Seikkailu

Minä heräsin eilen yli puoli tuntia ennen herätyskellon soimista, mikä oli positiivista vaihtelua kahden pommiin nukutun aamun jälkeen. En löytänyt lähtiessäni verkkareita yhtään mistään, kun olisin tarvinnut niitä näyttiksen tunnille. Päätin sitten pärjätä ilman, koska alkoi olla jo hiukan kiire bussiin.

Ehdin bussiin ajoissa ja kuski oli taas vanha tuttu jurottava mies. Hän ajaa suhteellisen vauhdikkaasti aina, enkä minä osaa vieläkään pitää bussissa turvavyötä... Joku toinen bussi lähti kai vähän yllättävästi pysäkiltä pois ja kuljettaja teki kunnon äkkijarrutuksen. Minä lentelin tavaroineni pitkin käytävää ja keräilin itseni sieltä nopeasti pois. En vain tajua, kuinka äkkijarrutuksessa voi lentää suoraan käytävälle, eikä edessä olevaa penkkiä päin. Arvatkaa vain, laitoinko tämän jälkeen sen turvavyön kiinni. En edes loukannut itseäni kummasti - kämmenselkään tuli hieman naarmuja ja nyt siinä on pieni mustelma.

Äkkijarrutus oli selvästi saanut minut epävakaaseen mielentilaan, kun ratikkapysäkille käveleminen oli haastavaa. Ratikassa sitten (huom: olin ihan oikeassa ratikassa jopa) hiplailin niin intensiivisesti kämmenselkäni naarmuja, etten yhtään tajunnut enää, missä menemme. Jossain vaiheessa mietin kyllä, ettei matkan pitäisi niin kauaa kestää. Tulin vain siihen tulokseen, että kuski ajaa rauhallisesti, mikä oli kaahailevan bussikuljettajan jälkeen positiivinen juttu. Luulin olevani kartalla ja jäin pois "oikealla" pysäkillä. Mutta mitä hittoa, siellä ei kuulunutkaan liikennevaloljen ääntä... Kun kävelin ratikasta suoraan ulos, jatkoin eteenpäin... Vastaan ei tullutkaan pysäkkialueen reunaa ja autotielle menoa estävää kaidetta, vaan kivimuuri, jonka päällä oli kevyt kerros lunta. Pysäkkikatos oli väärän mallinen... Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olin - luulinhan olevani kartalla, enkä siksi edes kysynyt kuskilta pysäkin nimeä.

Aikaa kului liian kauan, että olisin viitsinyt kysyä pysäkillä seisovilta ihmisiltä, missä olen. Sellainen pitäisi tehdä heti, eikä melkein 10 minuutin päästä. Odotin, että seuraava ratikka tulisi ja ihmiset vaihtuisivat. Siinä samalla sain lopulta varmistuksen siihen, että olin oikeasti tullut oikealla ratikalla ja voin vain siirtyä tien toiselle puolelle vastakaiseen suuntaan menevään ratikkaan.

Minä uskalsin ihan oikeasti pysäyttää ohikulkijan ja pyytää häntä opastamaan itseni toiselle puolelle pysäkille. Sain opastuksen ja pääsin ratikkaan, joka ei ollut seiska b... Kuljettaja neuvoi minut vaihtamaan Hakaniemessä kutoseen tai seiskaan.

Hakaniemessä minut vielä ohjeistettiin uudestaan ja ratikasta poistuttuani eräs nainen poikansa kanssa tuli kysymään, että olinko menossa kutosella tai seiskalla - olin väärällä pysäkillä (oi miksi Hakaniemi on niin monimutkainen?). Hän sitten opasti minut oikeaan paikkaan ja - vihdoin - pääsin reitille, jossa tiesin oikeasti, missä olen. Tulin tunnille yli puolituntia myöhässä ja opettaja kysyi, tiesinkö, mihin olin eksynyt, sillä olin ilmoittanut ryhmäläiselle tulevani myöhässä, kun hiukan eksyilin. Enpä tiennyt, enkä alkanut siinä kesken matikantuntia selittää koko luokalle seikkailuani. "Mihin päätyy, kun menee seiskalla muutaman pysäkin Hakaniemestä eteenpäin?" En muuten vieläkään tiedä.

Sokeudessa on se kiva puoli, että saa jännittäviä seikkailuja jo pelkästään koulumatkalla.

Seikkailuani purkaessa ryhmäläiseni totesi, että minä saan luultavasti eksyessäni helpommin apua kuin näkevät. Hän selitti, että jos hän menee kysymään joltain, kuinka pääsee Kamppiin, häntä katsotaan vain tyhmästi (eikö toi muka sellasta tiedä?!?), eikä välttämättä edes neuvota kunnolla. Minun taas iihmiset olettavat yleensä tarvitsevan apua, eikä selvästi pidä kummana, jos eksyn koulumatkalla.

Tämän eksymisen jälkeen olen seurannut astetta tarkemmin (taas vaihteesta) ratikassa sitä, missä mennään.

Henkiset raja-aidat

Näyttämöilmaisu on vaikeampaa kuin kuvittelin. Ei se aine itsessään, mutta monet siihen liittyvät asiat.

Opettaja pitää musiikkia mielellään kovalla. Niin kovalla, etten kunnolla kuule ympäristöäni. Okei, törmäilen jo valmiiksi muihin ryhmäläisiini, mutta seiniltä olen vielä välttynyt. Tänään oli kuitenkin pakko kävellä salissa kevyellä kämmenselkäotteela, koska tulimme tunnille ehkä minuutin myöhässä ja he olivat aloittaneet jo kävelemisen musiikin kanssa. Jos olisin ehtinyt paikalle niin, että olisin ehtinyt kävellä siellä ilman musiikkia, homma olisi toiminut paremmin. Olisin ehtinyt jo tutustua salin kokoon, kaikuun ja saada tilan paremmin haltuuni. Musiikki esti sen minulta, koska se oli ihan vain hivenen liian kovalla. Pitää muistaa mainita asiasta opettajalle.

Minun ei ole vaikea mennä lähelle outoja ihmisiä noilla tnneilla. En koe vaikeaksi halailla tai silitellä, tulla halailluksi tai silitellyksi. Vaikeaa tämän päiväisellä tunnilla oli ottaa kontakti kävelevään ihmiseen, koska minun pitäisi mennä sitä halailemaan. Minä en tiedä, kuka ohitseni kävelee, en osaa seurata sitä katseellani pidempää aikaa, en tiedä, mihin ne kävelevät... Enkä ehdi pysäyttää. Pitäisi oppia. Mutta yhtäkkinen ryntääminen kävelevän ihmisen luo ei ole helppoa. Tämä ongelma on varmasti vain omassa päässäni.

Meillä on sellainen varsin epäsokkoystävällinen lämmittelytapa: seisomme piirissä, jonka keskelle joku menee tekemään jotain liikettä. Ringissä seisovat alkavat tehdä tätä samaa liikettä, kunnes joku toinen menee keskelle ja aloittaa jonkin toisen liikkeen. Tässä samalla soitetaan taas musiikkia niin lujalla, ettei kuule toisten liikkeistä lähteviä ääniä ja voi sen perusteella edes vähän päätellä, mitä ne oikein tekevät. Opettaja sanoi minulle, ettei haittaa, vaikka tekisin jotain ihan muuta liikettä, kunhan liikun. Mutta se haittaa minua itseäni. Jos en tiedä, mitä toiset tekevät, olen mieluummin liikkumatta (vaikka silloin kyllä hävettää ja ketuttaa). Mutta jos tiedän tekeväni liikkeen väärin, ei tilanne ole yhtään sen hauskempi. Porukalle annettiin ohjeeksi tulla kertomaan minulle, mitä he tekevät. Ihan kiva juttu. Tiedän edes vähän, mitä minun pitää tehdä. Mutta edelleen se musiikki häiritsee minua, sillä en kuule, missä kohtaa se piiri on ja jossain liikkeessä tulee vahingossakin vähän vaellettua paikaltaan. Viime viikolla yksi liike oli pyöriminen, enkä aina päässyt pyörähdykselläni ihan samaan suuntaan ja liikkeen vaihtuessa rintamasuuntani oli pitkään jotain tosi häröä, ennen kuin yksi viitsi mainita asiasta. Mutta minä en kuullut, missä muut olivat.

Minä olen saanut kuulla viisi vuotta naureskelua ja moitetta siitä, etten tee kaikkia liikkeitä samala tavalla kuin muut. Joskus kukaan ei huomauttanut asiasta sillä hetkellä, mutta sain jälkikäteen kuulla naureskelua siitä. Joskus opettaja tai avustaja saattoi tulla mainitsemaan, ettei se mene yhtään noin, muttei sitten neuvonutkaan enää sen jälkeen kunnolla, miten minun pitää tehdä. Eli periaatteessa voin syyttää siitä muita, jos pyörin omituisesti. Muttei sekään ole reilua, sillä kaikki eivät vain ole hyviä selittämään sanallisesti liikkeitä. Tämän jälkeen ei ole yhtään helppoa tai mukavaa improvisoida jotain omaa liikettä. Ehkä tästä johtuu myös se, että jotain mielipuolisia liikkeitä tehdessä minun on todella tärkeää tietää, että muutkin oikeasti tekevät sitä, tai tunnen itseni varsin hölmöksi. Omalta osaltaan musiikin soittaminen vaikeuttaa sitä, koska en kuule, missä muut ovat tai yhtään, mitä ne tekevät. Siksi minä pidän enemmän paritansseista; tiedän ainakin parini liikkuvan yhtä hölmösti kuin itse.

No, meidän on nyt pitänyt jo kahdella tunnilla tehdä haluamiamme liikkeitä musiikin kanssa. Välittämättä siitä, mitä muut tekevät. Sokkona on niin helppo uppoutua omaan maailmaansa, jos musiikki soi kovalla. Sitä minä käytin hyödykseni, koska muuten olisin taas seisonut vain paikallani kuin tönkkösuolattu muikku. "Ajatelkaa, ettei täällä ole ketään muuta." Niin tein, koska muuten en olisi pystynyt koko harjoitukseen. En osaa yhdistellä vapaasti koko vartalon liikettä, en millään. Sitä minä lähden varmaan tältä näyttiksen kurssilta hakemaan, että oppisin liikkumaan vapaammin myös silloin, kun en saa keneltäkään varmistusta tekemiseeni.

Toivon, että ryhmäläiseni (tai joku) huomauttavat, jos teen jotain tosi tyhmää tai jotenkin tosi väärin. Minusta nimittäin aina tuntuu siltä, että ihmiset tuijottavat silloin, jos itse olen epävarma tekemisestäni tai en tee, kun toiset tekevät. Se tekee olon varsin vaivaantuneeksi.

Tiedän näiden asioiden olevan ihan vain henkisiä raja-aitojani, mutta ne osittain haittaavat tunnilla tekemistä. Toivon, etten sentään ole ihan ainoa, jolla on tällaisia henkisiä esteitä. Varmaan näkevillä ei ole, sillä silloin näkee väistämättä sen, miten muut liikkuvat ja mitä ne tekevät. Ei tule niin suurta epävarmuutta siitä, että tekeeköhän itse lähellekään oikein. Olen kuullut joillain sokoilla olevan saman suuntaisia vaikeuksia joskus.

Eksyin sittenkin...

Ei tarvittu edes poikkeusreittejä liikenteessä, kun olin jo eksyksissä.

Olin niin varma aamulla, että ratikkakuski sanoi "seiska", mutta olin silti väärässä ratikassa. Siis kyllä "ykkönen" tai "yks a" kuulostaa aika samalta kuin "seiska a", eikö niin? Tai sitten minä vain elättelin toivoa siitä, että se olisi ollut ratikkani ja kuulin siksi omiani. Huomasin kyllä aika nopeasti olevani väärässä ratikassa, mutten oikein tiennyt, missä minun pitäisi jäädä pois korjatakseni asia.

Lopulta päätin jäädä seuraavalla pysäkillä pois ja vielä kysyin kuskilta, että mikä pysäkki se on. Ajatuksenani oli soittaa avustajalle, että voisiko hän käydä nappaamassa minut sieltä. Avustajaa ei tarvittu...

Seuraava ratikka: *pysähtyy pysäkille* "Ysi."
Minä: *ei tee mitään*
Ratikkakuski: "Ai ei kelpaa, vai?"
Minä: "Kun tota öö... Mä en oikein tiedä, millä mä pääsen sinne, mihin mun pitäis päästä."
Ratikkakuski: "Mihin sä olet menossa?"
Minä: "Haapaniemeen. Tai siis olin..."
Ratikkakuski: "Tää ei kyllä mene sinne."
Minä: "Tai siis mä menen Kallion lukioon."
Ratikkakuski: "Millä tiellä se oli?"
Minä: "Porthanin kadulla."
Ratikkakuski: "Tää menee siitä Porthanin kadulta."
Matkustaja: "Hei, tuu kyytiin, se on seuraava pysäkki."
Ratikkakuski: "Tule nyt kuitenkin kyytiin."
Minä: *hymyilee ja astuu kyytiin, kiittää kuskia ja matkustajaa*

...

Ratikka: *pysähtyy seuraavalle pysäkille*
Ratikkakuski: "Tää on Karhupuisto ja toi seuraava pysäkki on tossa Porthaninkadun alapäässä, mä en tiedä, kumpi näistä on lähempänä."
Minä: "Kiitti, tää on lähempi." *poistuu. Seisoskelee hetken pysäkillä ja miettii, pitäisikö soittaa kaveri hakemaan hänet siitä*
Matkustaja: "Tarviitko sä apua? Me mennään samaan kouluun."
Minä: "Ai, joo, kiitti!"

Niin pääsin tänäänkin oikeaan paikkaan, enkä ehtinyt vielä puoliksikaan panikoida eksymistäni.

Koulusta lähtiessäni oli jo melkein tuttu ratikkakuski. "Tää on seiska b, mutta mee sä tohon seuraavaan, kun mun pitää taas oikasta suoraan Pasilaan."

Kerran yksi ratikkakuski sanoi: "Sä menet varmaan seiskalla? Tää on kutonen." Minut tunnetaan jo sielläkin, loistavaa...

Että sellainen päivä tänään.

Saan muuten maantieteeseen kirjan vasta ehkä ensiviikolla ja sekin on rasittava äänikirja. En pidä koulukirjoissa äänikirjoista. E-kirjoja niiden olla pitää. Ei mitään daisyä voi kunnolla käyttää koulussa, kun on kuuntelulaitteessa puoli sekuntia kestävä akku. Pitäisi ehkä joskus muistaa käydä vaihdattamassa se. Mieluummin kyllä ottaisin itselleni sellaisen kivan pikku Victorin, joka ei painaisi edes paljoa ja veisi tuhottomasti tilaa. Reppuni painaa jo nyt ihan riittämiin, kiitoksia vaan.

Tällä kertaa kirjan puuttumattomuus on tosin ihan täysin oma mokani, sillä unohdin tilata sen. Kun se piti hyvin nopeasti saada, ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin se daisy-muoto, joka oli ainut ko. kirjasta valmiina oleva versio, sillä en olisi ehtinyt saada sitä e-kirjaa varmaan koko kurssin aikana. On se niin helppoa näkevänä lukiolaisena, vaikka unohtaisikin hankkia kirjan, kun sen saa ihan vain kävelemällä kirjakauppaan ja ostamalla sieltä. Vaikka olisinkin tilannut kirjat ajoissa, ei aina ole varmaa, saanko niitä siltikään ajoissa ja silloin tulee aina jännättyä, milloin ne kirjat oikein saapuvat. Onneksi olen kyllä saanut kaikki kirjani kyllä hyvissä ajoin - paitsi tämän mantsan, jonka itse unohdin tilata.

Poikkeusjärjestelyjä liikenteessä

Etyj-kokouksen takia Helsingin julkinen liikenne on loppuviikon sekaisin. Myös se osa siitä julkisesta liikenteestä, jota minä käytän, on poikkeusreiteillä. Onneksi kuljen aamulla niin aikaisin, ettei silloin ole vielä poikkeusreittejä ja torstaina lähdenkin sellaiseen aikaan, että ratikoiden pitäisi kulkea oikeita reittejään, mutta perjantaina voi olla huonompi tuuri. Saas nähdä, mistä tämä likka itsensä löytää!

Taas on paljon tapahtunut

Tämä koeviikko on nyt ihan kokonaan takana. Meni ehkä paremmin kuin viimeksi; kaksi koetta sain opettajilta suoraan muistitikulla (varmaan kolmannenkin olisin saanut, jos se opettaja olisi ollut viimeisillä tunneilla paikalla tai saanut avustajani lähettämän sähköpostin), kolme koetta opettajat olivat muistaneet antaa avustajalleni ajoissa ja fysiikan kokeen avustaja kirjoitteli nopeasti kokeen alussa, kun opettaja ei tosiaan ollut vastaanottanut sähköposteja tai ollut paikalla koulussa niin, että sen kanssa olisi saanut kokeesta puhuttua. Kaikki kokeet tulivat siis ainakin tehtyä.

Minusta melkein tuntuu, että matikankokeeni meni tosi hyvin. Siis paremmin kuin edellinen. Englannista voin ehkä hyvällä tuurilla päästä jopa läpi, sillä koko kurssin ajan tulokset ovat olleet yllättävän hyviä. Siis yllättäneet todellakin minut itseni. Ehdin jo ajatella, että opettaja on sekoittanut minun tulokseni johonkin muuhun. Mutta ei se kai ole...

***

Kävin torstai-iltana Tampereella teatterissa katsomassa Amadeusta. Oli aivan mahtava nöäytelmä: riittävästi puhetta ja selkeää toimintaa niin, että sokkona pysyi hyvin mukana. Vieressä istuva kaveri kyllä tulkkasi alussa jotain, mutta kun oli kaikkien hahmojen äänet oppinut, esityksen seuraaminen oli helppoa. Ja aivan mahtava näytelmähän se oli. Mozart jyrää. Melkein kysyin näytelmän kuiskaajalta, voiko hän kuvailutulkata esitystä minulle... Jätin kysymättä, koska hän ei istunutkaan ihan viereeni, vaikka se oli merkitty hänelle varatuksi. En varmaan muutenkaan olisi oikeasti kysynyt.

Koska perjantaina oli vielä koe, piti Tampereelta tulla torstaina takaisinkin. Ehdimme vähän reilussa kymmenessä minuutissa työväenteatterilta rautatieasemalle. Ihan hyvin, sanoisin. Junassa oli sitten mielettömän hauska konnari.

"Hyvää iltaa. Olette varmaan jo löytäneet paikkanne ja istutte mukavasti. Toivotan teidät tervetulleeksi. Tämä junavuoro numerolla (XXX) vie teidät Helsinkiin asti. Seuraavat pysähdyspaikkamme ovat Lempäälä city, Toijala ja Hämeenlinna. Vieressä istuu myös sihteeri, joka kertoo teille matkan aikana, miten se etenee. Junassa on ravintolavaunu, myyntinumerolla neljä. Siellä Ville (jotain) on valmiina palvelemaan teitä. Hänellä on tuoretta kahvia ja jotain pientä suolaista ja makeaa, pieneen nälkään. Minä olen (joku nimi, unohdin jo) ja toimin matkaoppaananne aina Helsinkiin asti. Hyvää matkaa."

Tämä oli hieman varioituna konnarin pitämä kuulutus matkan aluksi. Olisi pitänyt kirjoittaa se siinä samalla muistiin, niin olisi tullut oikein kirjoitettua. Mutta tämä hauska konnari sitten saattoi minut Tikkurilassa taksiinkin. Oli hyvää palvelua ja pääsin kotiin asti. Vaikea käsittää, kuinka joku on niin pirteänä ja iloisena, vaikka hän oli aloittanut työvuoronsa 5:46 ja tuolloin kello oli jo 23:37. Kiitokset vain VR:n henkilökunnalle.

***

Kilttinä nuorisoaktiivina raahasin itseni tänään HUN:n (Helsingin ja Uudenmaan näkövammaiset ry) syyskokoukseen. Valitettavasti Keski-Uudenmaan vahvistus joutui poistumaan kokouksesta kesken, sillä meille oli kyyti tilattu neljäksi ja kokous jatkui vielä. Tiedä häntä, onko vieläkään päättynyt. Ihmisillä oli paljon sanottavaa. Enkä edes tiedä, mitä sanottavaa minulla aiheesta on. Ei kai mitään. Tulipahan sieläkin istuttua ja äänestettyä tyhjää, koska äänestettävä asia oli sellainen, joka ei koskenut minua lainkaan, eikä oikeastaan kiinnostanutkaan.

Huomenna olisi sitten vuorossa KUN:n (Keski-Uudenmaan näkövammaiset) pikkujoulut, johon näillä näkymin olen ehkä menossa. Eikös ollutkin varsin vakuuttavaa? Minusta on niin mukava olla joka paikassa ainoa nuori, jeah.

Ensi viikolla minä menen taas kertoilemaan, millaista on olla näkövammainen nuori. Onneksi on kolme tuntia hyppytuntia, sitä voi hyvin käyttää hyödykseen tällaisissa asioissa. Pitäisi pistepaperiakin ostaa, sillä pitkä matikka vaatii jotain, johon laskea.

***

Sekin vielä, että lumen sulaminen on helpottanut liikkumistani, vaikkei se muuten ehkä niin kiva juttu olekaan. Eilen tosin kun satoi vettä, ajattelin aluksi, että nyt on varmaan paljon helpompi liikkua, mutta kuinkas kävikään... Pelkkää loskalössöä joka paikassa, joten ei todellakaan enää mitään siistiä penkan reunaa, jota voisi seurata. Lumi oli joko sulanut kokonaan tai oli epämääräisinä köntsinä keskellä tietä niin, ettei oikein tiennyt, mihin suuntaan pitäisi mennä. Löysin kuitenkin pysäkille ja pääsin kouluun. Helsingissä tilanne oli aika paljon helpompi.

Liikaa lunta

Tapahtuihan se vihdoin: maassa on niin paljon lunta, etten voi kulkea yksin. Pakko mennä taksilla kouluun ja vähentää itsenäinen liikkuminen minimiin. Rasittavaa. Kaikki tämä vain yhden mitättömän materiaalin takia. Lumi on ihan jees, mutta en pidä tästä sen varjopuolesta.

Minä en ihan oikeasti pysty liikkumaan tuolla lumihangessa enää yksin. En takuulla löytäisi bussipysäkille tai pysyisi missään tiellä. Taksimatkoja on jäljellä tällä hetkellä 5 ja niillä pitäisi muka pärjätä, pah. Sää tuli ja yllätti.

Kuljen bussilla mieluummin kuin taksilla, koska minua ärsyttää olla riippuvainen muista ja haluan liikkua itsenäisemmin. Lumen takia en liiku itsenäisesti, mutta minun on kohta kuljettava bussilla, koska taksimatkat eivät riitä. Se on tehtävä niin, että joku opastaa minut aamulla bussipysäkille, avustaja hakee asemalta, iltapäivälllä avustaja opastaa asemalle ja joku tulee hakemaan minut bussipysäkiltä. Mitä itsenäistä liikkumista se enää on? Tässä vaiheessa kulkisin mieluummin taksilla.

Lunta, lunta!

Eilen, kun lähdin ennen seitsemää kotiovesta ulos, vastaani tuli hieno ylläri: maassa oli muutama sentti lunta! Talvi on sittenkin tullut.

Lumi on vähän ristiriitainen juttu. Toisaalta on tosi kiva, kun on lunta, se kun kuuluu suomalaiseen talveen ja sillä lailla. Mutta lumi on silti aika hankalaa. Kun maa on roudassa, silloin on jo vähän vaikeampaa erottaa kepillä hiekan ja asvaltin raja, kun ne ovat melkein yhtä kovia. Mutta sitten, kun siinä on vielä lunta päällä... Vähän jänskätti, löydänkö bussipysäkkiä. Se onneksi löytyi.

Eilinen aamu oli todella traaginen: kun menin bussiin, oli kivasti lunta maassa ja pakkasta, mutta kun astuin Helsingissä bussista pois, tuli taivaalta vettä. On tämä Tuusula niin kamalan pohjoisessa. Tänäänkin aamulla lähtiessäni oli 8 astetta pakkasta, kun taas Helsingissä oli juuri ja juuri nollan alapuolella.

Tänä aamuna kävelin aika yhtäaikaisesti bussipysäkille yhden toisen kanssa, joka oli tulossa samaan bussiin. Hän sitten kivasti opasteli minut pysäkille kun oli jostain kuullut, että lumi hankaloittaa sokkona liikkumista. Kiitos siitä. Vaikka pidän lumesta ja pidän talvesta, odotan koko ajan jotenkin jännittyneenä, koska sitä lunta on niin paljon, etten enää oikeasti erota mitään tien reunaa kepillä.

Tänään oli terveystiedon koe ja kun kävin palauttamassa muistitikulla kokeen opettajalle luokan toiseen päähän, törmäsin kätevästi matkalla melkein kaikkiin pulpetteihin. Meinasin tipauttaa yhden konseptit lattialle ja melkein kompastuin meno- ja tulomatkalla yhteen reppuun. Luokasta poistuessani en tiennyt yhtään, mistä pääsisi parhaiten pois ja varmaan yritin tunkea niistä kaikkein pienimmistä väleistä, enkä meinannut osata avata luokan ovea. Kyllä osaan siis sählätä.

Sain eilen verkkopankkitunnukset ja kävin tänään ensimmäisen keran omilla tunnuksilla tutkimassa Nordean verkkopankkia. Sain samalla ihan oikeasti käyttää sitä ensimmäisen kerran, kun piti maksaa maalipalloturnauksen kisamaksu, joka olisi pitänyt olla maksettuna tänään, mutta tuskin se tämän päivän aikana vastaanottajan tilillä on näkynyt. Onneksi Nordealla on tekstiversio verkkopankistaan. En - vielä ainakaan - käynyt edes katsomassa sitä normiversiota. Parempi ottaa varman päälle.

Hei, minä en tiedä nyt yhtään, mitä kirjaa lukisin. Hyllyssäni on 51 lukemattoman kirjan pino, mutten silti jotenkin osaa nyt lukea mitään. Tässä on nyt vain luettu äikänkurssin pakollisia kirjoja tai sellaisia kirjoja, joita olen odottanut melkein vuosikaudet, joten on nyt vaikea tarttua tuon pinon kirjoihin. Ehkä vain nappaan sieltä päällimmäisen.

Koeluokassa sähläämiseni ei jäänyt päivän viimeiseksi. Onnistuin lahjakkaasti tyhjentämään koko Outlookin saapuneet-kansion. Ei ollut ensimmäinen kerta. Tällä kertaa minä jopa tiedän, miten tein sen. Painoin yhden viestin kohdalla ctrl+delete, mutta sormeni lipsahti samalla painamaan myös home-nappulaa. Siinä meni kaikki vajaat 300 viestiä bittitaivaaseen. Olen keksinyt jo ainakin kaksi suht tärkeää juttua, jotka olisi ollut kiva jo tänään tarkistaa jostain saapuneesta viestistä, mutta enpähän enää tarkista.

Pimeää ja valoisaa, koulua ja vapaa-aikaa

Otsikon pilkulla erotellut osiot eivät ole verrainnollisia, siis pimeä ei ole sama kuin koulu ja valoisa ei ole sama kuin vapaa-aika, vaikka toisaalta se voisi ollakin niin... Mutta tarkoitukseni ei ollut se, piti vain saada paljon asiaa samaan otsikkoon. Melkein muuten kirjoitin, että pimeä on erisuuri kuin koulu, jep. Pitkä matikka.

Pimeä tuntuu erilaiselta kuin valoisa. Siis, jos ulkona on hämärää tai pimeää, se tuntuu ihan erilaiselta kuin valoisa. En tiedä yhtään, mikä siinä on. En kuitenkaan sano tai kirjoita ikinä, että "tuntuu pimeältä". Ihan sanon, että ulkona on pimeää. Kuulostaisi hölmöltä, jos selittäisin ulkona tuntuvan pimeältä, vaikka se siltä tuntuu. Yleensä minä kuitenkin paremmin käsitän kellosta, milloin on pimeää. Ja niin, tätä ei voi selittää sillä, että muka näkisin vähän valoa ja aistisin siten ulkona pimeän ja valoisan eron - minä en erota valoa.

En ole tullut kauheasti aikaisemmin ajatelleeksi sitä, miten oikeasti se tuntuu erilaiselta, mutta kun pohdin intensiivisesti koulun kirjoituskilpailua ja erilaisia ilmaisutapoja, tuli mieleen tällainenkin. Aikaisemmin kiinnitin huomiota siihen, kuinka pilvinen ja aurinkoinen päivä tuntuu erilaiselta, ehkä kuulostaakin.

Se on aivan selvästi niin, että pimeys laskeutuu oikeasti koko maan ylle, sillä sen voi sanoa jopa kuulostavan erilaiselta. Jotenkin ympäristö tuntuu ja kuulostaa tummemmalta ja pimeällä on jostain syyystä vaikeampi kuulla esteitä ympäristössä. Ainakin minusta se on vaikeampaa. Pimeän myssy (onko se se? Minulla tuntuu olevan tänään kaikki sanat hukassa) on varmaan se, joka tummentaa myös äänimaiseman.

Perjantaina alkaa toisen jakson koeviikko. Ei jotenkin uskoisi, että tämä syksy on mennyt näin nopeasti. Koeviikon jälkeen on enää kolme viikkoa koulua, kunnes alkaa jo joululoma. Tämä on ihan käsittämätöntä.

Minulla on sellainen pieni kutina, etten välttämättä pääse englannista läpi. Se on törkeää, että kokeiden palautuspäivä on vasta joululoman jälkeen. Jännitän koko joulun, pääsenkö läpi siitä kokeesta vai en. Veikkaisin, että välttämättä en. Englanti ei ole missään määrin paras alani. Tänäänkin ainekirjoituksessa mietin melkein viisi minuuttia, mikä on käyttää englanniksi.

Pitkä matikka on muuten edelleen kivaa. Eilen kuulin, että ainakin kaksi sokkoa on jo joskus kirjoittanut pitkän matikan. En tunne niistä - tietääkseni - kumpaakaan. Olin eilen kaverini matikantunnilla, hän on siis eri opettajan kurssilla kuin minä. Joidenkin mielestä minä en ole ehkä ihan terve, kun menen vapaaehtoisesti 75 minuutin matikantunnille. Pääsin vastaamaan kysymykseen, johon kukaan muu ei osannnut vastata. Ei puhuta mitään siitä, että meidän ryhmä oli pari kappaletta edellä... Mutta sain ainakin kertailla niitä asioita.

Koulussamme on kirjoituskilpailu, jonka aiheena on "auki". Tuosta saa oikeasti loppujen lopuksi revittyä vaikka mitä. Mietin, että jonkun hienon runonkin varmaan saisi aikaan, jos osaisi kirjoittaa runoja. Taidan tyytyä proosatekstiin. Teksti pitää palauttaa viimeistään 8.12, joten tässä on vielä ihan hyvin aikaa, vaikka minun pitääkin yksi kirjallisen ilmaisun tekstikin vielä kirjoittaa. Olen kerran aikaisemmin osallistunut yhteen kirjoituskilpailuun, mutta se oli nuorten lehden kilpailu, joten ehkä kirjoitukseni ei ollut sinne niin sopiva. En oikein tiedä, millä periaatteella ne valitsivat voittajat. Nyt minä kuitenkin aion siis oikeasti kirjoitella tuohon koulun kirjoituskilpailuun, koska kirjoittaminen on kuitenkin alue, jossa minä pärjään ihan vallan hyvin noille näkeville otuksille. Kirjoittaminen - kirjallisuus yleensä - on minun keinoni nähdä visuaalinen maailma, joten en siinäkään mitään oikeastaan häviä.

Minä olen saanut hajotettua itseni parin päivän sisällä ihan kokonaan. Meillä oli maanantaina Sporttiksessa judoa ja Jani Kallungin valmentaja oli sitä meille vetämässä, kun Kallunki itse oli vetämässä "ehjien" treenejä. Minut otettiin sitten melkein joka paikkaan malliksi, ja voin sanoa, että rankkaa oli. Sporttiksen jälkeen - ohjaaja kun olen - pääsin kantamaan niitä ihanan painavia tatami-mattoja takaisin varastoon. Kerran mattoa kiskoessani kolhin toisen kämmenselkäni yhteen tuoliin. Nyt kämmenselässäni on hieno mustelma ja kohta, joka on hieman turvoksissa. Vasemman käden käyttäminen sattuu hiukan ja kirjoittaessakin siihen vähän jomottaa. Enkä myöskään pysty nyt taittamaan rannetta ihan niin paljoa, mitä tavallisesti, koska se kipu tuntuu ihan ranteessa asti. Olen siis onnistunut kolhimaan jänteen oikein kunnolla.

Eilen olin pitkästä aikaa maalipalloharkoissa. Myönsin kaikille, ettei minulla ole aavistustakaan, milloin olen viimeksi pelannut maalipalloa. Eilisten harkkojen jäljiltä minulla on toisen jalan etureisi ihan mielettömän kipeä ja melkein onnun kävellessäni portaita. Siksi vain toinen on kipeä, kun sen toisen venytin kai paremmin eilen illalla. Sen lisäksi, että lihakset on kipeät, onnistuin polttamaan molemmat ranteeni liikuntasalin lattialla syöksyillessäni. Niiden lisäksi poltin myös polvien ihon, mikä minua ihmetyttää suuresti, sillä käytin kuitenkin polvisuojia ja housuja, jotka tulevat reilusti polvesta yli. Joka tapauksessa minulla on molemmissa polvissa upeat palaneet kohdat ja voin sanoa, että kun on istunut 75 minuuttia paikallaan ja yrittää siitä lähteä liikkeelle, polven liikuttaminen sattuu ihan mukavasti. Tuollaiset ihovammat eivät ole hauskoja. Olin kuitenkin jopa niin fiksu, että rasvasin eilen sekä ranteeni että polveni.

Niille, jotka eivät tiedä, mitä maalipallo on, kehotan vierailua Wikipediassa ja sen lisäksi maalipallo.net -sivustolla. Kaikesta huomaa, että olen selittänyt lajin liian usein, enkä enää jaksa.

Muinainen Suomi -Nuorisofoorumi

Viime viikonloppuna oli nuorisofoorumi, eli viikonlopputapahtuma, jonka alkuperäinen päätarkoitus on valita Nutoriin (nuorisotoimijaryhmä) uudet jäsenet ja uusi puheenjohtaja. Nuorisofoorumilla on kuitenkin joka vuosi erilainen teema, jonka tiimoilla toimitaan ainakin lauantai päivä. Tämänvuotinen teemamme oli muinainen Suomi noin Kalevalan hengessä. Otettiin me siitä vähän omia vapauksia... Foorumipaikkana oli Rautilakeskus Vehmaalla.

Lauantai päivämme rullaili erilaisten toimintapajojen kautta. Ennen ku nnon pajatoiminnan alkua kyläläiset (Nutor) kertoivat, kuinka huonosti asiat olivat; on koko ajan kylmä, kauheasti sairauksia, sää on aina huono, sato on pilalla ("Tässä on meidän koko sato. Kaksi omenaa; toinen on läpi mätä ja toinen matojen kommuuni.")... Lemminkäinen ilmaantui paikalle lohduttelemaan tyttösiä ja sanoi, että nyt täytyy saada kaikki väki mukaan auttamaan, koska Väinämöinen on lähtenyt lätkimään ja se olisi kiva saada takaisin. Näillä eväillä siis porukka kierteli pajoissamme ja kasasivat siinä samalla loitsua Väinämöisen palauttamiseksi.

Minä itse vedin pajaa, jossa näpräsimme sielulintuja kipsistä. Kyllä siinä apuvälineenä käytettiin vähän muovailumassaakin, johon tehtiin linnun muotti ja kaadettiin sitten se kipsi siihen. Pidimme siis huolta siitä, ettei kenenkään sielut lähde liitelemään kesken unien.

Toisessa pajassa parantajaeukko ja hänen apurinsa juottivat porukoille erilaisia yrttiteitä. Oli koivua, voikukkaa, piparminttua ja nokkosta. En muista enää, mihin vaivaan mikäkin auttoi. Piparminttu oli ainakin hyvää.

Yhdellä rastilla ammuttiin hirveä pitkäjousella. Meillä oli hieno hirvi viritettynä kahden puun väliin ja sitten sitä metsästettiin. Minä olisin halunnut päästä ampumaan jousella, mutta kun olin töissä...

Toinen paja, johon olisin erityisesti halunnut päästä, oli sellainen, jossa tehtiin hiilloslusikka. Puupalalle iskettiin hiili, jota puhalleltiin jonkin aikaa. Hiili heivattiin pois ja palanutta puuta koverrettiin kivellä, kunnes laitettiin uudestaan hiili, jota puhalleltiin ja heivattiin pois... Samaa rataa jatkettiin niin kauan, kun itse oikeastaan halusi. Sen jälkeen piti puusta muotoilla vähän enemmän lusikan mallinen, käsittääkseni ainakin.

Ja vielä oli paja, jossa lauleltiin kansanlauluja. Tästä pajasta en kauheasti sen enempää tiedä. Jotain äänirentoutuksia ne olivat siellä tehneet ensin ja porukka oli tuntenut itsensä tyhmäksi.

Illalla ihmiset saivat itselleen eläinhoroskooppeja (minä olen ilves, ilves, ilves), haastaa toisiaan köydenvetoon, kokeilla neidonkosintaa ja kilpailla onnenamuletin etsinnässä. Onnenamulettina toimi sokeripala, joka piilotettiin lautaselliseen jauhoa. Sokeripala piti etsiä ilman käsiä, kokonaan suulla sieltä jauhojen joukosta. Oli suhteellisen sotkuista puuhaa.

Niin. Sunnuntaina valittiin Nutoriin kaksi jäsentä kaksivuotiskaudeksi ja vielä yksi jäsen yhdeksi vuodeksi. Sen lisäksi se uusi pj.

Minä jäin kolmen äänen päähän pj:ksi uudelleen valitusta Kaisusta. Hyvä niin, sillä en ollutkaan vielä ihan varma, haluanko olla puheenjohtaja. Tulevaisuudessa uudestaan.

Nutoriin ehdolla oli ihan mielettömän paljon porukkaa, oli hyviäkin ehdokkaita oikeasti ihan todella paljon. 31 äänioikeutetusta (samalla niistä, jotka voivat olla ehdokkaina) 14 oli ehdolla. Kuitenkin vain kolme voitiin valita. Siinä kävi niin, ettei Nutorin kokoonpano kauheasti muuuttunut. Me kaksi erovuoroista pääsimme uudestaan kaksivuotiskaudeksi ja yksi uusi jäsen tuli yhdeksi vuodeksi.

Kokouksen jälkeen käväisimme Laitilassa Kirkkelissä. Kirkkeli oli sellainen muinaislinnan rauniopaikka, joka oli varsin mielenkiintoinen. Heikkarikaverini taas ryntäsivät omille teilleen heti, kun bussi pysähtyi, joten jäin heilumaan muiden kanssa ja samalla kokemukseni Kirkkelistä ei ollut sellainen, mitä odotin ja millaisen olisin saanut juostessani niiden parin kaverin kanssa ympäriinsä. Toisaalta siinä tuli samalla oltua myös muiden kavereiden kanssa, että ihan hyvä näinkin.

Taikatemppuja ja asiakaspalvelua

Torstaina naputtelin naskalilla yhteen korttipakkaani pistemerkinnät. On minulla (jossain) olemassa ihan ostettu pistepakka, mutta itse merkityssä pakassa on se hyvä puoli, että merkinnät voi tehdä ihan sillä tavalla, miten itse haluaa. Nyt tämä vasta merkitsemäni pakka eroaa Aviriksessa myynnissä olevasta pistepakasta merkintöjensä suhteen siten, että Aviriksen pakassa on merkinnät vasemmassa ylänurkassa ja oikeassa alanurkassa, minulla ne on toisinpäin. Merkintä on luettavissa oikeinpäin vasemmasta alanurkasta ja ylösalaisin se on silloin oikeassa ylänurkassa. Vähän on vielä totuttelemista tähän uuteen merkintätapaani, etenkin, kun maamerkintä on yläpuolella ja numero alapuolella (tämäkin on ihan oma säätöni). Etsin aina välillä niitä merkintöjä kortin väärästä nurkasta, mutta tämä tapa helpottaa kuitenkin korttien lukemista. Nopeuttaa siinä kohti, että sormet ovat kortteja kädessä pidettäessä jo oikeassa kohtaa. Minun pitää tosin vielä vähän opetella peukalolla pisteiden lukemista, sillä se on sellainen sormi, jota ei tavallisesti pistekirjoitusta luettaessa käytetä, mutta näiden pelikorttieni kohdalla on helpompaa, kun osaa peukalollakin lukea. Eikä se edes vaikeaa ole.

Tämän pakan merkinnät ovat lähennä itseäni varten ja taikatemppujen tekemiseen suunnattu. Jos aion jonkun toisen sokon kanssa pelata korttia, muita kohtaan mukavampi on, jos käytetään silloin ihan "normaalia" pistepakkaa, sillä muute ivät välttämättä osaa yhtäkkiä lukea minun merkintöjäni. Itseäni se kyllä helpottaa suuresti, kun saa kortteja selatessakin suoraan luettua niiden arvon.

Tutustuin taas pitkästä aikaa Tuusulan kirjastopalveluihin. Oli pako vilkaista, minkä verran taikurikirjallisuutta sieltä löytyykään. Löytyihän sitä, kun osasi etsiä. Heti, kun saan Memo-kirjan skannattua, taitaa seuraava skannauskohde odottaa kirjastossa. Kunpa skannaaminen olisi edes vähän nopeampaa... Tai no, ehkä se toimisi nopeammin, jos keskittyisi vain siihen hommaan, eikä pyörisi vähän väliä ympyrää jossain aivan muualla, kuten minä teen.

Olen edelleen aivan fiiliksissä, kun sain tilattua eilen itselleni Jokerin (Suomen ainoan taikurilehden). Koska en aidosta lehtiversiosta mitään hyödy, sain sovittua, että saan kyseisen julkaisun itselleni sähköisesti. Siistiä!

On muuten rankkaa olla Suomen ainoa sokko taikuriharrastaja. Tai ainakin tietääkseni olen sellainen. Kaikki alan materiaali, jonka näkevät saavat helposti DVD:ltä tai kirjoista, on kaivettava vähän pidemmän kautta. Kirjoja voi onneksi skannailla, mutta DVD:t ovat vähän hukassa. Ihana helpotus hommaan on nyt se, että saan sentään Jokerin suoraan sähköisesti - ei tarvitse kaikkea skannata. Niin ja auttaahan sekin, että on joku, joka ihan henkilökohtaisesti opettaa minulle juttuja.

***

Kävimme eilen täyttelemässä Keravan poliisilaitoksella minulle hakemusta uutta passia varten. Edellinen kun menee umpeen ensi kuussa ja siinä on varsin söötti 6-vuotiskuva. Tämänkertainen passikuva otettiin samassa paikassa kuin kymmenen vuotta sitten. Melkein totesin kuvausliikkeestä poistuessamme, että: "Mä olen ihan varma, että viimeksikin passikuva otettiin tuolla. Sehän näytti ihan samalta paikalta!" Tajusin onneksi ajoissa, että enhän voinut tälläkertaa nähdä sitä paikkaa...

Hienoa todeta, kuinka vaikeasti Suomessa saa passin. Vanha passini on tällä hetkellä paikassa x, joten poliisilaitoksen palvelutäti (ei ollut itse poliisi, tietenkään) ei meinannut ensinäkään edes antaa meille koko hakemusta passia varten, kun ei ole henkilöllisyystodistusta. Täti oli aika tiukkana siinäkin kohtaa, kun kuuli, että huoltajia on kaksi, mutta toinen ei ole mukana. Molempien huoltajien lupa kun pitäisi olla passia hakiessa.

No, poliisilaitos oli vielä hiukan reilut puoli tuntia auki, joten äkkiä keravalta kotiin ajelemaan ja hakemaan äidin passia, että edes joku henkilöllisyystodistus jollain on. Matkalla vielä soiteltiin isälle, että ehtisikö hän tulla myös allekirjoittamaan yhden paperin, että saadaan täti tyytyväiseksi ja minulle passi hommattua. Kun aukioloaikaa oli enää 15 minuuttia jäljellä, palasimme äidin passin kanssa ja hakemus muutoin täytettynä, isän allekirjoitus vain puuttui.

Jostain kumman syystä virkailijatäti oli kuin eri ihminen tällä toisella kerralla. Hän oli suorastaan itse ystävällisyys, vaikka edellisellä käynnillämme oli mielettömän tiukkana ja asiat piti tehdä ihan totaallisesti sääntökirjan mukaan, ei edes kelvannut se, että isä olisi tullut myöhemmin allekirjoittamaan sen paperin. Siinä sitten täyttelimme paperia ja päivittelimme sitä, kuinka se vanha passi on tosiaankin ihan täysin kateissa ja uutta passia hakiessa pitäisi olla vanha mukana, koska se kerta on vielä kuukauden voimassa.

Koko tämän ajan sain kokea taas olevani ylimääräinen ja vähintäänkin vajaaälyinen. Olin aina "hän" tai "tyttö". Esimerkiksi lause "tytön passi on vielä voimassa" oli yksi näistä. Ei voinut virkailija millään sanoa suoraan minulle, että passini on vielä voimassa, ei millään. "Näkeekö hän mitään?" oli jälleen vastaava kysymys. Toisaalta olen niin tottunut jo siihen, että minusta puhutaan ikään kuin en olisi paikalla, joten vastasin kysymykseen aivan itse. Tässä tilanteessa molemmat vanhempani vastasivat myös, joten sai virkailijatäti tripla-kielteisen vastauksen. "Pystyykö hän allekirjoittamaan? Okei, te voitte auttaa häntä." Yleensä ihmiset tajuavat minun itse vastatessani, että voivat puhua suoraan minulle, mutta näköjään vain yleensä...

Kaivoin taskustani allekirjoituskehikon, vai mikä lie sabluuna onkaan. Yleensä en käytä sitä allekirjoittaessani, koska pystyy sen nimen suht suoraan kirjoittamaan ilmankin. Nyt kuitenkin halusin näyttää tälle tädille, että voin muuten kirjoittaa nimeni oikeasti ilman apuakin. Täti oli ihan haltioissaan nahkaläpyskästäni ja esitteli sitä toisellekin virkailijatädille. Taitaa Keravan poliisilaitokselle kohtapuoliin tulla vastaava läpyskä vastaavia tilanteita varten.

Sain nimeni kirjoitettua, mutta minulle puhuttiin samalla kuin pienelle lapselle. "Ensiksi kirjoita nimesi tällä tavallisella kynällä. Noin. Nyt saat tästä tällaisen tussikynän, jolla kirjoitat toisen kerran sen nimesi. Tämä allekirjoitus tulee siihen sinun passiisi. Ja äiti voi auttaa." Joo, äiti auttaa...

Saatiin passiasia hoidettua (enää pitäisi löytää se vanha passi jostain) ja minule vielä toivotettiin hauskaa risteilyä, kun kerta passinkin hankkiminen oli näin hankalaa. Olen siis lähdössä ensiviikonlopuksi Tukholmaan.