Kätöset toimimaan

Viime viikonloppuna oli NKL:n nuorisotoimen järjestämä Ihan kädestä -viikonloppu, jonka aikana sai tehdä kaikkea jännää käsillään. Viikonlopun ideana oli kokeilla käsin tehtäviä asioita, joita ei välttämättä ole kotona saanut tehdä, kun aina tulee joku tekemään sen puolesta.

Lauantaina pöydän ääressä istui hyvin monta innokasta käsiparia, jotka halusivat oppia ompelemaan napin. Langan neulansilmään laittaminenoli ensimmäinen suuri haaste. Seuraava haaste monelle oli tajuta, millä tavalla sitä neulaa pitää pistellä kankaasta läpi, että napin saa ommeltua sille yhdelle puolelle. Ja tietysti napin reikien löytäminen aiheutti myös päänvaivaa monille. Ompelulankakin oli kuulemma liian ohutta ja sen kanssa oli vaikea toimia. Takuulla, jos se oli ensimmäinen kerta!

Toisen pöydän ympärille oli kokoontunut joukko sähköasentajia. Pyöriteltiin lamppuja kädestä toiseen ja mietittiin, mikä ero milläkin lampulla on. Energiansäästölamppu sai ulkomuodostaan tuomion "outo". Erikokoisille kannoille yritettiin keksiä hienoja nimityksiä, muttei ihan heti tullut mieleen joku E 16, vai mikä se oli. Ohjaaja/avustajapariskunnan vessasta oli tullut lamppu mukaan, johon me sitten niitä lamppuja vaihtelimme. Pöydältä löytyi myös sokeripala, johon piti toiseen päähän johdot asennella. Taidan olla synnynnäinen sähköasentaja, kun ei ehtinyt ohjaaja oikein mitään edes sanoa, kun minulla oli johdot jo sokeripalassa kiinni. Okei, kyllä se käski ruuvata...

Kolmas ohjaaja oli linnoittautunut pieneen keittiötilaan ja sen pöydän äärelle työkalujen kanssa. Ruuvailimme puulevyyn ruuvveja sekä käsin että ihan koneellisesti, naulasimme taulukoukkuja, joista varsin usein lähti koukku liitämään, kun vähän väärään kohtaan välillä vasaralla löi. Tutkimme erilaisia poranteriä ja erilaisia poria. Myöhemmin samaan puulevyyn pääsimme poraamaan pari reikääkin.

Myöhemmin päivällä eteemme ladottiin Ikean laatikoston osia ja tehtävänä oli kasata se. Olen melkein varma, että sen olisi saanut kasattua myös ilman ohjeita, sen verran yksinkertainen kapistus se oli. Tietysti ohjeet auttoivat ja kalusteruuvit, puutapit ja kaikki muutkin osaset löysivät omat paikkansa. Ohjaaja-raasu joutui purkamaan laatikoston, jotta toinenkin ryhmä pääsi kasaamaan sitä.

Millaista jälkeä tulee kauluspaidan silittämisestä, jos ei ole koskaan aikaisemmin silittänyt mitään -- ainakaan yksin? Minä olin käsityötunnilla jotain silitellyt (en tosin täysin yksin, kun kieltäydyin kunniasta, kuuma silitysrauta tuntui silloin pelottavalta jutulta), mutta kaverini ei ollut. Saimme käänneltyä kauluspaitaa riittävästi kun mietimme, mikä puoli siitä kauluksesta on nyt se nurja puoli, joka pitää ensin silittää... Lopputulos oli ainakin paljon sileämpi paita kuin se, josta lähdimme liikkeelle. Ei varmaan mikään maailman silein, etenkään hihoista. Enkä minä enää muista sitä hienoa nimeä "hihansuulle", siis sille osalle, jossa kauluspaidassa on ne hihan napit. Suomeksi se oli kalvosin, mutta se toinen sana... Ei muista.

Ehdimme lauantain aikana vielä tutustua hajulukkoon ja kehittää siitä upean soittimen. Hajulukkoon tutustumisemme tarkoitti käytännössä sitä, että purimme sen osiin ja kasasimme uudestaan. Keksimme yhdessä hajulukon toimintaperiaatteen ja selitimme sen ohjaajalle, joka ei tajunnut selitystämme. Hän kuitenkin selitti heti perään ihan saman asian, vähän toisin sanoin vain. Koska tutkimuksemme kohteena ollut hajulukko oli täysin irrallinen juttu (ei siis ollut kiinni lavuaarissa), siitä sai helposti soittimen: minä puhalsin putkeen ja kaveri laittoi sitä hajulukon pyöritettävää osaa, joka siitä puhdistaakin pitää, välillä kiinni ja auki. Puhalluksesta tullut ääni vaihteli siis korkeampana ja matalampana. Luovaa?

Osa porukasta harjoitteli lauantaina kravattisolmua, mutta minulla ja kaverillani sen harjoittelu sunnuntaille.

Saunaan kuitenkin pääsimme lauantai-iltana ja sen jälkeen oli vapaata toimintaa. Meidän huoneessa jatkui käsillä tekeminen, kun neuloimme mukaan ottamiamme neuletöitä. Minun piti muka muistaa, miten kantapää tehdään...

Sunnuntai alkoi rattoisasti sämpylän leipomisella. Ensin tietysti tehtiin se taikina. Vettä, hiivaa, suolaa, siirappia, öljyä, grahamjauhoja ja vehnäjauhoja. Määriä en enää muista, paitsi että vettä tuli 2 1/4 desilitraa. Taikina jätettiin kohoilemaan keskenään.

Kravattisolmua oli pakko päästä harjoittelemaan. Yltä, alta, yltä, leuan alta ja edellisen ylimenneen alta... Niin tulee yksinkertainen solmu. Esittelin myös oman tapani tehdä yksinkertaisen solmun -- ei lähellekään oikeaoppinen, mutta täysin samannäköinen solmu siitä syntyy. Tuplasolmu olikin sitten haastavampi. Ei sen tekeminen vaikeaa ole, mutta jos siitä haluaa saada siistin... Yksikään viime viikonloppuna tekemistäni tuplasolmuista ei ollut siisti. Äsken kuitenkin oli pakko kokeilla omalla kravatillani (kyllä, omistan sellaisen) ja se oli jo paljon siistimpi. Yltä, alta, oikea poski, yltä, vasen poski, koko paketin alta ja yltä, leuanalta ja viimeisen ylimenneen alta. Sillä tavalla se syntyy. Helppo nakki.

Sunnuntaina räpläsimme myös automaattisulaketta. Onnistuin jotenkin jumittamaan koko sulakkeen: iso nappi jäi alas, eikä enää noussut, vaikka pikkunappia paineli kkuinka. Hmm...

"Tiedättekö te, millaisia lamppuja käytätte huoneessanne?"
"Mä ainakin käytän kattolamppua."

Meitä vielä valaistiin eri sähkölaitteiden energiankulutusmäärillä. En muista enää yhtään muuta kuin sen, että aina valmis kiuas on edullisempi kuin sellainen "ladattava" kiuas (en nyt keksi, miten sitä kuvaisi), jos käy vähintään kahdesti viikossa saunassa. Jännä juttu.

Sitten niitä sämpylöitä leipomaan. Leivontakaverini ei meinannut uskoa, että niistä sämpylöistä voi tehdä pallon ja silti niistä tulee "sämpylän muotoisia". Hän sanoi aina muotoilleensa siitä pöydällä valmiiksi sellaisen sämpylän mallisen. Niin, toimiihan se silläkin tavalla. Olisi kylä aika jännä, jos taikinasta tehdyt pallot paistuisivat palloina, eivätkä lässähtäisi sämpylän mallisiksi. Hyviä sämpylöitä tuli, vaikka itse sanonkin. Siirappi ei maistunut siellä juuri yhtään.

Antoisa viikonloppu, jälleen kerran. Hauskaa oli ja minullekin tuli uusia asioita vastaan, vaikken sinne mennessä ollut siitä ihan niin varma. Tai joo, en tiennyt kunnolla, miten hajulukko toimii ja tiesin, että sitä siellä katsellaan.

Taikaa, taikaa

Pääsiäisenä Kouvola oli taas taikaa täynnä, kun sinne oli kokoontunut yli 200 taikuria/alan harrastajaa Taikapäivien merkeissä. Minäkin siellä siis pyörin.

Luentoja, esityksiä ja kilpailuja. Mahtavia ulkomaisia vieraita ja mahtavaa osaamista kotimaisilta taikureilta. Oli taas huippua koko kolme päivää.

Jotenkin en edes osaa muotoilla viikonloppua sanoiksi. Kokemus ei ollut niin tajuntaa räjäyttävä kuin edelliset Taikapäivät, mutta todella mahtavaa oli. Hämmästytin itseäni jopa ymmärtämällä välillä englanninkielisistä luennoista jotain ilman tulkkausta. Se on jo paljon.

Tein viime kesän leirillä itselleni festarikassin, jossa on piirrettynä mm. jokaisesta maasta ässä. Minun piti ottaa kassi jo viime Taikapäiville mukaan, mutta unohdin sen. Nyt se oli mukana, kuten myös kangastussi. Keräilin ulkomaisilta vierailta nimikirjoituksia kassiini. Kaikkien nimmareita siellä ei ole, mutta Jeff Hobson, Aldo ja Rachel Colombini, John Archer ja Kevin James sieltä pitäisi löytyä, vaikka minulla olikin tästä erimielisyyksiä pikkuveljeni kanssa, joka ei ilmeisesti osaa laskea viiteen. Kevin Jamesilta sain myös pari valokuvaa ja Columbinit antoivat minulle ja kaverinani pyörineelle Sinille (taikuri hänkin) ruusut.

Hämmästytän ihmisiä ilmiselvästi jo pelkästään olemassaolollani. "Sokea taikuri - herran jestas - ja se on vielä nainen!" Helppo homma, kun ei tarvitse tehdä mitään sen eteen, että ihmiset ovat kanssani jo hämillään. Ehkei tämä kuitenkaan toimi ihan näin.

Taikominen on kyllä huippu kiva juttu. Ja taikurit ovat hulluja, alan olla siitä vähitelllen hyvin vakuuuttunut. Jeff Hobson sai ainakin heti kättelyssä sen tittelin.

Upeaa minusta oli, miten muutamat tulivat oma-aloitteisesti juttelemaan kanssani ja halusivat testata joitain temppuja, voiko niitä näyttää sokolle. Sain myös tekniikkaopetusta (muiltakin kuin Siréniltä) ja oli hienoa, miten ihmiset tajusivat oikeasti sen kädestä pitäen -näyttämisen merkityksen. Sain sitäpaitsi vasta viime viikonloppuna tietää, mitä sen kasinosekoituksen (=sekoitus, jonka kaikki aina tekevät - ainakin pokerin pelaajat) lopussa tehdään. Siis sen, kuinka kortit saadaan siististi takaisin pakaksi. Olen aikaisemmin vaan kaukaa himiöinyt sitä hienoa ääntä, joka siitä kuuluu, kun homman tekee kunnolla. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten korttipakasta saa sellaisen äänen aikaan. Nyt minäkin osaan sen - melkein joka kerta.

Nyt se on ohi

Pimé café -projekti, nääs. Loppuraportti on viimeisiä silauksia vaille valmis.

Eilinen kahvila oli suorastaan yleisömenestys. Kuuden tunnin aikana 135 asiakasta. Suomipopin toimittaja ei sitten tullutkaan käymään, vaikka kuinka lupasi keskiviikkona tulevansa. Ellei hänkin sitten osunut siihen välliin, kun minä olin tauolla.

Oli kiva lukea ihmisten jättämiä kommentteja ja terveisiä. Hienointa minusta oli se, kuinka porukka oli - mahdollisesti tietämättään - kuitenkin tavoittaneet tavallaan sen näkövammaisuuden suurimman ongelman, syvimmän olemuksen. Monet olivat nimittäin kirjoittaneet siitä, miten vieraan tilan hahmottaminen oli niin vaikeaa ja että oli pakko olla riippuvainen muista ihmisistä. Sitähän se on, koko ajan.

Aina vieraaseen tilaan mennessä on hyvin "turvaton" olo. Silloin on todellakin vain toisten ihmisten varassa, ellei ole jotain muuta kiintopistettä liikkumiselleen. Esimerkiksi siis tuntemattomalla katuosuudella pystyy liikkumaan jonkin verran, kun kuitenkin kepin kanssa voi seurata kadun reunaa. Mutta sisätiloissa homma on ihan eri, kun ei tiedä huonekalujen paikkoja tai mitään sellaista. Itse vieraassa paikassa voi liikkua, jos joku antaa sanallisia neuvoja. Eli silloinkin on toisten ihmisten varassa.

Kahvilaprojekti oli monin tavoin varsin antoisa ja opettavainen. Antoisa se oli varmasti kaikille asiakkaille, mutta kyllä minäkin tunnen saaaneeni tästä paljon. Paljon luottamusta siihen, että on ne näkevätkin ihan samanlaisia ihmisiä kuin minä. ;) Eikä ihmisten asenteet ole ihan niin pielessä, mitä sitä usein tulee itse kuviteltua. Uskon myös nyt omalta osaltani ymmärtäväni tavallaan paremmin niitä apuaan tuputtavia ihmisiä, kun pääsin kerrankin olemaan itse siinä auttajan ja opastajan roolissa. Oli hienoa päästä keikauttamaan roolit edes muutaman tunnin ajaksi päälaelleen.

Kiitokset kaikille, jotka kahviloissamme vieraili. Oli mukavia juttutuokioita ja ihanan erilaisia ihmisiä. Tätä tahdon lisää.

Itsenäistä elämää

Minulla on hyppytunti. Luulin (tiesin), että yhdellä kaverillani on myös hyppytunti, mutta olinkin unohtanut, että se törkimys on Rukalla laskettelemassa. Täytyi siis viihdyttää itse itseäni...

Päätin jo aikaisemmin, että käyn tänään yksin kaupassa. Viidennen linjan Siwa on kätevässä paikassa lähellä koulua ja sinnehän nyt osaankin hyvin. Etenkin nyt, kun ei ollutkaan hyppytuntia viettävää kaveria, oli pakko menne yksin (avustaja lähti aikaisemmin viikonlopun viettoon). Niinpä minä sitten lähdin kävelemään Viidennelle linjalle.

Sillä tiellä on liikaa koloja kadussa. Pelästyin niitä, vaikka odotinkin niitä ja oikeastaan etsin niitä keppini kanssa. Pelovtavia aukkoja... Joihin en pudonnut. Siwa löytyi hyvin, vaikka meinasinkin saada ulko-oven päähäni, kun toinen tuli sieltä ulos, ja vaikken meinannutkaan saada sisäpuolella ovea auki, kun se oli vähän tiukka. Siwassa sitten kassaneiti sanoi heti, että pyytää toisen työntekijän kanssani sinne myymälän puolelle. Siistiä!

Sain suklaani ostettua, eikä minulla sitten muuta asiaa sinne ollutkaan. Yllättävän helppoa. Ei edes pelottanut. Tätäkö minä olen jännittänyt ja hermoillut yli puoli vuotta?

Tuo Siwa oli sinänsä helppo paikka aloittaa tämä itsenäisesti kaupassa käynti (ei se ehkä teidän kaikkien mielestä ole itsenäistä, että pyörin siellä myyjän kanssa, mutta minusta se on), koska siinä käy muitakin sokkoja ja he ovat tottuneet palvelemaan näkövammaisia. Sitäpaitsi lt-tunnilla tuli myös juteltua sen yhden myyjän kanssa jo aika paljon siitä, että saatan ilmestyä sinne itsekseni. Oli siis vähän niin kuin tutut myyjätkin. Kun sitten taas Tuusulassa Alepassa, johon kyllä myös osaan hyvin reitin, ei - tietääkseni - käy näkkäreitä, enkä uskalla sitten mennä yhtäkkiä kysymään, että voiko joku auttaa minua. Ehkä minä tämän jälkeen vielä joskus uskallan.

Pääsen tänään myös testaamaan jo heti käytännössä, kuinka hyvin osaan liikkua siellä Pasilan asemalla. Tamperelainen kaverini, joka ei oikein Helsinkiä hallitse, on tulossa luokseni yöksi, koska haluaa kokea myös pimeän kahvilan (mainos: huomenna on tämän kevään viimeinen Pimé café Iiriksessä). Minun on siis mentävä kaveria vastaan asemalle. Saas nähdä, kuinka hyvin ehdin puolessa tunnissa koululta sinne.

Sen kaverin tulon takia minun sitä suklaatakin piti ostaa, osittain. Alkuperäinen syy oli se, että minulla on (oli) 5 euron seteli ja pitäisi saada ostettua limuautomaatista Muumilimsaa, joten piti saada seteliä rikottua. Mutta sitten, koska kaverini on kauhea suklaa-addikti, päätin ostaa suklaata ja lopuilla rahoilla - ja pienillä helyilläni - ne Muumilimsat. Suklaa tuli ostettua, mutta enhän minä tiedä, mikä painike tuosta limuautomaatista on Muumia... Eikä täällä ole ketään, jolta voisin pyytää pua. Ainakaan vielä.

Minun oli pakko palkita itseni tuosta itsenäisestä kauppareissusta, joten päätin jättää parin kaverin synttärilahjat pienemmälle arvolle (Muumilimsat olisivat siis menossa kavereileni) ja ostaa automaatista itselleni limsan. Menin automaatille ja tajusin, etten oikeasti voi tietää, mikä niistä on mikäkin. Jos nappulat olisivat olleet kätevästi kaikki allekain, olisin voinut siitä vähän päätellä, missä järjestyksessä niitä on minulle luettu. Mutta eiväthän ne tietenkään olleet, kaikki ainakaan. Loistavan päättelykykyni ansiosta päättelin kuitenkin, että ensimmäinen vasemmalla on Koka-kola, koska sen kaikki ovat aina sanoneet ensimmäisenä. Tul isiis ostettua itselleni Kokis, eikä edes sokkona! Sitä Muumilimsaa en kuitenkaan lähde tästä ihan arvaamaan... Joten sori kaverit, ette saa.

Itseni palkitseminen meni ehkä vähän liialliseksi, kun tuosta suklaalevystäkin on mennyt jo puolet, vaikka se pitikin alunperin säästää iltaan... No hups.

*******

Viikko Taikapäiviin!

*******

Edit sunnuntaina:

Lähdin perjantaina viimeisen tunnin jälkeen lähes juosten ratikkapysäkille, että varmasti ehtisin Pasilaan vastaan kaverini junaa. Edestäni ehti juuri mennä ratikka, jolla olisin päässyt, joten piti odotella vähän pidempään. Ratikka tuli ja pyysin kuljettajaa kertomaan, kun ollaan Pasilan aseman kohdalla.

Istuskelin rauhassa, seurailin muita matkustajia ja mietin, kuinka kauan seiska ratikalla kestää koulultamme Pasilaan. Luotin siihen, että kyllä se kuski muistaa sanoa. Viimein minun oli kuitenkin pakko mennä kysymään, missä me menemme.

"ai, hups! Mä unohdin, että sut piti jättää siinä. Jos me nyt... Mitäm ä sun kanssa oikeen teen? Jos sä jäät seuraavalla Pasilan lenkillä?"

Näin tehtiin. Pääsin ajamaan ratikalla koko lenkin ympäri (50 minuuttia, mikäli katsoi oikein) ja istuin yhteensä jonkun tunti kymmenen minuuttia ratikassa. Sai kaveri vähän Pasilassa odotella.

Positiivista tässä oli se, ettei minulla itselläni ollut kiire junaan. Jos olisi ollut, homma olisi mennytkin jo aika vaikeaksi. Olisinkohan saanut HKL:n korvaamaan junalippuni? Pysäkkikuulutukset ratikoissa olisivat ihan kivat, niin ei tarvitsisi aina miettiä, muistaako se kuljettaja nyt jättää minut tuossa vai ei. Ja niin, osasin liikkua Pasilan asemalla ihan hyvin.

Maailmanvalloitus lähtee Kalliosta - liikkumistaidontunti osa 7

Minä käytin koeviikon vapaapäivät hyväksi ja opettelin taas vähän lisää reittejä.

Tutustuimme yleisesti vähän lisää Kallion ympäristöön ("Tästä Teemu käveli viime Kotikatu-jaksossa ohi. Tässä on kotikadun se VB... Ja tällä pelastuslaitoksella Teemu on töissä.") ja tarkemmin opettelimme reittiä Viidennenlinjan Siwaan ja yhteen kahvilaan, jossa on tullut istuttua kavereiden kanssa jos jonkin kerran.

Karhupuiston ratikka- ja bussipysäkit on nekin nyt hallussa, joten ysi ratikan ja 51 bussin reittien varrella asuvat kaverit: varokaa, minä tulen käymään!

Mäessä olevat kadut ovat jotenkin pelottavia, kun siellä saattaa olla niitä portaita yllättävästi katutasosta alempanakin. Jänniä koloja kadussa, joita minä aina pelästyn, vaikka osaankin odottaa niitä. Niin, ja se Karhupuiston kulmalla oleva risteys... Liikaa autoja liian moneen suuntaan.

Olen ihan täysin sitä mieltä, että valloitan vähitellen koko maailman. Se lähtee tästä Kallio-tuntemuksesta, mutta kyllä kohta koko Helsinki on minun (ja koska Helsinki yrittää levitä lähiyjmpäristöön, saan minäkin siinä samalla lisää omaisuutta!).

Toinen harjoittelun kohde oli Pasilan juna-asema. Vinkeä paikka, sanoisin. Hyvin yksinkertainen, oikeastaan. Nyt ei tarvitse enää pyytää ihmisiä heittämään minua junalle, mikä on aika positiivista. Alkaa vähitellen tuntua siltä, että voisin olla itsenäinen (itsepäinen) ihminen.

Pasilan asemalla kaikki laiturialueet on jotenkin niin samanlaiset. Kaikki kulmat on myös aina 90 asteen kulmia, eikä sieltä löydy muutenkaan mitään kovin ihmeellisiä juttuja. Hyvin neliskanttista meininkiä, mikä on aika helppo hahmottaa.

Melkein harmittaa, ettei Helsinkiä ole rakennettu viivottimen kanssa neliönmuotoisiksi kortteleiksi. Sellainen kaupunkirakenne olisi ainakin sokkona helpompi käsittää. Nyt niitä teitä menee ihan sikin sokin vähän joka suuntaan, ja minun pääni sisällä oleva kartta on ihan hukassa ja sekaisin, kun en tarkkaan tiedä, mihin mikäkin katu menee. Toisaalta kyllä ruudukkokaupunki on aika tylsä juttu. Sellainen olisi vain helpompi tajuta. Se olisi vähän niin kuin koordinaatisto. Näin pitkän matikan lukijana - erityisesti - on tuo koordinaatisto tullut aika tutuksi.

Näyttelemisen vaikeus

Näyttämöilmaisun toisella kurssilla työstetään aina valmista tekstiä, kun ensimmäinen kurssi keskittyy lähinnä itseilmaisun parantamiseen, improvisaatioon ja sellaiseen. Meidän kurssillamme saimme valita tekstit täysin itse. Oli tarkoitus tehdä pareittain dialogikohtauksia, mutta minä olin pois sen tunnin, jolla parijaot tehtiin. Koska yksi kurssille ilmoittautunut ihminen ei ikinä tunneille ilmestynyt, meitä oli pariton määrä ja minulle napsahti monologi-kohtaus.

Sain etsiä sitä monologiani kauan. Näytelmätekstejä ei ole niin helposti netissä saatavilla, kukaan ei lähtenyt kanssani etsimään niitä paikallisesta kirjastosta ja Celiasta lainatessa pitää odottaa pari päivää, että kirjat tulevat postitse. Onneksi meillä on ihana *THP-verkko, jonka kautta näkkärinä saa elektronisia kirjoja parilla klikkauksella. Onneksi myös THP:llä oli muutamia näytelmiä.

Pitkän jahkailun ja monologikohtausten vertailun jälkeen päädyin Heli Laaksosen näytelmään Lukkosulaa ja lumpeenkukkia. Koko teksti turuksi, mikä minua aluksi hieman pelotti... Lopulta tyydyin siihen, että muuten puhun sitä kieltä, mitä nyt itseltäni suusta sattuu tulemaan (sinne livahti kyllä vähän vahingossa enemmän turkuun vivahtavia sanoja) ja vaan yhden puhelun vedän oikeasti turuksi. Niin sen jopa oppikin.

Pahoittelut Heli Laaksoselle, mutta alkuperäistekstiä ja tilannetta hiukan siis muuteltiin omaa tarkoitustani varten. Tekstin mukaan kaikki tapahtuu lupsakkaiden kaksosveljien sekatavarakaupassa, mutta minun kohtaukseni oli näytelmästä niin irrotettu tapaus kun vaan ikinä voi olla. Kaksi nuorta naista istui kahvilassa ja toinen tilitti ystävälleen rakkaussuhdettaan naimisissa olevaan mieheen.

Monologin esittäminen oli tajuttoman pelottavaa. Onneksi sain siihen sen toisen, jolle asiaani tilitän, enkä siis joutunut ihan itsekseni lavalla olemaan. Se helpotti hommaa hiukan. Silti panikoin koko esittämistä ihan tajuttomasti. Aikaisemmin olen oikeasti näytellyt vain Molièren Luulosairaassa luulosairaan, Arganin, tytärtä Louisonea, joka oli paljon fyysisempi hahmo kuin kahvilan pöydän ääressä istuva nuori nainen. Olen siis tottunut enemmän fyysiseen tekemiseen, jolloin siitä liikkumisesta ja fyysisyydestä saa apua tunteiden ilmaisuun. Pelkkä istuminen ei minulle ihan riittänyt... Mutta kai se sitten loppujen lopuksi ihan hyvin meni.

Tänään me siis esitimme kohtauksemme. Sain kivaa palautetta ihmisiltä, vaikka olenkin edelleen tosi epävarma siitä, miltä se näytti ja kuinka se oikeasti meni. Jotenkin minua vaan mietityttää koko ajan, että miltä oikeasti lavalla olemiseni näytti, oliko ilmeet, eleet ja katseen suunnat yhtään normaalin näköisiä... Kukaan ei sanonut niistä mitään, joten voisin vetää johtopäätöksen, että ihan suhteellisen normilta näytti. Toisaalta automaattisesti päättelen siitä ennemmin sen, ettei kukaan uskaltanut sanoa sellaisista asioista, jotka selvästi johtuvat sokeudestani. En itsekään sitten viitsinyt ruveta siinä koko ryhmän edessä anelemaan, että hei, sanokaa nyt jotain ihan tuosta minun olemisestani ylipäänsä. Voin varmaan opettajalle palautekeskustelussa asiasta mainita.

Näkövammaisteatterissa meille annettiin automaattisesti palautetta myös ihan siitä perus olemisesta, katseen suuntia, ilmeitä ja eleitä myöten. Nyt, kun en ole saanut siitä mitään suullista palautetta, on olo niiden suhteen todella epävarma. Miltä minä näytän lavalla? Olenko ihan kuin joku sokkopökkelö, joka katselee hassuihin paikkoihin ja jonka ilmeet näyttävät oudoilta? Elehdinkö normaalisti, vai liian vähän vai liian voimakkaasti? Mitä minä teen? Hankalaa. Tiedän, ettei sokkona voi oikeasti näyttää näkevältä ihan täysin, sen olen jo melkein sisäistänyt. En minä silti haluaisi olla oudon näköinen lavalla sen takia, että katselen väärään suuntaan tai eleeni eivät näytä yhtään normaaleilta. Varmaan niistä huomautetaan, jos niissä on jotain vikaa. Minusta vaan olisi kiva kuulla jo silloin, kun ne ovat hyvin. En ole ikinä nähnyt ihmisten ilmeitä normaalissa kanssakäymisessä, eleetkin on jääneet vähän vähemmälle. Joka tapauksessa en ole niitä viiteen vuoteen nähnyt lainkaan, joten kaikki on muistikuvien, kirjojen ja verbaalisten selitysten varassa.

Jossain kohti päätäni on varmaan vikaa, kun kuvittelen usein kehujen johtuvan vain jostain säälisympatiasta sitä kohtaan, että olen sokea ja teen silti asioita. Jenni-Juulia taisi kutsua sitä kiltteysrasismiksi.

*THP: (tiedonhallintapalvelu) paikka, jonka asiakkaina olevat näkövammaiset saavat sanomalehtiä, aikakauslehtiä, Celian kirjoja ja asiakkaiden itsensä skannaamia kirjoja kätevästi elektronisessa muodossa. Tekijänoikeuslaki, 17. pykälä, I like you.

*******

Kolme viikkoa Taikapäiviin... Mainittakoon, että Markku Purho KY antaa minulle avustajan kongressikortin ilmaiseksi. Esimerkillistä toimintaa! Jostain syystä minä olen monessa paikassa se 'ensimmäinen sokko', jonka kanssa näitä toimintamuotoja mietitään.

Harrastusmeininkiä

Ensin on mainittava, että reputin viime jaksossa englannin (en muista, mainitsinko sitä täällä) ja tänään oli sitten uusintakoe. Nyt voisin jopa melkein kuvitella pääseväni läpi. Vastauspaperiin jäi ainakin paljon vähemmän tyhjiä kohtia kuin viimeksi. Ehkä se tästä vielä.

*******

Minun on pitänyt varmaan sata kertaa esitellä täällä niitä neulomiani villasukkia. Tein niitä puolitoista viikkoa ja sain jopa langat hiihtolomalla pääteltyä. Villasukkien valmistumisen jälkeen tein itselleni lapaset. Nekin tulivat valmiiksi jo kaksi viikkoa sitten, toisessa lapasessa meni päivä, toisessa joku pari, kun piti välillä olla koulussakin, valitettavasti. Okei, kyllä minä käytin yhden filosofiantunninkin neulomiseen.



Kuvassa pitäisi näkyä kivasti sekä villasukat (toinen lila vihreillä raidoilla, toinen vihreä liloilla raidoilla) että pikkulettini, jotka väsäsin vajaa pari viikkoa sitten samalla, kun kuuntelin hirveää läjää näytelmätekstejä. Koulussa ihmiset sanoivat minua pikkulettien ja tuon asun (vihreää fleegeä oleva tunikamainen hupparisysteemi, jossa pitkä "haltiahuppu") takia metsähaltiaksi.



Tässä sitten ovat lapaset. Samoista langoista tehty kuin villasukat. Ranneosa vihreä kahdella ohuella lilalla raidalla, kämmenosa lila vihreällä sahalaitaisella langalla. Äitini pääsi oikein valokuvamalliksi tätä kuvaa varten.

Esimerkiksi äitini ihmetteli, kuinka osasin tehdä lapasiin tuollaista kuviota, vaikken näe niitä lankoja. Hän ei kuulemma olisi osannut, jos pitää kuvio pitää vaan päässä. Ihan helppoahan se oli... Aina välillä piti vaan tarkistaa, kumpaan lankakerään se lanka milloinkin meni. Joo, okei, kyllä se takkuili välillä tosi paljon, mutta sain kuvion kuitenkin tehtyä ja se oli aika hienoa. Minulta on myös pari tässä kysynyt, voinko opettaa heitäkin neulomaan, hih. En minäkään ollut vielä vuosi tai pari sitten mikään hyvä neuloja. Yläasteellakin meni pari kuukautta, että sain villasukat valmiiksi ja silloin tuli toisesta sukasta pienempi kuin toisesta, kun en jaksanut keskittyä siihen niin kauaa.

*******

Kuukauden päästä on Kouvolassa Taikapäivät (koko pääsiäinen taikureita, jeah!) ja olen taas vaihteesta ihan fiiliksissä kaikesta, mihin saattaa tietysti vaikuttaa sekin, että pääsin eroon englannin opiskelusta. Joka tapauksessa odotan Taikapäiviä jo ihan 'kybällä'.

Ostin maanantaina itselleni salkun, johon voin taikavermeeni sijoittaa. Se on hieno sininen lukollinen työkalusalkku. Opin jopa käyttämään sitä lukkoa, kun päivän verran sitä pohdin. Salkkuni tulee kyllä kokemaan tässä vielä paljon tuunausta.

Ihan melkein käskystä pitää mainita (ei minua oikeasti mitenkään käsketty ;) ), kuinka mahtipalvelua sainkaan tällä viikolla Markku Purho KY:ltä. Heilläkään siellä ei ole ollut kokemusta sokkoasiakkaista ennen minua. Tähän asti on jo ollut todella upeaa, että sain viime Taikapäiville oppaani halvemmalla ja että olen saanut Jokerista sähköisen version. Tällä viikolla sain Jokerin sähköisen version jo ennen, kuin sitä on edes paperiversion tilaajille lähetettykään. Eli, olen tällä kertaa Suomen ensimmäinen, joka sai vuoden -09 toisen Jokerin itselleen!

Olen koko alkuvuoden miettinyt, uskaltautuisinko sunnuntaisin tapaamaan Helsingissä muita taikuri-ihmisiä. En ole vielä uskaltanut, mutta ehkä tässä vielä... Ei, kun kyllä, minä vielä uskallan mennä sinne. Eivät ne niin pelottavia ole.


---
Villasukkakuva: Lotta


Edit: Sain kuulla, ettei tämän merkinnän kuvat näy normaalisti. Saattepahan tekin uusia kokemuksia netinkäytöstä: se on ihan normaalia, että tietää sivulla olevan kuvia, mutta niiden sisältö jää hämärän peittoon. Minä olen sentään ainakin yrittänyt selittää kuvien sisältöäkin.

Ei vaisinkaan. En tiedä, mikä niissä mättää, koska kuvien html-koodit näkyvät (minusta ainakin) ihan normaalisti ja muutenkin ne puheohjelmilla on ihan normeja. Kuulemma kuvattomia kuvia klikkailemalla saa ne näkymään. Jos ei sekään auta, voin yrittää tehdä asialle jotain, jos osaan.

Pimé café - asiakaspalvelua pimeässä

Tänä keväänä järjestetään EU:n Youth in Action -rahoituksella neljä Pimé caféa kolmessa eri kaupungissa. Eilen oli ensimmäinen kahvila, Helsingissä.

Pimé café on täysin pimeässä toimiva kahvila, jossa näkövammaiset nuoret toimivat tarjoilijoina. Sen tarkoituksena on antaa näkevälle "valtaväestölle" kokemus sokeana elämisestä. Okei, muutama kymmenen minuuttia ei anna kovin monipuolista kuvaa sokean arjesta, mutta siinä saa jo kokemuksen siitä, kuinka oikeasti tarvitsee toisen ihmisen apua vieraassa paikassa. Pimé café on myös oiva tilaisuus kysellä kaikkia mieleen pälkähtäviä kysymyksiä suoraan näkkäreiltä itseltään.

Joskus seitsemän vuotta sitten - luulisin - oli Heurekassa Dialogi pimeässä -näyttely, jonka lopussa oli myös pimeä kahvila. Se oli minulle itselleni edellinen kerta, kun olin tuollaisessa jutussa ollut. Silloin näin vielä. Minua jännitti etukäteen todella paljon se, kuinka osaan toimia oikeasti pimeässä (typerää, sillä en huomaa eroa täysin pilkkopimeän tai valoisan tilan välillä) ja kuinka osaan opastaa ja tarjoilla ihmisille pullat ja kahvit.

Ensimmäistä asiakasjoukkoa opastaessani ja auttaessani jännittikin ihan pirusti. En ollut vielä täysin varma, missä kohtaa tilassa on mikäkin pöytä ja mistä löydän pöydältä termarit, joissa juomat oli. Saati sitten, että olisin osannut käyttää niitä termareita. Kuitenkin jo parin avustamani asiakasporukan jälkeen homma alkoi sujua hyvin ja minulla oli oikeasti hauskaa. Kotitaloustunneilla skippasin aina kaikki tarjoilutehtävät, mutta kyllä se silti edes jotenkin sujui. Okei, ehkä tuo oli vähän eri asia kuitenkin, kun otin pullan korista ja annoin sen ihmisille käteen. Nyt vasta tajusin unohtaneeni aina servettien antamisen... Öh, kukaan ei pyytänyt servettiä.

Ihmisten kommentit pimeästä tilasta olivat ihan mielenkiintoisia, kuten kysymyksetkin. Kuitenkin minusta kaikki siellä suhtautuivat hommaan tosi kivasti ja rennosti. Oi, kun kommunikaatio ihmisten välillä olisi muulloinkin noin rentoa! Ei pelkästään se, että he pitivät pilkkopimeässä meitä tarjoilijoita, jotka olimme siis kaikki enemmän tai vähemmän näkövammaisia, aivan normaaleina nuorina, vaan ihmiset saattoivat myös jutella spontaanisti muiden pöydässä istuvien kanssa, vaikka he eivät välttämättä tunteneetkaan toisiaan yhtään.

Tuollainen palveluammatti on vähän harvinaisempi näkövammaiselle, joten oli oikeasti siisti kokemus. Pääsen vielä kahteen caféen tarjoilemaan.

Jostain syystä liikun pimeässä tilassa, jossa siis kukaan muukaan ei näe mitään, paljon rennommin kuin silloin, kun tiedän jonkun näkevän. Sama on oikeastaan myös silloin, jos olen pelkässä näkkäriporukassa - en jännitä liikkumistani yhtään niin paljoa, kuin näkevien seurassa. Toisaalta myös tiedän, että larpatessani näkevää, liikkumiseni on vapaampaa ja rennompaa. Sama vaikutus -- pienemmässä mittakaavassa tosin -- on myös sillä, että otan kengät pois ja pyörin sukkasillani.

´Loput Pimé cafét järjestetään Jyväskylässä, Oulussa ja vielä uudestaan helsingissä. Kannattaa mennä/tulla käymään, jos suinkaan pääsee. Minut voi bongata pimeilemästä Oulussa ja Helsingissä.

Jyväskylä: 24.3, Tanssisali Lutakko / Kahvila Lutakko (1. krs. sisäänkäynti kadun puolelta, os. Schaumanninkatu 3), klo. 14.00-19.00
Oulu: 28.3, Kumppanuustalo (os. Isokatu 47), klo. 10.00-16.00
Helsinki: 4.4, Itäkeskus, Iiris (Marjaniementie 74), klo. 10.00-16.00

Tervetuloa.

Lukio-opiskelun vaikeus

Meidän pitää perjantaihin mennessä tehdä ensivuodelle alustavat kurssivalinnat. Koulun nettisivuille tuli ensivuoden kurssitarjotin vasta tänään, joten en päässyt valintojani tarkemmin aikaisemmin miettimään. Tosin ne eivät hirveästi muuttuneet kurssitarjottimenkaan kanssa siitä alkuperäisestä.

Suositeltava kurssimäärä vuodelle olisi noin 30-34 kurssia, muistaakseni. Tämän hetkisessä suunnitelmassani minulla olisi ensivuonna 38 kurssia. Tiedän, että se on liikaa. En vain keksi enää, mistä voisin karsia.

Aion kirjoittaa äidinkielen, englannin (lyhyenä), matematiikan (pitkänä), psykologian, historian ja yhteiskuntaopin. Filosofiakin olisi kiva kirjoittaa, mutta valitettavasti psykologia, historia ja filosofia ovat samana päivänä, joten ne pitäisi hajauttaa kolmeen kirjoituskertaan, eikä minulla siihen ole varaa kolmivuotisella opiskelulla. En saa minkään kursseja täyteen kakkosvuoden kevääseen mennessä, joten filosofiasta oli pakko luopua. Haluan silti opiskella sitä filosofiaa kaiken mahdollisen määrän. Näiden lisäksi on reaaliaineiden pakolliset kurssit ja ne kaikki taideaineiden kurssit, joita minä haluaisin käydä. Niitä on vaan yksinkertaisesti LIIKAA.

Haluan opiskella kirjallista ilmaisua, näyttämöilmaisua, puheilmaisua, mediaa ja teatterioppia, ainakin. Sen lisäksi haluan osallistua näyttiksen proggikseen ja median ja kirjallisen ilmaisun yhteiseen proggikseen. Kuvaamataidonopettaja sai minut myös oikeasti innostumaan siitä kuvisdiplomista, joten sitä varten pitäisi käydä yhteensä neljä kuviksen ja lavastuksen kurssia pohjalle. Tanssistakin olisi kiva käydä akrobatiakurssi, jos sen voisi käydä ilman tanssi ykköstä. Ja ai niin, ensivuonna on vanhojentanssitkin. Siitä tulee vielä yksi kurssi lisää (39).

Jotta saisin oikeasti opiskeltua sen kaiken, mitä haluan, kolme vuotta ei riitä mitenkään. En ymmärrä, miten ne tulevat toimeen, jolla on vielä joku kolmas vieras kieli tai pitkää kemiaa ja fysiikkaa. En haluaisi jättää yhtään pakollista kurssia käymättä, vaikka erityislukiossa meillä on oikeus vähentää reaaliaineiden pakollisia kursseja. Tämä alkaa uhkaavasti vaikuttaa siltä, että lukio-opiskeluni venyy nelivuotiseksi.

Tiedän, että jotain noista kursseista voi varmasti jättää vielä kolmannelle vuodelle. Jos minä niitä sinne siirtelen, sinne siirtyy lähinnä taideaineita, enkä varmaan sitten kolmantena vuonna teekään koulussa enää mitään muuta kuin lasken vähän matikkaa, käyn parilla kielten kurssilla, mahdollisesti vielä niiden aineiden kursseja, joita kirjoitan ja sitten olisikin pelkkää taidehörhöilyä. Kuulostaa ihan kivalta niinkin, mutta... Minä tahdon sitä kaikkea jo nyt! Onneksi torstaina on opoaika, niin pääsen tilittämään sinne tätä suurta ongelmaani. En haluaisi olla lukiossa neljää vuotta, koska haluaisin jo jatko-opiskelemaan. Silti haluaisin opiskella lukiossakin kaikkea... Tämä yhtälö ei oikein toimi. On raskasta olla kiinnostunut melkein kaikesta.

Kaiken tämän ensivuoden kurssisotkun lisäksi tuli vielä enkun kakkoskurssin uusiminen. Eipä tässä siis muuta kuin armotonta sanaston opiskelua ensiviikon torstaiksi.

Kulttuuria vatsan täydeltä

Oikeastaan ei ihan niinkään. Sitä voisi saada vielä vähän lisää.

Eilen kävimme kuvistunnilla Kiasmassa. Oppaamme toi minulle heti kivat valkoiset puuvillahansikkaat, joilla sain hiplailla muutamia töitä. Kuitenkin Kiasman pikakierroksellamme ei paljoa kosketeltavia töitä ollut.

Vaikka melkein kaikkien töiden ollessa maalauksia ja valokuvia kosketeltavia töitä oli vähän, sain silti mielestäni suhteellisen hyvän kuvan töistä avustajan ja oppaan kuvaillessa. Tuli hirveä houkutus päästä Kiasmaan vähän paremmin ajan kanssa ja päästä hipla ilemaan niitäkin koskeltavissa olevia töitä, joita en nyt päässyt kokeilemaan. Kierros oli siis varsin antoisa, jopa tällaiselle sokko-otukselle.

Näin asiasta toiseen, kuvaamataidonopettajamme ehdotti, että voisin tehdä kuviksesta lukiodiplomin. Saas nähdä. Hieman luulen, ettei minulle mahdu niin paljoa kursseja, jotta voisin sen tehdä. Houkuttelisi kyllä, sillä kuvis on kivaa.

Illalla kävin vielä äidin kanssa Stella Polariksessa, improvisaatioteatterissa. Tajuttoman hienoa, kuinka ihmiset osaavatkin pitää puolitoistatuntisen täysin improvisoidun näytelmän kasassa. Upeaa ammattitaitoa.

Ensin ajattelin, että improvisoidut näytelmät taitavat olla sokkoystävällisempiä, sillä lavasteita ei ole mitenkään ihmeellisesti ja puvutkin ovat yksinkertaiset. Lavasteena heilä oli kaksi tuolia ja pukuna mustat housut, valkoinen paita. Muutenkin asioita on aivan eri tavalla ilmennettävä myös puheella, jotta katsojat ymmärtävät, mistä on kyse, mitä esineitä he tyhjissä käsissään heiluttelevat ja sellaista. Kuitenkin pantomiimikohtauksia oli jonkin verran ja esityksen jälkeen äiti sanoi, että niiden kohtausten selittäminen oli vaikeaa, koska itsekään ei välttämättä tiennyt heti, mitä ne oikeasti tekevät. Nämäkin lyhyet kohdat selvisivät joka tapauksessa jotenkin seuraavien repliikkien avulla.

Kannatti ostaa äidille joululahjaksi liput tuonne. Tekee itsekin mieli improvisoida.

Viikonlopun aikana pitäisi lukea paljon näytelmätekstejä, sillä maanantain näyttämöilmaisun tunnille minulla pitäisi olla monologikohtaus jostain näytelmästä. En ollut tällä viikolla sillä tunnilla paikalla, jolla jaettiin porukka pareihin. Jokaisen on tutustuttava kokonaiseen näytelmään ja työstettävä siitä yhtä kohtausta. Kun putosin parijaoista pois, minulle napsahti monologikohtaus. Vaihtoehtoisesti voin myös etsiä kolmen hengen kohtauksen ja yrittää myydä sen jollekin parille. Hommaa hieman vaikeuttaa se, ettei näytelmätekstejä ole kauheasti netissä vapaasti saatavilla, enkä oikein voi mennä kirjastoon selailemaan niitä. Ei myöskään houkuttelisi koko näytelmän skannaaminen.

Ilmaisutaidon lukiossa on muuten hauskaa senkin takia, että pääsen tutustumaan "tavallista" lukiolaista runsaammin eri taiteenlajoihin, luulisin ainakin. Kuvaamataidossa käymme vielä Ateneumissa, näyttämöilmaisussa pitää lueskellakin näytelmätekstejä, kirjallisessa ilmaisussa kirjoittelen ja tutustun runoihin kahden jakson ajan ja ensi jaksossa on vielä äidinkielessäkin jotain runojuttuja aika paljon. Tämä on hienoa.

*******

Olin minä eilen myös koulun jälkeen kavereiden kanssa kaupungilla pyörimässä. Sekin oli siistiä, sillä se oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun tein koulukavereiden kanssa jotain sellaista. En ole ikinä viettänyt vapaa-aikaa koulukavereiden kanssa, nyt sen tein ja meillä oli hauskaa. Kiva tuntea itsensä kuuluvan porukkaan silläkin saralla.

Aiheutan kuulemma alemmuuskomplekseja kavereilleni. Syitä olivat ne, että käsialani on selkeämpi kuin heillä, piirrän mukamas paremmin kuin he ja neulon paremmin kuin he. Tällaisista kehuista minulle tulee varsin ristiriitainen olo: toisaalta on kiva, että ihmiset tajuavat minunkin olevan taitava tuollaisisa asioissa, mutta toisaalta tiedän, etteivät he välttämättä kehuisi niitä samalla tavalla tai ainakaan saisi niistä samalla tavalla "alemmuuskomplekseja", jos olisin näkevä. Silloin tilanne olisi tasa-arvoisempi, vaikka olisinkin heidän mielestään noissa samoissa asioissa parempi kuin he. Nyt taas jokainen automaattisesti olettaa, että koska en näe, en voi kirjoittaa selkeää käsialaa, en voi olla hyvä piirtämään, enkä ilmeisesti edes hyvä neulomaan, koska en näe tehdä niitä. Sitten, kun kuitenkin osaan tehdä ko. asioita, alemmuuskompleksit ovat suurempia, sillä "toi tekee noin, vaikkei se nää!". Olisi kiva, jos tekemisiäni ei peilattaisi aina sen pohjalta, että olen sokea. Siitä en taida kuitenkaan ikinä päästä, joten tähän on varmaan vähitellen totuttava.