areenasta. Aluksi on ulkomaanjutut, että kuunelkaa vaan kärsivällisesti. Minäkin siellä olen...

Vaateostoksilla alennusmyynneissä

Jopa minä kävin tänään pyörimässä Jumbossa muutaman tunnin. Siellä oli paljon ihmisiä.

Shoppailu on vaikeaa. Kukaan ei jaksa kuvailla kaikkea, mitä jostain vaatekaupasta löytyy ja itse saan käsityksen vain niistä vaatteista, joihin käteni osuu. Joskus, kun eteen osuu jännällä tavalla leikattuja asuja, kestää tovin, ennen kuin saan edes käsityksen siitä, mikä vaatekappale on kyseessä.

Juuri vaateostokset ovat minusta erityisen haastavia ja oikeastaan raskaitakin. Saatan uppoutua hiplailemaan jotain paitaa pitkäksikin aikaa, vaikkei minua kiinnostaisi se yhtään. Mutta silti vaistomaisesti haluan tietää vaatteen pieniäkin yksityiskohtia. Paidoista on muutenkin aina tarkistettava hihat, miehusta ja kaula-aukko. Jos nämä kohdat vaikuttavat kivoilta, pitää vielä kysyä, minkä värinen se on. Minua vain lievästi ärsyttää se, etten saa enää kokonaiskuvaa vaatteesta nopealla vilkaisulla, vaan siihen on oikeasti paneuduttava pidemmäksi aikaa, että saa edes jonkin sortin käsitystä siitä.

Vaatteiden materiaalit ovat todella tärkeitä; se, miltä ne tulntuvat kädessä, kuinka venyvää/jäykkää kangas on... Ja jos yhdistelen eri materiaalista olevia vaatteita, niiden on sovittava edes jollain tavalla myös näppituntumalla toisiinsa.

Ostin tänään korseletin ja kaksi mustaa hametta (juu, minä, ihan oikeasti). Toinen hame on minusta leikkauksiltaan ja materiaaleiltaan mukavampi ja sopisi paremmin korselettiini, sillä siinä on lähes saman tuntuista kangasta (korseletti on liukasta, satiinin kaltaista mustaa kangasta, jossa on punertavia ruusukuvioita) ja toinen hame taas ei näppituntumalla mielestäni sovi siihen yhtään. Kuitenkin juuri tämä jälkimmäinen, jonka leikkaus ei miellytä minua niin paljoa ja jonka materiaali ei tunnu yhtään sopivan korselettiin, on hameista se, joka ulkonäöllisesti sopii siihen paljon paremmin. Näin ainakin kaikki minulle sanovat - ja kai se on pakko uskoa puvustaja-äitiä. "Mutta kun tämä on ihan erilaista materiaalia... Ei nämä voi sopia yhteen!" Ei auttanut.

Vaateostosteni on pakko olla rauhallinen tapahtuma, sillä jokaisen vaatekappaleen tutkimiseen kuluu paljon enemmän aikaa sokkona. Minä en voi käydä vain piipahtamassa vaatekaupassa, jos haluan oikeasti itsekin osallistua vaatteiden katseluun. Yleensä käteni vilistävät rekillä henkaririvistöä eteenpäin ja kun osuu kohdalle mukavan tuntuinen kangas, paneudun siihen tarkemmin. Sivusaumasta kuljetaan pidemmälle... Kuvioita, niittejä, erikoisia tikkauksia ja nappeja jään yleensä tutkimaan pidemmäksi aikaa. Housuja saatan luulla ensin hameeksi, ennen kuin pääsen haarasaumaan asti. Monesti vaatekaupassa olen miettinyt, että haluaisin sinne mieluummin osaavan viittomakielentulkin mukaani kuin äidin, joka kuvailee vain eteen osuvia kivoja vaatteita tai niitä, joista erikseen kysyn jotain. (Oftopic: kuurosokoille kuvaillaan ympäristöä muutenkin paljon paremmin kuin pelkille sokoille, näin ainakin oman kokemukseni mukaan.) Tunnen kuitenkin itseni usein varsin vajaaksi jäädessäni tutkimaan jotain yksittäistä vaatetta pitkäksi aikaa, vaikken oikeasti olisi edes kiinnostunut siitä. Mutta jokin yksittäinen kuvio, nappi tai kaulus saattaa herättää sormien mielenkiinnon.

Puolivuotisraportti

Ensimmäinen lukukausi lukiolaisena takana.

Tämän puolen vuoden aikana minä olen ollut rohkeampi, avoimempi ja itsenäisempi kuin ennen. Eikös se olekin jo paljon?

Pari vuotta sitten pelkkä ajatuskin liikkumisesta vilkkaassa kaupungissa, jossa kävelytien vieressä onkin heti katu, eikä nurmialuetta välissä, oli kammoksuttava. Tuusulan keskustakin oli (ja on edelleen) minulle outoa aluetta, jossa liikkuminen oli pelkkänä ajatuksenakin hieman pelottava, saati sitten joku Helsinki. Vaikka Tuusulan keskusta ei ole minulle vieläkään sokkona tuttu, ei se enää ole pelottava paikka eikä Helsingissäkään liikkuminen nyt niin kummallista ole. Täytyy kyllä sanoa, etten minä osaa liikkua siellä vielä paljon mihinkään, mutta ehkä se on ihan ymmärrettävää.

Opiskelu on sujunut hyvin, keskiarvossakaan ei ole tapahtunut suurempia muutoksia. Tällä hetkellä se on 8,25, muttei vielä oikein vertailukelpoinen yläasteen keskiarvoon, sillä tässä ei ole vielä läheskään kaikkien aineiden numeroita edes.

Tyytyväisin tässä puolessa vuodessa olen oman suhtautumiseni muuttumiseen. Joskus on ollut aika, kun en ole uskaltanut sanoa luokkalaisilleni sanaakaan, enkä todellakaan missään nimessä pyytää mitään apua, mutta nyt ei sekään ole ongelma. Minä jopa osallistun keskusteluihin tasavertaisena jäsenenä, enkä seiso paikallani kuin tönkkösuolattu muikku, jos kukaan ei ole minua opastamassa.

Ennen olen vain unelmoinut siitä, etttä olisi koulussa ihmisiä, joiden kanssa voi käydä syömässä, ettei aina tarvitse olla avustajan kanssa (hei, kyllä te yläasteen avustajat olitte aivan ihania ihmisiä ja teidän kanssa syöminen oli kivaa, mutta koska muut eivät käy ruokalassa vain avustaja seuranaan, tunsi siinä itsensä joskus vähän omituiseksi), mutta nyt sekin on arkipäivää. Joskus minun on pitänyt vain muita seuraamalla kuvitella, millaista on, jos luokalla on oikeasti kavereita, joiden kanssa voi olla joka tunti.

Kallio ei ole ollut minulle pettymys, eikä se myöskään ole erityisesti yllättänyt iloisesti. Ilmeisesti minulla ei ole ollut mitään omituisia ennakkokäsityksiä kyseisestä koulusta, tai ainakaan en muista sellaisia. Minulla on ollut kivaa ja olen joka tapauksessa hieman iloisesti yllättynyt muiden suhtautumisesta minuun ja okei, omasta suhtautumisestani muihin.

Tämä ensimmäinen puoli vuotta on mennyt aivan tajuttoman nopeasti. Syyslukukausi on paljon rankempi kuin kevät ja rankka se on oikeasti ollutkin, mutta nyt on hienoa, kun se on selvitty loppuun asti.

Mainittakoon vielä, että olen ollut koko syksyn varsin terve, en kärsinyt edes nuhasta tai yskästä, mutta heti lomalle päästyäni minulle iski flunssa ja olen viettänyt pari päivää varsin keskittymiskyvyttömässä olotilasssa ja tuntenut itseni kuumeiseksi, vaikka mittari kuinka näytti lukemaksi vain 36,5. Ahkera opiskelija sairastaa lomalla, tiedetäänhän se.

Kohta meillä on joulu.