Kesän kulku

Jokin elonmerkki pitänee täällä käydä antamassa, ettette luule minun jääneen autonalle tai pudonneen laiturilta, kuten tässä eräänä menneenä kesänä. Sen ajan, joka miminulle on viiden päivän kitaraleirin, yleisurheiluharkkojen ja yliopistoasioiden järjestämisen lisäksi jäänyt, olen käyttänyt täydelliseen pääntyhjentävään rentoutumiseen ja käsitöihin. Ehdin tosin myös piipahtaa päivän Turussa ja melkein Suomenlinnassa, mutta ilma oli niin ikävä, ettemme ihan sinne asti raaskineetkaan mennä.

Mutta se kitaraleiri.

Minun on pitänyt 11-vuotiaasta saakka mennä kesällä Ikaalisiin kitarakesä-leirille. Tähän vuoteen asti leiri on ollut joko a) liian kallis, b) sellaiseen aikaan, etten ole päässyt tai c) molemmat edellämainitut. Hinta (erityisesti Ikaalisten kylpylän hotellimajoitus) tietysti nytkin kirpaisi, mutta pakko sinne oli viimein päästä, kun opettajani on sitä mainostanut jo vuosia. Tänä vuonna houkuttimena oli myös saada luutunsoitto-opetusta heti luutun saatuani.

Sain luutun postista pari viikkoa sitten maanantaina (se oli lojunut siellä jo perjantaista, mur) ja lähdin tiistaina leirille. Koska leirillä omien soittotuntien lisäksi oli luvassa myös yhteissoittoa, oli minulla matkassa sekä luuttu että kitara. Omilla tunneilla soitin lähinnä luuttua, orkestereissa kitaraa.

Musiikkiopistossa on tullut pieni kamariorkesterisoitto tutuksi ja sitä tuollakin harjoitettiin. Minulle uusi asia oli soittaa isossa, noin 50 hengen orkesterissa. Meidän orkesterissamme oli vain kitaroita.

Pienessä kamarimusiikkiryhmässä opettaja on aina voinut hyvin kertoa minullekin erikseen, mistä kohdasta harjoittelemme kulloinkin. Tässä isommassa orkesterissa ei minua huomioitu erityisesti lainkaan ja etukäteen jännitin, kuinka oikein tiedän, milloin pitää alkaa soittaa ja mitä. No, harjoituksissa orkesterinjohtaja laski usein tahteja ääneen ja opettajani minulle tekemässä harjoitusnauhassa oli kerrottu nuottiin merkityt ”harjoitusnumerot”. Näin olin suurimman osan ajasta täysin perillä siitä, missä mennään.

Leirin loppukonsertissa en ollut ihan niin mallikkaasti mukana. Minulla ei oikein ollut haisua siitä, milloin muu orkesteri kumarteli. Stressasin sitä paljon enemmän kuin itse soittamista ja mokailin siinä ilmeisen lahjakkaasti – ainakaan en ollut pystyssä ihan joka kerta, kun muut.

Luuttu on aivan mahtava soitin. Oli hyvä, että sain heti alkuun asiantuntevaa opetusta. En ainakaan oppinut aluksi soittamaan väärin. Koska luutussa – toisin kuin kitarassa – on parikielet, soittotekniikka on hieman erilainen. Luuttu on luonnostaan melko hiljainen soitin ja siksikin sitä on soitettava vähän eri tavalla kuin kitaraa. On myös hassuja luutunsoiton perinteitä, joita edelleen luutistit noudattavat. En nimittäin ymmärrä, miksi kummassa pikkurilliä pidetään kannessa kiinni, mutta niin vain minäkin teen sen nykyään jo ihan luontevasti.

Kuvan luutustani liitän mukaan, kunhan saan sen kamerasta pihalle (muuten vaikka heti, muttei ole juuri silmiä kertomassa, mikä niistä kuvista on luuttu).

Huomenna suuntaan Iisalmeen vammaisyleisurheilun sm-kisoihin. Ensi viikolla selviää, onko kansainvälinen paralympiakomitea myöntänyt minulle villiä korttia Lontooseen. Jos ei, aloitan suomen kielen opinnot elokuun lopussa (sosiologiaan en päässyt sisään).

Sellaista. Kesälomaa on vielä viikkoja edessä, suunnitelmia paljon, mutta niiden toteutumisesta en uskalla sanoa mitään.

Opiskelijaelämä, here I come!

Posti toi tiistaina paksun kirjeen, joka kertoi, että syksyllä askeleni suuntaavat Helsingin yliopistoon. Pääsin sisään lukemaan suomen kieltä (kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeessa en ollut jostain tehtävästä saanut riittävää pistemäärää, mikä hiukan kummastuttaa). Nyt, kun sosiologian tulosten julkistamiseen on vielä vajaat kaksi viikkoa, mietin kovasti, pitäisikö minun vain vastaanottaa tuo opiskelupaikka vai odottaa niitä sosiologian tuloksia. Jos vastaanottaisin paikan nyt, voisin alkaa jo hoitaa kaikkia asioita, joita minun on pakko hoitaa ennen opintojen alkua.

Kun muut opiskelijat voivat mennä yliopistolle orientaatioviikon alussa miltei autuaan tietämättöminä tulevasta ja luottaa, että kyllä kaikki selviää, minun on hoidettava aika monta asiaa sitä ennen.

Täytyy hakea lisää liikkumistaidon tunteja, jotta yliopiston rakennukset tulisivat tutuiksi.

Täytyy suunnitella aika pitkälle, mitä aion opiskella ensimmäisenä vuotenani – ainakin syksyllä, jotta ehdin saada tarvittavat kurssikirjat Celiasta.

Täytyy hakea kuntoutusrahaa Kelasta. Ja selvittää, voinko saada nuoren kuntoutusrahalleni jatkoa, vai onko se pelkkä kura nyt sitten.

Täytyy niin ikään hakea Kelasta uusia apuvälineitä. Nykyinen tietokoneeni alkaa vähitellen olla elinkaarensa lopussa. Apuvälineitä varten pitäisi hakea myös apuvälinekartoitusta, ja siitä minä en tiedä mitään.

Täytyy miettiä, kuinka paljon mahdan tarvita avustajaa opinnoissani ja miten sen hoidan: etsinkö uutta avustajaa vai saako herra M vaan enemmän työtä (voisi mennä hankalaksi, hänkin kun yliopistoon pääsi).

täytyy tehdä vielä ehkä jotain muutakin, johon en ole varautunut. Ainakin kirjoittautua yliopistoon.

Mutta tämä kaikki joutaa kai nyt odottaa, kun elättelen – ehkä turhaan – toiveita siitä, että olisin päässyt myös sosiologiaan. Voin toki aloittaa jo joidenkin Kelan lomakkeiden täytön ja selvittää, mitä kaikkea niissä tulee olla liitteenä. Onneksi on näkövammaisia kavereita, jotka opiskelevat yliopistossa. Voin aina kysyä heiltä, kuinka asiat hoituivat.

Jännäksi opintojen alku menee myös siinä tapauksessa, jos pääsenkin Lontooseen paralympialaisiin. Silloin olen Lontoossa, kun pitäisi olla orjentaatioviikolla yliopistolla. No, turha sitä on miettiä ennen elokuun 1. päivää, jolloin tulee tieto, onko kansainvälinen paralympiakomitea (IBC) myöntänyt minulle villin kortin.

Terveisiä Hollannista

EM-kisareissu Hollannin Stadskanaalissa on nyt takana. Toin sieltä Suomelle f11-luokan pituushypystä pronssia. Tulos jäi sentin päähän ennätyksestäni, hyppäsin 383 cm. Meitä oli huimat neljä hyppääjää. Kisa oli minulta hyvä suoritus ottaen huomioon kaksi viikkoa aiemmin nyrjähtäneen nilkan, joka oli teipattuna.

Reissu oli aikas mukava. Koska lähdin Hollantiin ajoissa luokittelua varten, jäi minulle ja oppaalleni melko paljon aikaa ihan vain turistinakin olemiseen. Näin etenkin siksi, että luokitteluni olikin heti tulopäivänämme eikä seuraavana, kuten aikataulussa sanottiin. Mukana ollut kyynärsauva tosin hämäsi ihmisiä ja minun luultiin menevän liikuntavammaisten luokitukseen.

Luokitus oli jännä tilanne. Kaksi silmälääkäriä kävi lampun kanssa tuijottamassa silmiäni ja kysyivät, näenkö valoa. No en nähnyt. Olin ihan sekaisin, kun en edes kunnolla tajunnut, että minua osoitetaan koko ajan lampulla silmiin. Onneksi oli yleisurheiluavustaja mukana, sillä vähän oli tuon kielitaidon kanssa vaikeuksia. Sokean paperit sieltä aika helposti tuli, mutta kahden vuoden päästä pitää mennä uudestaan.

Kävimme pyöräilemässä tandemilla (ilman kypärää, koska sellaisen hankkiminen Hollannista oli vaikeaa), hämmästyimme vajaan 20000 asukkaan pikkukaupungin tarjonnasta, söimme Milka-suklaata ja minä sinistä Smurffi-jäätelöä… Muutoin ruokavalio oli melko leipäpainotteista.

Kontaktit muunmaalaisiin jäivät suhteellisen vähäisiksi, mutta muuhun Suomen joukkueeseen tutustuin kyllä paremmin. En ole ehtinyt vielä käymään kuin yhdellä maajoukkueleirillä, joten porukka oli minulle vielä melko vierasta. YU-avustajani kanssa olimme yhdessä miltei 24/7, mutta hermot eivät tainneet mennä kummallakaan, ihme kyllä.

Viimeisen illan partyissä pöydissä kierteli close-up-taikuri, ja minäkin vähän innostuin esittämään korttitaikuutta pöytäseurueelleni. Edellisestä kerrasta olikin vierähtänyt aikaa… Pääsin myös tanssimaan pyörätuolitanssia suomalaisten ratakelaajien lajivalmentajan sylissä. Oli ehkä tähänastisen elämäni mieleenpainuvin tanssikokemus. Kävin myös tutustumassa heittotuoliin, joka on varsin jännittävän näköinen kapistus.

Ensimmäiseltä kansainväliseltä yleisurheilukisareissulta jäi paljon hyviä muistoja. Kannatti käydä. Suomi sai myös aika paljon enemmän mitaleja vammaisyleisurheilun Euroopan mestaruuskisoista kuin ”terveiden” vastaavista mittelöistä. Hollannin saalis oli 9 mitalia.

Helppo ja vaikea reitti

Huomenna aamusta on lähtö Hollantiin EM-kisoihin. Oikeastaan kisat alkavat vasta lauantaina avajaisilla, mutta tässä niitä ennen tehdään luokituksia. Vammaisurheilussa urheilijat luokitellaan vamman ja sen vaikeuden mukaan ja luokituksia tarkistellaan aina silloin tällöin. Minulla ei vielä kansainvälistä luokitusta edes ole ja siksi lähden Hollantiin muuta joukkuetta aikaisemmin.

Koska tämä Suomessakin tehty ”perusluokitus” on tehty vain papereiden perusteella, ei minulla oikein edes ole käsitystä, mitä luokitustilanteessa tapahtuu. Näkö siellä tarkistetaan, juu. Luokitusta varten olen lähettänyt Hollantiin etukäteen lääkärinlausunnon ja käännättänyt viimeisimmän epikriisini englanniksi.

Uskon minun kohdalla tuon luokittelun olevan aika helppo homma, kun en edes valoa näe.

Hollannista palattuani alkaa sitten taas treenit, kun toivottavasti nilkka on toipunut kunnolla siihen mennessä. Mutta tulevia treenejä varten olin tänään opettelemassa reittiä Olympiastadionille ja Eläintarhan urheilukentälle. Molemmat reitit olisivat ihanhelppoja ja yksinkertaisia, jos kaikki liikennevalot piippaisivat.

Olympiastadionille meneminen ei ole ongelma, mutta sieltä pois tullessa pitäisi ylittää Mannerheimintie sellaisesta kohtaa, jossa valot eivät pidä ääntä. Liikkumistaidonohjaajani mukaan siinä ei välttämättä edes kulje muita jalankulkijoita, joilta voisi kysäistä valon väriä. Olympiastadionilta paluureitissä minun pitää myös kuunnella jalkapallokentän laidalla olevaa rakennusta, jotta tietäisin, missä yksi suojatie on.

Eläintarhassa yhdetkään valot eivät pidä ääntä. Muuten reitti olisi hyvin selkeä, mutta vilkasliikenteisen kadun ylittäminen on vähän jännittävää, jos ei tiedä, milloin valot ovat vihreällä. Siellä sentään saattaa olla muita kulkijoita.

Jos voisin jotenkin vaikuttaa kaupunkiympäristööni, sen lisäksi, että metrolaiturin reunassa olevan turva-alueen tuntisi hyvin kepillä, haluaisin myös kaikkien liikennevalojen pitävän ääntä.

"Liikuntavamma" kaveriksi

Kävin nyrjähtäneen nilkkani takia hakemassa maanantaina kyynärsauvan, kun sellaisen hakemiseen ei edes lähetettä tarvita. Kahtakin sauvaa minulle tarjottiin, mutta yhdessä sairaanhoitajan (ainakin oletan, että ne apuvälineiden lainausta hoitavat tyypit ovat sairaanhoitajia) kanssa totesimme, etten ehkä pysty kahta keppiä missään tilanteessa käyttämään. Yhden siis sain ja onneksi sen hain.

Pystyn mainiosti astumaan tuolla nyrjähtäneellä nilkalla, sille pystyy varaamaankin – jo lauantaina pystyi – mutta käveleminen ei ole kovinkaan mukavaa ja jos pidempään kävelee, nilkka kipeytyy. Sauvasta on siis tosissaan apua, kun painoa voi vähän jakaa. Pientä opettelua vaati kyynärsauvan ja valkoisen kepin kanssa kulkeminen, nyt se alkaa jo sujua ihan mallikkaaasti.

Maanantaina oli pakko kävellä hitaammin, koska kyynärsauvan käyttörytmi ei ollut vielä ihan hallinnassa. Piti jokaisella askelella ajatella, milloin sen sauvan pitääkään olla maassa. Onneksi aloitin opastuksessa, sillä jos olisi samaan syssyyn pitänyt miettiä myös valkoisen kepin rytmiä, olisin ollut ihan sekaisin.

Portaiden alaspäin käveleminen oli ensimmäisenä päivänä ongelma. En meinannut millään osata tähdätä kyynärsauvaa oikealle portaalle, vaan se luiskahteli yhden liian alas. En sentään lentänyt Hakaniemen metroaseman portaissa, vaan hidastin tahtia ja vähitellen tähtäys parani.

Myllypuron metroasemalla tuli vaaratilannekin, joka todennäköisesti olisi sattunut, vaikkei minulla olisikaan kyynärsauvaa ollut. Olen aina pelännyt kyseisellä metroasemalla laiturialueella liikkumista, mutta maanantaina oli oikeasti jo lähellä, etten pudonnut raiteille. Joku mies ehti huutaa ”seis” juuri ajoissa – jos olisin ollut vähänkään lähempänä reunaa, olisi kyynärsauva ollut jo tyhjän päällä.

Viimeistään tiistaina alkoi kyynärsauvan kanssa liikkumisesta tulla sujuvampaa, sillä olin kaksi tuntia liikkumistaidontunnilla opettelemassa reittiä Olympiastadionille. Kahden tunnin kävelemisen tuloksena vasen ranne kipeytyi ja kämmenen iho punersi. Ei se nilkkakaan ehkä ihan mielissään ollut kävelyreissusta, mutta onneksi oli sauva.

Tänään on vauhtiakin liikkumisessa ollut miltei normaalisti, eli kyynärsauvan käytöstä on tullut jo aika luontevaa. Olen myös tajunnut vihdoin laittaa sauvakäteen pyöräilyhanskan, ettei iho ihan täysin hajoa (olisin voinut tajuta sen suoraan, sillä esim. kepeillä kävellyt veljeni käytti pyöräilyhanskoja).

Yhdistelmällä kyynärsauva ja valkoinen keppi saa katseita, ihmiset availevat ovia, autot pysähtyvät suojatien eteen, vaikka itse on vielä melko kaukana, ja pohjalaiset mummot tulevat juttelemaan bussipysäkillä. Kukaan ei ole kehdannut kysyä, miksi kävelen kepin kanssa; mummokin kysyi vaan, kuinka kauan olen ollut sokea.

Sen tapaturmavakuutuksen voisi hankkia…

*******

Vilkaiskaa, mitä YLE uutisoi minusta.

Kaupungin vammaispalveluja

Kesän tullen tuli tarve hakea paria kaupungin vammaispalvelun piiriin kuuluvaa asiaa: lisää avustajatunteja ja liikkumistaitoa. Molempiin syynä oli oikeastaan yleisurheilu. Koska harjoitukset siirtyivät hallista ulkokentille, pitää minun oppia itse menemään niille. Ja kun harjoitukset ja kisamatkat lisääntyvät näin kesällä, tietää se enemmän työtä yleisurheiluavustajalleni. Tähän asti hän on toiminut ihan palkatta, mutta nyt ainakin kesän ajaksi ajateltiin hakea kaupungilta siihen avustajatunteja, että hän saa ihan palkkaa hommastaan.

Olen muuttanut Helsingissä asuessani niin monta kertaa, että oikeastaan yksikään sosiaalityöntekijöistäni ei ole tullut minulle mitenkään tutuksi. Nytkin piti ihan Helsingin kaupungin sivuilta katsoa, kuka mahtaa olla alueeni sosiaalityöntekijä, jolta minun pitäisi näitä asioita hakea.

Käytännössä yksi puhelinsoitto selvitti molemmat asiani. Avustajatunteja sain helposti lisää, eikä sekään ole ongelma, että minulle työskentelee kaksi eri henkilöä. ”Koska sä olet työnantaja, saat palkata ihan niin monta avustajaa kuin haluat.” Tuntien lisäys oli ihan yksinkertainen juttu, koska nykyään henkilökohtainen avustaja on vaikeavammaisille subjektiivinen etu – vai miksi sitä oikein kutsuisi. En tiedä, kuinka monta tuntia tähän subjektiivisuuden piiriin tarkalleen menee, mutta tällä päätöksellä minulla on elokuun loppuun 80 tuntia kuussa avustajaa käytettävissä. Koska Hollannin EM-kisamatka oli yksi syy, jolla lisätuntien tarvetta perustelin, lähetin vielä varmuuden vuoksi todisteeksi SUL:n hallituksen päätöksen EM-joukkueen kokoonpanosta.

Liikkumistaidon tuntien saaminen ei ihan niin yksinkertaista ollut, vaikka sos.työntekijä ottikin puheluni suullisena hakemuksena, eikä minun tarvinnut erikseen enää kirjoittaa vammaispalveluhakemusta. Liikkumistaidon tunnit ovat kuitenkin harkinnanalaisia ja sosiaalityöntekijäni miettikin mm. sitä, ovatko hakemani palvelut ristiriitaisia: jos minulla on avustaja harjoituksissa, miksi minun täytyy osata kulkea harjoituspaikalle itse, jos voisimme esimerkiksi tavata avustajan kanssa jossain pisteessä, johon jo valmiiksi osaan.

Tällä logiikalla voisi kyseenalaistaa myös sen, miksi minun piti osata mennä kouluun itse – minullahan oli avustaja!

No, sain perusteltua tarpeeni riittävän hyvin, jotta sosiaalityöntekijä lupasi myöntää 15 tuntia liikkumistaidonohjausta saatuaan lt-ohjaajaltani kustannusarvion. Hyvä niin, sillä vaikka sosiaalityöntekijä ei sitä ehkä ymmärtänytkään, on sokeana aika tärkeää se, että pystyy liikkumaan itsenäisesti. Vaikka teoriassa voisinkin mennä harjoituksiin niin, että näkisin avustajani ensin jossain tai hän hakisi minut jostain, on itsemääräämisoikeuteni ja vapauteni kannalta aika tärkeää, että pystyn myös itsenäisesti kulkemaan harjoituspaikoille. Aivan eri juttu on sitten kisamatkat paikkakunnilla (tai maassa), joissa en ole ennen käynyt. Siellä luonnollisestikaan en osaa kulkea itse ja tarvitsen jonkun mukaan.

Yksi vaihtoehto harjoituksiin menemiseen on tietysti taksi – sitä olenkin muutaman kerran käyttänyt, kun en ole ehtinyt opetella paikkoja. Kaikkiin harjoituskertoihin eivät taksimatkat kuitenkaan riitä. Enkä minä halua kulkea jatkuvasti taksilla sellaisia reittejä, jotka voisin opetella. Sekään ei tunnu järin vapaalta elämältä.

Nyt osaan jo mennä itse Pukinmäen urheilukentälle, vielä Olympiastadion ja Eläintarhan kenttä pitäisi opetella. Juuri nyt niillä ei olekaan niin kiirettä, sillä lauantaina Pukinmäessä kisoissa kahden suomenennätyksen lisäksi nyrjäytin – jälleen – nilkkani. Nyt se meni hiukan pahemmin kuin edellisellä kerralla, jos kivusta voi mitään päätellä. Harjoitukset jatkunevat heinäkuussa, kun ensin olen käynyt haistelemassa Hollannissa EM-kisatunnelmia. Saa nähdä, hyppäänkö siellä, vai tuleeko reissusta pelkkä fiilistelyreissu. Tietysti voin opetella reitit harjoituspaikkoihin jo valmiiksi, niin ei tarvitse heinäkuussa enää sitä miettiä.

Ovi raollaan kirjoitettuun musiikkiin

Olen tilannut itselleni renessanssiluutun, joka valmistunee heinäkuussa. Luuttumusiikki on suurimmaksi osaksi kirjoitettu nuottien sijaan tabulatuureilla. Mietimme kitaraopettajani kanssa, onko tabulatuureja mahdollista lukea sokkona.

Selvitin asiaa aina yhtä tietävästä Googlesta, ja löysin Englantilaisen Matthew Wasdworthin , sokean luutistin, joka on kehittänyt tabulatuurisysteemin pisteille. Otin yhteyttä Matthiin hieman kangertelevalla englannillani ja kysyin, mistä minun on mahdollista saada luuttutabulatuureja.

Sain vastauksen viikonloppuna. Matt ohjasi minut tänne, josta saisin ladattua koneelleni tabulatuurien lukemiseen vaadittavan Django-ohjelman. Samalta sivulta löytyy myös "a huge amouth" tabulatuureja.

Matt ei ole vielä ehtinyt perehdyttää minua tabulatuurisysteeminsä saloihin, mutta olen jo valmiiksi haltioitunut tästä luuttu- ja kitaramusiikin määrästä, joka minulle tätä kautta avautuu. Voin vain mennä nettiin, ladata sieltä haluamani kappaleen tiedoston, käännättää sen Djangon kautta pisteversioksi ja lukea itse musiikkia! En tarvitsekaan aina jotakuta muuta opettamaan, kun korvakuulolta opettelustakaan ei ikinä oikein tule mitään.

Kateuteni näkeviä muusikoita kohtaan, jotka voivat vain napata haluamansa nuotin eteensä ja opetella uutta musiikkia itsekseen, lieveni hiukan. Kirjoitetun musiiikin maailma aukeni nyt taas hieman enemmän.

Ennen Matthiltä saamaani vastausta olin jo ehtinyt etsiä Englannin näkövammaisten kirjastosta luuttumusiikkia pisteillä. Yhden kappaleen nuotti sieltä löytyi ja sitä olen opetellut 152 tahdista jo huimat 7… Ehkä tämän kesän aikana pääsen edes sen lopppuun asti. En vaan taida olla vielä kovin nopea pistenuottien lukija.

Lauantaina kahvia, sunnuntaina festareita... ja muita juttuja

Viikonloppuna on paljon mahdollisuuksia törmätä minuun kaupungilla (kun sanon tämän näin, tulee ihan sellainen olo, kuin ihmisillä olisi suurikin hinku nähdä minut):

Lauantaina järjestämme tulevan yritysporukkamme kanssa yhden Pimé Cafén Helsingin Kalliossa. Lisää tietoa (kellonajat, osoite- ja karttatiedot) esim. nettisivuillamme Pimecafe.fi tai FB-tapahtumassa. Tervetuloa kahville!

Sunnuntaina taas minut voi bongata Maailma kylässä –festareilta Näkövammaisten keskusliiiton ständiltä mustan laatikon kanssa.

*******

Haluaisin vain urheilla, urheilla ja urheilla… Mutta jos ensin hoitaisin pääsykokeet pois alta. Vielä kaksi jäljellä.

Oletteko koskaan kuulleet tundranenetistä? En minäkään ennen tiistaita, jolloin jouduin kääntämään 10 lausetta suomesta tundranenetiksi. Oli siis suomen kielen pääsykoe. Huomasi, etten ollut kovin paneutunut sen lukemiseen: en muistanut yhden sijamuodon nimeä (kiersin sen käyttämällä järjestyslukua ja toivon, että muistin edes sen oikein), minulla ei ollut hajuakaan, mitä pääsykoekirjani puhuivat kielen normeista (ilmeisesti kaikki kolme niiistä puhuivat, sillä esseessä piti käsitellä kielen normeja pääsykoekirjallisuuden pohjalta, heitin hatusta) enkä osannut edes arvata, mitä direktiivinen lausuma tarkoittaa. Uskon kuitenkin edes niiden tundranenetin käännöslauseiden menneen oikein ja ainakin pari kohtaa tehtävästä, jossa piti vertailla suomen ja inkeroisen kielen eroja, saattoi osua kohdalleen. Eli tehtävät, jotka eivät suoranaisesti edes liittyneet minun hakemaani aineeseen. Sama pääsykoe oli siis sekä suomen kieleen että suomalais- ugrilaisten kielten tutkimukseen.

Kävelin eilen kitaran kanssa päiväkodin pihan ohi. Ulkona oli ehkä eskari-ikäisiä lapsia. Yksi poika huusi kaverilleen: "Hei, tuolla on sokko joka voi soittaa kitaraa!" Kaveri ei ilmeisesti kuunnellut tai muuten kiinnostunut aiheesta, kun sama piti huutaa vielä pari kertaa. Hymyilytti.

Liikuntamyllyssä joku oli minulta lupaa kysymättä mennyt siirtämään naisten pukkarin toiseen paikkaan – siinä, missä ennen oli ovi, oli eilen edessä vain kummallinen pressuhökötys. Onneksi käytävällä vastaan tullut nuorukainen neuvoi oikean oven. Pukuhuoneessa olin ehkä vielä enemmän sekaisin, koska se oli täysin eri mallinen kuin edellinen. Harkkojen jälkeen jo sentään löysin pukkarin itse ja ymmärsin sen sisustusta paremmin.

Treeneistä minun piti siirtyä vauhdikkaasti Vuosaareen kitaristien kevätmatineaan. Menin metrolla Myllypurosta Itäkeskukseen, jossa piti vaihtaa Vuosaaren suuntaan menevään metroon. Itäkeskuksessa kuulutetaan, kumpaan suuntaan seuraaava juna menee: Vuosaareenvai Mellunmäkeen. Satuin laiturille niin viime tingassa, etten ehtinyt kuulla kuulutusta, kun metro jo tuli. Päätin ottaa riskin ja luottaa siihen, että kun äsken tuli Mellunmäen suunnasta metro, joka jatkoi keskustaan, keskustasta tulevan metron on pakko mennä Vuosaareen.

Eipäs ollutkaan. Myllypurossa nousin metrosta ja menin taas Itäkeskukseen vaihtamaan toiselle laiturille…

Tänään kävin Keskon pääkonttorissa noutamassa minulle myönnetyn stipendin. He myöntävät sellaisia vuosittain nuorille urheilijoille ja taiteen korkeakouluopiskelijoille. Stipendin saajia oli 41. Oli kummallista seistä kahden pitkän miehen (Keskon päällikön ja hallituksen puheenjohtajan) välissä valokuvassa ja yrittää samalla keskustella niiden kanssa. Olen vähän pettynyt, ettei yhdeltäkään viidestä vammaisurheilijasta kysytty parasta saavutusta tai tulevaisuuden tavoitteita – kaikilta muilta urheilijoilta taidettiin kysyä. Kakku oli kyllä hyvää.

Päivän kulku ja vähän yleisurheilua

Mietin tässä joku päivä tarkemmin, mitä kaikkia asioita ehkä teen eri tavalla kuin näkevät. Tässä siis yhden päivän tarinaa. Todellisuudessa kaikki eivät ole tapahtuneet samana päivänä, mutta samalla viikolla kyllä.

---

Aamulla aloitan pääsykokeisiin lukemisen. Avaan tietokoneesta sosiologian muistiinpanotiedoston ja Daisy-kuuntelulaitteesta Victor Streamista oikean kirjan. Äänikirjani lukija on sentään niin fiksu, että luettelee vierasperäiset nimet ja termit kirjain kirjaimelta, niinpä saan ne muistiinpanoihini kirjattua. Painelen kirjaa pauselle, kirjoitan muistiinpanoja ja jatkan taas.

Teen inventaarion ruokakaappiin ja totean, että kauppaan pitäisi lähteä. Mikaelilla on hommat kesken, niinpä lähden yksin.

Rappukäytävässä tulee ykköskerroksessa vastaan maahanmuuttajaäiti lapsensa kanssa. Lapsi on jo ensimmäisten portaiden puolivälissä, mutta äiti seisoskelee alhaalla. Kun tulen portaat alas, nainen ottaa minua kaiteen loppuessa kädestä. Irrottaudun siitä ja lähden kohti ulko-ovea. Nainen kävelee edelläni ovelle, avaa sen minulle ja pitää sitä auki, että pääsen ulos. Kiitän naista, joka palaa takaisin sisään. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, mutta edelleen mietin, minkä ihmeen takia.

Lähimpään kauppaan ei ole pitkä matka. Sinne sisään päästyäni kassalla oleva myyjä moikkaa minua ja lupaa tulla kohta auttamaan. Hän pyytää toisen myyjän kassalle ja lähtee kanssani hakemaan ostoksia. Kassalle päästyämme toinen myyjä laittaa ostokseni kassaan, toinen pakkaa ne minulle valmiiksi reppuun.

Kun pääsen kotiin, aloitan ruuanlaiton. Käyn parista purkista kysymässä Mikaelilta, kumpi on tomaattimurskaa. Suurin osa mausteistamme on maustepurkeissa, joista kuitenkin lähes kaikista puuttuu vielä pistemerkinnät. Niinpä haistelen mausteita ja heittelen vähän mitä sattuu yrttejä ruokaan. Yritän tunnistaa myllyssä olevat valko- ja mustapippurit toisistaan, mutta taisin silti laittaa juuri väärää.

Lähden yleisurheiluharkkoihin Pukinmäkeen. Oikeaan suuntaan menevälle bussipysäkille mennessä pitää ylittää tie. Suuntaan jalkakäytävän reunaan, kun joku tulee kauhuissaan takaani: ”Hei, älä mee autotielle!” Selitän hänelle vain seuraavani kepillä jalkakäytävän reunaa, jotta löytäisin suojatien, kun siinä kohtaa reuna on madallettu. Jään sitten suojatien kohdalle odottelemaan, päästääkö vasemmalta tuleva auto minut yli – ei päästä, muttta seuraava hidastaa.

Itäkeskuksessa minulla on vähän kiireinen vaihto seuraavaan bussiin. Nousen ylös ja olen ryntäämässä bussista ulos, kun käytävän toisella puolella istunut ihminen yhtäkkiä tarraa kyynärpäästäni ja koettaa tukea minua tullessani alas keskikäytävälle. Yritän kohteliaasti irrottautua otteesta, joka lähinnä hidastaa. Kiitän kuljettajaa ja teen parhaani väistellessä ihmisiä, kun kiiruhdan kohti seuraavan bussin pysäkkiä.

Pyydän Pukinmäkeen menevän bussin kuljettajaa kertomaan, milloin ollaan Pukinmäen asemalla. Kuljettaja lupaa sanoa ja menen istumaan hänen taakseen. Parin kymmenen minuutin päästä tunnistan itse oikean pysäkkini, mutta varmistan vielä sen kuljettajalta (tai haluan hänen tajuavan, että tuli jotain unohdettua). Nousen bussipysäkiltä portaat ylös juna-asemalle odottamaan yleisurheiluavustajaani.

Hän ei ole koskaan ennen käynyt Pukinmäessä saati sitten siellä kentällä. Minä olin jo kerran käynyt kentällä, joten osaan kyllä neuvoa, mihin suuntaan mennä, vaikken itsenäisesti löytäisikään kentälle. Yhdessä löydämme perille.

Hyppään pituutta niin, että avustaja laittaa minut seisomaan oikeaan kohtaan ja menee sitten itse hiekkalaatikkoon. Sieltä hän pyytää minua vielä näyttämään suunnan ja sen ollessa suoraan taputtaa ja huutaa äänimerkiksi. Lasken askeleita juostessani ja toivon kovasti ponnistavani oikeasta kohtaa. Parin hypyn jälkeen joku pikkupoika kysyy: ”Miks toi hyppää silmät kiinni?”

Pukinmäestä suuntaan Roihuvuoreen musiikin teoriatunnille. Aikataulu on tällä kertaa hieman tiukka, niinpä minun on pakko lähteä taksilla. Onneksi muistan vielä, missä Pukinmäessä on taksitolppa. Autoja siellä ei tosin näy. Soitan taksikeskukseen, josta luvataan ilmoittaa kuskeille, että Pukinmäessä olisi asiakkaita. Saan odotella aika pitkään ja soittaa vielä uudestaan. Tolpalta soittaessa on vaan se vika, että sitä ei laiteta samanlaisena tilauksena kun muulloin, vaan pelkästään ilmoitetaan, että siellä olisi joku. Myöhästyn teoriatunniltani.

Tunnilla opettaja sanoo jo toivoneensa, etten minä tulisikaan, koska hän on unohtanut tehdä tehtävät minulle sähköisesti meidän kehittämällämme vähän omalaatuisella nuotinkirjoitustavalla. Hän kuitenkin lukee sointuanalyysitehtävässä minulle sointuun kuuluvien nuottien nuottinimet, ja minä kirjoitan pistenäyttöni muistiin vastaukset. Minulta ja parilta muulta puuttuu vielä tutkintokokonaisuudesta melodiasanelu, joten opettaja soittaa pianolla pientä melodiapätkää ja minä kirjoitan sen niin ikään pistenäyttöni muistiin, ihan pistenuotteja käyttäen. Olen melodiasanelussa aika huono, mutta onneksi nyt soitettava melodia on minulle tuttu (ei se oikeasti auta paljonkaan) ja vähitellen opin tunnistamaan luokan pianosta H:n sen kummallisesta räminästä, mikä helpottaa tehtävää huomattavasti. Muita tehtäviä minulta ei puutu ja saan lähteä tunnilta etukäteen muiden jäädessä vielä tekemään jotain tehtäviä luokkaan.

Kotiin menen taas kahdella bussilla, ensin Roihuvuoresta Itäkeskukseen ja sieltä vielä Myllypuroon. Ensimmäinen bussimatka kestää noin kolme minuuttia ja istun jotenkin täysin ajatuksissani, enkä tajua meidän tulevan Itäkeskukseen. Bussi jättää kaikki muut matkustajat pois ja kaartaa metroaseman toiselle puolelle, jolloin minäkin jopa tajuan, että olisi äsken pitänyt jäädä. Kuljettaja pysäyttää ja avaa ovet, mnä menen selittämään nolona: ”Mä en tajunnut, että me oltiin jo Itäkeskuksessa. Ollaanko me nyt kasikakkosen pysäkillä?” Kuljettaja vastaa myöntävästi ja minä tungen kaikkien bussiin sisään tulevien ihmisten välistä ulos ja menen seuraavan bussini pysäkille.

Kotiin päästyäni kirjoitan teoriaopettajalle sähköpostiin tunnilla tekemäni tehtävät. En ole aikaisemmin itse kauheasti kirjoittanut kehittämäämme nuottikirjoitusta, lukea sitä osaan kyllä ihan hyvin, joten nuottien kirjoittamisessa menee jonkin aikaa, kun pitää ihan pohtia, mitenkäs se menikään.

Iltapalaa naamaan ja nukkumaan.

*******

Eilen ja toissapäivänä oli tosiaan parit yleisurheilukisat. Torstaina avasin kisakauteni oikein mallikkaasti, kun ensimmäisellä harjoitushypyllä jotenkin sekosin laskuissa ja jätin kaksi askelta laskematta. Tulin siis alas ennen hiekkalaatikkoa ja onnistuin vielä vääntämään nilkkani niin, ettei se hetkeen kantanut yhtään ja hiukan sattui. Sain myös ”asvaltti-ihottumaa” sääreen. Nilkka teipattiin ja minä hyppäsin kaikki kuusi kisahyppyä ihan hyvin, teipattuna ei nimittäin sattunut. Paransin ennätystäni, mutta tuulilukemat sillä hypyllä olivat vähän liian suuret eikä tuloksesta siis tullut täysin virallista. (Yleisurheiluavustajani äidin mukaan olen ihanan positiivinen; vähän nilkka nyrjähtää – mutta ei se mitään, kyllä minä hyppään!)

Eilisessä kisassa nilkka vielä varmuuden vuoksi teipattiin, vaikka normaali kävely ainakin sujui jo ihan hyvin kivuttomasti. Paransin ennätystäni vähän lisää ja hyppäsin 377 cm, mikä jäi vain kolmen sentin päähän Lontoon A-rajasta. Tässäkin hypyssä oli kuitenkin aavistuksen liikaa tuulta, enkä siis saanut ulkoratojen uutta suomenennätystä nimiini. Kultaa kuitenkin sain ja ihan virallisenkin uuden ennätyksen 361 (ei liikaa tuulta), kun edelinen oli 359. EM-kisoissa otan tavoitteeksi tehdä uuden SE:n.

Pääsykokeita, urheilua ja tekniikan auttava voima

Pääsykoerumbani käynnistyy ensi viikolla kahdella humanistisen tiedekunnan kokeella. Voin suoraan sanoa, että jos jompaankumpaan pääsen sisään, kyse ei ole tämän kevään lukuinnokkuudestani vaan aiemmin omaksutusta tiedosta. Ajan uhkaavasti vähetessä olen nääs käytännössä luovuttanut suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden lukemisen suhteen ja keskittänyt energiani sosiologiaan, jossa ei ehkä ihan voi heittää tietoja hatusta tai aiemmin opitusta, kun sitä ei kauheasti ole voinut oppia aiemmin missään.

Pääsykoejärjestelyjen suhteen olen vihdoin rauhallisin mielin. Olen hakenut kaikkiin kolmeen pääsykokeeseeni samoja erityisjärjestelyitä: tunnin lisäaikaa, koetehtäviä sähköisessä muodossa ja oikeutta käyttää omaa kannettavaa tietokonetta, jossa on ruudunlukuohjelma, ppuhesyntetisaattori sekä pistenäyttö. Humanistisesta tiedekunnasta sain dekaanin myöntävän päätöksen kaksi arkipäivää (välissä oli viikonloppu) sen jälkeen, kun olin hakemukseni vienyt kiinni olevaan opintotoimistoon. Valtiotieteellisen tiedekunnan päätöstä sain sitten odotella eiliseen, vaikka hakemuksen sinnekin kiikutin jo maaliskuun lopussa. Ehdin välissä olla jo vähän huolestunut erityisjärjestelyideni suhteen, kun valtsikasta joku laittoi minulle hyvin kummastelevaa sähköpostia, jonka sisältö hieman varioidusti oli seuraava:

”Erityisjärjestelyhakemuksessasi on oman apuvälineen kohdalla ’oma kannettava tietokone, jossa puhesyntetisaattori ja pistenäyttö’. Lääkärintodistuksessasi kuitenkin lukee vain, että tarvitset kysymykset sähköisesti ja tietokoneen käyttöösi. Muista apuvälineistä ei mainita mitään. Mitä tämä tarkoittaa?”

Lääkärintodistuksessani ehkä lukee sekin, että olen sokea, joten tarvitsen tietokoneen, jota pystyn käyttämään… Myöntävä päätös sieltäkin siis loppujen lopuksi tuli. Molempiin tiedekuntiin olin yhteydessä jo ennen hakemuksen jättämistä ja kerroin, että voin myös saada lainaan Näkövammaisten keskusliiton tietokonelainaamosta koneen tarvitsemillani apuvälineillä. Humanistisesta tiedekunnasta silloin vastattiin, että voin hakea oikeutta käyttää myös omaa tietokonetta ja kun sieltä sen oikeuden sain, päätin hakea samaa myös valtsikasta – vähensi kivasti järjesteltävien asioiden määrää, kun ei tarvitse lainailla konetta ulkopuolelta.

*******

Torstaina ja perjantaina on yleisurheilukisat, joissa voin vielä yrittää ylittää pituushypyn Lontoon A-rajaa. Jos pariin treenihyppyyn on uskomista, ylitys lienee ihan mahdollinen. Kunhan muistan, miten ponnistetaan. Vaikken Lontooseen pääsisikään, niin ainakin menen juhannukseksi Hollantiin EM-kisoihin.

Treenaaminen on siirtynyt Liikuntamyllyn sisätiloista ulos. Olen nyt käynyt kaksi kertaa Pukinmäen kentällä harjoittelemassa. Oli kiva huomata, että edelleen osaan jäädä Pukinmäen asemalla pois bussista (kummallakaan kerralla kuljettaja ei ole muistanut sanoa sitä pysäkkiä, vaikka pyysin) ja pystyn neuvomaan reitin kentälle, vaikka itsekin kävin siellä ensimmäisen kerran viikko sitten. En Pukinmäessä asuessani edes tiennyt, missä siellä on yleisurheilukenttä. Nykyään tiedän senkin, missä siellä on kirjasto.

*******

Kävin pari viikkoa sitten Riikalla laulutunnilla, koska olen jostain onnistunut kehittämään melkoisen suuren yksinlaulukammon. Sitä piti käydä parantelemassa, jotta voisin selvitä suullisesta teoriakokeesta, josta ei laulamatta selviä. Kammoni helpotti hiukan, mutta lähellä silti oli, etten olisi kieltäytynyt tyystin laulamasta teoriakokeessa. Suoraan nuoteista (primavistana) laulaminen on kammottavaa. Jotenkin kummassa ne kuitenkin antoivat kokeesta arvosanaksi 4½/5. Ihmettelen kovasti.

*******

Korkkasin tänään rullaluistelukauden omalta osaltani – jos sitä nyt voi rullaluisteluksi kutsua. Suurimman osan ajasta olin hukassa, enkä viettänyt ulkona kuin vajaan puoli tuntia. En ole kauhean montaa kertaa yksin kulkenut siitä kohtaa, mistä nyt ajattelin luistimilla mennä – enemmän kulkemaani reittiä en voinut käyttää, koska hiekkatie ja rullaluistimet eivät sovi yhteen. En sitten kunnolla muistanutkaan, miten sellaiselle pienelle tienpätkälle mentiin, ja edessä oleva auto sekotti minut täysin. Taisin välillä eksyä jonkun talon pihaan ja… en tiedä.

Olin jo vähällä soittaa Mikaelin hakemaan minut, mutta löysin sitten itseni istumaan kivelle. Siinä istuskellessani kuuntelin ympäristön ääniä (”tuolla on isompi autotie, tuolla päiväkoti… tuosta suunnasta tulee ihmisiä…”) ja käytin vielä iPhonessa olevaa Blindsquare-ohjelmaa ja sen kompassia apunani. Paikallistin itseni ja löysin kotiin.

Ennen seuraaaavaa rullaluistelureissua taidan kulkea ainakin kerran kyseisen reitinpätkän ihan jalan.

*******

Blindsquare on sovellus, jota olen testaillut tässä vajaan kahden kuukauden ajan, jos nyt oikein muistan. Se perustuu Foursquareen, mutta sen käyttäjällä ei tarvitse olla Foursquare-tiliä. Blindsquare käyttää hyväkseen ihmisten foursquareen merkkaamia paikkoja. BS kertoo halutun säteen sisältä, mitä merkattuja paikkoja löytyy eri kategorioissa (kaupat ja palvelut, koulutus, taide ja viihde, ruoka ja juoma jne). Sillä voi laittaa jotain löytyneistä paikoista seurantaan niin, että se kertoo, missä suunnassa ja miten kaukana itsestä haettu paikka on. Kohteita voi etsiä suoraan kohteen nimelläkin, jolloin BS toimii vähän navigaattorin tavoin, vaikkei neuvokaan yhtä tarkkaan reittiä – vain summittaisen suunnan. Blindsquare hyödyntää suunnistuksessaan kompassia, mutta osaa myös kertoa käyttäjän oman sijainnin osoitteen ja lähimmän risteyksen.

Olen käyttänyt Blindsquarea vieraalla paikkakunnalla tietyn ruokapaikan etsimiseen ja apuna sellaisilla reiteillä, joita en ole kunnolla muistanut ja joissa olen tarvinnut pientä varmistusta siitä, millä tiellä olen ja mikä olikaan se risteys, josta piti kääntyä. Pari kertaa olen myös onnistuneesti selvittänyt eksyessäni sijaintini niin, että olen löytänyt kotiin. Sokkona on mukava tietää, mitä kaikkia paikkoja lähistöltä löytyy, ja siinä Blindsquare on hyvä apuväline.

Pian Blindsquare tulee yleiseen jakeluun App Storeen ja sitä voi siis käyttää iPhonen ja iPadin kanssa. Sovelluksesta voi olla hyötyä ihan näkevillekin, eli suosittelen kokeilemaan, jos vaan kiinnostaa.