Viikonloppu kaukana koulusta

Parin viime viikon ajan olen viettänyt paljon aikaa historian kirjojen parissa. Syynä tietysti on historian ylioppilaskirjoitukset, jotka ovat vajaan kolmen viikon päästä. Olen kyllä hiukan jäljessä, jos aion oikeasti sisäistää sen kaiken... Nämä jäljellä olevat viikot taitavat mennä vielä tiiviimmin historiaan.

Opiskelun lisäksi aikaa menee harrastamiseen. Olen melkoisen ylpeä itsestäni, kun päätin olla menemättä koulun kuoroon. Nyt minulla on joka viikko yksi täysin vapaa arki-ilta. Se tuntuu lähes luksukselta, vaikkakin tulen käyttäneeksi sen mitä suuremmalla todennäköisyydellä opiskelemiseen.

Mutta eihän minun pitänyt koulusta puhua - päin vastoin.

Vietin viikonloppuni Lammilla asuntovaunussa. Tai okei, en koko viikonloppua. Menin sinne vasta lauantaina, koska perjantai-iltana minulla oli kitaratunti. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti käyttää luppoaikaani vaunulla historian lukemiseen, mutta kun kaivoin koneen repusta ja avasin Luetuksen - ohjelman, josta kaikki kirjani löytyvät - tulin avanneeni sieltä Virpi Hämeen-anttilan romaanin neljännen historiankurssin kirjan sijaan. Oikeasti minun pitää sitä Hämeen-anttilaakin lukea äidinkielen kurssia varten.

Koko viikonloppu hurahti koskematta koulutehtäviin. Luin romaania, ajattelin, kirjoitin, leikin 2-vuotiaan sijaissiskoni kanssa ja istuin lauantai-iltana/yönä liian pitkään grillikatoksella.

Äitini ja meidän 2-vuotias olivat menneet Lammille jo perjantai-iltana. Äiti oli harrastanut markkinointia puolestani ja kertoillut uusille tuttavuuksilleen, kuinka hänen tyttärensä tulee seuraavana päivänä ja harrastaa taikatemppuja. Niinpä lauantai-iltana karaoketanssien jälkeen grillipaikalle kerääntyi porukka, joka halusi nähdä minut ja taikuuteni. Minua ei suinkaan jännittänyt yhtään... Rehellisesti sanoen en ollut varmaan pariin viikkoon koskenutkaan korttipakkaan, kun olin vain lukenut hissaa. Yhtäkkiä pitikin sitten esiintyä mielenkiintoisissa olosuhteissa.

Aluksi se ei innostanut minua yhtään ja ihmisten keskipisteenä oleminen oli vaivaannuttavaa, kuten kovin usein ennenkin. Siinä hetken korttipakka kädessä istuttuani pääsi kuitenkin esiintyjäminä vauhtiin. Olen oikeasti melko erilainen "lavalla" kuin muuten. Ihan siviilissä saatan olla hiukan ujo ja syrjäänvetäytyvä, etenkin vähän vieraammassa seurassa. Mutta esiintyessä ujoudestani ei tunnu olevan jälkeäkään ja olen vilkas sekä ilmeisen viihdyttävä. Itsekin viihdyn kovin, en voi kiistää. Ex tempore -keikkani poiki mitä luultavimmin uusia keikkoja, ihan sellaisia oikeita.

Taikatemppujeni ja hetken huomion keskipisteenä olemisen jälkeen olin päässyt kummallisesti sisään siihen porukkaan, josta en ollut tavannut äitiäni lukuunottamatta ketään koskaan aikaisemmin. Minulla oli aivan mielettömän hauska ilta, joka vierähti aamuun asti. Menoa ja meininkiä ei häirinnyt lainkaan se, että joukon keski-ikä oli varmaankin lähempänä viittäkymmentä. Minä olin porukan nuorin, vanhin taas oli 70-vuotias. Olen ennenkin todennut tuntevani oloni kovin paljon kotoisammaksi itseäni vanhemmassa porukassa kuin ikäisteni seurassa, nyt se tuli taas todistettua.

Edit:
Hienoa viikonloppureissussani oli myös se, että pääsin viittomaan. Siellä oli yksi mies, joka on ollut töissä Hämeenlinnassa jossain kuurojen palvelutalossa, jossa oli myös kuurosokeita. Jonkun viiittomakielen tasokokeenkin hän oli suorittanut. Niinpä me keskustelimme pitkään viittomalla - tosin niin, että puhuimme saman myös ääneen, koska minun kielitaidollani ei olisi ihan pelkästään viittomilla pärjätty. Hän sitäpaitsi viittoi jotenkin kovin epäselvästi verrattuna siihen, mihin olen tottunut (enkä ole viittonut kuin lähinnä tulkkien kanssa ja edellisestä viittomisesta onkin jo yli vuosi). Epäselviin viittomiin saattoi vaikuttaa myös herran humalatila, mutta toisaalta kaikilla ei muutenkaan ole niin selkeä se 'käsiala'. Opin pari uutta viittomaa lisää ja oikein hauskaa oli.

*******

Kahden viiikon aikana uudessa asunnossa olen ehtinyt jutella naapureiden kanssa jo enemmän kuin vuoden aikana Pukinmäessä yhteensä. Puksussa se oli aina vähän sellaista "moi"-muminaa, jos satuttiin osumaan samaan aikaan hissiin tai ulko-ovelle tai jotain. Täällä minä olen jo ihan oikeasti jutellutkin naapureille, vaikka sekin on ollut aika vähäistä. Yhden englantia puhuvan naapurin kanssa vaihdoimme muutaman sanan rapussa, kun istuin ruokaostosten kanssa oven ulkopuolella - avaimet olivat jääneet kotiin ja veli oli tulossa koulusta. Siitä keskustelusta olen aika iloinen, koska kävin siis - ihan oikeasti - keskustelun englanniksi.

Tänään sitten alaoven ulkopuolella minulle sanottiin: "Aai, naapuri. Mä katoinkin, että meillä on sama suunta. Oltiiin samassa sporassakin." Ei mitään kovin suurta, mutta enemmän kun "moi" ja "kiitos", kun toinen avaa oven.

Uusia asioita

Olen muutaman viime päivän aikana tehnyt monta uutta asiaa. Yksikään niistä ei ole kovin kummallinen, mutta minulle uusi.

Erään ystäväni kanssa keksimme, että uusien asioiden tekeminen on mielenkiintoista. Niinpä uutta etsiessämme kävimme syömässä libanonilaisessa ravintolassa ja kiipesimme Vuosaaren korkeimmalle kohdalle katsomaan auringonlaskua, josta sain oikein kattavan kuvailun. Yritin "vuorella" olla kovin ystävällinen ja kohtelias ja tarjosin iltakävelyllä olleelle miehelle suklaata, mutta hän ei ottanut sitä vastaan. Söimme siis suklaan kaverin kanssa kahdestaan.

Eilen olin ensimmäistä kertaa musiikinteoriatunnilla. Ryhmä on melko pieni, opettaja mukava ja näkövammani ei tunnu menoa haittaavan, vaikken pystykään - vielä - opetusmateriaalia lukemaan. "Sä taidat olla täysin näkemätön?"

Olen nukkunut kolme yötä uudessa asunnossa. Sunnuntai-iltana taksilla kotiin mennessä piti hetken miettiä, minkä osoitteen suustani päästän. Meinasi tulla vanha. Uudessa asunnossa vaatekaapit ovat isompia ja tilavampia (ja korkeampia, enkä minä yletä läheskään ylös asti), mutta keittiössä säilytystilaa on vähemmän. Luovia ratkaisuja on saanut vähän miettiä. tiskikonetta ei ole, eikä sitä tänne saa, joten käsin tiskaamisen pitänee alkaa taas maistua. tiskiharja ei ole vielä laatikosta esiin pompannut.

Uusia reittejä pitäisi hieman opetella. Tämän uuden asunnon asuinympäristöä opettelin jo ennen tänne muuttamista, mutta vielä olisi opeteltavia asioita. Teoriatunnit ovat Roihuvuoressa ja sinnekin pitäisi kai joskus oppia itse menemään.

Uutta on sekin, että voin ensimmäistä kertaa lainata koulukaverilta kirjaa: olen mukavasti muuton tiimellyksessä hävittänyt historiankirjan, se kun oli vain CD-levyllä oleva äänikirja, joten en ollut sitä koneelle laittanut (muut kirjat ovat e-kirjoja ja niitä voi käyttää vain koneella). Yksi ystäväni lukiossa on Celian asiakas lukihäiriön tms takia (ei sillä lukihäiriötä ollut, mutten muista, mikä juttu se on) ja hän on hankkinut joitain koulukirjoja äänikirjoina. Minun onnekseni häneltä löytyy kadottamani kirja, joten voin lainata sitä häneltä siksi aikaa, kun kopioin sen koneelleni.

******

Flunssa iski. Yritin kovasti sanoa sille, ettei tänne saisi tulla, mutta sanominen ei enää auttanut. tänään koulussa oli jo välillä vähän vaikea keskittyä, mutta enemmän tässä pelottaa, mitä huomisesta oikein tulee. Huomenna on pakko mennä kouluun ainakin aamulla abi-infoon, sen jälkeen voi ehkä vetäytyä kotiin nukkumaan tokkuraista oloa pois. Tämä ei yhtään kuulunut suunnitelmiiini.

*******

viime viikolla kun saimme avaimet uuteen asuntoon ja kävimme tätä ensimmäistä kertaa katsomassa, hämmensin itseäni kulkemalla huoneesta toiseen lähes tulkoon seiniä pitkin. En minä koskaan tee niin. Tulipahan seinät ja huoneiden mittasuhteet kunnolla tutuiksi.

Päivän löytöjä

Uusissa nappikuulokkeissani lukee vasemmassa kuulokkeessa pistekirjoituksella "l". Ensin kuvittelin pisteiden kuulokkeessa olevan ihan tarkoituksettomia, mutta tänään välähti, että siinä ehkä ihan oikeasti lukee tarkoituksella se l, kun kerta vasen kuuloke on. Varmistin kaverilta, että siinä lukee tavallinenkin l. Oikeassa kuulokkeessa ei ole pisteillä mitään.

Löysimme kaupungilta lehtiroskiksessa soittavan viulistin. Kahden kappaleen välissä juttelimme hänen kanssaan hetken, sitten jäimme roskiksen vieressä oleviin penkkeihin kuuntelemaan ja lukemaan hepun kirjoittamasta kirjasta pätkiä. Hänen etunimensä oli Teemu, sukunimeä en muista. Kirjan nimi on Viulisti kadulla ja se kertoo Teemun kokemuksista kadulla soittamisesta Kiinassa. Taidan lukea kyseisen kirjan oikeasti joskus kokonaan.

******

Saimme avaimet uuteen asuntoon eilen ja tänään on jo jonkin verran tavaraa sinne kuskattu, esimerkiksi sänkyni. Muuttopuuhissa oli äidin ja hänen miesystävänsä lisäksi kolme veljeäni (kaksi sen kanssani muuttavan lisäksi) ja 2-vuotias sijaislapsi. Minun tehtävänä oli viihdyttää pikkuneitiä; katsoimme Nalle Puhia lattialla maaten, piilouduimme sängyn alle ja kaappiiin, leikimme pyörillä liikuteltavalla yöpöydällä ralliautoa ja pyörimme parvekkeella pöydän kanssa ympyrää. "Ja aivosoluja oli...", totesi pikkuveljeni hetken touhuamme katseltuaan. "Tämän jälkeen ei enää kovin montaa." Vanhalla alkoi melkein päässä pyöriä.

******

Tällainen lyhyt pikapäivitys vaan tänään. Huomenna minulla on ensimmäinen kitaratunti musiikkiopiston oppilaana, uudessa paikassa. Vähän jännittää, miten hyvin löydän perille.

Abivuosi alkoi

Maanantaina alkoi koulu. Kolmas vuosi Kalliossa, joten olen abiturientti - hassua. On outoa ajatella itseään abina, kun kuitenkin on vielä puolitoista vuotta jäljellä, mutta ei kai se minun abiuttani mihinkään vie. Aika on mennyt niin nopeasti... Mutta tarkoituksenani ei ollut nyt haikailla menneiden vuosien perään.

Minulla on tässä jaksossa kaksi matikan kurssia, 11 ja 12. Kävin maanantaina hakemassa postista kaksi pahvilaatikollista matikankirjoja. Niillä oli yhteensä painoa noin 10 kiloa, joten postista piti soittaa veli paikalle kantoavuksi. Yksin niiden kantaminen olisi ollut hitusen haastavaa.

Sain 11 kurssin kirjaa sivulle 76 - kuulostaa vähältä, mutta se on jo aika hyvin. Kovin iloiseksi tulin siitä, että 12 kurssin kirja oli kokonaan. En ole lukion aikana saanut aikaisemmin yhtään matikankirjaa ajoissa kokonaan! Se oli niin hienoa. Nyt osaan myös sanoa, että matikan 12 kurssin kirjani painaa yhteensä 7,2 kiloa. Onneksi minun ei tarvitse kantaa kirjaa mukana kokonaan, vaan pienemmissä osissa. Se on nimittäin pistekirjoituksella jaettu yhdeksään sidokseen.

Pitkän matematiikan 12 kurssi on numeerisia ja algebrallisia menetelmiä, joten siellä pääsee kovin paljon laskemaan rehellisesti käsin, kun laskimesta saatavat likiarvot eivät aina ole riittävän tarkkoja. Muut ryhmästä laskee allekain tai myöhemmin jakokulmassa, mutta kyseiset laskutavat ei pisteillä niin vaan onnistu. Yritin kysellä muilta sokoilta vinkkiä asiaan, mutta pitkän matikan kanssa olen niin harvinainen tapaus, ettei kukaan oikein osannut auttaa. Ainut ehdotettu keino, jonka jo itsekin mahdolliseksi totesin, oli abakuksen - viisihelmisen kiinalaisen helmitaulun - käyttö. Käytin sitä ala-asteella, kun muut laskivat allekain. Siinä on vain se vika, ettei laskun välituloksia tule laitettua yhtään paperille, mikä voi kokeessa haitata opettajaa. Luulin jo joutuvani ostamaan itselleni abakuksen, mutta sain sellaisen kaverilta lainaan. Tuntuu vaan niin hassulta mennä pitkän matikan tunnille helmitaulun kanssa.

Olin laiska, enkä mennyt biologian toiselle kurssille. Meillä Kalliossa on ilmaisutaidon kurssien takia oikeus vähentää pakollisista kursseista maksimissaan kahdeksan kurssia, pienillä ehdoilla tosin. Minun ei siis ole edes käytännössä pakko käydä kyseistä biologian kurssia, sillä voin käyttää vähennysoikeuttani ja saan ilmankin lukiossa vaaditut 75 kurssia helposti täyteen. Toisaalta aihe sinänsä ihan kiinnostaa ja olen kirjankin ostanut. Saattaa olla, että käyn kurssin vielä myöhemmin - onhan minulla tässä aikaa.

Löysin itselleni mukavan uuden avustajan, joka on jopa lukenut pitkän matikan. Tähän mennessä hänellä on ollut kovin vähän työtä ja viikon töissä oltuaan hän tajusi, ettei oikeasti elä pelkästään minun avustamisesta saamillaan rahoilla. Olen siitä hyvin tietoinen, ettei minun avustamiseni itsessään elätä ketään, koska niin vähän käytän avustajaa. Rasitan ehkä liikaakin kavereita sellaisilla asioilla, jotka voisin tehdä avustajan kanssa. Voi siis olla, että joudun pian taas vaihtamaan avustajaa, jos hän päätyy laskelmissaan hakemaan paremmin palkattua hommaa. Harmillista, koska uskon hänen oikeasti olevan todella hyvä tyyppi.

Historian kirjoituksiin on aikaa reilu kuukausi ja olen ottanut itseäni niskasta kiinni lukemisen suhteen. Välillä meinaan vaipua epätoivoon siitä, etten takuulla sisäistä kaikkea asiaa enkä pärjää yhtään, mutta toisinaan on kovin luottavainen olo osaamisestani. Keksimme kaverini kanssa, että voimme katsoa Olipa kerran ihmistä historian kertaamisen tukena, joten päädyin ostamaan kuuden DVD:n boksin kyseistä piirrossarjaa. Olemme ehtineet katsoa vasta 2 DVD:tä, mutta tähän asti on ollut oikein viihdyttävää ja hyödyllistäkin. Uutta tietoa sieltä ei saa, mutta auttaa kovin muistamaan asioita. Olemme molemmat jo todenneet, miten piirretyn kuvat ja tapahtumat vilisee päässä samoista aiheista kirjasta lukiessa. Minä myös hämmensin itseäni muistamalla ainakin kuuden ensimmäisen jakson tapahtumat niin hyvin, että saatoin kertoa noin puoli minuuttia aikaisemmin aina, mitä seuraavaksi tapahtuu.

*******

Koulun alun lisäksi pinnalla on nyt kovin muuttaminen, taas kerran. Vuokrasopimuksemme päättyy elokuun loppuun ja koska olimme kesällä hitaita hoitamaan asioita (ja saimme HOASilta tietoja vähän myöhässä) vuokraspimuksenvuokrasopimuksen uusiminen ei onnistunut, koska asuntoamme oli tarjottu jo seuraaville. Onneksi saimme HOASilta uuden asuntotarjouksen, aika paljon lähempää meidän molempien kouluja. Veljelläni on muutaman minuutin kävelymatka, minulla noin kymmenen minuutin ratikka- tai bussimatka. En millään jaksaisi pakata tavaroita, mutta kahden viiikon päästä pitäisi jo asua uudessa osoitteessa.

*******

Ensiviikolla on minulla musiiikkiopiston ilmoittautumiset, kun siis sinne sisään pääsin (en muista, sanoinko täällä). Vähän hämmentää itseäni aloittaa musiikkiopistossa 18-vuotiaana, mutta ei se mitään. Pääsen opiskelemaan musiiikin teoriaa.

Taikapäivät 2010

Taas oli Kouvolassa Taikapäivien vuoro, 30.7-1.8 oli kaupunki täynnä taikaa ja taikureita. Näin parillisina vuosina kesäisin Taikapäivillä on taikureille suunnattujen luentojen lisäksi juniortaikureiden SM-kisat lähi- ja näyttämötaikuudessa, viihdeohjelmien SM-kilpailut sekä yleisötapahtuma Kouvolan kävelykatu Manskilla. Kaksi vuotta sitten ajattelin, etten ikinä uskaltaisi osallistua juniortaikureiden SM-kisoihin. Kuitenkin minut siellä tänä vuonna nähtiin; olihan se pakko, kun oli viimeinen mahdollisuuteni osallistua.

Perjantaina iltapäivällä Taikapäivät pääsivät käynnistymään Rick Merrillin luennolla. Tiedän jääväni luennoilla paljosta paitsi, kun en tajua kaikkea, mitä puhutaan (onneksi avustajana pyörinyt kaveri tulkkasi) enkä näe, mitä lavalla tehdään. Monet luennoitsijat opettavat luennoillaan temppuja, joista minä jään käytännössä täysin osattomaksi, sillä niiden oppiminen pelkän selostuksen perusteella on hieman haastavaa. Etenkin, kun selostusta kääntää ihminen, joka ei itsekään tiedä juurikaan, mitä siellä tapahtuu. Merrillin luennolla olin oikein ylpeä itsestäni tajutessani yhden tempun ilman, että sitä vielä ehdittiin edes selostaa.

Illalla oli close up -show, jossa nautimme ulkomaanelävien taidoista. Chad Long (esintyi suomeksi kahden viikon kieliharjoittelun jälkeen), Rick Merrill, Shoot Ogawa ja Mike Caveney. Upeaa taikuutta pienistä kömmähdyksistä huolimatta. Show'n jälkeen hotellilla oli vuorossa iltasessiot, jotka itse jätin väliin mennessäni harjoittelemaan seuraavan päivän kisaohjelmaa.

Lauantai alkoi omalta osaltani kahdeksan jälkeen, kun menin Kouvolatalolle tutustumaan tarkemmin saliin, jossa kisa pidettäisiin. Muutama muu juniorkisaaja harjoitteli ohjelmansa vielä läpi, mutta minä kieltäydyin sitä tekemästä - ei se enää olisi mihinkään vaikuttanut. Aamupäivän Chad Longin luento oli mielenkiintoinen ja viihdyttäväkin, mutta mitään käytännön hyötyä en siitäkään tainnut irti saada.

Sitten tuli niiiden kisojen aika... parin viime viikon aikana tuntemani jännitys ja paniiikki oli oikeastaan lientynyt edellisenä iltana lähes täysin (vaikka harjoittelinkin illalla ohjelmani viimeistä temppua varmaan viiteen kertaan ja se meni vain kerran oikein - siis silloin viidennellä kerralla), mutta aamun aikana jännitin kyllä taas. Kisan alkaessa helpotti huomatessani, kuinka muutkin jännittivät. Olin neljäs kilpailija ja lavalle mennessäni en enää kunnolla tajunnut jännnittäväni, ohjelmani aikana huomasin jännityksen lähinnä käsien tärinästä ja siitä, etten aina ihan ollut selvillä, mitä suustani päästän (minun ei esimerkiksi pitänyt todellakaan sanoa, että se oli synttäripäiväni). Yleisö tuntui nauttivan ja lavalta pois päästyäni olin itsekin aivan vallan tyytyväinen, minulla ainakin oli hauskaa.

Lauantain toinenluento oli Shoot Ogawan. Luento sisälsi jälleen sen verran paljon temppukikkailua, että jäin siitä taas hiukan osattomaksi. Japanilainen Shoot puhui englantia sellaisella korostuksella, että jopa minä tajusin välillä. Ehkä se muistutti suomalaista korostusta.

Iltapäivä ja ilta vietettiin kävelykatu Manskilla viihdeohjelmien SM-kisojen ja Taikapäivien taikayön merkeissä. Viihdeohjelmakilpailuissa oli monta viihdyttävää ja erilaista esitystä ja Taikayössä näimme viihdeohjelmakilpailun finalistien lisäksi ulkomaalaisten vieraiden lyhyet esitykset, saman ruotsalaisen koomikko Janin kuin pari vuotta sitten (enkä muista vieläkään hänen sukunimeään) sekä Jari Tapanaisen kahlittuna puhelinkopin kokoiseen vesisäilyöön. Yösessioissa hotellilla minulle opetettiin yksi oikein mukava temppu, joka oli tullut tempun opettaneelle mieleen, kun hän näki kisaohjelmani. Totesinkin harrastukseni olevan kovin helppo, kun muut keksivät minulle temput ja opettavatkin ne.

Sunnuntaina väsytti, vaikka olin mennyt kohtuullisen aikaisin nukkumaan ja sain nukkuakin pidempään kuin edellisenä päivänä. Aamun ensimmäisellä luennolla, jonka Mike Caveney piti, pysyin vielä vallan hyvin hereillä. Caveneyllä oli oikein miellyttävä ja rauhallinen tapa puhua niin, että minäkin pysyin välillä mukana. Luennon jälkeen näimme juniortaikureiden SM-kisojen lavataikuussarjan.

Päivän toinen luento oli Pete Poskiparran ja kielenä oli suomi. Vaikka asia oli kovin mielenkiintoista ja olisin oikeasti halunnut seurata kunnolla, välillä väsytti niin kovin, etten meinannut milllään pysyä hereillä. Ehkä se johtui siitä, kun ei tarvinnut ponnistella ymmmärtääkseen kieltä, saattoi enemmän rentoutua. Iltapäivällä oli vielä amerikkalaisten kaksosten Dan ja Dave Buckin luento, joka oli korttikikkailua - jälleen siis osastoa, joka meni suurimmaksi osaksi minulta ohi. Jotain pientä kuitenkin sieltä sain.

Taikapäivien päätteeksi oli loppugaala, jossa esiintyi kaikkien luennoitsijoiden lisäksi juniortaikureiden lavakilpailuun osallistunut Salla Pyyny sekä Mike Caveneyn vaimo Tina Lenert. Gaala-show'ssa jaettiin myös juniorkilpailuiden palkinnot. Kilpailijoiden vähyyden vuoksi alle 14-vuotiaiden ja alle 18-vuotiaiden sarjat yhdistettiin, joten palkintoja jaettiin vain lähitaikuus- ja lavataikuussarjoissa. Erikoispalkintoja jakoivat Suomen Taikapiiri, Suomen viihdetaitelijat (muistaakseni ainakin se oli se) sekä Suomen taikurit kiertopalkintonsa. Lähitaikuussarjassa jaettiin palkinnot kolmelle parhaalle ja lavataikuudessa kahdelle. Minä tulin lähitaikuussarjassa toiseksi ja kannoin kotiin myös Taikapiirin erikoispalkinnon (hienoa oli, kun Taikapiirin palkinnon ojensi Robert Jägerhorn). Mietin jo siellä, mihin ihmeeseen pokaalini tungen, kun pieni palkintokaappini on jo aivan täynnä urheilumitaleja... Onneksi kaapin päälle mahtui.

Vaikka jäänkin melko paljosta paitsi Taikapäivillä, on siellä silti aina ihan mahtavaa. Nyt olin jo oikeasti kesän aikana miettinyt, että jos lopettaisin koko harrastuksen. Kuitenkin aina muita taikureita nähtyä ja itse jotain tehtyä (=esiinnyttyä) motivaatiota ja intoa riittää taas ihan eri tavalla. Eli ei, en ole lopettamassa taikomista. Se on aika mahtavaa.

Olin kovin otettu kaikista saamistani kiitoksista ja kehuista kisojen jälkeen. Erityisesti ihmiset tuntuivat pitäneen itseironiani määrästä, enkä minä edes tajunnut olevani niin kovin itseironinen. Ehkä se alkaa olla normaalia minulle. Siinä heti kisan jälkeen mukanani ollut kaveri sanoi monen ohikulkiessaan hymyilleen minulle ja nostaneen peukkunsa pystyyn. Kiva, että tekivät niin, mutta enhän minä sitä huomannut... Monet myös sanoivat, etteivät arvanneet minun olevan "niin hyvä". En oikein arvannut minäkään. Se oli aika hassua.


P.s. Turun junassa kuukausi sitten keskiaikamarkkinoille mennessäni minua Pasilassa ja Turussa auttanut mies sattui olemaan myös Gaala-show'ssa. "Onneksi olkoon, Ronja. Mä olen se häirikkö Turun junasta kuukausi sitten", sanoi hän gaalan jälkeen. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka hän tarkkaan ottaen on, mutta on kyllä maailma pieni!

Elokuvamaailmassa

Olemme tehneet helmikuusta asti EU:n Youth in Action -ohjelman rahoituksella näkövammaisista nuorista kertovaa noin 20 minuutin pituista DVD-lyhytelokuvaa. Minusta on vähän vahingossa kehkeytynyt projektimme tuottaja, mikä on tässä kesän aikana aiheuttanut hivenen stressiä ja harmaita hiuksia. Mutta onneksi nyt kuvaukset on ohi - ovat olleet jo pari viikkoa - ja saan taas hengittää.

En olisi koskaan kuvitellut, että lyhytelokuvan tekemisessä voisi olla näin paljon vastoinkäymisiä kuin meillä on ollut. Käsikirjoitus tehtiin seitsemän hengen porukalla, mikä ei ole kovin näppärä ryhmäkoko kirjoittamiseen - varsinkaan, kun kaikki asuvat hieman eri puolilla suomea ja kommunikointi on sähköpostitse. Käsikirjoitus ei todellakaan valmistunut annetussa aikataulussa - ihminen, jonka piti viimeistellä se, oli pari viikkoa hiljaa.

Emme siis päässeet aloittamaan kuvauksia aiotulla aikataululla. Stressiä ja viivästystä aiheutti myös kuvauspaikkojen puuttuminen. Elokuvan luokkakohtaus olisi kiva saada kuvattua oikeasti koulussa, mutta koska kuvaukset pääsivät käyntiin vasta juhannusviikolla, on kouluista vaikea saada tiloja käyttöön. Onneksi Sotungin lukio pelasti meidät ahdingosta ja pääsimme polkaisemaan homman käyntiin.

Seuraavana ongelmana olikin sitten avustajien saaminen luokkakohtaukseen. Näyttäisi vähän hölmöltä, jos maantiedontunnilla olisi vain kuusi oppilasta. Vajaan viikon varoitusaika ei yhtään helpottanut ihmisten hommaamista. Vaikka kaikki mahdolliset kanavat oli käytössä - yhden käsikirjoitustiimiläisen kaveri kysyi 40 hengeltä, pääseekö mukaan - homma näytti hyvin epävarmalta. Kaikki olivat joko töissä tai mökillä. Jännitystä ihmisten saamisesta paikalle riitti kuvausta edeltävään iltaan, jolloin päätettiin, että kuvataan joka tapauksessa ja vaikka vaihdellaan ihmisten vaatteita, jotta ne kelpaavat eri kuvakulmissa eri ihmisiksi. Loppujen lopuksi meitä oli ihan riittävästi paikalla, jotta yksi luokka saatiin kasaan.

Kuvauksissa tuli parin viikon tauko, kun ensiksi kuvaaja/ohjaajamme oli viikon lomalla ja sitten käytännössä koko muu leffaporukka viikon leirillä. Kuvaustauon aikana kuitenkin sovittiin seuraavan kuvauksen ajankohdasta ja paikasta, yritettiin kahmia ihmisiä joukkokohtauksiin, kerätä bändin keikkakohtaukseen bändiläisiä ja patistella musiikkivastaavaa tekemään bändille keikalla soitettava kappale loppuun.

Tauon jälkeen päästiin kuvaamaan judotunti Meidokanin dojolle näkövammaisen judokan, Jani Kallungin, ohjauksessa. Leffassa ideana on, että judoryhmä on aivan tavallinen näkevien ryhmä, mutta joukossa vaan sattuu olemaan kaksi näkövammaista. Meidän "näkevien ryhmässä" taisi olla tasan yksi oikeasti näkevä, kun allekirjoittanutkin siellä sujuvasti 'näkevänä' pyöri.

Samalla viikolla kuvasimme tyttöjen liikuntatunnin ja pelasimme jalkapalloa Pihlajamäen ala-asteen kentällä. Etukäteen näytti, että paikalle on tulossa ihan riittävä liikuntaryhmä - vaikka vähän vajaa ehkä onkin , kunnes edellisenä iltana kolme ihmistä ilmoittikin, etteivät he pääse. Kuvausaamuna tuli vielä kaksi peruutusta. Tuottajana oli toooooosi hyvä mieli... Jalkapallossa minäkään en ihan näkevää voinut feikata, joten pääsin äänimieheksi laidalle.

Seuraavalla viikolla oli bändin keikkakohtauksen vuoro. Bändiläiset olivat saaneet kappaleen treenattavaksi noin viikkoa aikaisemmin, paitsi rumpali ja basisti. Rumpali saatiin puikkoihin neljä päivää ennen kuvauksia ja basistin kanssa meni vielä heikommin. Meille oli luvattu yhden ihmisen poikaystävä soittamaan, kun sitten kaksi päivää ennen kuvauksia hän ilmoittaakin, ettei ole tulossa. Onneksi kahden päivän varoitusajalla saatiin taitava kaveri kehiin. Stressitaso oli noina päivinä melkoisen korkealla ja esteestä ilmoittaville avustajille puhelimessa räjähtäminen oli niin lähellä. Keikkakohtauksessa kun yleisöäkin tarvittiin, eikä senkään hankkminen ollut mitään helppoa.

Keikkakohtaus aiheuttaa/aiheutti kuvaaja-ohjaajallemme eniten päänvaivaa editoimisessa (en ole varma, onko hän sen jo editoinut), sillä hieno ajatus playbackina soittamisesta ei oikein käytettävissämme olleilla laitteilla onnistunutkaan. Taustanauhan avulla jokaisesta vedosta olisi saatu yhtä pitkät, kun bändi olisi soittanut nauhan kanssa samaan tahtiin. Hyvä idea muuten, mutta ei bändi soittaessaan mitään taustanauhaa kuule. Niinpä kappaleiden pituuksissa on noin 8 sekunnin eroja. Yleisöäkin oli vain parin rivin verran, joten kuvat lavalta yleisöön päin näyttivät melkoisen hölmöiltä.

Kohtaukset, joissa tarvittiin vain muutamaa näytteljää, eikä ylimääräisiä avustajia, onnistuivat ihan hyvin. Mikrofonissa kohiseva tuuli ja lähellä pörisevä moottoripyörä hieman häiritsivät äänittämistä, eikä kaikilla äänenvoimakkuus meinannut kunnolla riittää. Pukinmäen Alepassa oli kuitenkin avuliasta ja ystävällistä porukkaa, ja yksi myyjäkin pääsi nauhalle.

Viimeisenä kohtauksena kuvasimme kotibileet, jotka olivat väkimäärältään melko pienet. Bileitä varten ostetut muovimukit jäivät edellisten kohtausten kuvaamisesta minun luokseni Pukinmäkeen (kuten ohjaajan käsikirjoitus ja kuvaussuunnitelmakin), joten kämppäänsä bilekohtaukseen lainannut kaveri kävi lainaamassa mukeja naapurista. Meillä ei myöskään ollut musiikkia, sillä tehostovapaan bilemusiikin etsiminen oli vähän kestänyt. Allekirjoittanut oli myös unohtanut hankkia paikalle Twisterin, joten tekemistä bileissä oli kovin vähän. Saimme kuitenkin kuvattua hengailubileet ihan kiitettävästi (vaikka meidän pientä kalliolaisporukkaamme käskettiinkin pariin kertaan olemaan hiljaa).

Elokuvaprojektissamme on edessä vielä editoiminen, ainakin yhden kappaleen tuottaminen studiolla, mahdollisen kuvailutulkkaamisen järkkääminen ja tekeminen DVD:lle sekä nimen keksiminen. Vai olisiko lyhytelokuvallemme kovin myyvä nimi "Näkövammaisuudesta kertova DVd"? Ensi-iltamme on 10.10.2010 ja elokuva pääsee DVD-levitykseen ainakin koulutusmateriaaliksi, nettilevitystä varten vielä paikka on auki.

Vaikka tämän projektin tekeminen on ollut välillä yllättävänkin rankkaa ja aikaa vievää, olen silti nauttinut siitä suuresti. Käsikirjoittaminen niin isolla porukalla oli rankkaa ja haastavaa ryhmän sisäisten erimielisyyksien ja ristiriitojen takia, mutta lopputulos oli kuitenkin melko palkitseva. Näkevää on ollut hauska feikata käytännössä kaikissa joukkokohtauksissa. Tuottajana pyöriminen on ollut stressaavuudestaan huolimatta oikein mukavaa ja opettavaista, pidin siitä kovin.

"Musta tuntuu siltä, etten mä näe mitään."

Minulta pääsee välillä ihan spontaanisti vähän hölmöjä lipsahduksia. Joskus olen isoveljeni varoittaessa jostain esteestä todennut: "Kyllä mä sen tiedän, en mä mikään sokee oo." Eilen uimarannalta lähtiessämme suustani lipsahti otsikkoon päässyt lausahdus.

En todellakaan ajattele koko ajan olevani sokea, enkä oikeastaan edes huomaa sitä kunnolla, joten joskus pääsee lipsahtamaan. Eilen sitten ilmeisesti vaan tuli sellainen hetki, "etten nähnyt mitään" ja rannalla olikin yhtäkkiä vaikea seurata muita pelkästään äänen perusteella.

Voin myös sanoa, että on hauskaa pelata Twisteriä niin, ettei minulla ole hajuakaan, missä ne väritäplät on. Tiedän kyllä, missä järjestyksessä mikäkin väri laudalla on, mutta täplän tarkka siainti ei sitten olekaan hallussa. Voisin ihan yhtä hyvin pelata Twisteriä valkoisella lakanalla. Siinä pelin tiimellyksessäkin minulta taas vähän lipsahti. Veli: "Se täplä on varattu." Minä: "Ai, en mä huomannut, kun sun jalka ei ollut kunnolla täplällä." Lipsahdusten jälkeen on aina oikein hauska tajuta, että enhän minä nyt taas voinut tätäkään nähdä.

Mölkky on hauska seurapeli, jossa on helppo olla mukana. Joku vaan aina käy antamassa äänimerkkiä sieltä, missä mölkkypalikat oikein ovat. Onnistuin heittämään 12. Aliasta pelasimme joukolla niin, että minulla oli seurueen islantilainen silminä kuiskaamassa sanoja korvaani.

Pitkäksi venähtäneen illanvieton jälkeen tänään on vuorossa löhöpäivä. Hyvässä ja rennossa seurassa aika lentää.

Kotimaanmatkailua keskiaikaan

Lauantaina kävin Turun keskiaikaisilla markkinoilla Prognoosin kanssa. En ollut
tavannut häntä aikaisemmin kuin netissä, joten se toi pikkuisen
lisäjännityksen reissuuni: kuka minua oikein olisi turussa vastassa?
Hengissä selvisin, joten en tainnut törmätä viattomia sokkoraukkoja
haalivaan sarjamurhaajaan.

Lähdin Turkuun automaattisesti junalla, eihän junassa yksin
matkustaminen ole lainkaan tuntematon asia. Pari päivää ennen lähtöä
minulle lopulta valkeni, mitä kaikkea junalla reissaamiseen liittyy
ihan oikeasti yksin lähtiessä. aikaisemmin olen ostanut aina lipun
jonkun muun kanssa ja se sama joku muu on opastanut minut oikeaan
junaan ja oikeasta vaunun ovesta sisään. IC- ja Pendolinojunissa
paikkanumerot lukee penkeissä myös pisteillä, joten oman paikan
löytäminen ei ole ongelma. nytt minun kuitenkin oli selvittävä itse
kaikesta lipun ostamisesta junan löytämiseen saakka.

Heitin monen monta ajatusta korkeammille voimille, jotta Pasilan
asemalla olisi kesäisenä lauantaiaamuna ennen yhdeksää oikein monta
avuliasta mummoa, joiden käsipuolessa pääsisin ajoissa oikeaan
paikkaan. Pyyntöni kuultiin ja apua sain, vaikka neljästä auttajasta
vain yksi olikin mummoikäinen.

ensimmäisenä minua auttoi samalla junalla Pasilaan tullut taksikuski,
joka opasti minut lipunmyynnin ovelle. Olisin toki löytänyt sinne
itsekin, mutta nopeammin se näin sujui.

Pasilan lipunmyynnissä on jonotusnumerot, joiden käyttäminen sokkona
on käytännössä mahdotonta. Minua on kehotettu olemaan välittämättä
jonotusnumeroista ja kävelemään vaan suoraan lippuluukulle. En oikein
ehtinyt sitäkään tehdä, kun jo minulle tarjottiin apua. Sain noin
nelikymppisen bisnesnaisen antamaan minulle jonotusnumeron ja
kertomaan lappuni numeron sekä sen, mikä numero sillä hetkellä oli
menossa. ”Joku sitten varmaan osaa kertoa sulle, milloin tulee 11.”
Yritin kovasti laskea kilahduksia, jotta itse tajuaisin numeroni
tulevan. Menin kuitenkin kilahduksissa sekaisin ja sama nainen lipun
ostettuaan kertoi minun numeron tulleen ja neuvoi, mille tiskille
minun pitää mennä. Lipunmyyjä kertoi lipustani vaunun ja paikkanumeron
sekä sen, miltä raiteelta junani lähtee.

Lähdin navigoimaan lipunmyynniltä kohti raidetta kuusi. Yritin kovin
muistella liikkumistaidontunteja, joilla Pasilan asemaa olin
opetellut. en niin usein ollut käyttänyt aseman sen pään raiteita, kun
enemmänkin vain olin tullut lähijunalla raiteelle 1 ja jatkanut matkaa
ratikalla. Taisin näyttää kovin epävarmalta siinä tolppia ja muita
maamerkkejä seuratessani, kun aamun ainut mummoikäinen auttajani
kysyi, minne olen matkalla. Jouduin tosin neuvomaan itse auttajaani,
mistä suunnasta kutosraide löytyy, mutta jälleen pääsin sinne
nopeammin kuin olisin yksin liikkuessani päässyt.

Olin ehtinyt pelätä jo useaan kertaan, etten ehtisi junaani, jos en
löytäisi niin nopeasti asemalla oikeisiin paikkoihin. Kolmen auttajan
voimin olin oikein hyvissä ajoin oikealla laiturilla ja saatoin
hengähtää helpottuneena. Ei sitä helpotusta niin kauaa kestänyt kun
tajusin, etten vielä tiedä, mihin kohtaan vaununi tulee ja miten minä
sen löydän. Olin jo oikein vähällä kysyä kahdelta lähelläni
seisoskelevalta vanhalta tädiltä, osaisivatko he kertoa, mihin kohtaan
suunnilleen kakkosvaunu tulee, kun taas minulle tarjottiin apua.
Toisella puolellani seisova mies kysyi, mihin vaunuun olen menossa.
Arvelimme yhdessä vaununi tulevan suurin piirtein siihen kohtaan,
jossa silloin seisoimme. Ihan niin ei käynyt, mutta ystävällinen mies
opasti minut junan tullessa oikeaan vaunuun ja vielä vaunussa oikealle
paikalle. Rattoisat kaksi tuntiasaattoivat alkaa, kun olin
turvallisesti päässyt lippuni osoittamalle penkille.

Keskiaikaiset markkinat taas olivat aika samaa kauraa kuin kaksi
vuotta sitten. Jotenkin minusta silloin pari vuotta sitten oli paljon
enemmän keskiaikaista meininkiä, tai sitten me silloin kiersimme
lähinnä niitä keskiaikaisia kojuja. Nytkin sain mukavasti hiplailla
kaikkia esineitä myös sellaisissa paikoissa, joissa luki "älä koske".
Vain yksi mies ei oikein antanut koskea kaikkeen - toisaalta ne, mihin
hän kielsi koskemasta, taisi olla jotain myrkyllistä.

Varsijousimies selitti minulle, kuinka varsijousi toimii. En ollut
sitä aikaisemmin oikein ymmärtänyt, mutta nyt sain kattavan selityksen
varsijousen toiminnasta. Tosin miehelle piti erikseen huomauttaa, että
"näytätkö sä hänelle, kun hän on ihan sokea". Juu, selittäminen "tämä
on viritysnaru ja se viritetään tänne" ei hirveästi valaissut. Mutta
kun asiasta sanoi, oli kokemus valaiseva. Toisaalla mies, jonka kanssa
pääsi kokeilemaan kuvioleikkausten tekoa pyöreään puukalikkaan (en
oikeasti tiedä, millä nimellä sitä hommaa pitäisi kutsua) kysyi
Prognoosilta, näenkö minä. Olisin itsekin osannut vastata siihen,
mutta jaah. Hän ei ihan niin hyvin osannutkaan sitten sanoa, mitä
minun kuuluu tehdä, mutta kyllä sen vempeleen polkeminen oli ihan
hauskaa.

Toisilla kojuilla minulle erikseen näytettiiin asioita. Esimerkiksi
muutama korumyyjä antoi korujaan ihan käteen ja saattoi ottaa jostain
kauempaa korun minulle näytille tyyliin: "Musta tämä on hieno, katso
tätä." Nainen, jolla oli paljon erilaisia sarvia, esitteli niitä myös
minulle kovin oma-aloitteisesti. Hän näytti lehmän sarven, jota oli
hionut ja lehmän sarven, jota ei ollut vielä ehtinyt hioa. Muidenkin
eläinten sarvia sain hiplailla.

Kävimme me Prognoosin kanssa myös Aboa Vetuksessa. siellä oli
keskiaikaista äänimaisemaa kuvaava näyttely, jossa minusta hauskinta
oli, kun ääninauhoilla olevat hahmot puhuivat turkua (paitsi
katedraalikoulussa puhuttiin latinaa). Pelailimme kettu-peliä, jonka
sääntöjä kumpikaan ei oikein tajunnut, rakentelimme tiiliseinää ja
minä kokosin vesileilin - vai mikä ämpäri se nyt olikaan.

*******

nyt lähden Nuorisotoimen kesäleirille viikoksi Hauholle. Leiriltä saattaa tulla päivityksiä - en tiedä, onko siellä nettiyhteyttä. Ainakin sen jälkeen saatte raporttia tekemisistäni.

Käsitöiden kuva-antia

Tänään Blogger on minulle suosiollinen ja sain lisättyä kuvat ongelmitta. En tiedä, mikä vika Bloggerilla oikein oli viikko sitten, kun mitään ei tapahtunut. Mutta nyt saatte nauttia pienompelimoni tuotteista - kesämekko on edelleen hiukan kesken, pitää ostaa siihen vetoketju ja nappeja.

Toivottavasti kuvien alt-tekstit ja kuvatekstit menevät oikein, sillä kuvia ei oltu mitenkään ihmeellisesti nimetty, jotta tunnistaisin niitä. toivon vain, että muistan, mikä oli mikäkin. Jos menee väärin, koettakaa olla välittämättä. Minäkään en välitä.


Tämä sininen kaapu on minulle itselleni. Vyön kohdalla iski laiskuus, enkä jaksanut ommella reunoja, kuten toisen kaavun vyöhön. toisaalta tuo vihreä kangas on vähemmän purkautuvaa sorttia kuin sininen. Samasta sinisestä kankaasta olen tekemässä "historiallista" kesämekkoani ja jämätilkuista kokosin kolmiohuivin päähineeksi.



Vihreä kaapu tulee ystävälleni, mutta hän ei nyt kuitenkaan komeile kuvissa. Harmikseni huomasin kangaskaupasta tullessani, että vihreä kangas on aika paljon mukavampi päällä kuin sininen... Mutta koska olin ajatellut jo vihreän ystävälleni ja sinisen itselleni, en tietenkään voinut enää vaihtaa.



Tämä laukku rakentui siis kaksista vanhoista housuistani. En ole vieläkään jaksanut ommella laukkuun nappeja. Tästä puolesta pidän itse enemmän, mutta jos haluaa vaihtelua...


...Voi laukun kääntää ympäri. Luin jostain vetoketjujen olevan muodissa tänä keväänä kengissä, joten päätin niiden olevan muodissa myös laukuissa. Tämän puolen housujen kuvittelin olevan tummemman vihreät, mutta mutta... Hyvin ne silti laukkuun sopivat. Läppä on samalla myös kunnianosoitus ja muistutus kankaan entisestä elämästä.

Kuvat: avustajani

Kesän viettoa ja kuvailtuja taide-elämyksiä

Hiljaista on ollut, myönnetään. Tämän hiljaisuuden aikana olen tosin saanut taas muutaman lukijan lisää, kivaa.

Majoitin tuossa kaveriani puolentoista viikon ajan, kun hän tuli kauempaa kanssani samaan työpaikkaan. Kaverin ollessa kylässä jäi vähän blogin päivittelyt vähemmälle.

Kun kaveri lähti juhannuksen alla takaisin kotiin, lähdin minä Pohjanmaalle "sukutilalle" Perämaahan. Oli oikein mukava syödä kunnon kotiruokaa, jonka raaka-aineena oli melko pitkälti luomu ja lähiruoka. Pääsin syömään nokkosvohluja, jonka nokkoset olivat omasta pihasta ja maitona käsittelemätön lehmänmaito. Sitä "aitoa" lehmän maitoa tuli juotua myös aika paljon. Siinä oli hivenen eroa tavallisesti kotona juomaani rasvattomaan maitoon. Olisin viihtynyt Etelä-Pohojanmaalla kyllä pirempäänkin, vaikka siellä oli meleko paljon niitä mäkärääsiä ja hyttyysiä.

Pari viikkoa sitten radiossa joku kertoi isästään, joka on sukututkija. Hän sanoi, että jos isältä kysyy jostain tyypistä, että mitenkäs se nyt olikaan sukua, saa oikein pitkän ja lavean selityksen sukuhistoriasta. Meidän isä on harrastanut sukututkimusjuttuja vuosikausia, enkä osannut heti yhdistää tuota häneen. Mutta eilen, kun kysyin isän isän sisaruksia - en muistanut niiden kaikkien nimiä - sain kovin pitkän ja yksityiskohtaisen selvityksen sekä isän isän että isän äidin puoleisista suvuista. Avuksi otettiin myös läppärillä olevat tiedot. En valita, itsehän kysyin. Se oli sitäpaitsi minusta ihan mielenkiintoista.

*******

Minä olen vihdoin ja vihdoin saanut valokuvautettua ompelutyöni ja kuvat jopa ovat koneellani, mutta niiden laittaminen blogiin ei näemmä onnistunutkaan. En tiedä miksi, mutta en jostain syystä pysty klikkaamaan "lisää kuva" -kohtaa, enkä tietenkään muista kuvan html-koodia. Yritän saada kuvat jossain välissä tännekin saakka, siksi ne otatin.

*******

Pari viikkoa sitten olin Cross Over -festareilla katsomassa kuvailtua burleski-esitystä. Siitä sekä kuvaillusta Risto Räppääjä ja polkupyörävaras -elokuvasta tulee juttua myöhemmin. Nyt minulla on hirvittävä nälkä - Perämaassa tottui syömään paljon ja hyvää, joten nyt kotona nälkä yllättää.