Hassulle päivälle hassu lopetus

Aamulla selvisin pitkästä aikaa eksymättä roskakatokselle ja takaisin. Kauppaan lähtiessä sitten taas vähän eksyin, olin jotenkin saanut itseni toiselle puolelle autotietä. En tajua, miten onnistuin siinä! Ilmeisesti maailma pyörähti ympärilläni sillä välin, kun minä pysyin paikoillani. Ja tämä tapahtui nanosekunnissa. Muuta selitystä ei voi olla. Onneksi ystävällinen setä opasti minut oikeaan suuntaan. ”Sä näytit niin epävarmalta.” Takuulla näytinkin.

Ja sitten, tuota… Ööh… Alepa aukeaa sunnuntaisin kymmeneltä. Tämä tiedoksi lähinnä itselleni, etten enää toistamiseen yritä mennä sinne puolta tuntia liian aikaisin. Voin kertoa, ettei ole herkkua seistä 20 asteen pakkasessa puolta tuntia. Kun joku ei tajunnut edes mennä välissä takaisin kotiin. Näpit hiukan jäätyivät, kun välillä kirjoittelin tekstareita kaverille.

Kaupasta kotiin selvisin sitten eksymättä ja sen kummemmin jäädyttämättä mitään ruumiinosiani. Lämpimissä sisätiloissa sainkin sitten soitella äidille, josko hän löytäisi käsityölehdestään pinaatti-tunikan neuleohjeen. Tahtoisin nimittäin tehdä sellaisen. Sitten piti mennä takaisin pakkaseen kaverin taksia vastaan.

Eilen soitin melkein koko illan kitaralla Telemannin menuettia, kun se minulla nyt on läksynä. Sen jälkeen, kun sitä oli pari tuntia putkeen soittanut, alkoi se jo ihan sujua. Tai siis ne vaikeat kohdat sujuivat kyllä, mutta helpot kohdat menivät taas ihan pieleen. Tänään minä sitten soittelin kyseistä menuettia kaverin viululla. Oli aika hauskaa. Sain sen jopa melkein oikein… Kai kerran.

Ruokavalioomme kaverini kanssa tänään kuului aikaisemmin kertomani kana-nuudelihässäkkä ja jälkiruuaksi suklaafondue erinäisten hedelmien kera. Kokkailumme ja ruokailumme jälkeen saattoi löytyä suklaata jostain muualtakin kuin meidän vatsoista.

Mitä kaksi lukiolaista yleensä tekevät yhdessä? Eivät ehkä ainakaan soita asteikoita vapaa-ajalla. Sitä me kuitenkin teimme. Sen jälkeen, kun minä olin ensin epätoivoisesti yrittänyt soittaa A-molliasteikkoa viululla. Ei kuulostanut kovin nätiltä. Viulistikaveriltani se sujui vähän paremmin ja piti niitä asteikoita sitten soittaa ihan duettona. ”Nyt mä voin sanoa viuluopelle, että olen harjoitellut.”

Hassuun päiväämme kuului paljon kikatusta, epätoivoisia kaksiäänisiä lauluyrityksiä, vanhojentanssiharjoituksia pienessä keittiössä ja jälkiruuan jälkiruokana suklaajätskiä (sekä yksi karannut, jäinen pakastemansikka, joka myöhemmin löytyi lattialta; allekirjoittanut ei edes astunut päälle). Sain minä myös tietää saaneeni siitä itsenäisesti suorittamastani yhteiskuntaopin lakitiedon kurssista 9.

Hervottomassa hyperaktiivisessa tilassani minä menin Googlettamaan viuluja ja päädyin tilaamaan sellaisen itselleni. Kiitoksia Kela, kun tuette minua niin paljon, että voin toteuttaa hetken mielihaluja ja hulluja ostopäätöksiäni (ja kiitoksia äiti, joka olet lainannut minulta niin paljon rahaa, että voin hyvällä omalla tunnolla ostaa asioita ”kohta se äiti maksaa velkansa, niin…”). Tämä on varmasti samaa kategoriaa kainalosauvojen kanssa; jos viulun tykötarpeineen saa 100 eurolla, niin pakkohan se on ostaa!

Avustaja, ruokaa ja kaikkea häröä

Minulla on nyt ollut suunnilleen viikon verran uusi avustaja. Jostain kumman syystä kapinoin joka kerta pari ensimmäistä päivää koko avustaja-ajatusta vastaan. Tuntuu siltä, kuin avustajasta olisi melkein enemmän haittaa kuin hyötyä ja että pärjäisin kyllä ihan yhtä hyvin ilmankin ja äh. Kyllähän minä pärjäsin pari viikkoa koulusakin ilman avustajaa ja sain helposti kavereita mukaani, kun piti käydä esimerkiksi ostamassa uusi kieli kitaraan katkenneen tilalle.

Viime viikonloppuna kun avustajan työsopimusta kirjoittelimme ja äiti sanoi avustajalle tehtäviä, joita hänen mielestään minun pitäisi tehdä avustajan kanssa, alkoi tämä sisäinen kapinani avustajaa vastaan. Ei minulla ole mitään sitä ihmistä vastaan, joka tällä hetkellä avustajanani on, vaan ylipäänsä "avustajuutta" vastaan. Miksi minulla muka pitäisi olla joku tyyppi avustamassa, kun ihan itsekin pärjään? Miksi minun pitäisi käyttää jotain ulkopuolista ihmistä apunani, kun kavereita ja perheenjäseniäkin on?

Parin ensimmäisen päivän aikana olin suunnilleen valmis luovuttamaan koko avustajan suhteen: en millään jaksaisi selittää koulun käytäntöjä ja sen lisäksi vielä kaikkea sitä, missä ja miten minä tarvitsen apua. Liikaa hommaa, kun pitää perehdytyttää uusi ihminen työhönsä. Parin ensimmäisen päivän aikana oikeasti ajattelin, että avustajasta on paljon enemmän haittaa kuin hyötyä. Sen pitäisi olla apuna arkipäivässäni, mutta jos minä joudun joka asian neuvomaan melkein kädestä pitäen... Mitä apua siitä silloin on? Erityisesti näin kesken vuotta tuo kaikki tuntui liian raskaalta.

Ensimmäisen viikon aikana avustajani on kivasti oppinut jo monta asiaa, eikä minun tarvitse olla koko aikaa neuvomassa. Hän tosin välillä vähän unohtaa opastaa minua ja saan huudella vähän perään, että jos ottaisit minutkin mukaasi. Sekin tosin loppui jo melkein kokonaan sen jälkeen, kun hän pari kertaa oli minut unohtanut. Kyllä minä tiedän, että siitä ihan hyvä avustaja tulee, mutten vaan jaksaisi aina tutustua uuteen ihmiseen ja opettaa häntä tehtäväänsä. Miksei jossain puussa kasva valmiita avustajia? Toisaalta jokainen avustajaa käyttävä tarvitsee apua vähän eri asioihin, ettei sekään varmaan toimisi. Silti uskon, että viime kesänä valitsin hakijoista väärän ihmisen, minulla kun olisi ollut siellä ehkä parempikin tarjolla. Ainakin se toinen oli lukenut pitkän matikan. Mutta enää ei oikein voi valittaa.

*******

Veljeni elää suurin piirtein einesruuilla; pizzoilla, lihapiirakoilla, nakeilla, lihapullilla ja pinaattiletuilla. Minun on siis itse tuotava kaupasta ruokani, jos ja kun haluan syödä vähän terveellisemmin ja "paremmin". Syön tosin koulussa aina kunnolla, joten viikolla tulee harvemmin syötyä kotona enää mitään leipää kummempaa. Olen nyt kuitenkin alkanut vähän enemmän tehdä ruokaa. Siis enemmän kuin se, että keitän makaronit ja lämmitän pari nakkia...

Veljeni ovat mukavasti kertoneet minulle parin helpon, halvan ja suhteellisen nopean ruuan reseptin. Toista niistä tein viime maanantaina, toista ajattelin viikonloppuna vääntää. Ajattelin myös jakaa nämä ruokavinkit täällä.

Keskimmäinen isoveljeni harrastaa aina välillä laneja kavereidensa kanssa; viitisen nuorta miestä kokoontuu yhteen tietokoneineen ja pelaavat pari päivää putkeen. Veli sanoi, että heidän ruokavalionsa on usein laneissa ollut pizzaa, mutta he halusivat vähän vaihtelua, joten syntyi seuraavanlainen ruokalaji:

hunajamarinoituja kanasuikaleita, suunnilleen 1/3 paketista per ruokailija
tomaattimurskaa, yksi purkki per ruokailija
murskattua nuudelia, yksi systeemi per ruokailija

Kanasuikaleet ruskistetaan pannulla, sitten heitetään joukkoon tomaattimurska ja nuudelit. Nuudelipussin mausteita voi laittaa ihan sen mukaan, kuinka tulisesta ruuasta tykkää. Ruokaa siinä sitten keitellään sen aikaa, että nuudelit tuntuvat hyviltä ja pistellään poskeen.

Nuudeleiden murskaaminen helpottaa huomattavasti ruuan syömistä sekä valmistusta. Ja on kuulkaa ihan maittavaa ja nopeaa ruokaa tämä. Jotain ne tietokonenörtit pelifriikitkin osaavat.

Vanhin isoveljeni kertoi minulle pastakastikkeen ohjeen, jota en ole vielä itse tehnyt, mutta viime kesänä veljellä kortteeratessani söin kyllä. Halpaa, hyvää ja suhteellisen nopeaa tämäkin.

tonnikalaa tomaattikastikkeessa, yksi tölkki per ruokailija
kaveriksi tuorejuustoa, suunnilleen yksi ruokalusikallinen ruokailijaa kohti

Tonnikaloja vähän keitellään kattilassa tuorejuuston kera, sekoitellaan hyvin ja tarjotaan pastan kanssa.

Näitä kirjoittaessa tuli oikein nälkä... Mutta menenkin tänään ihan ravintolaan syömään Saksassa asuvan tätini sekä iskän ja hänen naisystävänsä kanssa. Saksan-täti tulee käymään Suomessa suunnilleen vaan Matka-messuilla, joten yleensä olen käynyt kyseisillä messuilla vaan siksi, että näkisin tätini. Tänään emme messuille lähde, mutta tädin kanssa syömään kuitenkin. Isäni on menossa huomenna myös messuilemaan, mutta meillä on koulupäivä, joten jää nyt minulta messut (ja metrilakut...) väliin.

*******

Kävin keskiviikkona ortodoksikirkossa, sillä tein radiotyönkurssia varten radiohaastattelun ortodoksiksi kääntyneestä tuttavastani. Oli oikein mielenkiintoinen kokemus se ortodoksinen iltahartaus.

Tämä radiohaastattelu oli oikeastaan ensimmäinen "kunnon" haastattelu, jonka olen tehnyt. Kerran aikaisemmin haastattelin taikuria, mutten hirveän tarkkaan ollut suunnitellut sitä juttua etukäteen ja se meni vähän oudoksi koko juttu. "Hei, mitä mun piti kysyä?!" Nyt radiokurssilla olemme käsitelleet aika paljon jutun tekoa ja haastattelua, että tämä oli mukamas ammattimaisempi juttu. En siltikään ole ihan varma siitä, miten hyvin se meni. Onneksi voin editoida juttuani ja siirtää kysymyksiä esimerkiksi vähän parempaan järjestykseen... Kun en osannut kysellä kysymyksiäni ihan siinä järjestyksessä, mitä olin suunnitellut. Niin jännittävää se oli.

Ensiviikolla käsikirjoitamme tunnin ohjelman juonnot, valitsemme musiikit ja kaikkea sellaista. Parin viikon päästä meillä onkin sitten tunnin mittainen suora lähetys, jonka voi kuka vaan kuunnella netissä. Meidän lähetyksemme aiheena on uskonto, muiden kurssilaistemme ohjelma-aiheita on yötyöt, lentäminen ja musiikki.

*******

Kalliossa on kaivettu kuoppaa sellaiseen kohtaan, josta kuljen ohi, kun kuljen koulurakennuksesta toiseen. Kuljin siitä pari viikkoa ohi jännittäen joka kerta sitä työmaakohtaa. Yritin aina mahdollisuuksien mukaan kulkea jonkun muun perässä, että tietäisin, mistä minun kuuluu mennä. Lumi vielä vähän vaikeutti tilannetta, kun koko suojatien ylittäminen on ollut aika haastavaa suuren lumimäärän kanssa.

Kun olin riittävän monta kertaa kulkenut kuopan ja sitä kaivavien työmiesten ohi, he alkoivat jo suunnilleen moikkailla minua ja opastivat minut tien yli oikealle ovelle, jos ei sattunut muita koululaisiamme olla samaan aikaan liikkeellä. Yhtenä päivänä yksi työmiehistä sanoi: "Me ollaan laitettu tähän tällanen aita. Sä voit siitä hyvin seurata ja saat siitä suunnan ylittää tien oikein."

Tällä viikolla ei ole työmiehiä enää kuopalla näkynyt, mutta aita on edelleen tallella ja olen siitä aika kiitollinen. En pääse putoamaan kuoppaan.

Nyt, kun olen riittävän monta kertaa ylittänyt tien ja ohittanut kuopan jotain muuta seuraillen, uskallan ylittää sen taas yksiksenikin. Vähän jännitystä siinä joka kerta silti on, koska lumi sekoittaa minut välillä kyllä aika hyvin.

*******

Hmm, en ole tainnut kirjoittaa näin tökeröä tekstiä kovin montaa kertaa. Tänään tämä ei tunnu sujuvan yhtään mihinkään suuntaan. Hassua sinänsä. Ehkä olen liian tarkkaan miettinyt tässä viikon aikana, että mitä ja miten kirjoitan. Nyt, kun se sitten pitäisi kirjoittaa, ei se niin hyvin sujukaan. Ei pitäisi ajatella. Siitä on vaan haittaa.

Ruokaa päivän täydeltä

Tunnen itseni oikein ahmatiksi tänään, kun en ole tehnyt juuri mitään muuta kuin syönyt. (Ja siivonnut ja imuroinut huoneen, kirjoittanut avustajalle työsopimuksen...) Ahmatti-oloa hälventää hiukan se, että jopa tein itse ruokaa, enkä tilannut pizzaa tai ostanut valmisruokaa. Kaiken kukkuraksi tekemäni ruoka oli kerrankin ihan maukasta.

Kävin tänään pitkästä aikaa itse kaupassa, enkä nakittanut veljeäni siihen hommaan. Hieman ne lumikasat vaikeuttivat kauppamatkaa, mutta menomatkalla onneksi mukava mummu kulki kanssani ja jutteli lumesta ja siitä, kuinka hän on lähdössä viikoksi ystävättärensä kanssa Tallinnaan kylpyläreissulle ja oli matkalla veikkauksen pisteelle, josko Lotosta jotain tulisi. Kaupassa sain avukseni myyjän, joka ei ollut auttanut minua aikaisemmin ja josta en ole ihan varma, oliko se mies vai nainen. Hän sai ainakin kulkea monta kertaa yhden hyllyn väliä, kun tahtoi ilmeisesti jättää minut vaan odottamaan hyllyn päähän, kun itse haki toisesta päästä tavaroita. No, sai ainakin liikuntaa. Paluumatka taas oli vähän haastavampi, koska sielä ei edes ollut hirveästi muita ihmisiä, joilta olisin voinut vähän kysellä suuntia siinä lumiaavikossa. Ihan loppumatkasta sitten lauma varsin tuntematonta kieltä molottavia lapsosia sekottivat minut ja kävelin ensin kävelysillan ohi.

Minun tämän päivän gurmee-ateriani oli kana-nuudelivokkia, joka sisälsi hunajamarinoitujen kanasuikaleiden ja nuudelien lisäksi sipulia, ananasta ja päärynää. Olisin halunnut vielä persikkaakin, mutta Alepastamme ei sitä löytynyt. Sipulin olisi varmasti voinut jättää väliin, mutta koska se noin ylipäänsä on hyvää, niin pistin sitä kuitenkin.

En oikeasti osaa käyttää ruuanlaitossa hirveästi mausteita. Nuudelin mukana tulevat maustepussit varmaan tämänkin ruuan pelastivat. Ja tietysti se hunajamarinadi. Vähän sitruunapippuria vielä joukkoon ripottelin. Ja kyllä, oli maukasta ja hyvin täyttävää. Pääärynät olisi voinut laittaa vähän aikaisemmin mukaan, jotta ne olisivat olleet hiukan pehmeämpiä.

Tuosta annoksesta olisi takuulla riittänyt kahdelle, vaikken tosiaankaan kaikkia kanoja siihen käyttänyt (siirsin osan talteen seuraavaa kana-nuudeli-ruokalajia varten...), mutta söin sen kaiken yksin. Osin siitä syystä, etten oikein osannut ottaa sitä ruokaa fiksusti lautaselle; ensin ei meinannut tulla yhtään nuudeleita ja sitten tulikin suunnilleen kaikki kerralla. Siitä syystä olen ollutkin sitten koko päivän ihan täynnä, mutta jatkanut vaan syömistä.

Ensimmäisen itse tekemäni vokkiruuan lisäksi olen tänään vetänyt napaani vähän liikaa Aino-suklaajäätelöä (se on tarjouksessa Alepassa...), melkein kokonaisen juustopatongin ja napostellut fetaa ja kirsikkatomaatteja. Ehkä tällä määrällä elää pari päivää. Paitsi että huomenna on Nutorin kokous, jossa syömme brunssia.

*******

Näin torstaina valon.

Silmälääkärissä mikroskoopin valo näkyi vähäsen oikean silmän oikeasta alanurkasta. Hyvin pienenä siivuna, tosin. Olin kuitenkin luullut, etten enää näe valoa. Se oli hienoa.

Puhelimme siinä samalla silmäkivustani ja lääkäri kysyi: "Onko täällä tuntunut kipua?" Hetkeksi hämmennyin, että missä täällä... Tajusin sen sitten ehkä tarkoittavan vasenta silmää, kun aikaisemmin puhuimme vain oikeasta. Mutta en minä sillä silmällä tai oikean silmän sillä reunalla mitään valoa näe, joten en heti tajunnut sen siirtyneen tutkimaan toista silmääni.

Epäonnenpäivä

Tänään ei ole minun päiväni, ei ollenkaan.

Aamulla laitoin tiskit koneeseen ja kun pistin tiskikonetta päälle, tuli minulle aivan täydellinen blackout. En tiennyt yhtään, pitikö minun kääntää tiskikoneen ohjelmanappula ylös vai alas. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä. Sen sentään muistin, että nappulan piti olla pystyasennossa… Mutta ylhäällä vai alhaalla? Tunsin oloni hivenen typeräksi: olen käyttänyt sitä tiskikonetta jotakuinkin puoli vuotta ja jokaisella kerralla olen osannut laittaa sen nappulan suoraan oikeaan asentoon. Nyt minulla ei kuitenkaan ollut hajuakaan siitä. Piti kysyä veljeltä apua.

Vanhojentanssiharjoituksissa oli eri opettaja kuin ennen joulua. Tiesin sen kyllä, mutta kun olin vasta tottunut siihen toisen opettajan selitystyyliin, aiheutti tämä uusi tyyli vähän vaikeuksia. Uskon vaikeuksia tulevan vielä jatkossakin, sillä meillä on keskiviikkoisin eri opettaja kuin torstaisin… Ja molemmat ovat siis eri tyyppejä kuin ennen joulua.

Uuden tanssin harjoitteleminen oli aika mielenkiintoista. Pari vakuutti minulle, että menin ihan hyvin ”ainakin oikeaan suuntaan”, mutta oikeasti olin ihan pihalla. Opettaja ei huomannut, kun huidoin käsi pystyssä. Olisin halunnut hänet näyttämään, miten se homma oikein menee. Tunnin lopuksi opettaja sitten näyttikin ja pääsin kärryille.

Noh, matikan tunti meni ihan hyvin, vaikkei minulla ollutkaan kirjan sidoksessani tehtäviä, joita kävimme. Tiesin senkin etukäteen, mutta minulta ei löytynyt sitä sidosta kotoa vaan kirjastani puuttui noin 40 sivua välistä. Toivon, että puuttuvat sivut ovat postissa sen yhden pakettikortin takana. Kaveri onneksi aina luki minulle tehtävät ja osasin jopa laskea niitä - aina välillä.

Ruotsin tunti sitten… En löytänyt pistenäytön kaapelia yhtään mistään. En käyttänyt eilen kotona pistenäyttöä, joten sen pitäisi olla repussa. Mutta ei ollut. En pärjää kielten tunneilla oikein mitenkään ilman pististä, sillä siitä pystyn tarkistamaan, miten sanat kirjoitetaan. Tuskastelin jo kavereille sitä, että olen ihan hukassa ilman yhtä kaapelia. Minua lohdutettiin: ”Nyt sä voit selittää, ettet sä voi tehdä mitään.”

Avasin tietokoneen ja Luetus-ohjelman, jossa oppikirjani ovat. Luetus on muutaman päivän varoitellut siitä, että siinä on käyttöaikaa enää muutama päivä jäljellä. Eilen sitten rekisteröin Luetukseni uudestaan, jolloin käyttöaikailmoitus katosi. Mutta nyt, kun avasin Luetuksen, se ilmoittikin: ”suojauskoostetta ei voi lukea”, tai jotain siihen suuntaan. Joten en siis ihan oikeasti voinut tehdä mitään, kun en saanut edes ohjelmaani auki.

Ruotsin tunti meni sitten omia kirjoitellessa ja siinä, että yritin saada koneeni yhdistämään itsensä johonkin langattomaan nettiin. Ihan lopputunnista pääsin viimein lukemaan sähköpostinikin.

Viimeisenä aineena minulla oli tänään mediaa ja radiotyötä. Tunnin lopussa piti kirjoitella haastattelukysymyksiä ylös ja sen takia avasin koneeni. En saanut koneeseeni virtaa pistorasiasta, mutta onneksi tässä on jopa niin huiman pitkä akku, että se kesti sen viimeisen jäljellä olevan vartin ihan hyvin.

Kotiin tultuani minun piti heti aloittaa lakitiedon lukeminen,koskahuomenna on aineesta koe ja olen suorittanut sitä kurssia itsenäisesti. Koneeni ei kuitenkaanpäästänyt pihaustakaan ja muuntajasta kuului kummallista piipitystä. Se oli taas pimahtanut. Eihän edellisestä kerrasta ollut kuin puolisen vuotta…

Piti soittaa hätäsoitto äidille, jotta saisin jonkun kanssani ostamaan johtoa. Koneessani on kyllä takuuta vielä jäljellä, mutta en ihan viitsi puolen vuoden välein kysellä uutta johtoa… Ja viimeksikin sen saamisessa kesti melkein kaksi viikkoa. Joten marssimme laturini kanssa Giganttiin ja kyselimme sille korvaavaa kaveria.

Gigantista onneksi löytyi laturi, jossa on erilaisia vaihtopäitä ja jonka vaihtopäistä yksi sopi jopa minun koneeseeni. Isäpuoleni vastaavassa vaihtopäälaturissa ei ollut tähän sopivaa päätä. Sain siis koneeseeni virtaa ja pääsin vihdoin lukemaan lakitietoa – ei siinä mennyt kuin kaksi tuntia hukkaan.

Keskiviikko 13. päivä on ihan takuulla pahempi kuin mitkään perjantait.


On tässä päivässä ollut ihan hyviäkin asioita. Vanhojentanssiharkat menivät loppujen lopuksi ihan mukavasti, sain hommattua viimeiseen jaksooni yhden kurssin lisää, täytin rehtorin kanssa yo-kirjoituksia varten tarvittavan erityisjärjestelyhakemuksen… Ja niin: aamulla oli ihan mahti taksikuski.

"On lunta tulvillaan..."

Totisesti.

Minä pidän oikeasti talvesta; sekä lumesta että pakkasesta. Pakkasen varalle voi aina pukea kunnolla päälle, mutta tuo lumi... Viha-rakkaussuhde on edelleen olemassa.

Sitä lunta on oikeasti paljon. Eikä katuja - saati sitten portaita - ole siivottu kuitenkaan kauhean hyvin. Tänään tarvitsin oikeasti vähän opastusta, jotta pääsin siirtymään pääkoululta toiselle rakennukselle. Koulusta kotiin lähtiessä soitin taksin koulun pihaan, vaikka tolpalle on vaan pari sataa metriä. En halunnut lähteä kokeilemaan, löydänkö sinne tässä lumihangessa.

Tarvitsin jopa kotipihassa vähän opastusta, että pääsin parkkipaikalta alaovelle. Pari viikkoa sitten eksyin viedessäni roskia, roskakatos kun on sisäpihan toisessa päässä.

Lumi hankaloittaa liikkumista, kyllä. Silti en voi jäädä vaan kotiin ja olla liikkumatta mihinkään. On pakko käydä kaupassa ja viedä roskia ja kulkea muutenkin paikasta toiseen, vaikka onkin lunta. Saan vaan eksyillä vähän useammin ja pyöriä kunnolla ympyrää, kun joka paikassa tuntuu vaan samalta, kaikialla on pelkkää lunta.

Liukkaus ei ole mikään ongelma, minusta sellaisissa paikoissa harvoin on liukasta, joita muut väittävät liukkaiksi. Ainoan ongelman aiheuttaa lumi ja sekin vain silloin, kun aurausta/lumitöitä ei ole tehty kunnolla. En kuitenkaan oikein tiennyt, olisiko minun pitänyt mennä pyytämään koulun vahtimestarilta, että voisiko niitä portaita vähän putsata lumesta... Joten kärsin.

*******

Minulla oli tänään pidennetty tunti ennen ruokailua. Samassa ryhmässä ei hirveästi ollut sellaisia, joiden kanssa olisin voinut mennä syömään. Jäin sitten vaan ruokalan lähistölle hengailemaan, josko siitä olisi joku kaveri mennyt ohi. Tällä kertaa minulla oli huono tuuri, kun kukaan ei enää siinä vaiheessa ollut menossa syömään. En siis syönyt tänään koulussa, joten nyt on aika nälkä.

Tilasin ensimmäisen kerran pitsaa kotiin. Olen asunut puoli vuotta yksin (tai kaksin veljen kanssa), mutten ole kertaakaan syönyt vielä pitsaa täällä. Joku veikkasi, että me varmaan syödään useinkin sitä. Hah, nyt on ensimmäinen kerta. Ja tämäkin kerta johtuu vaan siitä, etten saanut ketään koulussa kaveriksi syömään enkä tahdo mennä tuonne lumihankeen etsimään kauppaa... Onneksi netistä voi tilata pitsan.

*******

Pitsa syöty. Se tuli perille noin 40 minuuttia tilauksen lähettänmisestä. Nyt on aivan järkyttävän täysi olo. Voisi mennä pienille iltapäivänokosille ennen teatteriharkkoja. Joku oli päättänyt, ettei tänään ole vanhojentanssiharjoituksia, joten nyt on hyvin aikaa (tavallisesti menisin suoraan tanssiharkoista teatteriharkkoihin).

Minut haastettiin

Sain haasteen Averyltä. Harvemmin olen mitään haasteita saanut ja vielä harvemmin niitä oikeasti vastaanottanut, joten nyt sitten pitää tehdä poikkeus...

Ja tässä ohjeet:
Kiitä sitä jolta sait tunnustuksen
Kopioi kuva ja liitä blogiisi
Laita linkki keneltä sait tunnustuksen
Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä
Anna tunnustus seitsemälle
Linkitä nämä blogissasi
Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta.


Kiitoksia vaan, Avery.
Kuvan kopioimiseen piti käyttää pikkuveljen apua, koska puhesyntikka ei kertonut edes sen olemassaolosta...

Ja sitten asioita, mitä minusta ei vielä tiedetä? Hmm, tämä onkin haastavaa.

1. Minulla on muutamia ruokia, joiden hajukin etoo jo niin paljon, etten oikeasti suostu syömään niitä. Näihin kuuluvat maksalaatikko, punajuuri ja jossain määrin myös maksamakkara. Sinihomejuustoa ja oliveja olen oppinut vähän jo sietämään...
2. Pukeudun joskus yksin ollessani (tai yöllä, jos en satu saamaan unta) huvikseni korsettiin ja hameeseen. Vaihtoehtoisesti tungen itseni lakanakorsettiin ja pindaan itseni mahdollisimman rinnattomaksi, sitten kekkuloiden omistamassani miesten kauluspaidassa. Ja näitä siis vain silloin, kun muut eivät näe. Hivenen identiteettikriisejä, ehkä.
3. Syön aivan liikaa suklaata. Tavallinen Fazerin levy menee aivan kevyesti 45 minuutissa ja voin hakea seuraavana päivänä jo uuden. Se on niin hyvää.
4. Pitkitän ikävien asioiden hoitamista välillä mahdollisimman pitkälle. Avustajahakijoillekin olisi pitänyt jo lähetellä viestejä, mutta mutta... Sitten tulee kiire ja ahdistus ja kun on saanut asian tehtyä, miettii vaan, miksihän en tehnyt tätä aikaisemmin, kun siinä meni näin vähän aikaa kuitenkin.
5. Pienten lasten leluilla on oikein kiva leikkiä. Minulla saattaa riittää mielenkiinto sellaiseen jopa tunniksi, etenkin, jos ne pitävät ääntä.
6. Olen pitänyt oikeassa korvassani hopearengasta varmaan neljä vuotta, melkein yhteen putkeen. Minusta se on paljon mukavamman näköinen, kun on vaan toisessa korvassa pieni rengas. Aluksi pikkusiskoni kyselivät, miksi toisessa korvassa ei ole, mutta kaipa nekin ovat tässä jo tottuneet. En edes muista, milloin viimeksi olisin ottanut sen pois. Se on ainut korvis niiden alun harjoittelukorujen jälkeen, jota olen oikeasti pitänyt.
7. Minun 100 metrin ennätykseni on noin 15,50 s. Nykyään on hyvä, jos jaksan edes juosta 100 metriä. Kun lopetin yleisurheilun, minut valittiin paralympiavalmennettavien joukkoon. En käynyt yhdelläkään paralympialeirillä enää silloin, kun oikeasti kuuluin valmennusrinkiin.

Ja minulta tunnustuksen ja haasteen saavat: Tytti, Selda, Liiolii, Leen@, Prognoosi, Efraimin tytär ja Kaisa.

*******

On minulla muutakin asiaa.

Äidilleni muutti joulukuun lopussa neljäs sijaislapsi, oikein suloinen 1,5-vuotias tyttö. Voin sanoa, että häntä oli hivenen vaikea vahtia kirjastossa. Äiti etsi niin keskittyneesti neljäsluokkalaiselle lukemista inhoavalle tytölle lukudiplomikirjaa, jonka hän suostuisi lukemaan, että lapsenvahtina oleminen napsahti minulle. Niin minä sitten kävelin toppatakin kahinan perässä ja yritin katsoa, ettei hän tee mitään pahaa eikä lähde kauhean kauas. Kun toinen vierastaa, eikä siksi anna koskea itseensä eikä puhu vielä hirveästi ymmärrettäviä sanoja, asetti se vahtimiselle omat haasteensa. Kuten tietysti sekin, että kirjasto oli minulle kuitenkin aika vieras ympäristö. Se tuli ainakin selväksi, ettei hän halunnut lukea kirjaa, kun laittoi kädessäni olevan kirjan takaisin hyllyyn.

Tässä muutaman päivän aikana, mitä olen äidin luona ollut sairastamassa, on tuonkin tytön käyttäytyminen minua kohtaan vaihdellut. Ensin hän vierasti, seuraavana päivänä leikimme jo ihan kunnolla yhdessä, sitten en taas saanut koskea häneen yhtään, enkä ainakaan nostaa syöttötuolista pois ja jos yritin leikkiä, hän juoksi karkuun. Sitten en taaskaan saanut koskea häneen, mutta vähän saatoimme leikkiä yhdessä leluilla ja sain jopa nostaa hänet syöttötuoliin ja sieltä pois. Eilen tämä puolitoistavuotias tiputti minut pianotuolilta, kun tahtoi itse soittaa.

*******

Olen nyt ollut flunssassa maanantai-illasta asti. Välillä jo luulin parantuvani oikeasti, mutta ei se ole minusta otettaan kuitenkaan hellittänyt. Ei ehkä hirveästi helpota asiaa, että nukun vetävän ikkunan vieressä... Olisi pitänyt siis jäädä kotiin sairastamaan, siellä kun eivät ikkunat vedä.

Oli oikein kivaa, kun pystyin hakemaan lääkekaapista ihan itse flunssalääkettä ja Buranaaa päänsärkyyn. Olen jo aika monta päivää syönyt äidin minulle syöttämiä flunssalääkkeitä, jotka minusta näyttävät ihan vaan muovikapseleilta ja jotka kuulemma väritykseltäänkin ovat keltaoranssit, mutta niiden nimeä en muista ulkoa. Pystyin kuitenkin etsimään ne sieltä lääkekaapista, koska pakkauksissa nykyään - kuten varmaan tiedätte - lukee pisteillä lääkkeiden nimet. Siten löysin myös sen Buranan, vaikken tuolla kaapilla ollut koskaan ennen itse käynyt. Oma lääkekaappi on vielä aika helppo, vaikkei pisteitä pakkauksissa olisikaan, mutta vieraammat kaapit taas eivät. Taitaa olla aika monta vuotta siitä, kun olen voinut oikeasti käydä itse hakemassa lääkekaapista jotain muutakin kuin laastareita ja ideaalisidettä.

Näin muuten unta, että minulla oli purkkapaketti, jossa luki sen nimi pisteillä, aika monella kielellä. Niitä muita kieliä en tosin tunnistanut. "Hipa, higa, loikka."

Toimettomuus tylsistyttää

Joulun suurimmat juhlapäivät meni kunnialla läpi, vaikka sinänsä uudenlainen joulu olikin. Vanhempien eron jälkeen olimme veljieni kanssa viettäneet aaton aina isän luona ja menneet joulupäivänä äidille, tänä vuonna teimme toisin päin. Ehkä ulkopuoliselle kuulostaa hassulta, että kaikesta huolimatta olen viettänyt suunnilleen kaikki joulut viimeisen 15 vuoden aikana samassa talossa. Niin siis tänäkin jouluna. (Muistan vaan kaksi joulua, jolloin olemme olleet muualla; olimme toisena jouluna tuttavaperheen ja toisena jouluna serkkujen kanssa jossain vuokramökillä.)

Lahjaksi sain mm. Postia pappi Jaakobille -DVD:n, josta jo aikaisemmin mainitsin. Jotenkin elokuva oli minulle pettymys. Kun olin aikaisemmin saanut tietää sen voittaneen kaikenlaisia palkintoja ympäri maapalloa ja sen olevan Suomen virallinen Oskar-ehdokas, odotin siltä vähän enemmän. Tai sitten en ymmärrä hyvää elokuvaa. Kuvailu oli todella tarpeellinen juttu tämän elokuvan kohdalla. Siellä oli minuutteja kestäviä kohtauksia, joissa ei puhuttu yhtään mitään ja äänistäkin oli vaikea päätellä, mitä ihmettä oikein tapahtuu. Silti olisin kaivannut hieman enemmän ja hieman tarkempaa kuvailua, vaikka se tarinan kannalta olikin toisaalta aivan riittävää. Joitain asioita jäi vaan epäselviksi ja piti varmistella niitä elokuvan jälkeen muilta.

Puhuva vaaka oli kiva lahja. Hieman ajattelemattomasti kokeilin sitä olohuoneessa monen ihmisen läsnäollessa ja sehän sitten kovaan ääneen kertoi, paljonko painan. ( ;) ). Puolen minuutin jälkeen vaaka ilmoitti painokseni kilon verran enemmän... Ilmeisesti riippuu vähän siitä, missä kohtaa seisoo.

Äiti piti hänelle tekemistäni villasukista ja veli sai minulta ja äidiltä saman kirjan, kun äiti oli mokannut kirjan numeron kanssa. Veljenpojalla oli hänelle neulomani villapaita päällään joulupäivänä ja sain vielä itse pukeakin sen hänelle. Ovat pienet vauvat sitten suloisia.

Kun palasin eilen iltapäivästä kotiin, tylsistyin lähes välittömästi. Ei minulla tosin äidin luonakaan enää hirveästi tekemistä ollut, mutta kotona se tuntui jotenkin vielä suuremmalta tekemisen puutteelta. Joskus siinä illasta sitten kehitin itselleni puuhaa vielä pitkäksi aikaa...

Olin jo aikaisemmin suunnitellut tekeväni parista pahvilaatikosta nukkekodin. Nyt sitten vihdoin tartuin toimeen ja leikkelin pahvilaatikon seinään reikiä ja rakentelin sisäle väliseiniä. Yläasteelta sain kuvaamataidonopettajalta mukaani pussillisen askartelutikkuja, koska tikkutyöni jäi silloin kesken. En ollut ehtinyt aikaisemmin jatkamaan sitä tikkutyötä (ja tätänykyä se on aika osissa, on hajonnut erinäisissä kuljetuksissa), joten minulta löytyy hyvin paljon tikkuja. Nyt olen leikellyt ja liimaillut niistä nukkekodin olohuoneeseen parkettia. Siitä on jo vähän reilut puolet tehty.

Tilasin nettikaupasta kahden väristä kaakelia wc-kylpyhuoneeseen, pari hanaa ja tiiliä ulkoseiniin. Olisi oikein kätevä, jos kaakelit, lattiamateriaalit ja tiiliseinän voisi tehdä ihan vaan valmiista printeistä, kuten aika moni nukkekotirakentaja tekee, mutta se ei olisi yhtään sokkoystävällistä. En pystyisi itse liimailemaan ja kohdistamaan niitä kuvioita ja kaikki materiaalit tuntuisivat samoilta, joten on tehtävä ihan oikeista materiaaleista. Valitettavasti toista kaakeliväriä ei heiltä tällä hetkellä löytynyt, joten pitää tilata sitä myöhemmin uudestaan.

Tuleva nukkekotini on hyvin pienoiskokoinen, siis jopa nukkekotien maailmassa. Huonekorkeus on noin 13 cm. Tästä syystä taidan joutua tekemään suurimman osan huonekaluista yms. itse. Tulee oikein paljon kivaa näpertelemistä. Luultavasti tähän taloon ei tule koskaan muuttamaan asukkaita, koska niin pieniin huoneisiin olisi vaikea löytää sopivan kokoisia nukkeja.

Pitäisi hommata vanerilevyä ja askartelusaha, jotain vahvempaa liimaa, lakkaa... Puutikuista saa tehtyä paljon kaikkea, rautalangasta voin väännellä esim. henkareita ja kipsistä ajattelin tehdä vessaan lavuaarin ja pytyn. Pitäisi vielä löytää jostain suihku, koska tuohon kylpyhuoneeseen ei ole ammetta tulossa (epäekologista). En kuitenkaan ole löytänyt mistään nettikaupasta nukkekotiin suihkua, ammeita kyllä löytyisi.

Aion valaista nukkekodin ihan sähkövaloilla, koska muuten huoneet jäisivät hyvin hämäriksi. En kuitenkaan vielä mitään lamppuostoksia tehnyt, ne kun eivät tosiaan ole ajankohtaisia tässä vaiheessa... Totesin myös, että yläasteen fysiikasta voikin olla hyötyä, kun pääsen sähköttämään tuota taloa. Ehkä tarvitsen siihen kuitenkin myös jonkun muun apua. Haluaisin sitäpaitsi nukkekodin valojen olevan ledejä, mutta joka paikassa myydään vaan hehkulamppuja. Ehkä käyn Clas Olssonilta ostamassa ledejä ja rakennan lamput muilta osin itse.

Olin jo ennen joulua melko varma siitä, että sairastan loman aikana. Joulu meni ihan terveenä, mutta nyt yrittää kyllä joku flunssa iskeä. Minulla on vähän lämpöä ja olen ihan tukossa, kurkussa tuntuu omituinen klöntti, joka ei lähde millään pois. Vähän lämpöäkin taitaa olla ja nukuin reilusti yli puoleen päivään (sen jälkeen, kun ensin vastasin yhdelle avustajahakijalle, joka soitti ja herätti minut) ja nyt illastakin nukahdin jo kerran kirjan ääreen. Velikin kuulosti vähän tukkoiselta, kun hänen kanssaan tuossa pari sanaa vaihdoin.

Olen pähkäillyt pari päivää sitä, mitä ihmettä teen uutena vuotena. Tätä menoa taidan viettää sen sängynpohjalla yksikseni. Tähtisädetikkuja haluaisin kyllä poltella, vaikka taitaa joutua veli ne ostamaan. Niitä(kään) kun ei kuulemma voi alaikäisenä enää ostaa.

Olen halunnut lauantaista asti pulkkamäkeen, mutta isän luona ei ollut pulkkia, eikä kukaan tiennyt, missä Jokelassa olisi mäki. Niin ja joo, en saanut yhtään veljistäni innostettua asiaan. Vieläkään en ole pulkkailemaan päässyt, vaikka äidiltä olisi löytynyt pulkkia ja jopa pieniä mäkiä. Edelleen sinne haluaisin. Ei minulta puutu kuin pulkka, mäki ja joku, jonka kanssa lähteä pulkkailemaan. Kajaanissa asuva veljeni ei edes luvannut lähteä kanssani laskettelemaan, jos itseni Kajaaniin joku viikonloppu raahaan. En ole päässyt kai kuuteen vuoteen laskemaan.

Taitaa mennä pari päivää Torey Haydenin ja nukkekodin parissa. Ehkä pitäisi yhteiskuntaoppia ja lakitietoakin lukea, kun aiheesta on reilun kolmen viikon päästä koe. Oikein iloista uutta vuotta kaikille, mikäli en sitä ennen vielä kirjoittele jotain!

Piiri pieni pyörii...

Meidän koulussa on kuulemani mukaan ollut noin 35 vuoden ajan tapana tanssia/leikkiä piirileikkejä tässä joulun alla. En tiedä, onko aina piirileikit olleet joulujuhlan jälkeen, mutta nykyään ainakin on. Ja siellä käy kuulemma myös entisiä kalliolaisia pyörähtelemässä.

Alunperin suhtautumiseni piirileikkeihin oli melko skeptinen. Viime vuonna kävin yksissä harjoituksissa, mutten mennyt sitten edes sinne oikeisiin piirileikkeihin. Se ei tosin johtunut skeptisestä suhtautumisestani - harjoituksissa jo huomasi homman hengen - vaan oli muuta tekemistä. Tai sitten oli vaan kiva päästä äidin kyydillä kotiin. Palaan ehkä taas aiheeseen...

Piirileikeissä tanssitaan äärimmäisen helppoja piirileikkejä, joiden koreokrafiat eivät todellakaan huimaa päätä. Ne oppii jo ensimmäisellä kerralla ja mukana voi pyöriä vallan hyvin, vaikkei oikein tietäisikään, mitä tapahtuu. Melkein jokaisessa etsitään jossain vaiheessa pari ja sitten sen parin kanssa pyöritään jonkin aikaa.

Jotenkin minusta tuntuu, että piirileikit on sellainen tapahtuma Kalliossa, jossa huomaa kunnolla koulun hengen: jopa tällaisesta sokosta pidetään siellä huolta. Jos jään hetkeksi ilman paria, kohta jo joku ryntää nappaamaan käsistäni kiinni. Tai jos meinaan kävellä toisia päin "Lintu lensi oksalle" -leikissä, joku ohjaa minua vapaammalle reitille. Ja jos en tiedä, mitä minun pitää tehdä, joku kertoo sen minulle tai tulee näyttämään.

Minulla ei ole aavistustakaan, keiden kaikkien kanssa pyörähtelin tänään piirileikeissä. Olen ihan varma, etten todellakaan ole puhunut niiden kaikkien kanssa koskaan aikaisemmin, enkä tuntenut heitä äänestä tai mitään. Se tekee siitä vielä mahtavampaa: en olisi voinut kuvitellakaan, että peruskoulussa joku, jota en olisi tuntenut ja joka ei olisi tuntenut minua, olisi tullut niin vain ottamaan minut pariksensa ja vielä oikeasti ohjannutkin siellä väen tungoksessa. Tuolla se on ennemminkin sääntö kuin poikkeus.

Piirileikeissä vedetään kuitenkin kaksi sellaista laulua, joihin kieltäydyin tänään osallistumasta. Perjantaisissa harjoituksissa osallistuin niihin ja se oli melkoisen hirveää.

Homman nimi on se, että on sisä- ja ulkopiiri. Ulkopiirissä kulkee pareja käsikynkässä vastapäivään, sisäpiirissä kulkee "leskiä" (tai sinkkuja) yksin myötäpäivään. Sisäpiirissä olevien pitää koputtaa jotain ulkopiiriläistä olalle - sisempää tai ulompaa - ja tämä, jota on olalle koputettu, tulee sisäpiiriin leskeksi ja sisäpiiriläinen pääsee ulkopiiriin kulkemaan parin kanssa.

Se oli vielä kivaa, kun pääsi kulkemaan parin kanssa ulkopiirissä. Mutta sitten, kun jouduinkin yksin sisäpiiriin ja minun olisi vielä pitänyt onnistua koputtamaan jotain ohikulkevaa tyyppiä... No, onnistui se, kun niitä kuitenkin kulki siinä koko ajan ohi, mutta mukavaa se ei ollut. Sisäpiirissä ollessa minulla oli koko ajan hirveä stressi jo pelkästään siitä piirin mukana kulkemisesta, saati sitten toisten pysäyttelystä. Ja tällä koreokrafialla vedetään vielä kaksi laulua... Huh, huh. Jäin suosiolla sivuun ja fiilistelin siellä laulamalla mukana. "Ei ole leskeä ollenkaan, ollenkaan, ollenkaan, ei ole leskeä ollenkaan, ollenkaan..." "Ja se Ålannin sota oli kauhia..."

Viimeisenä tanssina piirileikeissä on Polonese, joka vielä tehdään niin, että ensin tanssivat opettajat ja abit, sen jälkeen 1.- ja 2.-vuosikurssin opiskelijat. Jos kaikki vetäisivät kerralla, olisi se homma pitkä kuin nälkävuosi... Tai oikeastaan kaikki eivät edes mahtuisi vetämään kerralla. Siinä opettajien ja abien hyppiessä meidän musiikinopettaja/kuoronjohtaja tuli kysymään minulta, olenko tanssinut ennen Poloneseä ja haluanko tanssia sen hänen kanssaan. Totta kai minä suostuin; olihan se hienoa, kun opettaja tuli kysymään.

Peruskoulussa opettajat olisivat tulleet pyytämään minua tanssimaan sen takia, ettei kukaan oppilas olisi tanssinut kanssani. Tai niin minä olisin ainakin ajatellut, ja niin ajattelin. Silloin oli minulle normaalimpaa tanssahdella opettajien/avustajan kanssa, jos nyt koskaan edes tanssin... Mutta siis muutenkin kuljin lähinnä vaan koulun henkilökunnan kanssa, jos toiset menivät kavereidensa kanssa. Lukiossa olen taas oppinut suhtautumaan tuohonkin vähän 'normaalimmin', eikä enää ole mikään nöyryytys tanssia piirileikkejä opettajan kanssa, kuten yläasteella se olisi ollut ("tanssin nyt tämän kanssa, kun kukaan muukaan ei tahdo..."). Nyt minä sentään tiedän, että muutkin suostuvat tanssimaan kanssani. Ja voi, miten mahtavaa oli, kun pääsin polonesen alussa sanomaan: "Sori, mua pyydettiin jo."

Ja onhan meidän kuoronjohtaja niin ihana ihminen, että mielellään sen kanssa myös yhden Polonesen tanssii. Siinäkin tanssissa muutkin kuin se opettaja huolehtivat mukavasti, että olen mukana hommassa: kun lopussa tehdään kuja, jonka keskeltä parit vuorotellen kävelevät ja myöhemmin laukkaavat, toiset tytöt huolehtivat minut oikeaan kohtaan piirissä, kun parina ollut opettaja oli kujan toisella puolella.

Perinteisesti piirileikit lopetetaan sisaruspiiriin, jossa kaikki yhdessä laulavat Maa on niin kaunis. Näin siis tänäkin vuonna.

Silmäasiaa

Kävin sitten eilen näyttämässä silmääni lääkärissä, kun kipu ei ollut mihinkään hävinnyt. Pikkuisen otti päähän se silmän kosketusarkuus: kun seisoin kuorossa ja edessä seisova heilautti hiuksiaan niin, että ne osuivat vähän naamalleni, se sattui. Kun kävelin teatteriharkoissa päin katosta roikkuvaa narua, jolla saa vedettyä verhoja alas, se sattui silmään. Kun räpyttelin silmää, se sattui. Ja ihan muutenkin sattui.

Malmin terveyskeskuksessa jonotimme tunnin verran, ennen kuin pääsimme lääkärille. Yllättävän vähän, siis. Hyvin huonosti puhuva mieslääkäri katsoi suoraan isääni vilkaisemattakaan minua ja kysyi, kuinka hän voi olla avuksi. Iskä sitten totesi minun olevan se potilas...

En voi sille mitään, etten osaa luottaa ihan niin hyvin huonosti suomea puhuviin ihmisiin, mitä pitäisi. En oikeastaan osaa luottaa myöskään suomalaisiin pahan puhevian omaaviin ihmisiin kovin hyvin, ellen siis tunne heitä. Kun olin kesätöissä viikon ajan tekemisissä parin maahanmuuttajaperheen kanssa, se lievensi aika paljon ennakkoluulojani. Silti en osaa vieläkään kunnolla luottaa sellaisiin maahanmuuttajiin, jonka suomesta en välttämättä saa selvää. Se on välillä aika iso ongelma sellaisten taksikuskien kanssa, jotka puhuvat huonosti suomea, sillä minä jännitän koko matkan, ymmärsiköhän se nyt, mihin olen menossa ja osasiko se kirjoittaa sen osoitteen oikein navigaattoriinsa... Aina olen sentään päässyt perille.

No, mutta selitin siis tälle lääkärille, mikä oli ongelmana ja sanoimme vielä tarvitsevamme lähetteen silmäklinikalle. Lääkäri katsoi silmääni lampulla ja totesi siellä näkyvän verenpurkaumia, joiden pitäisi kyllä parantua ihan itsekseenkin. Hän kuitenkin kirjoitti meille lähetteen, sen kivun takia. Muuten ei olisi kuulemma kirjoittanut.

Silmäklinikalla saimme sitten odottaa hiukan pidempään. Olimme siellä päivystyksessä jonkun kaksi ja puoli tuntia, eli tosi vähän sinänsä. Odottavan aika oli kumminkin aika pitkä...

Siinä vaiheessa, kun tulin päivystykseen, minulta mitattiin paine. Tai siis yritettiin mitata, mutta koska silmäni ei oikein pysynyt paikallaan, paineen mittaaminen ei hirveän hyvin onnistunut. Jotain 17-19 se hoitaja sai paineekseni. Minun silmässäni se on aika paljon, kun muistelisin viimeksi sen olleen joko 4 tai 0. Hetken päästä silmääni laitettiin puudutustippa, josko se vähentäisi kipua.

Tippa auttoi vähän, muttei vienyt kipua kokonaan pois. Silmäni on ollut viikon verran kipeä ainakin kahdesta kohtaa ja toisesta kohtaa se kipu lähti tipalla, toisesta ei.

Kun minut sitten kutsuttiin sisään, oli paikalla taas huonosti suomea puhuva mieslääkäri. Hänen suomestaan sai sentään hiukan paremmin selvää. Sain taas selittää, mikä silmässäni oli ja lääkäri vilkaisi sitä mikroskoopillaan.

Hän näki oikean silmän oikeassa ylänurkassa pienen haavauman sarveiskalvolla. Jep, sieltä se on ollut aika kipeäkin. Kerroin kyllä silmän olevan kipeä myös vasemmasta ylänurkasta, mutta lääkärisetä ei nähnyt siellä mitään kummallista. Hoidoksi hän määräsi chloromycetin-nimistä "salvaa", jota pitäisi viikon ajan laittaa silmään (luin sen nimen paketin kyljestä, koska se lukee siinä pisteillä, jee). Sanoi kyllä, että se haavauma parantuu varmasti myös itsekseen, mutta ihan varulta.

Mikroskoopin painemittari sanoi silmäni paineeksi 10-12, kun se mittaus ei taaskaan ihan niin helppo ollut. Minusta olisi ollut myös ihan kiva, jos lääkäri olisi sanonut mittaavansa paineen. Hän ei sanonut mitään ja vähän hätkähdin, kun yhtäkkiä vaan tuli juttu silmään. Kiitti vaan. Jos olisin nähnyt, olisin nähnyt sen sinisen valorinkulan, enkä olisi hätkähtänyt sitä

Lääkärisedän tutkimuksesta huolimatta olen aika varma, että siinä silmässä on muutakin vikaa kuin pieni haava sarveiskalvolla. Arvelisin, että silmässäni verkkokalvoa paikallaan pitänyt silikonivyö tahtoo pullauttaa itsensä pihalle koko silmästä. Se on pullistellut tuolla yhdessä nurkassa jo aika kauan, mutta minusta se pullistuma on nyt suurempi ja silmä on toisestakin reunasta hassun mallinen ja hassun kipeä, kun eihän siellä näkynytkään mitään. Onneksi on kuukauden päästä normaali kontrolliaika ja pääsen lääkärille, joka tuntee silmäni. Hän joa aikaisemmin sanoi, että sen silikonivyön poistaminen voi vähentää kipua. Nyt uskonkin sen. Siis jos se oikeasti on se vyö, joka tämän kivun aiheuttaa.

Talvi tuli sittenkin

Mittari pamahti yhtäkkiä noin -15 asteen paikkeille ja se on minusta todella kivaa. Luntakin on tullut jonnin verran, enkä ole ehtinyt vielä eksyäkään lumen takia. Johtunee myös siitä, etten ole käyttänyt julkisia... (hups)

Tästä tulee nyt tällainen tosi rikkonainen ja rönsyilevä kirjoitus, kun on paljon sanottavaa, muttei mitään kattavaa aihetta. Hmm.

*******

Silmä on vieläkin aika kipeä lauantaisen onnettomuuden jäljiltä. Eniten se on kosketusherkkä - niin arka, että silmien räpyttelykin välillä sattuu, kun silmäluomi osuu silmään. Siinä silmässä on oikeastaan vaan pari kohtaa, mistä se on kunnolla kipeä. Edelleen mietin, että pitäisikö sitä sittenkin käydä näyttämässä lääkärillä. Toisaalta sokea mikä sokea, ei siihen lääkärillä käymisellä näköä enää tulisi, joten sama kai tuo. Jos olisin tuon kolauksen jälkeen alkanut nähdä jotain, lähtisin sinne lääkärille heti. Ja jos olisin vielä ennen kolausta nähnyt jotain, uskon, että tuolla kolauksella olisi ollut näköönkin liittyviä seurauksia. Nyt ei ole muuta kuin inhottavaa kipua, joka kasvaa aina näin iltaa kohden, kun on koko päivän liikutellut ja räpytellyt silmää kivuliaasti.

Positiivisiakin asioita tästä saa hyvin revittyä; ensinäkin sain äitin siivoamaan, mikä oli ihan huippua. Ja jos tämä kipu jatkuu pitkäänkin, voin vihdoin saada proteesin. Aikaisemmin kun lääkäri on vaan sanonut, ettei hän kovin mielellään vaihtaisi silmääni (tai silmiäni) implanteiksi, mutta jos se on kovinkin kipeä jatkuvasti, ei muuta vaihtoehtoa ole. Ja proteesi olisi ihan kiva, vaikka senkin kanssa olisi omat ongelmansa. Haluaisin violetin silmän. "Ota silmä käteen ja katso." "No, ei tää kyllä hirveästi auta..."

*******

Lensin viime viikon torstaina pihalle historian kurssilta. Se oli hiukan ylitäysi, joten sieltä piti tiputella pois tyyppejä, jotka eivät kirjoita historiaa keväällä. Minä olin sitten pudonneiden joukossa, koska viimeiseen jaksoon perustettu ryhmä sopi lukujärjestykseeni. Ensin ajattelin jo melkein iloisena, että saan lisää hyppytunteja, mikä kyllä toisaalta ei ole hirveän mukavaa. Mutta sitten samasta palkista löytyikin vielä mediailmaisun radiotyön kurssi, jolla oli tilaa. Tai... "tilaa". Sinne sitten tungin niin, että minulla on tässä jaksossa sekä kaksi kurssia mediaa että kaksi kurssia filosofiaa. Näen siis molempien aineiden opettajia joka päivä. Onneksi ne on molemmat tosi mukavia tyyppejä.

*******

Varasin itselleni viime torstaina vihdoin ja viimein vanhojentanssia varten kampaaja-ajan, perjantaille 12.2. Vapaita aikoja oli vielä jäljellä ja sain sellaisen mukavan ajan, josta ehdin hyvin vielä tanssipaikalle kenraaliharjoituksiin.

Meillä oli viime torstaina myös ensimmäiset tanssitreenit. Josain vaiheessa opettaja mainitsi vanhojen päivän tarkemmasta aikataulusta ja varmisti vielä, että päivä oli siis 19.2. Gulumps.

Illalla vielä varmistin pariltani, että oliko oikeasti vanhat 19.2... Minä kun olin aivan varma, että se päivä on 12.2 ja olin varannut kampaajankin sille päivälle, siis viikkoa liian aikaisin! "Jos sä sitten pidät sitä hökötystä päässä koko viikon", ehdotti parini... Aavistuksen nolotti, kun soitin seuraavana päivänä kampaamoon uudestaan ja selitin, että olin vähän mokannut päivämäärien kanssa.

"Onkohan tuona päivänä enää vapaita aikoja, kun se on kai se vanhojen tanssipäivä..." No niinpä... Onneksi vapaa aika vielä löytyi.

*******

Viime perjantaina oli HKL:llä joku "välkkyvänä liikenteessä" -kampanja ja ratikkakuljettajien sanottiin jakavan heiastimia tiettyyn kellonaikaan ratikoissa. Minulla oli aivan pettämätön suunnitelma, millä saan kuskilta heijastimen (onko siinä sanassa muuten j vai ei?).

Koulumatkalle välineeksi valikoitui siis juna, sillä siinä matkan varrelle osuu myös ratikka. Kävelin varta vasten ratikan etupäähän, mitä en aina Pasilassa tee, ja otin jo aikaisemmin käsivarrestani heiastimen pois, jotta olisin mahdollisimman pimeä. Heiluin hetken aikaa siinä ratikan oven ympäristössä, kun en millään löytänyt siitä mitään nappulaa. En ole edes varma, onko ratikan etummaisessa ovessa avausnappia. Vihdoin kuitenkin kuljettaja älysi päästää minut sisäänkin. Huomautuksena todettakoon, että seiskaratikka seisoo Pasilassa yleensä aika pitkään. No, kiitin kuskia ja menin istumaan. Minulle ei tarjottu heiastinta.

Suunnitelmani seuraavaan kohtaan kuului varmistaa kuljettajalta oma pysäkkini. Oikeasti koulumatkalla minun ei tarvitse tehdä sitä, mutta pitihän sitä nyt kehitellä tapoja, joilla saa kontaktin kuljettajaan, joka voi antaa pimeälle sokkoraukalle yhden heiastimen.

Jossain matkan varrella nousi ratikkaan mummo, joka ensimmäisenä kysyi: "Onko täällä niitä heiastimia tarjolla?" A-haa, jollain muullakin sama motivaatio kulkea ratikalla kuin minulla! "Tässä vuorossa ei ole heiastimia."

Pettämätön suunnitelmani petti sittenkin.

En siis saanut HKL:ltä heiastinta pimeisiin talvi-iltoihin (tai aamuihin). Tällä hetkellä minulla ei oikeasti ole yhtään heiastinta valkoisen kepukan lisäksi, koska tänä aamuna pudotin sen viimeisen. Repussa ollut lohikäärmeheiastin meni rikki, se pitäisi kai korjata. Kitaralaukussa minulla on heiastin, mutten nyt ihan joka päivä kulje kitaran kanssa. Eli olen siis oikeasti aika pimeä tyyppi tuolla liikenteessä.

*******

Tein viikonloppuna joulukortteja. Olisin tosi mielelläni laittanut tänne kuvan edes yhdestä tekemästäni kortista, mutta pistin ne kuoreen ennen kuin tajusin kuvia ottaa. Ehkä parempikin niin...

Minulla oli kolmea eri väristä kartonkia; sinistä, punaista ja vihreää. Sininen kartonki oli korttipohjiin. Kävin veljeltäni kysymässä, mikä niistä oli minkäkin värinen ja merkkasin vihreän ja punaisen kartongin leikkaamalla niiden kulmista eri muotoiset palat pois. Askartelin siinä sitten kuusi erilaista korttia samalla, kun kuuntelin jouluradiota. Esittelin kortit äidille, kun se silloin lauantai-iltana tuli uudestaan käymään. "Öö, noissa sun korteissa on kuuset punaisia ja tontut vihreitä." Voi ei, mikä moka!

Äiti yritti vakuuttaa, ettei se haittaa yhtään, mutta minua ärsytti ihan mielettömän paljon. En alkanut kuitenkaan tehdä kortteja uudestaan... Saavat korttien saajat kuvitella sen olevan joku hieno taiteellinen näkemykseni. Paitsi tietysti ne, jotka käyvät täältä lukemassa mokailustani.

Viimeisen kortin tein tosin vasta sen jälkeen, kun sain tietää mokanneeni, joten siinä on ihan oikean värinen kuusi.

Tiedän, että aika harva sokko kirjoittaa joulukorttejaan itse. Minä en kuitenkaan sellaiseen hommaan mitään silmiäkäytä, on käsialastani ennenkin selvää saatu... Käytin sentään pahvista kirjoituskehikkoa niin, ettei rivit menneet päällekäin. Silti minua hivenen jänskättää, saako kukaan siitä tekstistä selvää. Kirjoitin nimittäin korttini paksulla hopeatussilla, kun Tiimarissa ei ollut enää ohutta tussia. Ohuella on helpompi kirjoittaa. Oli tosin oikein mukava, kun saatoin vanhalle avustajalleni kirjoittaa pisteillä; hänen pitäisi vielä niitäkin osata lukea. Aika usein olen kirjekuorien osoitteissa käyttänyt kuitenkin näkevää apuna, mutta tälläkertaa päätin kirjoittaa nekin itse. Varmistin kyllä veljeltäni, että tekstistä sai selvää. Kyllä siitä kuulemma sai. Tosin vähän mietin, mahtaako yksi korttini mennä perille pelkällä nimellä, postinumerolla ja paikkakunnalla. En hänen tarkkaa osoitettaan saanut selville mistään, enkä voinut kysyä, kun muuten olisi yllätys mennyt pieleen... Toivossa on hyvä elää. (Meille tuli kerran joulukortti perille niin, että siinä luki pelkästään Perhe Oja, Tuusula.)

Kävimme eilen sitten veljeni kanssa viemässä kortit postiin samalla, kun hain yhden paketin postista. Periaatteessa osaan kyllä reitin postiin itsekin, mutta eilen ei ollut ihan sellainen olo, että olisin halunnut lähteä kokeilemaan. En ole sitä reittiä vielä kertaakaan kulkenut yksin postiin ja siinä on kaksi tien ylitystä, joita en siis ole ylitellyt kuin lt-ohjaajan kanssa. Tien ylitykset vaativat sen verran keskittymistä ja energiaa, ettei huvittanut lähteä seikkailemaan. Rohkeuttakin se vaatii - ja vaatii vaan enemmän, kun en sitä koskaan taas näytä yksin tekevän - mutta eilen en ollut riittävän rohkea. Sai siinä samalla velikin vähän raitista ilmaa.

Tipautin kirjekuoret postilaatikkoon ja laskin ne huvikseni siinä samalla. "Yksi, kaksi, kolme, neljä... Viisi. Niitä piti olla kuusi." Hupsan. Taisi yksi kortti pudota kainalostani, kun keppiä taittelin kasaan.

Yhtä yksinäistä kirjekuorta ei tullut vastaan paluumatkalla - tai siis veli ei ainakaan huomannut, joten varpaat ristissä toivon, että joku ihana tonttu (tai enkeli) on noukkinut kirjeeni ja käynyt pudottamassa sen laatikkoon. Muuten jää joku kortin saajistani ilman korttia. Erityisesti toivon, ettei pudonnut kortti ole se, jonka mukana oli VR-kuulutusäänelle meidän kuunnelmamme.


*******

Tein viikonloppuna myös pipareita, joista ehkä jossain vaiheessa saan jopa kuvan tänne... Mikäli osasin ottaa sen kuvan kunnolla ja siinä näkyy jotain.

Omistan vain kolmenlaisia piparimuotteja; enkelin, joulukuusen ja possun. Niitä tein sitten suurin piirtein pellillisen jokaista, enkä edes polttanut yhtäkään piparia. Lopputaikinasta ei enää fiksusti saanut muotilla pipareita tehtyä, joten otin veitsen käteen ja lähdin itse muotoilemaan.

Ensimmäisestä itse muotoillusta piparista tuli nuottiavain. Sitäkään en siis onnistunut polttamaan, mitä hiukan pelkäsin. Ajattelin viedä nuottiavaimen kitaraopettajalleni, kun maanantaina oli viimeinen tunti, mutta se hajosi kuljetuksessa. Soritin siis kristillisen tasajaon kaverini kanssa ja pipari meni "parempiin suihin".

Toisesta itse muotoilemastani piparista tuli pata - siis se korttipakan maatunnus. Se oli hiukan epätasapainoinen pata, kun "sydänosan" toinen puoli oli pulleampi pulleampi kuin toinen. Mutta vapaalla kädellä tehdyksi pipariksi olin ihan tyytyväinen.

*******

Eilen tuli YLEltä kuvailtu elokuva, Virginie. Oli ensimmäinen kerta taas pariin vuoteen, kun tv:stä tuli kuvailutulkattua ohjelmaa, joten pitihän se katsoa. Kuvailutulkkauksen sai päälle vaihtamalla ääniasetuksista kieleksi hollannin - samalla ääniasetuksella saa käyttöönsä myös äänitekstitykset.

Kuvailutulkkaus on siis keino saattaa elokuvan, teatteriesityksen, jalkapallomatsin, taidenäyttelyn etc visuaaliset elementit näkkärille saavutettaviksi, eli käytännössä puhua ne auki. Kaikkea ei voi puhua, koska kaikkeen ei ole aikaa. Kuvailutulkkien pitää siis tarkkaan miettiä, mikä on tarinan kannalta merkittävää ja kiinnostavaa ja miten sen ehtii kunnolla kuvailla.

Virginie on taide-elokuva, joten siinä on paljon visuaalisia elementtejä. Kuvailu oli onnistuttu tekemään elokuan lomaan hyvin sujuvasti ja luontevasti. Kuvailun avulla sokkonakin tiesi, mihin näyttelijät katsoivat, millaisia ilmeitä heillä oli, mitä eleitä, minkälaisia vaatteita ja millainen ympäristö. Etenkin tällaiselle joskus nähneelle kuvailu teki siitä elokuvasta myös visuaalisen kokemuksen, kun saattoi kuvitella sen kaiken. Se oli mahtavaa. Tasoltaan kuvailu oli mahdottoman hyvää ja täsmällistä. Joskus tosin minua itseäni häiritsi sellaiset pienet seikat, kun kuvailutulkki kertoi, millä tavalla joku katsoi jotain toista - siis kertoi sanallisesti näyttelijän tunnetilan. Tavallaan ihan kiva, mutta ehkä olisin saattanut tajuta sen tunnetilan muutenkin tilanteesta ilman, etä se minulle erikseen kerrottiin. Enkä myöskään ole ihan varma, tarvitsiko minun tietää yhden miehen silmien ja hiusten väri. Tai siis siinä tilanteessa mietin, etten välttämättä tee tiedolla mitään, mutta jälkikäteen ajateltuna oli ihan merkittävää se, että Atte oli vaalea ja sinisilmäinen. Ja kuuluuhan tuollaiset asiat kuitenkin elokuvaan.

Tahdon todellakin lisää kuvailutulkattuja elokuvia, niin tv:seen kuin sitten ihan kaupalliseksi. Tiedän saavani joululahjaksi Postia pappi Jaakobille -elokuvan, jossa on DVD:llä myös kuvailutulkkausraita. On ensimmäinen laatuaan suomessa. Ja sen on kuvaillut meidän teatterin tämänhetkinen ohjaaja. (Virginien toinen kuvailutulkki on samaisen teatterin aikaisempi ohjaaja.)

Suosittelen kuvailutulkatun elokuvan kokeilemista myös ihan näkeville. Virginie tulee uusintana perjantaina ykköseltä muistaakseni 22.30 ja kuvailunhan siis sai kuuluviin vaihtamalla digiboksin ääniasetuksista kieleksi hollannin. Elokuva lähetetään kuvailtuna myös Radio puheessa, päiviä en tosin muista.

*******

Tonttuismi iskee...

Vein tänään kouluun kavereille pipareita. Harmikseni myös oppilaskunnan hallitus jakoi piparia välitunnilla. Se ei tosin vähentänyt omien pipareideni suosiota - ainakaan yhdellä kaverillani... "Ilmasta ruokaa! Ronja, mä tykkään susta."

Samainen kaveri totesi välitunnilla, että hänen tekee mieli painia. Ei siinä muu auttanut kuin ottaa käytävällä pieni painimatsi. "Mä olen vahvempi kun sä, mä voitan sut!" uhosi kaveri aluksi. Kohta hän kuitenkin oli selätettynä lattialla, eikä päässyt sieltä ylös, vaikka vaan pidin käsiä toisen olkapäillä. Niin, kumpi sen voittikaan? Eikä kaveri tähän tyytynyt, vaan hän haastoi minut uuteen painimatsiin huomenna. Lumihangessa. Kyllä me kättäkin väänsimme, mutta sen kaveri voitti. Häviän aina kaikille kädenväännössä.

*******

Olin tänään kymmenen tuntia koulussa, kun oli koulun päätteeksi vielä kitaratuntikin. Kun tulin kotiin, löysin pöydältäni kirjekuoren, joka sisälsi joulukortin ja suklaalevyn. Tuli tarpeeseen! Väsyneenä ja nälkäisenä se suklaa oli aika ihanaa... Upposi muuten hävyttömän nopeasti, mutta onneksi se ei ollut iso levy. Sellaisia kirjeitä voisin vastaanottaa useamminkin.