Viktoriaanisessa Englannissa

Kävin sunnuntaina pitkästä aikaa larppaamassa. Peli sijoittui 1800-luvun Englantiin ja liittyy erääseen kuunnelmaprojektiin, jossa olen mukana. Se oli siis täysin yksityinen peli, sokkoporukalla. Puvuissa ja muussa rekvisiitassa ei kovin tarkkaa aitoutta haettu, tärkeintä oli tunnelma ja hauskanpito.

Vaikkei vaatetuksen viktoriaanisuuden asteella ollutkaan väliä, tietysti käytin tilaisuuden hyväksi ja pukeuduin vanhojentanssipukuuni. Ei sekään nyt mitenkään aito viktoriaaninen puku ole, mutta olipahan korsetti ja pitkästi helmaa. Aamulla vaatteita päälle kiskoessani mietin, ettei 1800-luvulla vielä tunnettu nylon-sukkahousuja, mutta mitä väliä. Yllätin myös itseni vääntämällä kohtalaisen nutturan noin vartissa – hiukseni ovat kyllä ehkä jo liiankin pitkät nutturaan, se ei meinaa pysyä ylhäällä. Koska minulla ei kamarineitoa ole ja korsetin kiristäminen yksin on kohtalaisen vaikeaa, miltei mahdotonta, Mikael sai siinä avittaa. "Mitä taksikuskikin ajattelee", hän kommentoi nauhoja kiskoessaan.

Taksikuskin ajatuksista en tiedä, mutta sanoin sentään hänelle olevani menossa larppaamaan. Tuntui niin kummalliselta mennä Iirikseen sellaisessa asussa, että piti sitä jotenkin selittää.

Pelasin 25-vuotiasta miss Diana Scottia, perheensä vanhinta tytärtä, jonka sulhasen uskottiin hukkuneen paria vuotta aiemmin. Pelissä vietettiin Miranda-sisaren 12-vuotissyntymäpäivää ja samalla isän kuolemasta oli kulunut vuosi, kun hän kaiken tiedon mukaan oli riistänyt itseltään hengen Mirandan edellisenä syntymäpäivänä.

Tämä oli ensimmäinen historiallinen pelini ja nautin siitä kovasti. Pelinjohtajamme – ja kuunnelmamme käsikirjoittaja ja ohjaaja – oli luonut oikein mehukkaita juonia. Kun salaisuudet paljastettiin pelin jälkeen, selvisi hyvin paljon kaikkea sellaista, mitä en osannut aavistellakaan. Koska peli oli yksityinen ja kertaluontoinen, saamme myös nähdä toistemme hahmoprofiilit näin jälkikäteen. Se on kiehtovaa!

Vaikka aikakauteen kuuluikin nuorten "hentojen kukkasten" pyörtyily, en kuukahtanut kertaakaan. Aihettakin olisi toki ollut, eihän nyt ihan joka päivä sisko vie sulhaskandidaattia nenän edestä. Mutta toisaalta ei se enää siinä vaiheessa ollutkaan niin kovin merkittävää…

Larppikipinä taisi pienesti syttyä uudestaan.

*******

Ensi viikon sunnuntaina on SM-hallikisat. Olen nyt tällä kilpailuihin valmistavalla harjoituskaudella noudattanut myös valmentajan kehoittamaa ruokailutapaa: pienempiä annoksia kerralla ja vähän useammin. Tässä on vaan se vika, että on jatkuvasti nälkä.

Arjen sankaruutta kerrakseen

Heräsin tänään puoli seitsemältä, nerokkaan unirytminparantamisajatuksen takia. Minulla (ja erityisesti kaverillani) piti olla syy herätä aamulla, jottei uni jatku puoleen päivään. Niinpä kävimme Kampin Robert’s Coffeessa aamupalalla (ja tuli kyllä aamiaiselle hintaa…).

Yön aikana pihalle olikin kertynyt mukava lumikerros. Vähän seitsemän jälkeen siitä ei ollut vielä kävellyt kukaan. koskemattomassa hangessa suunnistaminen sokkona ei ole erityisen helppoa. Jos olisi ollut edes vanhoja kinoksia, joita seurata, se olisi helpottanut hiukan. Niitä ei kuitenkaan ollut, joten yritin tunnustella lumipeitteen alta kävelytien reunaa. Harkitsin välillä autotiellä kävelemistä, koska siitä oli sentään ajanut jo pari autoa.

Selvisin kuitenkin bussipysäkille melko näppärästi (kiinnostaisi tietää, mitä mahdollinen seuraava kulkija mahtoi ajatella niistä poukkoilevista jäljistäni) ja ajoissa siitä huolimatta, etten ollut ajatellutkaan mitään lumen mahdollisuutta. Pysäkille päästyäni oli melkoinen sankariolo.

Toisena sankarina kerrottakoon mies, joka sivusi elämääni iltapäivällä kotiin tullessani.

Neuloin bussissa ihan ajatuksiin uponneena ja tajusin sentään jossain vaiheessa, että voisi tämän neuleen pistää pois ja keskittyä siihen, missä mennään. Hyvään aikaan jätinkin sen pois, en nimittäin ollutkaan enää varma, oliko seuraava pysäkki minun vai vasta sitä seuraava – lumi vähän sekoitti tässäkin...

Jäin pois vasta sitä seuraavalla pysäkillä, vaikka olinkin tainnut mennä pysäkin ohi. Sieltä sentään osasin kuitenkin kotiin. Lähdin kävelemään bussin tulosuuntaan – siis päinvastaiseen suuntaan kuin jos olisin jäänyt oikealla pysäkillä – ja hetken matkaa lumikinosta sörkittyäni tajusin, että tämä taisi sittenkin olla se oikea pysäkki, kun ei tule haarautuvaa tietä vastaan. Samassa takaani huudettiin vieraalla korostuksella: ”Pysähdy!”

Pysähdyin, käännyin ja kävelin takaisinpäin kohti minulle huutanutta miestä. Ajattelin tämän ilmeisesti olleen joskus ennenkin kanssani samassa bussissa tai naapurini tai jotain, kun sillä tavalla kehtasi huudella, vaikka ihan määrätietoisen näköisenä kuljinkin.

No, mies sen kummemmin selittelemättä nappasi kädestäni kiinni ja lähti opastamaan oikeaan suuntaan. Tässä vaiheessa olisin tietysti osannut ihan itsekin, mutta ei se lumessa liikkuminen niin herkkua ole, joten otin mukisematta avun vastaan. Vähän tosin teki mieli kommentoida opastusotetta.

Meidän tien vartta kävellessämme mietiskelin, entä jos tämä mies ei olekaan naapurinivaan haluaa esimerkiksi siepata minut. Yritin virittää keskustelua kommentoimalla lumessa liikkumisen vaikeutta sokkona, mutta vastaukseksi sain vain ”joo, aika paljon lunta”. Jatkoimme tallustamista hiljaisuudessa enkä edelleenkään tiennyt, olenko oikeasti päätymässä kotiini.

Seurasin matkantekoamme kaikin mahdollisin keinoin: kepillä tietä; autoa, jonka olisi pakko hidastaa tiemme kahdessa hidasteessa; ympäristön ääniä ja maan korkeuseroja. Käännyttäessä oikean talon pihaan oli helpotus suuri: minua ei oltukaan siepattu (ainakaan tähän mennessä). Mies sitten kysymään: ”Onko toinen vai seuraava?” Öö… En tajunnut. Mies kysyi sen uudestaan, lisäten perään ”sä asut”. Kerroin rappuni kirjaimen ja pääsin oikeaan paikkaan, mies jatkoi pihan poikki jollekin muulle rapulle.

Huh, tästä ei pitänyt tulla tällaista jännitystarinaa! Olihan se toisaalta vähän jännittävää. Tervetuloa vain minun arkeen.

Nyt täytyy ryhtyä lukemaan huomista larppia varten asioita, jotta sisäistäisin sen kaiken riittävän hyvin…

Jotain näin loppiaisen ratoksi

Arvatkaa kuka on kerrankin ajoissa jossain?

Minä!

Pääsykokeet on touko-kesäkuussa ja minä olen lukenut jo yhden pääsykoekirjan kokonaan. Ajatukseni on, että nyt luetut asiat ovat sitten tutumpia ja siten helpommin opiskeltavissa, kun myöhemmin keväällä oikeasti alan opiskella. Pitäisi ehkä vähitellen päättää, milloin alan opiskella.

Lukemani pääsykoekirja on sosiologiaa. Sen lisäksi olisi luettavana vielä kotimaisen kirjallisuuden ja suomen kielen pääsykoekirjat. Aion hakea myös Teakin äänisuunnittelulinjalle ihan vain siksi, että sinne on mielenkiintoiset ennakkotehtävät.

Sosiologian pääsykoekirja innosti minut lainaamaan myös Emil Durkheimin Itsemurha –teoksen, melko pitkän sosiologisen tutkimuksen. Taidan olla siinä hieman yli puolivälin ja se on oikein mielenkiintoista. Ehkä sosiologia on se oikea ala? Minusta voisi tulla tutkija.

Teakin ennakkotehtäviäkin olen tässä pohdiskellut. Pientä haastetta tuottaa tehtävä, jossa pitää tehdä ääniteoksesta havainnekuva ja kirjallinen analyysi. Ei siinä kirjallisessa puolessa mitään ongelmaa (tai ehkä on, ei ole mitenkään helpoin teos), mutta havainnekuva… Olen saanut viimeisten kahdeksan vuoden aikana vapautuksen kaikista kuvallisista tehtävistä, ellen välttämättä ole halunnut niitä tehdä. Kun on ennakkotehtävistä kyse, en taida raaskia jättää tekemättä.

Noista ennakkotehtävistä pidän erityisesti auditiivisesta omaelämäkerrasta. Olen tällä viikolla käynyt läpi pienenä äänittämiäni C-kasetteja, josko niistä löytyisi jotain käyttökelpoista (suurinta osaa kuunnellessani muistan tilanteen, jossa olen sitä äänittänyt tai muutoin äänitykseen liittyviä asioita, mutta olen löytänyt myös muutamia äänityksiä, joista minulla ei ole mitään aavistustakaan). Muistin aikaisemmin tehtävän maksimipituuden olevan viisiminuuttia, mutta se olikin vain kaksi. Pitää siis vähän tarkemmin miettiä,mitä siihen laitan ja miten.

Teakin opiskeluissakin on pieniä haasteita aiheuttavia osa-alueita. Ensimmäisen vuoden opinnot sisältävät nimittäin sekä ääni- että valosuunnittelua. Voi tietysti olla, että minusta kehkeytyykin hyvä valosuunnittelija, vaikken valoa näe lainkaan.

Rehellisesti uskon, etten pääse Teakiinkaan koska en näe. On siis ihan hyvä olla noita yliopistovaihtoehtoja (suomen kieli, sosiologia ja kotimainen kirjallisuus), joissanäkökyky ei merkitse mitään.

*******

Eilen tajusin äkisti, että minunhan oli tarkoitus käyttää noin puolikas välivuoteni myös kirjoittamiseen. Jotain kummaa kuitenkin tapahtui ja kirjoittaminen on näemmä vaihtunut urheilemiseen. En ole tainnut kirjoittaa mitään fiktiivistä sitten viime kevään. No, voisin edes vielä parantaa tähän saakka ensimmäistä oikeasti hyvää novelliani, nyt kun sen kirjoittamisesta on aika reilusti aikaa. Ehkä näenkin vähitellen puutteita.

Viime keväänä minulla oli mielestäni mahtava punainen lanka runokokoelmaan. Paha vaan, etten tainnut kirjoittaa sitä mihinkään. En muista enää yhtään, mihin se edes liittyi. Minulla oli myös haaveena kirjoittaa paljon novelleja, kun ei ole koulua eikä mitään muutakaan. Hups, unohtui.

Ehtiihän tässä vielä…

*******

Ostimme veitsitelineeksi seinään kiinnitettävän magneetin. Kotiin tullessamme riemuitsin jo valmiiksi siitä, että pääsen käyttämään uutta akkuporakonettani. No, eihän se ihan niin mennytkään.

Ainut järkevä paikka kiinnittää magneetti on kohta, jossa on kaakelia. Minun porakoneessani ei ole ainuttakaan poranterää, pelkkiä ruuvipäitä (ja niitä kyllä riittää!). Ensin nietin, saanko sen ruuvin ihan vaan sellaisenaan seinään kiinni, vaikka laatan saumakohtaan. Aika äkkiä tajusin itsekin, ettei se taida ihan niin sujua. Iskä lupasi tulla joku päivä iskuporakoneen ja timanttiterän kanssa kiinnittämään sen.

Elättelen vielä toivoa, että kellon ja sammutuspeitteen saisin ihan itsenäisesti seinään kiinni, mutta saa nähdä. Pitäisi varmaan ostaa niitä poranteriä.

*******

Oikean käden etusormi on kovin kipeytynyt rystysestä. Oletan syynä olevan neulomisen, mutten ymmärrä, miten niin on päässyt käymään. Nivel on kuitenkin niin kipeä, että puristusote esim. sähköhammasharjasta sattuu ja jopa tietokoneella kirjoittaminen tuntuu. En tiedä, mikä asiaa auttaisi. En edes ole neulonut neljään päivään, kun loppui tietty lanka kesken. Nyt tosin pitäisi pipo tehdä…

*******

Tällä pitkähköllä kirjoituksella yritän korvata pitkähkön tauon. (sain muuten kutsun maajoukkueleirille, aika siistiä!)

Ja taas radiossa...

Huomenna YleX:llä puhutaan elämän tarkoituksesta. Minä olen siellä.

Toimittaja törmäsi nimeeni aivan ”hakuammunnalla” syksyn ylioppilaita selatessaan, päätyi FB-profiiliini ja sieltä blogiini. Minusta on siistiä, että kerrankin minut pyydetään johonkin ensisijaisesti jonain muuna kuin pelkkänä sokeana: nyt olen tuore ylioppilas.

Sain toimittajalta ohjeet, kuinka päästä YleX:n studiolle. Ohjeet eivät olleet ihan niin yksityiskohtaiset, että olisin täysin luottavainen perillepääsystäni. Taidan siis varata hieman enemmän aikaa menomatkaan ja toivoa, että vastaan kävelee joku yleläinen, jota voi nykäistä hihasta. Saa siis nähdä, olenko sittenkään huomenna suorassa lähetyksessä vai en. Jännittävää.

(Yle-verosta pitänee kaiketi tässä vaiheessa edes sananen sanoa: minä maksan sitä ihan mieluusti ja mukisematta, tv-maksuakaan kun en ole joutunut tähän mennessä maksamaan, koska sitä värkkiä en omista. Mutta mitenkäs kuurosokeat, jotka eivät oikeasti kuluta eivätkä pysty kuluttamaan Ylen palveluita?)

Neulonta alkaa taas maittaa

Jostain olen saanut itselleni neulomisinnostuksen. Se ei ihan näy kyllä saavutetuissa tuloksissa (vajaa puolitoista villasukkaa ja vasta aika alkutekijöissä oleva joululahja…), mutta ideoita ja suunnitelmia kyllä riittää – aion minä myös saada nuo keskeneräiset jutut valmiiksikin, joululahjan mieluusti ennen joulua.

Neuleohjeita netistä kaivaessani olen huomannut aika ison osan ohjeista sisältävän kaavion, jota ilman ei siitä ohjeesta saa kyllä oikein mitään neulottua. Kaaviot ovat varmasti ihan käteviä keksintöjä, mutta ei niistä sokkona neulo millään. Tarvitsen sanalliset ohjeet tai minun on keksittävä ohjeeni itse. Facebookissa kaverini linkkasi tällaisen sanallisen ohjeen. Hän sanoi blogeista muutenkin löytyvän aika mukavasti sanallisia neuleohjeita, mutten minä vaan ole löytänyt...

Aika paljon olen neulonut myös Käspaikan ohjeilla. Sieltä löytyy mukavan selvästi ilmaistuina paljon perusohjeita sekä ideoita ja neuvoja omaan suunnitteluun, myös tekniikkaohjeet ovat olleet kullan arvoisia. Viimeksi katsoin sieltä, miten palmikko neulotaan – en ole vielä kokeillut – ja selvitin myös pitsineuloksen synnyn. Käspaikassa sanalliset ohjeet ovat sen verran selkeitä, että ainakin minä niistä ymmärrän melko hyvin.

Tänään olen yrittänyt myös etsiä netistä lankakauppaa, jossa olisi lankojen värit ilmaistu muutenkin kuin numerokoodeina. Sellainen 1523 ei kerro minulle yhtään mitään. Ainakin Novitan ja Tapion kaupan sivuilla värit olivat pelkästään numeroina. Novita ei noin muutenkaan ollut järin apuvälineystävällinen. Lopulta löysin kuitenkin Rouva Pyryn lankakaupan , jossa on ainakin suurin osa lankojen väreistä ilmaistu myös sanallisesti. Sivut toimivat muutenkin apuvälineillä hyvin ja olivat selkeästi tehty. Niinpä tilasin pyöröpuikot ja lankaa.

Kun Mikaelille selitin lankakauppaongelmaani tässä illalla, hän sanoi: ”Olisit kysynyt!” Kävihän se tietysti mielessä kysäistä noilta näkeviltä silmiltä lankojen väriä, mutta pakko oli löytää sellainen paikka, jossa voin tehdä ostokset itsenäisesti. Apuahan ei pyydetä ellei muuta vaihtoehtoa ole – ja siinäkin tapauksessa olisin ehkä vaan luopunut lankojen nettiostoksista…

Tulipas tähän päivitykseen yllättävän paljon linkkejä.

Edit: Korjasin linkkien html-koodin, nyt pitäisi toimia...

*******

Olemme Mikaelin kanssa käytännössä molemmat lomalaisia, mitä nyt minulla tälläkin viikolla viikonloppua lukuun ottamatta joka päivä jotain ohjelmaaa iltapäivästä. Sen seurauksena meillä nukutaan piiiitkään (voi olla, että pimeä vuodenaika on osasyyllinen) ja ollaan näennäisen toimeettomia. Minulla tämä tilanne jatkunee aika pitkälle kevääseen tällaisena, kunnes oikeasti kunnolla alan lukea pääsykokeisiin. Jonkun muun pakottamaa päiväohjelmaa alkaakin olla sitten vasta ensi syksynä, jos (kun) menen opiskelemaan. Toivottavasti tämä nykyinen elämänrytmi ei jää liian pitkäksi aikaa päälle.

Olen lueskellut sosiologian pääsykoekirjaa jo nyt. Ajatuksena on, että jos nyt luen sen läpi ja keväällä alan opiskella sitä intensiivisesti, on opiskeleminen helpompaa, kun kaikki on jo tavallaan tuttua. Kirjan innoittamana olen myös lainannut pari muuta sosiologista teosta, joita tuossa kirjassa käsitellään (esim. Emil DurkheiminItsemurha). Vastaan tuli myös termi ”kerskakulutus”, jonka taisin tänä syksynä kuulla kaveriltani ensimmäisen kerran enkä vieläkään suostu uskomaan, että se olisi muka joku yleisesti käytössä oleva sana.

Tänään meillä syötiin illalliseksi itsetehtyjä hampurilaisia ja minä olen aivan ähky.

Nyt olen ylioppilas

Maanantaina Kallion lukiossa lakitettiin 20 uutta ylioppilasta.

Minun täytyy sanoa, että lakkiaisten jälkeen olo oli helpottunut: viimein olen ylioppilas. Juhlassa en lentänyt nenälleni, vaikka jouduin kolmasti lavalle kipuamaan ja vaikka minulla olikin korkokengät ja pitkä mekko ja vaikka olin vain kahteen kipuamiseen varautunut.

Nyt voin jo paljastaa tarkoin varjellun salaisuuden, jonka sai kuulla aikaisemmin vain muutama harva ja valittu: sain suuren kunnian pitää ylioppilasjuhlissa ylioppilaan puheen. Väänsin puhetta parin viikon ajan suurella tuskalla ja vaivalla. Välillä tuntui, ettei minulla mitään sanottavaa ole, mutta syntyihän se lopulta, kun pakotti ja istui ja ajatteli ja kirjoitti ja teki töitä. Onneksi ihanainen puheilmaisun opettaja oli puheen teossa apuna. Häneltä sai hyviä ja konkreettisia neuvoja sekä suurempiin linjoihin että pienempiin yksityiskohtiin ihan lause lauseelta. Hän vaati minut miettimään ja perustelemaan, miksi haluan sanoa mitäkin ja mitä haluan sanoa milläkin.

Aikaisemmin syksyllä mietin, että haluaisin kovasti pitää ylioppilaan puheenlakkiaisissa. En tiennyt yhtään, miten puhuja valitaan. Tuntui siis oikeasti hienolta, kun rehtori soitti ja pyysi minua puheen pitäjäksi.

Pohdiskelin etukäteen myös sitä, kuinka käytännössä lakitustilaisuudessa oikein pärjään – tiedän myös ainakin erään pohtineen ja jännittäneen sitä etukäteen – turhaan. En käyttänyt avustajaa, en hukannut itseäni, en sekoillut enkä tosiaan edes korkkareilla portaissa kompastunut (olenhan jo kerran koko koulun edessä mennyt nurin). Ihan mallikkaasti sain nimeni kohdalla itseni lavalle rehtorin luo, joka minulle todistuksen antoi, ryhmänohjaaja hieman huuteli avuksi suuntaa, antoi lakin ja yksi aakkosissa minua aika paljon ennenollut ylioppilas auttoi minut riviin oikeaan paikkaan. Lavalta pääsin vieruskaverin opastuksessa pois.

Puhettani varten olin ennen juhlan alkua pari kertaa testannut, että itse löydän puhujan pönttöön. Tässäkin vaiheessa olisin voinut tietysti jotakuta käyttää vähän apuna, mutta piti sinne itse mennä – puhuinhan puheessanikin rohkeudesta. Ainut kerta, kun lavalle mennessä hieman häkellyin, oli stipendien jako: en osannut lainkaan odottaa saavani stipendiä enkä siis ollut varautunut kipuamaan niitä muutamaa porrasta kuin kahdesti. En ihan tarkkaan tiennyt, mihin minun sillä kertaa siellä lavalla pitäisi mennä. Onneksi stipendiä samaan aikaan tuli noutamaan muutama muukin ja minua ohjailtiin kivasti oikeaan suuntaan, sekä pystyin taas palaamaan paikalleni siististi opastuksessa.

Koulun lakitustilaisuus oli noin muutenkin ihan onnistunut. Lauloimme vielä virallisen juhlan päätteeksi portaikossa Kalliolle kukkulalle (vähän taisi olla ihmisillä stemmat hukassa, kun ensimmäisestä musiikinkurssista, jolla ne kaikkien täytyy opetella, ehkä oli hiukan aikaa… minäkään en siis stemmoja oikein hallinnut). Puhettani kiiteltiin, kauheasti halailtiin ja onniteltiin. Kotiin (tai siis äidin kotiin Tuusulaan) päästessäni ensimmäiset vieraat olivat jo paikalla.

Paljon kävi vieraita; en yhtään tiedä, kuinka paljon. Vähän jäi harmittamaan, etten oikein ehtinyt seurustella kaikkien ihmisten kanssa, mutta niinhän siinä varmaan aina käy. Toisaalta voin syyttää ehkä aika paljon itseäni, kun jumituin vain yhteen pöytään samojen ihmisten kanssa aika pitkäksi aikaa (minulla oli aina ruoka kesken, kun koko ajan piti mennä ovelle!).

Sain mukavia lahjoja, vaikka suurin osa antoivatkin lahjansa vain rahana tilille (ehkä voin vielä joskus ostaa luutun…). Mutta olen nyt parin leikkuulaudan ja parin maljakon, teepannun, pöytäliinan, hyvän leipäveitsen, Kalevala-korun ja akkuporakoneen tyytyväinen omistaja. Veljeni epäilivät minun olevan varmasti ainut – erityisesti naispuolinen – ylioppilas, joka on (pyytänyt) saanut lahjaksi akkuporakoneen.

Tämä kirjoitus tulee vielä tulevaisuudessa sisältämään ainakin valokuvia, mahdollisesti myös videokuvaa, kunhan saan ko. materiaalia ensin edes itselleni.

*******

Kumma hiekkalaatikkokauhu oli nopeasti ohitettu ja hyppiminen sujui tänään oikein hyvin. olen luullut ottavani 10 metrin vauhdin, mutta se onkin 11 metriä.

*******

"Mä tajusin just, että meillä on oma jääkaappi. Ja siellä on omaa ruokaa." - Mikael

Urheilijan vaivat

Yleisurheilu on sairasta.

Minulla ei ole lajiharjoituksia tällä hetkellä kuin korkeintaan kahdet viikossa. Enemmän treenaan pituushyppyä kuin juoksua (en varmaan jaksaisi juosta tällä hetkellä 100 metriä täysiä…), jossa vauhtini on huimat kahdeksan askelta. Silti olen saanut penikkani kipeiksi.

Yläasteella yksi syy yleisurheilun lopettamiseen oli järkyttävän herkästi kipeytyvät penikat: ensimmäisenä syksynä viikonloppuleirillä sunnuntaina ei oikein enää juoksu onnistunut, kun vaan sattui ja seisominenkin oli vaikeaa, toisten treenatessa minä makasin korkeushyppypatjalla ja pidin jäitä jaloissani; seuraavana kesänä riitti pikajuoksukarnevaaleilla kovalla tartanilla 100 metrin juoksu siihen, että seuraavana päivänä nurmikollakin paljain jaloin juokseminen sattui.

Nyt penikkani eivät ole onneksi vielä niin kipeät, etten pystyisi juoksemaan. Huomaan kuitenkin niiden kipeytymisen siitä, että jos yritänkään vähän hieroa niitä, se sattuu. Kyykyssä ollessani sattuu myös.

Olen venytellyt,hieronut, käyttänyt kylmägeeliä ja jäätä. Myönnetään, en ole vielä tehnytmitään näistä kovinkaan järjestelmällisesti – paitsi ehkälaittanut sitä kylmägeeliä. Yksi aika merkittävä apu penikoiden kanssa olisi treenaustauko, mutta en minä nyt sellaista halua, vastahan aloitin.

Ehkä pohjelihakseni ovat vain kasvaneet niin nopeasti, ettei lihaskalvo ole pysynyt mukana. Ehkä kovalla alustalla piikkalreilla juokseminen ei tee hyvää. Ehkä jaloissani on jotain virheasentoja.

Olisin valmis kallistumaan virheasentojen suuntaan, sillä mitään muuta urheilulajia enemmän treenatessani – maalipalloa tai aikidoa – penikkani eivät ole kipeytyneet. Tämän muutaman vuoden yleisurheilutauon aikana olin jo ehtinyt unohtaa, miltä se tuntuu, kun jalkoihin sattuu. Nyt en vielä – onneksi – ole kuitenkaan joutunut kärsimään hirveän pahoista penikkakivuista, mutta pahoin pelkään, että tämä menee nyt ennemmin pahempaan kuin parempaan suuntaan.

Lauantaina kävin siis (älkää naurako)veteraanikisoissa – tai tarkemmin sanottuna kisan ulkopuolella – hyppäämässä pituutta. Ei ollut ihan paras päiväni se. Olosuhteet eivät olleet minun hyppäämiselleni mitenkään parhaat, kun halli oli täynnä ihmisiä ja hälinää, ponnistusalueeni oli merkattu tikoilla (pelkäsin koko ajan juoksevani niitä päin) ja kuuluttaja pauhasi lähes tauotta, kaiutin siinä hiekkalaatikon vierellä. Koska sokkona hypätessä suunnistan aika paljon sen äänen perusteella, olin vähän hukassa välillä. Astuin yli, juoksin vinoon, kadotin suunnan… Parhaaksi tulokseksi jäi 335 cm – on se sentään Paralympialaisten b-rajan yli ja sillä helposti pääsisi EM-kisoihinkin, mutta olisin minä parempaan pystynyt. Yleensä olen kisoissa hypännyt paremmin kuin treeneissä, nyt ei käynyt niin.

Ehkä osin kisan vaikutuksesta minulle iski keskiviikkona joku käsittämätön ”hiekkalaatikkokauhu” (verrattavissa korkeushypyn rimakauhuun), enkä uskaltanutkaan hypätä. Ensin meni ihan kivasti, vähän (tai ei aina niin vähääkään) oli kyllä tekniikassa parantamisen varaa, mutta sitten en yhtäkkiä uskaltanutkaan hypätä laisin. Lähdin juoksemaan normaalisti, mutta juuri ennen hiekkalaatikkoa iski joku outo tunne, enkä hypännyt. En minä tietoisesti mitään pelännytkään, hyppääminen ei vaan tuntunut hyvältä idealta.

Tänään treeneissä ei hypätty pituutta, vaan tehtiin voimaharjoittelua ja juostiin 3x60 m. Vasta herännyt ”hiekkalaaatikkokauhuni” kiitti (toisaalta pitäisi kai vaan hypätä, jotta siitä pääsee nopeasti eroon), penikat eivät. Ensimmäisen kerran tunsin niiden kipeyden juostessa. Ei se paha ollut, mutta tuntui. Juoksun jälkeen sitten vähän pahempi. Kotiin tultuani menin suoraan suihkuun suihkuttelemaan jaloilleni vuoroin kylmää, vuoroin kuumaa. Nyt ei tunnu ihan niin pahalta. Positiivistahan on, että kykenen vielä kävelemään ja seisomaan normaalisti, eikä kipu juoksuakaan suuremmin haittaa – tiedän, ettei tämä ole hyvä asenne jalkojen parantumisen kannalta.

Hieman pelkään, mitä jalkani mahtavat tykätä tulevasta maanantaista: ylioppilasjuhlien takia meinaan olla koko päivän korkokengillä. En muutenkaan ole kovin tottunut korkojen käyttäjä ja saan väännettyä nilkkani jo lenkkareilla.

(En olekaan tainnut täällä vielä harmitella tämän syksyn yo-tuloksiani. Voin ainakin sanoa, ettei äikän uusiminen kannata, kun ei se uusimallakaan l:ään noussut, jäi pistettä vaille. Samoin filosofia jäi pistettä vaille m:ästä ja englantikin harmillisesti laski lähtöpisteistä. Sensorini eivät ole olleet siis erityisen avokätisiä.)

Miten se menikään?

Myllypuroon muuttamisen jälkeen olen saanut mukavasti nauttia Itä-Helsingin ”pikkukaupunkitunnelmasta” – ei ole ollut ratikoita tai kuuden kaistan tienylityksiä, risteyksiä, joissa tulee autoja viidestä ja ratikoita kahdesta suunnasta – ja eilen keskustassa piipahtaessani huomasin jo taitojeni ruostuneen.

En tosiaan ollut käyttänyt ratikoita sitten elokuun, enkä ainakaan ylittänyt Sörnäisten metroaseman kohdalla olevaa kiskojen yli menevää suojatietä. Siinä on liikennevalot, joissa ei ole äänimerkkiä. Autoista ei kovin hyvin voi kuunnella, milloin ratikkakiskot voi ylittää, sillä autokaistojen ja kiskojen yli menevät liikennevalot eivät vaihdu samaan aikaan. Vallilassa asuessani ylittelin sitä kohtaa useasti, välillä melkein päivittäin. Suurin osa ylityksistä oli vähän sellaisia uhkarohkeita (”ehkä ratikka ei aja mun päältä”), kun ei ollut aavistustakaan, milloin siitä voi mennä yli. Aina ei edes muita ihmisiä mennyt tai sitten sitä ei tajunnut. Mutta ylittelin sitä kohtaa ongelmitta.

Eilen seisoin suojatien vieressä ainakin viisi minuuttia miettiessäni, milloin uskallan mennä yli. Lopulta eräs mies kertoi, kun valot vaihtui. Ylitin kiskot ja menin toiselle puolelle seisomaan pysäkille.

Onneksi minulla ei ollut kiire; olin muutenkin etuajasssa ja opettaja, joka minun piti tavata, ilmoitti tulevansa vähän myöhässä. Seisoin pysäkillä pitkään, nolona ja tyhmänä. En tajunnut, milloin ratikka tuli pysäkille, kun samaan aikaan pysähtyi myös toiselle puolelle ratikoita ja autoja ajoi ohi koko ajan. En kuullut sitä kunnolla enkä ainakaan kuullut, missä on ovi. Tajusin ratikat monesti vasta silloin, kun ovia suljettaessa kuului kilahdus. Vähän oli myöhäistä.

Kun pysäkille tuli monen uuden sijasta vanhan mallinen ratikka, jopa minä huomasin sen. Onneksi se oli sellainen, jolla pääsin koululle.

(Nyt jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä kannattanut mennä Sörnäisten metroaseman sijaan Hakaniemeen ja kävellä sieltä… Eilen en kuitenkaan jaksanut läppärin ja kitaran kanssa raahustaa pitkää mäkeä ylös.)

Sama ruostuneisuus ilmeni vielä toisessakin kadunylityksessä. Sellaisessa risteyksessä, joka – Sörnäisten tapaan – on vähän vaikeampi. Siellä menee autoja viiteen suuntaan ja niiden lisäksi ratikoita. Liikennevaloja ei ole. Kun sitä tietä piti ylitellä useammin, sekin meni aikaluontevasti, enkä turhaan jäänyt odottelemaan ja miettimään, milloinpääsisin yli. Eilen piti kyllä hieman miettiä.


Olen menossa tänään hyppäämäään pituutta HKV:n kisoihin, käytännössä tosin kilpailujen ulkopuolisena osanottajana ja ennen niitä muita hyppääjiä. Eilisen illan ja viime yön aikana on hieman pieni flunssa tunkeutunut kroppaani, olo tuntuu kuumeiselta ja tunkkaiselta. Vähän on nuhaa, mutta sitä kuumetta ei ole. Vaikken todellakaan tunne olevani ihan täydessä iskussa tämän takia, täytyy sinne kisoihin silti mennä pari hyppyä hyppäämään – ei ehkä taas ihan järkevin vaihtoehto. Taidan napata Buranan naamaan ja lähteä Liikuntamyllyyn verkkaamaan. Valmentajani asettama tulostavoite (vähintään 350 cm) voi tosin olla hieman haastava tässä olotilassa.

Tänään oli tältä erää viimeinen työpäivä Näkövammaisten keskusliitossa – tosin menen kyllä vielä ensi viikolla mukaan puhumaan tiedonsaantimahdollisuuksista. Muuten taidan sitten olla aika virallisesti lomalla. Huomenna en ainakaan aio laittaa herätyskelloa soimaan.

Kroppani selvästi tiesi, että nyt loppuu työt, ja nostatti hieman ruuminlämpöä ylöspäin. Maanantaina oli jo aika heikko olo, lähinnä arvelin potevani vatsatautia ilman oksennusta. Nukuin suunnilleen koko päivän. Eilen illalla ja viimeistään viime yönä lämpökin vähän nousi ja tänään otin kuumemittarin töihin mukaan sillä ajatuksella, että jos lämpö nousee 37 asteeseen, taitaisi olla parempi jättää harkat väliin. lounaan jälkeen olin jo ihan onnessani, kun olo ei tuntunut läheskään yhtä nuutuneelta kuin aamulla. Kuumemittari kainalossa oli kuitenkin vähän eri mieltä: tasan 37. Se on minulla jo kunnolla lämpöä.

En siis päässytkään esittelemään eilen ostamiani hienoja piikkareita valmentajalleni. En ole oikein kellekään päässyt hehkuttamaan niitä, kun Mikaelkin oli mukana ostamassa, eikä ehkä siksi ole otollinen hehkutuksen kohde… On siis pakko laittaa kengistä kuva tänne:



Huomatkaa asettelu: siirtelin ihan nauhojakin parempaan asentoon. En kuitenkaan ollut aivan varma, näkyykö piikkarit kuvassa, joten piti kysäistä viralliselta kuvientarkastajaotukseltani Lilithealta. Taitaa minusta vielä valokuvaaja tulla.

Nuo kengät ovat kokoa 36! Se on hienoa – yleensä 36 koon kengät ovat minulle auttamatta liian suuria (sandaalini saan pysymään jalassa kiristämällä remmit niin tiukkaan kuin ne vaan ikinä menee). Tuota kokoa oli Puhoksen Intersportissa jopa kahta mallia, eli minulla oli varaa valita! Toinen malli oli vielä vähän pienempi ja erityisesti kapeampi. Näissä Adidaksen kengissä olen myös hyvin kiitollinen sille järki-ihmiselle, joka on tajunnut tehdä sopivan mittaiset kengännauhat; yleensä lenkkareissa kuten myös edellisissä piikkareissani on aivan liian pitkät nauhat ja niitä on pakko tunkea kengän sisään, mikäli ei tahdo astua koko aikaa niiden päälle.

Olisin saanut piikkareista alennusta myös ilman HKV:n jäsenkorttia. Jäsenkortilla en saanut kuitenkaan tupla-alennusta, kuten hetken ehdin jo mielessäni haaveilla.

P.s. Siitä on kauan, kun viimeksi olen lisännyt blogiin kuvan. En siis ihan muistanut, miten se tehdäänkään apuvälineillä, mutta taisin onnistua.

Mikä minusta muka sitten tulee isona?

Sain kuulla tänään, ettei minusta voi tulla viittomakielentulkkia. Oponi kehotti minua pari viikkoa sitten kysymään HUMAKista, onko heillä mitään ennakkotapausta siitä, että näkövammainen olisi tulkiksi opiskellut, ts. onko se heidän mielestään käytännössä edes mahdollista. Vastauksen sain tänään.

"Humakissa ei ole koskaan opiskellut näkövammaisia henkilöitä viittomakielentulkiksi. Tämä johtuu mm. siitä, että suomalainen viittomakieli on visuaalinen kieli, jonka oppimiseksi tulkkikoulutuksessa edellytetään näköaistia. Valitettavasti lievempikin näkövamma on este viittomakielen tulkkina toimimiselle."

Minua ärsyttää ja harmittaa tämä vastaus nyt suuresti. Kahdeksannelta luokalta saakka olen halunnut ’isona’ viittomakielentulkiksi, sellaiset 5 vuotta siis. Olen tämän koko viiden vuoden ajan joutunut perustelemaan ammattihaavettani hyvin, hyvin useita kertoja ja minusta on tullut siinä melkoisen haka. Olen puhunut siitä myös parin tulkin kanssa ja tähän mennessä kukaan ei ole sanonut, että "tulkkikoulutuksessa edellytetään näköaistia". Sitä ei sanota myöskään Humakin sivuilla (varmaan se kohta sinne tulee, hehe). Sen sijaan muistan sieltä lukeneeni, että "hakijan vamma tms. syy ei saa vaikuttaa valintaan". Sitä tekstiä en toisaalta enää löytänyt, kun pikaisesti yritin etsiä.

Minulle vastannut henkilö piti taktiilia viittomakieltä selvästi eri asiana kuin suomalaista viittomakieltä. Kai niissä jotain eroa on, mutta nimenomaan suomalaista viittomakieltä minä olen opiskellut, vaikka kuinka visuaalinen kieli olisikin. Toisaalta on siinä sellaisia osa-alueita, kuten katseen suuntaaminen, ilmeet ja huulio, joita minun on ehkä vähän haastavampi opetella tai tehdä.

Eniten ehkä ärsyttää se, että vastaus oli niin suora ”ei”. Minun kohdallani valintapäätös tehdään siis jo ennen hakuprosessia.

Kai tässä täytyy niellä tappionsa ja ymmärtää, ettei minusta voi tulla viittomakielentulkkia. Mutten suostu ihan heti luovuttamaan: se on käytännössä ainut, mitä minä haluan tehdä. Vaikka minulla on ollut vaihtoehtoina myös mennä yliopistolle lukemaan sosiologiaa tai kirjallisuutta (tai historiaa, käytännöllistä filosofiaa ja psykologiaa) tai Sibeliusakatemiaan kansanmusiikkia (en tosin usko olevani riittävän hyvä, jotta pääsisin sisään), ei ne minua oikeasti kiinnosta läheskään yhtä paljon. Tällä hetkellä ei kiinnosta pätkääkään. Ehkä silti haen Humakiin, ihan kiusallanikin. Vai olisikohan Diak Turussa ennakkoluulottomampi?