Abivuosi alkoi

Maanantaina alkoi koulu. Kolmas vuosi Kalliossa, joten olen abiturientti - hassua. On outoa ajatella itseään abina, kun kuitenkin on vielä puolitoista vuotta jäljellä, mutta ei kai se minun abiuttani mihinkään vie. Aika on mennyt niin nopeasti... Mutta tarkoituksenani ei ollut nyt haikailla menneiden vuosien perään.

Minulla on tässä jaksossa kaksi matikan kurssia, 11 ja 12. Kävin maanantaina hakemassa postista kaksi pahvilaatikollista matikankirjoja. Niillä oli yhteensä painoa noin 10 kiloa, joten postista piti soittaa veli paikalle kantoavuksi. Yksin niiden kantaminen olisi ollut hitusen haastavaa.

Sain 11 kurssin kirjaa sivulle 76 - kuulostaa vähältä, mutta se on jo aika hyvin. Kovin iloiseksi tulin siitä, että 12 kurssin kirja oli kokonaan. En ole lukion aikana saanut aikaisemmin yhtään matikankirjaa ajoissa kokonaan! Se oli niin hienoa. Nyt osaan myös sanoa, että matikan 12 kurssin kirjani painaa yhteensä 7,2 kiloa. Onneksi minun ei tarvitse kantaa kirjaa mukana kokonaan, vaan pienemmissä osissa. Se on nimittäin pistekirjoituksella jaettu yhdeksään sidokseen.

Pitkän matematiikan 12 kurssi on numeerisia ja algebrallisia menetelmiä, joten siellä pääsee kovin paljon laskemaan rehellisesti käsin, kun laskimesta saatavat likiarvot eivät aina ole riittävän tarkkoja. Muut ryhmästä laskee allekain tai myöhemmin jakokulmassa, mutta kyseiset laskutavat ei pisteillä niin vaan onnistu. Yritin kysellä muilta sokoilta vinkkiä asiaan, mutta pitkän matikan kanssa olen niin harvinainen tapaus, ettei kukaan oikein osannut auttaa. Ainut ehdotettu keino, jonka jo itsekin mahdolliseksi totesin, oli abakuksen - viisihelmisen kiinalaisen helmitaulun - käyttö. Käytin sitä ala-asteella, kun muut laskivat allekain. Siinä on vain se vika, ettei laskun välituloksia tule laitettua yhtään paperille, mikä voi kokeessa haitata opettajaa. Luulin jo joutuvani ostamaan itselleni abakuksen, mutta sain sellaisen kaverilta lainaan. Tuntuu vaan niin hassulta mennä pitkän matikan tunnille helmitaulun kanssa.

Olin laiska, enkä mennyt biologian toiselle kurssille. Meillä Kalliossa on ilmaisutaidon kurssien takia oikeus vähentää pakollisista kursseista maksimissaan kahdeksan kurssia, pienillä ehdoilla tosin. Minun ei siis ole edes käytännössä pakko käydä kyseistä biologian kurssia, sillä voin käyttää vähennysoikeuttani ja saan ilmankin lukiossa vaaditut 75 kurssia helposti täyteen. Toisaalta aihe sinänsä ihan kiinnostaa ja olen kirjankin ostanut. Saattaa olla, että käyn kurssin vielä myöhemmin - onhan minulla tässä aikaa.

Löysin itselleni mukavan uuden avustajan, joka on jopa lukenut pitkän matikan. Tähän mennessä hänellä on ollut kovin vähän työtä ja viikon töissä oltuaan hän tajusi, ettei oikeasti elä pelkästään minun avustamisesta saamillaan rahoilla. Olen siitä hyvin tietoinen, ettei minun avustamiseni itsessään elätä ketään, koska niin vähän käytän avustajaa. Rasitan ehkä liikaakin kavereita sellaisilla asioilla, jotka voisin tehdä avustajan kanssa. Voi siis olla, että joudun pian taas vaihtamaan avustajaa, jos hän päätyy laskelmissaan hakemaan paremmin palkattua hommaa. Harmillista, koska uskon hänen oikeasti olevan todella hyvä tyyppi.

Historian kirjoituksiin on aikaa reilu kuukausi ja olen ottanut itseäni niskasta kiinni lukemisen suhteen. Välillä meinaan vaipua epätoivoon siitä, etten takuulla sisäistä kaikkea asiaa enkä pärjää yhtään, mutta toisinaan on kovin luottavainen olo osaamisestani. Keksimme kaverini kanssa, että voimme katsoa Olipa kerran ihmistä historian kertaamisen tukena, joten päädyin ostamaan kuuden DVD:n boksin kyseistä piirrossarjaa. Olemme ehtineet katsoa vasta 2 DVD:tä, mutta tähän asti on ollut oikein viihdyttävää ja hyödyllistäkin. Uutta tietoa sieltä ei saa, mutta auttaa kovin muistamaan asioita. Olemme molemmat jo todenneet, miten piirretyn kuvat ja tapahtumat vilisee päässä samoista aiheista kirjasta lukiessa. Minä myös hämmensin itseäni muistamalla ainakin kuuden ensimmäisen jakson tapahtumat niin hyvin, että saatoin kertoa noin puoli minuuttia aikaisemmin aina, mitä seuraavaksi tapahtuu.

*******

Koulun alun lisäksi pinnalla on nyt kovin muuttaminen, taas kerran. Vuokrasopimuksemme päättyy elokuun loppuun ja koska olimme kesällä hitaita hoitamaan asioita (ja saimme HOASilta tietoja vähän myöhässä) vuokraspimuksenvuokrasopimuksen uusiminen ei onnistunut, koska asuntoamme oli tarjottu jo seuraaville. Onneksi saimme HOASilta uuden asuntotarjouksen, aika paljon lähempää meidän molempien kouluja. Veljelläni on muutaman minuutin kävelymatka, minulla noin kymmenen minuutin ratikka- tai bussimatka. En millään jaksaisi pakata tavaroita, mutta kahden viiikon päästä pitäisi jo asua uudessa osoitteessa.

*******

Ensiviikolla on minulla musiiikkiopiston ilmoittautumiset, kun siis sinne sisään pääsin (en muista, sanoinko täällä). Vähän hämmentää itseäni aloittaa musiikkiopistossa 18-vuotiaana, mutta ei se mitään. Pääsen opiskelemaan musiiikin teoriaa.

Taikapäivät 2010

Taas oli Kouvolassa Taikapäivien vuoro, 30.7-1.8 oli kaupunki täynnä taikaa ja taikureita. Näin parillisina vuosina kesäisin Taikapäivillä on taikureille suunnattujen luentojen lisäksi juniortaikureiden SM-kisat lähi- ja näyttämötaikuudessa, viihdeohjelmien SM-kilpailut sekä yleisötapahtuma Kouvolan kävelykatu Manskilla. Kaksi vuotta sitten ajattelin, etten ikinä uskaltaisi osallistua juniortaikureiden SM-kisoihin. Kuitenkin minut siellä tänä vuonna nähtiin; olihan se pakko, kun oli viimeinen mahdollisuuteni osallistua.

Perjantaina iltapäivällä Taikapäivät pääsivät käynnistymään Rick Merrillin luennolla. Tiedän jääväni luennoilla paljosta paitsi, kun en tajua kaikkea, mitä puhutaan (onneksi avustajana pyörinyt kaveri tulkkasi) enkä näe, mitä lavalla tehdään. Monet luennoitsijat opettavat luennoillaan temppuja, joista minä jään käytännössä täysin osattomaksi, sillä niiden oppiminen pelkän selostuksen perusteella on hieman haastavaa. Etenkin, kun selostusta kääntää ihminen, joka ei itsekään tiedä juurikaan, mitä siellä tapahtuu. Merrillin luennolla olin oikein ylpeä itsestäni tajutessani yhden tempun ilman, että sitä vielä ehdittiin edes selostaa.

Illalla oli close up -show, jossa nautimme ulkomaanelävien taidoista. Chad Long (esintyi suomeksi kahden viikon kieliharjoittelun jälkeen), Rick Merrill, Shoot Ogawa ja Mike Caveney. Upeaa taikuutta pienistä kömmähdyksistä huolimatta. Show'n jälkeen hotellilla oli vuorossa iltasessiot, jotka itse jätin väliin mennessäni harjoittelemaan seuraavan päivän kisaohjelmaa.

Lauantai alkoi omalta osaltani kahdeksan jälkeen, kun menin Kouvolatalolle tutustumaan tarkemmin saliin, jossa kisa pidettäisiin. Muutama muu juniorkisaaja harjoitteli ohjelmansa vielä läpi, mutta minä kieltäydyin sitä tekemästä - ei se enää olisi mihinkään vaikuttanut. Aamupäivän Chad Longin luento oli mielenkiintoinen ja viihdyttäväkin, mutta mitään käytännön hyötyä en siitäkään tainnut irti saada.

Sitten tuli niiiden kisojen aika... parin viime viikon aikana tuntemani jännitys ja paniiikki oli oikeastaan lientynyt edellisenä iltana lähes täysin (vaikka harjoittelinkin illalla ohjelmani viimeistä temppua varmaan viiteen kertaan ja se meni vain kerran oikein - siis silloin viidennellä kerralla), mutta aamun aikana jännitin kyllä taas. Kisan alkaessa helpotti huomatessani, kuinka muutkin jännittivät. Olin neljäs kilpailija ja lavalle mennessäni en enää kunnolla tajunnut jännnittäväni, ohjelmani aikana huomasin jännityksen lähinnä käsien tärinästä ja siitä, etten aina ihan ollut selvillä, mitä suustani päästän (minun ei esimerkiksi pitänyt todellakaan sanoa, että se oli synttäripäiväni). Yleisö tuntui nauttivan ja lavalta pois päästyäni olin itsekin aivan vallan tyytyväinen, minulla ainakin oli hauskaa.

Lauantain toinenluento oli Shoot Ogawan. Luento sisälsi jälleen sen verran paljon temppukikkailua, että jäin siitä taas hiukan osattomaksi. Japanilainen Shoot puhui englantia sellaisella korostuksella, että jopa minä tajusin välillä. Ehkä se muistutti suomalaista korostusta.

Iltapäivä ja ilta vietettiin kävelykatu Manskilla viihdeohjelmien SM-kisojen ja Taikapäivien taikayön merkeissä. Viihdeohjelmakilpailuissa oli monta viihdyttävää ja erilaista esitystä ja Taikayössä näimme viihdeohjelmakilpailun finalistien lisäksi ulkomaalaisten vieraiden lyhyet esitykset, saman ruotsalaisen koomikko Janin kuin pari vuotta sitten (enkä muista vieläkään hänen sukunimeään) sekä Jari Tapanaisen kahlittuna puhelinkopin kokoiseen vesisäilyöön. Yösessioissa hotellilla minulle opetettiin yksi oikein mukava temppu, joka oli tullut tempun opettaneelle mieleen, kun hän näki kisaohjelmani. Totesinkin harrastukseni olevan kovin helppo, kun muut keksivät minulle temput ja opettavatkin ne.

Sunnuntaina väsytti, vaikka olin mennyt kohtuullisen aikaisin nukkumaan ja sain nukkuakin pidempään kuin edellisenä päivänä. Aamun ensimmäisellä luennolla, jonka Mike Caveney piti, pysyin vielä vallan hyvin hereillä. Caveneyllä oli oikein miellyttävä ja rauhallinen tapa puhua niin, että minäkin pysyin välillä mukana. Luennon jälkeen näimme juniortaikureiden SM-kisojen lavataikuussarjan.

Päivän toinen luento oli Pete Poskiparran ja kielenä oli suomi. Vaikka asia oli kovin mielenkiintoista ja olisin oikeasti halunnut seurata kunnolla, välillä väsytti niin kovin, etten meinannut milllään pysyä hereillä. Ehkä se johtui siitä, kun ei tarvinnut ponnistella ymmmärtääkseen kieltä, saattoi enemmän rentoutua. Iltapäivällä oli vielä amerikkalaisten kaksosten Dan ja Dave Buckin luento, joka oli korttikikkailua - jälleen siis osastoa, joka meni suurimmaksi osaksi minulta ohi. Jotain pientä kuitenkin sieltä sain.

Taikapäivien päätteeksi oli loppugaala, jossa esiintyi kaikkien luennoitsijoiden lisäksi juniortaikureiden lavakilpailuun osallistunut Salla Pyyny sekä Mike Caveneyn vaimo Tina Lenert. Gaala-show'ssa jaettiin myös juniorkilpailuiden palkinnot. Kilpailijoiden vähyyden vuoksi alle 14-vuotiaiden ja alle 18-vuotiaiden sarjat yhdistettiin, joten palkintoja jaettiin vain lähitaikuus- ja lavataikuussarjoissa. Erikoispalkintoja jakoivat Suomen Taikapiiri, Suomen viihdetaitelijat (muistaakseni ainakin se oli se) sekä Suomen taikurit kiertopalkintonsa. Lähitaikuussarjassa jaettiin palkinnot kolmelle parhaalle ja lavataikuudessa kahdelle. Minä tulin lähitaikuussarjassa toiseksi ja kannoin kotiin myös Taikapiirin erikoispalkinnon (hienoa oli, kun Taikapiirin palkinnon ojensi Robert Jägerhorn). Mietin jo siellä, mihin ihmeeseen pokaalini tungen, kun pieni palkintokaappini on jo aivan täynnä urheilumitaleja... Onneksi kaapin päälle mahtui.

Vaikka jäänkin melko paljosta paitsi Taikapäivillä, on siellä silti aina ihan mahtavaa. Nyt olin jo oikeasti kesän aikana miettinyt, että jos lopettaisin koko harrastuksen. Kuitenkin aina muita taikureita nähtyä ja itse jotain tehtyä (=esiinnyttyä) motivaatiota ja intoa riittää taas ihan eri tavalla. Eli ei, en ole lopettamassa taikomista. Se on aika mahtavaa.

Olin kovin otettu kaikista saamistani kiitoksista ja kehuista kisojen jälkeen. Erityisesti ihmiset tuntuivat pitäneen itseironiani määrästä, enkä minä edes tajunnut olevani niin kovin itseironinen. Ehkä se alkaa olla normaalia minulle. Siinä heti kisan jälkeen mukanani ollut kaveri sanoi monen ohikulkiessaan hymyilleen minulle ja nostaneen peukkunsa pystyyn. Kiva, että tekivät niin, mutta enhän minä sitä huomannut... Monet myös sanoivat, etteivät arvanneet minun olevan "niin hyvä". En oikein arvannut minäkään. Se oli aika hassua.


P.s. Turun junassa kuukausi sitten keskiaikamarkkinoille mennessäni minua Pasilassa ja Turussa auttanut mies sattui olemaan myös Gaala-show'ssa. "Onneksi olkoon, Ronja. Mä olen se häirikkö Turun junasta kuukausi sitten", sanoi hän gaalan jälkeen. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka hän tarkkaan ottaen on, mutta on kyllä maailma pieni!

Elokuvamaailmassa

Olemme tehneet helmikuusta asti EU:n Youth in Action -ohjelman rahoituksella näkövammaisista nuorista kertovaa noin 20 minuutin pituista DVD-lyhytelokuvaa. Minusta on vähän vahingossa kehkeytynyt projektimme tuottaja, mikä on tässä kesän aikana aiheuttanut hivenen stressiä ja harmaita hiuksia. Mutta onneksi nyt kuvaukset on ohi - ovat olleet jo pari viikkoa - ja saan taas hengittää.

En olisi koskaan kuvitellut, että lyhytelokuvan tekemisessä voisi olla näin paljon vastoinkäymisiä kuin meillä on ollut. Käsikirjoitus tehtiin seitsemän hengen porukalla, mikä ei ole kovin näppärä ryhmäkoko kirjoittamiseen - varsinkaan, kun kaikki asuvat hieman eri puolilla suomea ja kommunikointi on sähköpostitse. Käsikirjoitus ei todellakaan valmistunut annetussa aikataulussa - ihminen, jonka piti viimeistellä se, oli pari viikkoa hiljaa.

Emme siis päässeet aloittamaan kuvauksia aiotulla aikataululla. Stressiä ja viivästystä aiheutti myös kuvauspaikkojen puuttuminen. Elokuvan luokkakohtaus olisi kiva saada kuvattua oikeasti koulussa, mutta koska kuvaukset pääsivät käyntiin vasta juhannusviikolla, on kouluista vaikea saada tiloja käyttöön. Onneksi Sotungin lukio pelasti meidät ahdingosta ja pääsimme polkaisemaan homman käyntiin.

Seuraavana ongelmana olikin sitten avustajien saaminen luokkakohtaukseen. Näyttäisi vähän hölmöltä, jos maantiedontunnilla olisi vain kuusi oppilasta. Vajaan viikon varoitusaika ei yhtään helpottanut ihmisten hommaamista. Vaikka kaikki mahdolliset kanavat oli käytössä - yhden käsikirjoitustiimiläisen kaveri kysyi 40 hengeltä, pääseekö mukaan - homma näytti hyvin epävarmalta. Kaikki olivat joko töissä tai mökillä. Jännitystä ihmisten saamisesta paikalle riitti kuvausta edeltävään iltaan, jolloin päätettiin, että kuvataan joka tapauksessa ja vaikka vaihdellaan ihmisten vaatteita, jotta ne kelpaavat eri kuvakulmissa eri ihmisiksi. Loppujen lopuksi meitä oli ihan riittävästi paikalla, jotta yksi luokka saatiin kasaan.

Kuvauksissa tuli parin viikon tauko, kun ensiksi kuvaaja/ohjaajamme oli viikon lomalla ja sitten käytännössä koko muu leffaporukka viikon leirillä. Kuvaustauon aikana kuitenkin sovittiin seuraavan kuvauksen ajankohdasta ja paikasta, yritettiin kahmia ihmisiä joukkokohtauksiin, kerätä bändin keikkakohtaukseen bändiläisiä ja patistella musiikkivastaavaa tekemään bändille keikalla soitettava kappale loppuun.

Tauon jälkeen päästiin kuvaamaan judotunti Meidokanin dojolle näkövammaisen judokan, Jani Kallungin, ohjauksessa. Leffassa ideana on, että judoryhmä on aivan tavallinen näkevien ryhmä, mutta joukossa vaan sattuu olemaan kaksi näkövammaista. Meidän "näkevien ryhmässä" taisi olla tasan yksi oikeasti näkevä, kun allekirjoittanutkin siellä sujuvasti 'näkevänä' pyöri.

Samalla viikolla kuvasimme tyttöjen liikuntatunnin ja pelasimme jalkapalloa Pihlajamäen ala-asteen kentällä. Etukäteen näytti, että paikalle on tulossa ihan riittävä liikuntaryhmä - vaikka vähän vajaa ehkä onkin , kunnes edellisenä iltana kolme ihmistä ilmoittikin, etteivät he pääse. Kuvausaamuna tuli vielä kaksi peruutusta. Tuottajana oli toooooosi hyvä mieli... Jalkapallossa minäkään en ihan näkevää voinut feikata, joten pääsin äänimieheksi laidalle.

Seuraavalla viikolla oli bändin keikkakohtauksen vuoro. Bändiläiset olivat saaneet kappaleen treenattavaksi noin viikkoa aikaisemmin, paitsi rumpali ja basisti. Rumpali saatiin puikkoihin neljä päivää ennen kuvauksia ja basistin kanssa meni vielä heikommin. Meille oli luvattu yhden ihmisen poikaystävä soittamaan, kun sitten kaksi päivää ennen kuvauksia hän ilmoittaakin, ettei ole tulossa. Onneksi kahden päivän varoitusajalla saatiin taitava kaveri kehiin. Stressitaso oli noina päivinä melkoisen korkealla ja esteestä ilmoittaville avustajille puhelimessa räjähtäminen oli niin lähellä. Keikkakohtauksessa kun yleisöäkin tarvittiin, eikä senkään hankkminen ollut mitään helppoa.

Keikkakohtaus aiheuttaa/aiheutti kuvaaja-ohjaajallemme eniten päänvaivaa editoimisessa (en ole varma, onko hän sen jo editoinut), sillä hieno ajatus playbackina soittamisesta ei oikein käytettävissämme olleilla laitteilla onnistunutkaan. Taustanauhan avulla jokaisesta vedosta olisi saatu yhtä pitkät, kun bändi olisi soittanut nauhan kanssa samaan tahtiin. Hyvä idea muuten, mutta ei bändi soittaessaan mitään taustanauhaa kuule. Niinpä kappaleiden pituuksissa on noin 8 sekunnin eroja. Yleisöäkin oli vain parin rivin verran, joten kuvat lavalta yleisöön päin näyttivät melkoisen hölmöiltä.

Kohtaukset, joissa tarvittiin vain muutamaa näytteljää, eikä ylimääräisiä avustajia, onnistuivat ihan hyvin. Mikrofonissa kohiseva tuuli ja lähellä pörisevä moottoripyörä hieman häiritsivät äänittämistä, eikä kaikilla äänenvoimakkuus meinannut kunnolla riittää. Pukinmäen Alepassa oli kuitenkin avuliasta ja ystävällistä porukkaa, ja yksi myyjäkin pääsi nauhalle.

Viimeisenä kohtauksena kuvasimme kotibileet, jotka olivat väkimäärältään melko pienet. Bileitä varten ostetut muovimukit jäivät edellisten kohtausten kuvaamisesta minun luokseni Pukinmäkeen (kuten ohjaajan käsikirjoitus ja kuvaussuunnitelmakin), joten kämppäänsä bilekohtaukseen lainannut kaveri kävi lainaamassa mukeja naapurista. Meillä ei myöskään ollut musiikkia, sillä tehostovapaan bilemusiikin etsiminen oli vähän kestänyt. Allekirjoittanut oli myös unohtanut hankkia paikalle Twisterin, joten tekemistä bileissä oli kovin vähän. Saimme kuitenkin kuvattua hengailubileet ihan kiitettävästi (vaikka meidän pientä kalliolaisporukkaamme käskettiinkin pariin kertaan olemaan hiljaa).

Elokuvaprojektissamme on edessä vielä editoiminen, ainakin yhden kappaleen tuottaminen studiolla, mahdollisen kuvailutulkkaamisen järkkääminen ja tekeminen DVD:lle sekä nimen keksiminen. Vai olisiko lyhytelokuvallemme kovin myyvä nimi "Näkövammaisuudesta kertova DVd"? Ensi-iltamme on 10.10.2010 ja elokuva pääsee DVD-levitykseen ainakin koulutusmateriaaliksi, nettilevitystä varten vielä paikka on auki.

Vaikka tämän projektin tekeminen on ollut välillä yllättävänkin rankkaa ja aikaa vievää, olen silti nauttinut siitä suuresti. Käsikirjoittaminen niin isolla porukalla oli rankkaa ja haastavaa ryhmän sisäisten erimielisyyksien ja ristiriitojen takia, mutta lopputulos oli kuitenkin melko palkitseva. Näkevää on ollut hauska feikata käytännössä kaikissa joukkokohtauksissa. Tuottajana pyöriminen on ollut stressaavuudestaan huolimatta oikein mukavaa ja opettavaista, pidin siitä kovin.

"Musta tuntuu siltä, etten mä näe mitään."

Minulta pääsee välillä ihan spontaanisti vähän hölmöjä lipsahduksia. Joskus olen isoveljeni varoittaessa jostain esteestä todennut: "Kyllä mä sen tiedän, en mä mikään sokee oo." Eilen uimarannalta lähtiessämme suustani lipsahti otsikkoon päässyt lausahdus.

En todellakaan ajattele koko ajan olevani sokea, enkä oikeastaan edes huomaa sitä kunnolla, joten joskus pääsee lipsahtamaan. Eilen sitten ilmeisesti vaan tuli sellainen hetki, "etten nähnyt mitään" ja rannalla olikin yhtäkkiä vaikea seurata muita pelkästään äänen perusteella.

Voin myös sanoa, että on hauskaa pelata Twisteriä niin, ettei minulla ole hajuakaan, missä ne väritäplät on. Tiedän kyllä, missä järjestyksessä mikäkin väri laudalla on, mutta täplän tarkka siainti ei sitten olekaan hallussa. Voisin ihan yhtä hyvin pelata Twisteriä valkoisella lakanalla. Siinä pelin tiimellyksessäkin minulta taas vähän lipsahti. Veli: "Se täplä on varattu." Minä: "Ai, en mä huomannut, kun sun jalka ei ollut kunnolla täplällä." Lipsahdusten jälkeen on aina oikein hauska tajuta, että enhän minä nyt taas voinut tätäkään nähdä.

Mölkky on hauska seurapeli, jossa on helppo olla mukana. Joku vaan aina käy antamassa äänimerkkiä sieltä, missä mölkkypalikat oikein ovat. Onnistuin heittämään 12. Aliasta pelasimme joukolla niin, että minulla oli seurueen islantilainen silminä kuiskaamassa sanoja korvaani.

Pitkäksi venähtäneen illanvieton jälkeen tänään on vuorossa löhöpäivä. Hyvässä ja rennossa seurassa aika lentää.

Kotimaanmatkailua keskiaikaan

Lauantaina kävin Turun keskiaikaisilla markkinoilla Prognoosin kanssa. En ollut
tavannut häntä aikaisemmin kuin netissä, joten se toi pikkuisen
lisäjännityksen reissuuni: kuka minua oikein olisi turussa vastassa?
Hengissä selvisin, joten en tainnut törmätä viattomia sokkoraukkoja
haalivaan sarjamurhaajaan.

Lähdin Turkuun automaattisesti junalla, eihän junassa yksin
matkustaminen ole lainkaan tuntematon asia. Pari päivää ennen lähtöä
minulle lopulta valkeni, mitä kaikkea junalla reissaamiseen liittyy
ihan oikeasti yksin lähtiessä. aikaisemmin olen ostanut aina lipun
jonkun muun kanssa ja se sama joku muu on opastanut minut oikeaan
junaan ja oikeasta vaunun ovesta sisään. IC- ja Pendolinojunissa
paikkanumerot lukee penkeissä myös pisteillä, joten oman paikan
löytäminen ei ole ongelma. nytt minun kuitenkin oli selvittävä itse
kaikesta lipun ostamisesta junan löytämiseen saakka.

Heitin monen monta ajatusta korkeammille voimille, jotta Pasilan
asemalla olisi kesäisenä lauantaiaamuna ennen yhdeksää oikein monta
avuliasta mummoa, joiden käsipuolessa pääsisin ajoissa oikeaan
paikkaan. Pyyntöni kuultiin ja apua sain, vaikka neljästä auttajasta
vain yksi olikin mummoikäinen.

ensimmäisenä minua auttoi samalla junalla Pasilaan tullut taksikuski,
joka opasti minut lipunmyynnin ovelle. Olisin toki löytänyt sinne
itsekin, mutta nopeammin se näin sujui.

Pasilan lipunmyynnissä on jonotusnumerot, joiden käyttäminen sokkona
on käytännössä mahdotonta. Minua on kehotettu olemaan välittämättä
jonotusnumeroista ja kävelemään vaan suoraan lippuluukulle. En oikein
ehtinyt sitäkään tehdä, kun jo minulle tarjottiin apua. Sain noin
nelikymppisen bisnesnaisen antamaan minulle jonotusnumeron ja
kertomaan lappuni numeron sekä sen, mikä numero sillä hetkellä oli
menossa. ”Joku sitten varmaan osaa kertoa sulle, milloin tulee 11.”
Yritin kovasti laskea kilahduksia, jotta itse tajuaisin numeroni
tulevan. Menin kuitenkin kilahduksissa sekaisin ja sama nainen lipun
ostettuaan kertoi minun numeron tulleen ja neuvoi, mille tiskille
minun pitää mennä. Lipunmyyjä kertoi lipustani vaunun ja paikkanumeron
sekä sen, miltä raiteelta junani lähtee.

Lähdin navigoimaan lipunmyynniltä kohti raidetta kuusi. Yritin kovin
muistella liikkumistaidontunteja, joilla Pasilan asemaa olin
opetellut. en niin usein ollut käyttänyt aseman sen pään raiteita, kun
enemmänkin vain olin tullut lähijunalla raiteelle 1 ja jatkanut matkaa
ratikalla. Taisin näyttää kovin epävarmalta siinä tolppia ja muita
maamerkkejä seuratessani, kun aamun ainut mummoikäinen auttajani
kysyi, minne olen matkalla. Jouduin tosin neuvomaan itse auttajaani,
mistä suunnasta kutosraide löytyy, mutta jälleen pääsin sinne
nopeammin kuin olisin yksin liikkuessani päässyt.

Olin ehtinyt pelätä jo useaan kertaan, etten ehtisi junaani, jos en
löytäisi niin nopeasti asemalla oikeisiin paikkoihin. Kolmen auttajan
voimin olin oikein hyvissä ajoin oikealla laiturilla ja saatoin
hengähtää helpottuneena. Ei sitä helpotusta niin kauaa kestänyt kun
tajusin, etten vielä tiedä, mihin kohtaan vaununi tulee ja miten minä
sen löydän. Olin jo oikein vähällä kysyä kahdelta lähelläni
seisoskelevalta vanhalta tädiltä, osaisivatko he kertoa, mihin kohtaan
suunnilleen kakkosvaunu tulee, kun taas minulle tarjottiin apua.
Toisella puolellani seisova mies kysyi, mihin vaunuun olen menossa.
Arvelimme yhdessä vaununi tulevan suurin piirtein siihen kohtaan,
jossa silloin seisoimme. Ihan niin ei käynyt, mutta ystävällinen mies
opasti minut junan tullessa oikeaan vaunuun ja vielä vaunussa oikealle
paikalle. Rattoisat kaksi tuntiasaattoivat alkaa, kun olin
turvallisesti päässyt lippuni osoittamalle penkille.

Keskiaikaiset markkinat taas olivat aika samaa kauraa kuin kaksi
vuotta sitten. Jotenkin minusta silloin pari vuotta sitten oli paljon
enemmän keskiaikaista meininkiä, tai sitten me silloin kiersimme
lähinnä niitä keskiaikaisia kojuja. Nytkin sain mukavasti hiplailla
kaikkia esineitä myös sellaisissa paikoissa, joissa luki "älä koske".
Vain yksi mies ei oikein antanut koskea kaikkeen - toisaalta ne, mihin
hän kielsi koskemasta, taisi olla jotain myrkyllistä.

Varsijousimies selitti minulle, kuinka varsijousi toimii. En ollut
sitä aikaisemmin oikein ymmärtänyt, mutta nyt sain kattavan selityksen
varsijousen toiminnasta. Tosin miehelle piti erikseen huomauttaa, että
"näytätkö sä hänelle, kun hän on ihan sokea". Juu, selittäminen "tämä
on viritysnaru ja se viritetään tänne" ei hirveästi valaissut. Mutta
kun asiasta sanoi, oli kokemus valaiseva. Toisaalla mies, jonka kanssa
pääsi kokeilemaan kuvioleikkausten tekoa pyöreään puukalikkaan (en
oikeasti tiedä, millä nimellä sitä hommaa pitäisi kutsua) kysyi
Prognoosilta, näenkö minä. Olisin itsekin osannut vastata siihen,
mutta jaah. Hän ei ihan niin hyvin osannutkaan sitten sanoa, mitä
minun kuuluu tehdä, mutta kyllä sen vempeleen polkeminen oli ihan
hauskaa.

Toisilla kojuilla minulle erikseen näytettiiin asioita. Esimerkiksi
muutama korumyyjä antoi korujaan ihan käteen ja saattoi ottaa jostain
kauempaa korun minulle näytille tyyliin: "Musta tämä on hieno, katso
tätä." Nainen, jolla oli paljon erilaisia sarvia, esitteli niitä myös
minulle kovin oma-aloitteisesti. Hän näytti lehmän sarven, jota oli
hionut ja lehmän sarven, jota ei ollut vielä ehtinyt hioa. Muidenkin
eläinten sarvia sain hiplailla.

Kävimme me Prognoosin kanssa myös Aboa Vetuksessa. siellä oli
keskiaikaista äänimaisemaa kuvaava näyttely, jossa minusta hauskinta
oli, kun ääninauhoilla olevat hahmot puhuivat turkua (paitsi
katedraalikoulussa puhuttiin latinaa). Pelailimme kettu-peliä, jonka
sääntöjä kumpikaan ei oikein tajunnut, rakentelimme tiiliseinää ja
minä kokosin vesileilin - vai mikä ämpäri se nyt olikaan.

*******

nyt lähden Nuorisotoimen kesäleirille viikoksi Hauholle. Leiriltä saattaa tulla päivityksiä - en tiedä, onko siellä nettiyhteyttä. Ainakin sen jälkeen saatte raporttia tekemisistäni.

Käsitöiden kuva-antia

Tänään Blogger on minulle suosiollinen ja sain lisättyä kuvat ongelmitta. En tiedä, mikä vika Bloggerilla oikein oli viikko sitten, kun mitään ei tapahtunut. Mutta nyt saatte nauttia pienompelimoni tuotteista - kesämekko on edelleen hiukan kesken, pitää ostaa siihen vetoketju ja nappeja.

Toivottavasti kuvien alt-tekstit ja kuvatekstit menevät oikein, sillä kuvia ei oltu mitenkään ihmeellisesti nimetty, jotta tunnistaisin niitä. toivon vain, että muistan, mikä oli mikäkin. Jos menee väärin, koettakaa olla välittämättä. Minäkään en välitä.


Tämä sininen kaapu on minulle itselleni. Vyön kohdalla iski laiskuus, enkä jaksanut ommella reunoja, kuten toisen kaavun vyöhön. toisaalta tuo vihreä kangas on vähemmän purkautuvaa sorttia kuin sininen. Samasta sinisestä kankaasta olen tekemässä "historiallista" kesämekkoani ja jämätilkuista kokosin kolmiohuivin päähineeksi.



Vihreä kaapu tulee ystävälleni, mutta hän ei nyt kuitenkaan komeile kuvissa. Harmikseni huomasin kangaskaupasta tullessani, että vihreä kangas on aika paljon mukavampi päällä kuin sininen... Mutta koska olin ajatellut jo vihreän ystävälleni ja sinisen itselleni, en tietenkään voinut enää vaihtaa.



Tämä laukku rakentui siis kaksista vanhoista housuistani. En ole vieläkään jaksanut ommella laukkuun nappeja. Tästä puolesta pidän itse enemmän, mutta jos haluaa vaihtelua...


...Voi laukun kääntää ympäri. Luin jostain vetoketjujen olevan muodissa tänä keväänä kengissä, joten päätin niiden olevan muodissa myös laukuissa. Tämän puolen housujen kuvittelin olevan tummemman vihreät, mutta mutta... Hyvin ne silti laukkuun sopivat. Läppä on samalla myös kunnianosoitus ja muistutus kankaan entisestä elämästä.

Kuvat: avustajani

Kesän viettoa ja kuvailtuja taide-elämyksiä

Hiljaista on ollut, myönnetään. Tämän hiljaisuuden aikana olen tosin saanut taas muutaman lukijan lisää, kivaa.

Majoitin tuossa kaveriani puolentoista viikon ajan, kun hän tuli kauempaa kanssani samaan työpaikkaan. Kaverin ollessa kylässä jäi vähän blogin päivittelyt vähemmälle.

Kun kaveri lähti juhannuksen alla takaisin kotiin, lähdin minä Pohjanmaalle "sukutilalle" Perämaahan. Oli oikein mukava syödä kunnon kotiruokaa, jonka raaka-aineena oli melko pitkälti luomu ja lähiruoka. Pääsin syömään nokkosvohluja, jonka nokkoset olivat omasta pihasta ja maitona käsittelemätön lehmänmaito. Sitä "aitoa" lehmän maitoa tuli juotua myös aika paljon. Siinä oli hivenen eroa tavallisesti kotona juomaani rasvattomaan maitoon. Olisin viihtynyt Etelä-Pohojanmaalla kyllä pirempäänkin, vaikka siellä oli meleko paljon niitä mäkärääsiä ja hyttyysiä.

Pari viikkoa sitten radiossa joku kertoi isästään, joka on sukututkija. Hän sanoi, että jos isältä kysyy jostain tyypistä, että mitenkäs se nyt olikaan sukua, saa oikein pitkän ja lavean selityksen sukuhistoriasta. Meidän isä on harrastanut sukututkimusjuttuja vuosikausia, enkä osannut heti yhdistää tuota häneen. Mutta eilen, kun kysyin isän isän sisaruksia - en muistanut niiden kaikkien nimiä - sain kovin pitkän ja yksityiskohtaisen selvityksen sekä isän isän että isän äidin puoleisista suvuista. Avuksi otettiin myös läppärillä olevat tiedot. En valita, itsehän kysyin. Se oli sitäpaitsi minusta ihan mielenkiintoista.

*******

Minä olen vihdoin ja vihdoin saanut valokuvautettua ompelutyöni ja kuvat jopa ovat koneellani, mutta niiden laittaminen blogiin ei näemmä onnistunutkaan. En tiedä miksi, mutta en jostain syystä pysty klikkaamaan "lisää kuva" -kohtaa, enkä tietenkään muista kuvan html-koodia. Yritän saada kuvat jossain välissä tännekin saakka, siksi ne otatin.

*******

Pari viikkoa sitten olin Cross Over -festareilla katsomassa kuvailtua burleski-esitystä. Siitä sekä kuvaillusta Risto Räppääjä ja polkupyörävaras -elokuvasta tulee juttua myöhemmin. Nyt minulla on hirvittävä nälkä - Perämaassa tottui syömään paljon ja hyvää, joten nyt kotona nälkä yllättää.

Töitä, töitä ja käsitöitä

Olen nyt kolme päivää leikkinyt oikein pätevästi toimittajaa. Olen soitellut ihmisille (lankapuhelimella, hämmentävää), haastatellut monia ja kirjoittanut yhteensä neljä lehtijuttua. Päiväni ovat kuitenkin olleet myös sen verran leppoisia, että olen voinut hyvin päivitellä sähköpostia viiden minuutin välein ja istua kahvitauolla vähän pidempään. Silti olen saanut käydä pariin kertaan kyselemässä lisää töitä; kuulemma olen liian tehokas. Tämän kesän toimittajanurani jäikin sitten kolmeen päivään, vaikka vielä yhden lehtijutun - ainakin - kirjoitan. Sitä en tosin tee työajalla.

Iiriksessä käytän paljon mieluummin portaita kuin hissiä (vaikka se miesäänellä puhuva hissi on kyllä kieltämättä ihan kiva) ja kulkuluvan ansiosta voin sen tehdä, siellä kun nykyään ei portaita voi käyttää ilman kyseistä lätkää. Kulkulupalätkää minun täytyy vilautella aina töihin tullessani ja sieltä lähtiessäni (sekä lounaalle mennessä ja lounaalta tullessa) laitteelle, jonka sielunelämään en ole vielä oikein päässyt sisään. Se kertoo minulle mukavasti joka kerta aluksi joko plussan tai miinuksen ja sen jälkeen muutaman numeron sarjan. En ole vielä ollenkaan keksinyt, mitä kummaaa ne numerot tarkoittavat. Tietääkseni sen laitteen pitäisi jotenkin laskea työtuntejani... Mutta mitä ne plussat ja miinukset sitten tarkoittavat?

Ensiviikolla oikea pomoni (lue: orjapiiskurini) tulee lomilta töihin ja pääsen tekemään niitä töitä, joiden takia minut oikeasti palkattiin. Samalla eräs kaverini tulee majoittumaan luokseni, sillä hän on sitten puolisentoista viikkoa töissä samassa paikassa. Olin jotenkin kummasti unohtanut kertoa sen veljelleni. "Niin hei, mun kaveri tulee meille sunnuntaina. Se on sitten meillä viikon, ja senkin jälkeen vielä muutaman päivän. Mä olen ite sunnuntaina Ähtärissä ja tulen sieltä joskus illalla. Jos mun kaveri ehtii tulla ennen mua, annan sille sun numeron ja menet sitten kivasti avaamaan sille oven." Veljeni vain myönteli vieressä.

*****

Tänään olen (käynyt katsomassa burleskia) ommellut hieman historiallistyylistä kesämekkoani. Ompelustani pitäisi varmaan ottaa videokuvaa, sen verran minä siinä samalla irvistelen, kun on jotain vaikeampia ja tarkempia kohtia. Tikkausten tekeminen esimerkiksi on todella kökköä, kun sen pitäisi olla siisti ja suora, eikä mikään kiemurteleva. Tajusin myös unohtaneeni aivan totaallisesti mitata selän leveyden ja siitä syystä kaaavoissani oli virhe. Selän leveyden mittaaminen itseltään on tosin hivenen haastavaa. Mutta pitänee keksiä jotain mielenkiintoista, jotta saan siitä siistin näköisen ja vielä itselleni sopivan. En tajunnut yhtään kaavoja tehdessä, ettei etu-ja takakappale olekaan välttämättä leveydeltään ihan samoja.

Helmaa leikatessa ongelmana oli suoraan leikkaaminen. Pienemmissä paloissa minulla oli kaavat, joiden mukaan oli helppo leikata. Helmaan en ajatellut tarvitsevani kaavaa, mutta jostain piti keksiä riittävän pitkä suora juttu, joka pysyisi paikallaan leikkaamisen ajan. En meinannut keksiä millään. Helman pituus kun on 75 senttiä, siihen on vaikea keksiä riittävän pitkää suoraa. Piirtäminen olisi niin kovin helppoa, jos se vain tuntuisi siitä koholla. Siinä lattialla leikellessäni lopulta mieleen juolahti maton reuna. Sehän on suora, eikä hirveästi liiku, kun itse olen maton päällä. Niin sitten vain kohdistelin kankaan oikein maton reunaan nähden ja aloin leikata - siistiä jälkeä tuli (olisi kyllä voinut olla ehkä vielä hivenen siistimpi).

Mekostani puuttuu enää se helma, joka on siis kyllä jo leikattuna, ja napit. Sitten se on valmis. Paitsi tietysti, jos minun täytyy keksiä siihen jotain mielenkiintoista selkään, jotta se mahtuisi päälle asti.

*******

Tunsin tänään itseni kovin julkkikseksi. Kävin Iiriksessä pyörähtämässä lastenkuntoutuksessa ja yksi kurssilla oleva vanhempi bongasi minut käytävältä. "Moi Ronja, muistatko mua? Me ollaan olut joskus samoilla leireillä. Mulla on sellainen 11-vuotias sokkopoika." Ai, okei. En kyllä muistanut.

Sokkopojan äiti palasi muiden kurssilaisten vanhempien luo saliin ja hetken päästä sieltä kuului ohjaajan ääni: "Ai, oliko? Näyttikö se kovin kiireiseltä?" (En todellakaan ollut kiireinen, minulla kun ei silloin mitään työtä ollut...) "Ronja, Ronja!" huuteli ohjaaja käytävässä ja nappasi minut saliin. Hän istutti minut vanhempien eteen, joista ainakin osa vaikutti olevan iloisia minun tapaamisestani.

"Mä olen lukenut susta niin paljon kaikista lehdistä ja luen aina sun kolumnit", yksikin äiti sanoi. "On nyt hienoa tavata sut ihan livenä." Koska minulla ei ollut kiire, eikä heilläkään tuntunut olevan mitään huipputärkeää menossa, alkoi siitä kunnon tenttaaminen. Kysymyksiä sateli melkein enemmän kuin ehdin vastaamaan. On kovin, kovin hämmentävää tavata tuikituntemattomia ihmisiä, jotka ovat lukeneet ja kuulleet paljon minusta (tuonkin kurssiviikon aikana nimeni oli kuulemma mainittu pariin kertaan) ja jotka oikeasti - ilmeisesti - lukevat juttujani. Muutenkin kaikki tuntuvat tietävän, kuka minä olen. Iiriksen vahtimestari ja keittiöhenkilökuntakin tuntevat minut kyllä ihan nimeltä. Alan selvästi niissä piireissä olla jo pienimuotoinen julkkis, enkä ymmärrä, miten tässä on näin päässyt käymään.


Edit: Oikean "pomoni" tullessa töihin sain kuulla, ettei minun nyt oikeasti tarvitse sitä lätkää vilautella töihin tullessani, koska kiinteäpalkkaisena olen. ei siis tarvitsekaan yrittää päästä sisään laitteen sielunelämään.

Näin kesäloman alun kunniaksi pienompelimossani on ollut jälleen töitä. Lupasin joskus aikoja sitten ystävälleni, että teen hänelle umpikaavun. Kevään aikana suunnittelimme kesälle kaikkea hauskaa puuhaa (siitä ehkä myöhemmin), johon kaapua tarvitaan. Niinpä marssin kesän ajaksi avustajakseni palkanneeni lukiokaverini kanssa kangaskauppaan ostoksille. Mukaan tarttui vihreää ja sinistä kangasta.

Olen tehtaillut umpikaapuja kaavun päivässä. Tarkalleen yhden kaavun tekemiseen on mennyt joku muutama tunti. Kaapumme ovat kovin yksinkertaista mallia: suorakulmaisia paloja, jotka vain ommellaan yhteen. Okei, en voinut vastustaa kiusausta leikata hihaan pientä pyöriötä ja hupun kanssa sai vähän miettiä, mutta kovin yksinkertainen sekin on. Kaapu on kovin mukava vaate, sellaista voisi ihan oikeasti pitää päällään. Siis ainakin, jos muutkin pitäisivät... En minä ihan niin friikki tahdo olla. Aion kuvauttaa hienot kaapumme tässä lähiaikoina.

Eilen ja toissapäivänä tein kaapuja, tänään värjäsin paitaa. Vaatekaappini perukoilta löytyi vanha valkoinen poolopaita, jonka hihat olivat vähän lyhyet ja kaulus kovin ahdistavan tiukka. Leikkasin hihat ja kauluksen pois ja niin minulla oli mukava hihaton paita kesäksi.

Ensin olin valkoiseen ihan tyytyväinen, mutta sitten ajattelin sen kuitenkin olevan ehkä vähän tylsä... Kävin kaupasta ostamassa vihreää kangasväriä, väänsin paidan parille solmulle ja pistin likoamaan. Nyt se roikkuu kuivumassa, enkä tiedä yhtään, onko värjäykseni onnistunut ja millainen paidasta on tullut. Pitänee pakottaa veli piakkoin katsomaan.

Vaatteiden valmistus ja tuunaus ei tähän lopu. Lukiokavereiden kanssa suunnittelimme menevämme kesän aikana Suomenlinnaan teekutsu-piknikille, jossa on pukukoodina leveähelmainen kesämekko tai polvihousut. Ensin olin aivan varma, että laitan polvihousut. Loppujen lopuksi en keksinytkään mitään kivaa yläosaa polvihousuilleni, joten päätin toteuttaa kesämekon, jota jo joskus maalis-huhtikuussa suunnittelin toisen kaverin pohtiessa historiallista piknikkiä. Niinpä sinistä kaapukangasta tuli ostettua sen verran enemmän, että siitä saa tehtyä myös nätin kesämekon.

Kesämekon kaavojen piirtäminen on ollut kovin mielenkiintoista. Olen varmaan aina ihmetellyt, miten kummassa äitini osaa piirtää itse kaavoja, mutta nythän minä olin tekemässä sitä ihan samaa! Kaavapaperia minulla ei tosin ollut, eikä leivinpaperi toiminutkaan kovin hyvin... Kiinnitin kaksi A4-paperia yhteen, jotta sain riittävästi paperipinta-alaa kaavalleni. Niin minä sitten piirtelin mekon yläosan etu- ja takakappaleiden kaavoja aivan tyytyväisenä.

Helma ei ehkä tarvitse niin kovin tarkkaa kaavaa, mutta hihan kanssa minulla on jälleen vähän ongelmia. Haluaisin tehdä sellaiset puhvimaiset hihat, mutten oikein tajua, millainen kaava pitäisi piirtää pallohihalle. Ehkä kysyn neuvoa äidiltäni, vaikka toisaalta haluaisin tehdä ihan ilman hänen neuvoaan , tai sitten kokeilen vain jotain. Minua myös hiukan mietityttää, riittääkö kangas sittenkään ihan kaikkeen. Onneksi sitä saa kaupasta lisää.

En itsekään oikein käsitä miksi, mutta maanantai-iltana leikkelin kankaita täysin jonkun flow-tilan valtaamana. Olin aivan onnessani lattialla polvillani vain leikkaamassa kangasta. Sama flow jatkui ompelukoneen ääressä, enkä todellakaan tajunnut yhtään ajankulua. On hassua, miten joku tuollainen voi tuottaa niin paljon mielihyvää. Siinä alkoi jo vähän pohtia, josko sittenkin lähtisi opiskelemaan vaatetusalaa. Toisaalta jos sitä tekisi työkseen, voisi hommaan hieman leipääntyä, eikä se enää olisikaan niin suuri mielihyvän lähde, kun olisi pakko tehdä. Nyt minua ajaa vain sisäinen pakko - ja se on kovin motivoivaa.

*******

Aloitin eilen syksyn historian ylioppilaskirjoituksiin kertaamisen. Aloin lukea ensimmäisen kurssin kirjaa alusta. Totesin, että on helpompi lukea ja kerrata, jos aloitan sen heti kättelyssä. Ei tule sitten loppukesästä paniikkia, etten ole tehnyt mitään, enkä osaa, enkä ehdi. Nyt mietin vain, miten kummassa pystyn oikeasti omaksumaan sen kaiken kuuden kurssin sisällön niin, että osaan kirjoituksissa jotain. Siinä on niiin paljon asiaa. Kurssikokeet ovat vielä hyvin helppoja, kun ei tarvitse osata oikeastaan mitään muuta kuin sen kurssin sisältö, mutta ylppärit... Minulla on kyllä melkein lukusuunnitelma kesäksi (paljon historiaa, taikatemppuja ja hieman englantia) ja aion tehdä koko lukion historian sisällöstä sellaisen aikajanan, josta näkee suoraan, mitä kaikkea milloinkin tapahtui. Ehkä se helpottaa kokonaisuuden ymmärtämistä.

Niin, kesän puuhiini sisältyy ja tulee sisältymään melkoisen paljon myös taikuutta. Täytyy todella harjoitella juniortaikureiden SM-kisoihin, vaikka harjoitteleminen onkin vain lahjattomille. En koe olevanikaan kovin lahjakas sillä alalla, joten harjoitteleminen sopii minulle.

*******

Tänään aloitin mukavasti kesätyöni kahvitauolla. Loppupäivän soittelin ihmisille ja haastattelin heitä lehtijuttuuun. Oikein hauskaa on. Sain myös Iirikseen kulkuluvan, joten pääsen kulkemaan portaita ja minun täytyy aina töihin tullessani ja sieltä lähtiessäni kirjata itseni sisään ja ulos. Iiriksessä on hauska puhuva laite sitä varten.

Työyhteisölläni on tapana kysellä kahvitauolla Metro-lehden kymmenen kysymystä, viljellä huonoja vitsejä ja pitää huoneiden ovia auki. Aukinaiset ovet ensin ahdistivat minua, etenkin, kun piti soitella ihmisille. Ahdistukseni helpotti, kun yksi vakituinen työntekijä sanoi laittavansa oven kiinni tehdessään puhelinhaastatteluja. Niin siis minäkin tein. En olisi malttanut lopettaa lehtijutun kirjoittamista ja kotona piti sanoa itselleni moneen kertaan, ettei minun tarvitse tehdä sitä kotona valmiiksi, huominen työpäivä on sitä varten.

Minusta on mukavaa, että minun annetaan tehdä itsenäisesti töitä. Pidän itsenäisestä työskentelystä, pidän kirjoittamisesta ja ihmisten haastattelemisesta - vaikken olekaan siinä kovin hyvä. Olen iloinen kesätyöpaikastani.

Ensimmäisen päivän jälkeen voin ainakin sanoa viihtyväni töissä.

Kengät

Minulla on pieni jalka. Sopivin kengän koko on 34, myös 35 käy usein aika hyvin. Niin pieniä kenkiä ei kuitenkaan saa muualta kuin lastenosastolta. Lasten kengissä usein on vähän sellainen huonompi puoli, että niissä on kukkien ja perhosten lisäksi kovin kapoinen päkiäosa, joten minun leveät jalkani jäävät usein vähän puristuksiin. Sopivien kenkien ostaminen ei siis aina ole niin hirvittävän helppoa.

Vaikka sinänsä en ole kovin tarkasti minkään pukeutumistyylin kannattaja, eikä vaatteilla nyt niin kauheasti ole merkitystä, osaan kuitenkin sanoa, millaisia kenkiä en todellakaan halua (sama muidenkin vaatteiden kohdalla). En tahdo korollisia kenkiä, en tosiaankaan. Nilkkani muljuilevat ja menevät suurin piirtein sijoiltaan jo ihan tasapohjaisilla kengillä, siihen ei mitään korkoja enää tarvita. En myöskään tahdo pelkästään valkoisia kenkiä – kovin tylsä väri, eikä välttämättä olisi pitkään valkoinen. Ruudut kengissä tuntuisi hassulta, enkä muutenkaan ole ruutujen ystävä. Punaiset – erityisesti vaaleanpunaiset – kengät eivät nekään saa minua syttymään, lähinnä tulee niistä hylkimisreaktioita. Kengissäni ei saa myöskään olla klitteriä, paljetteja tai mitään muutakaan liian ”tyttömäistä”. Balleriinoja en tahdo, ne ovat jotenkin liian söpöt.

Toissapäivänä kävin avustajani kanssa kesäkenkäostoksilla. Sanoin heti aluksi haluavani jotkut tennarityyppiset kivat kangaskengät. Tämä en-halua-listani päivittyi vähitellen kierroksen aikana.

Vastaan tuli paljon kivan mallisia kenkiä, jotka olivat liian kapeita ja joista pienin koko oli – aina – 36. Halosen lastenkenkäosastolla ei ollut yksiäkään tennareita, balleriinoja olisi löytynyt. 35 koon tennaritkin löytyivät, mutta ne olivat joko valkoisia, ruudullisia tai varrellisia. Mikä idea on varrellisissa tennareissa? Nehän sitä paitsi näyttäisivät ihan hölmöiltä kaprien kanssa. En siis ottanut sellaisiakaan. Vaikka hetken harkitsin, niistähän voisi leikata varret pois…

Olen elämäni aikana sen verran paljon kierrellyt etsimässä jalkaani sopivia kenkiä, että osaan lähes varmasti sanoa kengästä sen jo käteen saatuani, onko se riittävän leveä ja riittävän pienikokoinen jalkaani. Ainakaan tällä ostoskierroksella en erehtynyt. Jos minusta näytti kengän ulkopuolen ja pohjan mallin perusteella, että taitaa olla jalalleni liian kapea lesti, niin olihan se. Ihan kätevää kyllä, kun ei tarvinnut kaikkia kenkiä kokeilla huomatakseen niiden olevan liian pieniä.

Jossain vaiheessa luovutin jo sopivan koon löytymisen suhteen ja totesin, että kai se on pakko alkaa kokeilla niitä 36 koon kenkiä, kun ei pienempiäkään löytynyt (Spiderman-tarralenkkarit olisivat tietysti olleet aika hyvät). Suurin osa sen koon kengistä olivat kyllä kiistämättä liian suuria. Neljännestä kaupasta löysimme tennarit, joissa oli kyllä ehkä varpailla hiukan runsaasti tilaa, mutta muuten melko sopivan tuntuiset. Väri ei sekään ollut yhtään huono: jokin vihreän ja harmaan sekoitus, kai. Jonkin aikaa siinä asiaa mutusteltuani päätin valita ne. Myyjäkin sanoi niiden olevan kokoisikseen melko lyhyet, leveyttä niissä joka tapauksessa oli riittävästi.

Kenkien ostoon ei mennyt kuin reilu tunti, vaikka olenkin vaikeajalkainen ja vaikka minulla onkin paljon rajoitteita kenkien ulkonäön suhteen, niiden pitää myös oikeasti tuntua hyvältä jalassa. Sain sitä paitsi varmaan suunnilleen ensimmäisen kerran ostaa oikeasti kengät aikuisten osastolta! Tosin ne ainoat omistamani korkokengät (tai korolliset saappaat) ovat myös kokoa 36, mutta ovat liian pienet äidilleni, jolla on sen kokoinen jalka. Taitaa minun siistimmät kävelykenkänikin olla sen kokoiset… Mutta no, suurin osa kengistäni on joka tapauksessa 34-35 (paitsi maiharini, jotka ovat 37 ja auttamatta aivan liian suuret – mutta ne on sentään maiharit). Olen aika tyytyväinen ostokseeni. Pahaksi onnekseni kengät hiertävät pikkuvarpaita aika paljon, sillä kohdalla taitaa olla sauma. Uudet kengät usein hiertävät, että ehkä se tästä ohi menee. Silti tänään totesin ilman kenkiä kävelyn olevan oikein mukavaa, rentouttavaa ja kesäistä. Jaloillekin se kuulemma tekee hyvää. Taidan siis kulkea hipisti paljain varpain ainakin hetken, että pikkuvarpaani saavat parantua kenkien aiheuttamasta rasituksesta.