Kädet töihin

Kerrankin saa räpeltää jotain ilman, että pitäisi tehdä sillä hetkellä oikeasti jotain aivan muuta. Syyslomaa voisi olla useamminkin.

Jostain mieleeni pälkähti joutsen. Hetken sitä mielessäni väänneltyä keksin, että voin tehdä sen rautalangasta. Aikaisemmalla kokemuksella rautalankaeläimistä tiesin, ettei siitä saa välttämättä kovin näyttävää. Ainakaan niin, että sen varmasti jok'ikinen tajuaa mallinsa näköiseksi, mutta entä sitten.

En minä sitä kauaa päässäni pyöritellyt, kun jo päätin oikeasti tehdä sen. Okei, suunnittelin tarkkaan, miten se tulee ja näin, mutta lopulta nappasin rautalangan käteeni ja aloin väännellä. Puolisen tuntia meni, kunnes joutsen oli valmis. Ei ihan niinkään kauaa.

Tätä ei voi sanoa enää askarteluksikaan. Ehkä tämä on jo taiteen tekemistä, ken tietää. Ainakaan tuo ei ole mikään käyttöesine, enkä käyttänyt kertaakaan liimaa. Rautalanka on kiva materiaali, edelleen.

Valmiissa joutsenessa on käytetty kahta pätkää paksumpaa rautalankaa ja pätkä ohuempaa, jolla koko elukka on sidottu kasaan. Mitoista en osaa sanoa mitään, ihan näppituntumalla se meni. Molemmat rautalangat ovat ihan vain rautalangan värisiä.

Hyvällä tuurilla ja näkömuistin jäänteillä sain jopa kuvan napattua hökötyksestäni. Kiitos sille ihanalle otukselle, joka vielä vähän rajaili kuvastani ylimääräisiä pois.



Kun miettii, millaista on tehdä visuaalista taidetta sokkona - sitähän tämä rautalanka työkin on, vaikka sitä voi myös kosketella, auttaa todella paljon, jos on nähnyt joskus. Minähän olen nähnyt ja käytän sitä surutta hyväkseni. Rautalangasta tekeminen sujuu vielä suht kivuttomasti, sillä saan valmiista työstä käsityksen käsillänikin. Oma käsitykseni ja näkevien silmien käsitys lopputuloksesta on tietysti kuitenkin hieman eri, mutta tässä kohtaa luotan näkömuistiini sen verran paljon, että osaan visualisoida kuvan mieleeni ja toivon tietäväni, miltä se myös näyttää. Siinä vaiheessa, kun piirrän ja yritän käyttää värejä taitavasti ja sekoittamalla niitä, homma on jo hivenen vaikeampi. Mutta näkömuistista on hyötyä, loppuun asti.

"...Liukuportaita metroon, metrolla Iirikseen!" - liikkumistaidontunti osa 6

Kolme metroharjoittelupäivää takana ja nyt osaan reitin koululta Iirikseen, julkisilla kulkuvälineillä.

Sörnäisten metroasema on koululta hiukan kauempana kuin Hakaniemen, mutta Sörkän asema on helpompi oppia, kuulemma. Löydän minä sieltä Sörnäisten metroasemalta Marian konditorionkin... Ja vieressä on karkkikauppa. Ne tärkeimmät, eikös?

Minä pidän metroista, kun niissä on kivat kuulutukset. Sörnäisten metroasemalla oli nyt valitettavasti jotain korjaustöitä, jotka hiukan häiritsivät liikkumista ja kuuntelemista, mutta silti sielläkin pystyi ihan hyvin kulkemaan.

Itäkeskuksen metroasema taas on astetta haasteellisempi. Pois mennessä se on varsin yksinkertainen vielä, kun seuraa koko ajan vasemman puoleistä seinää. Kun taas kulkee toiseen suuntaan, niin, että lähtee Itäkeskuksesta metrolla, tilanne on vähän toinen. Ensimmäinen haaste on löytää leimauslaitteet, jotka on typerästi keskellä lattiaa ilman mitään helposti löydettävää maamerkkiä. Onneksi on korvat olemassa ja kuuntelemalla löytyy myös (toivottavasti) joku kolmesta leimauslaitteesta. Jos ei muu auta, niin aina voi kysyä apua. Rasittavaa olla Helsingin ulkopuolella asuva sokko-otus. Helsinkiläisenä minun ei tarvitsisi leimailla korttia joka välissä.

Siihen ne Itiksenkin metron ongelmat loppuivat. Viimeiset haasteet ovatkin sitten lähinnä siinä liikkumisessa metroasemalta Iirikseen, mutta suhteellisen helppo reitti sekin oli. Ainakin on, jos liikennevalot toimivat.

Metrolla kulkeminen ei ollut edes ennen tätä harjoittelemista niin pelottavaa ajatustasolla, kuin ratikalla. Toisaalta olen kulkenut nyt metrolla enemmän kuin ratikalla, ennen kuin aloitin sitä opetella. Metroasemat on ehkä olleet ne pelottavimat kohdat tässä systeemissä. Nyt, kun Sörkän ja Itiksen asemat on hallussa, ei minulla ole itselläni enää mitään ongelmia kulkea koululta Iirikseen metrolla.

Kun käytän tähän kyseiseen matkaan julkisia, säästän paljon kaikenlaista. Aikaisemmin Iirikseen mennessä minun on ollut pakko käyttää taksia. Taksilla kulkiessa matka maksaa minulle 3.50 euroa ja kunnalle siitä ylimenevä osuus, eli noin 11 euroa. sen lisäksi taksi, yksityisautona, aiheuttaa hiilidioksidipäästöjä yms saasteita. Nyt, kun pääsen kulkemaan julkisilla, maksan siitä arvokortillani 0,75 euroa, ja koska käytän julkisia, en aiheuta ylimääräisiä päästöjä, sillä ratikat ja metrot kulkisivat, vaikka minä en kulkisi. Homma on siis minulle, yhteiskunnalle ja koko maapallolle paljon halvempaa.

Vaikka voisin kulkea edelleen koulun ja Iiriksen väliä taksilla, julkisten käytön mahdollisuus antaa jotenkin paljon enemmän vapautta liikkumiseen. Homma on ihan sama koulumatkojen kanssa: minulle on myönnetty taksimatkat koulumatkoihin, mutta julkisten käyttö on paljon vapaampaa ja vapauttavampaa. Se on sitäpaitsi oikein ekoteko. Täytyy myöntää, että tässä kohtaa ekologisuus ei ole se syy, miksi haluan kulkea mieluummin julkisilla, vaikka se aiheuttaa itselleni aikaisemman heräämisen aamuisin. Enemmän motiivinani on se liikkumisen vapautuminen ja se, että vaikutan edes vähän normaalilta, kun en aja taksilla koulun oven eteen.

Vaikka syysloman käyttö metromatkojen harjoittelemiseen ei tuntunut niin miellyttävältä ajatukselta, siinä se meni silti. Nyt minulla on koko loppu syysloma aikaa skannata Memo-kirja loppuun, treenata taikatemppuja ja olla vaikka aktiivinen opiskelijakin vielä lisäksi.

Tänään on muuten valkoisen kepin päivä, joten pitää varmaan mennä esittelemään ulkomaailmalle vielä uudestaan tuota kepakkoani. :)

Viikonloppu intissä

Ei nyt ihan kirjaimellisesti, mutta lähes tulkoon.

Meillä oli Nuorisotoimen ja Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen yhteistyössä järjestämä Intti tutuksi -kurssi. Näkkäreille tämä oli nyt ihan pilottiviikonloppu, mutta minä ainakin tahdon tätä lisää.

Paikkana meillä oli Santahaminan varuskunta. Aloitimme kurssittumisen vaihtamalla yllemme armeijan kamppeet (maastopuku, vyö, pipo, reppu, sissitakki, pakki ja kenttäpullo) ja luovuttamalla ne henkilökohtaiset tavarat, joita emme tarvinneet yön yli metsässä. Myöhemmin saimme vielä MPK:n lippiksen, joka saatiin ihan omaksi asti.

Homma alkoi reippaasti lounaalla. En ole koskaan aikaisemmin syönyt niin hyvää kalapihviä. Meillä oli ihan jälkiruokaakin, mustikkakeittoa. Niitä mustikkakeittopurkkeja kertyi sen viikonlopun aikana ihan kiitettävästi niin, että minulla oli vielä pari kotiin tullessa mukanani.

Kolmasosa porukasta pääsi aluksi pasiajelulle, me muut aloitimme ahkerasti sulkeisilla. Asento, lepo, käännökset, marssin lähtöaskel ja ojentautuminen (oliko se se oikea termi?) tuli kyllä varsin tutuksi. Tässä kohtaa meill ei selitetty marssimista yhtään sen pidemmälle tai järjestäytymistä kolmiriviin, joten silloin, kun sitä meiltä vaadittiin, oli hetken sormi suussa siitä, että mitenkäs tämä nyt oikein tehdäänkään.

Pasi oli hauska vempele. En todellakaan tiennyt ennestään, että sillä voi mennä vedessäkin.

Sulkeisten ja pasiajelujen päätyttyä pääsimme marssimaan reput selässä leiriytymispaikalle. Välillä alikessu yritti saada porukkamme marssimaan rytmissä, mutta taisi luopua yrityksestä. Kukaan ei tosin laskenut sitä rytmiä, eikä meillä ollut mitään marssilaulua tai mitään, joten rytmissä pysyminen oli niiltäkin osin hiukan hankalampaa.

Paikalle päästyämme meidät jaettiin kolmeen telttaporukkaan ja pistettiin pystyttämään puolijoukkueteltat. Teltan pystyttäminen onnistui suhteellisen kivuttomasti, kun meidän telttaryhmästä ainakin yksi tiesi, kuinka se oikeasti tehdään. Kaminaa kukaan ei sitten ollutkaan ennen kasaan vääntänyt, mutta kyllä me onnistuimme siinäkin.

Ja taas syömään... Ensimmäinen kunnon maastoruokailu, edellinen kun tapahtui rengasvarastossa. Ruokana kalkkunakeittoa. Todistin käytännössä, että kyllä pakistakin voi sokkona tiputella ruokaa reunojen yli, hupsan. En edes potkaissut mehuani nurin, vaikka luulin niin tehneeni.

Pääsimme kahdessa porukassa tutustumaan armeijan asevarustukseen. pian kielletyt henkilömiinat ja vähän järeämmät miinat kiersivät ringissä, ilman räjähdysaineita, tosin. Ei tekisi mieli olla pioneerinä muutama "hymynappi" mukana roikkuen, ihan kiitettävästi niillä on painoa. Eikä myöskään tekisi mieli joutua "hymynapin" kohteeksi.

Pääsimme myös heittelemään käsikranaatteja. Noin kymmenen metrin päässä oli laatikko, johon kranaatti olisi pitänyt saada osumaan. Reiluun viiteen metriin minä sen kai sain. Kun kerta käsikranaatti painaa pesäpallon verran, naisilla pitäisi olla kevyemmpi kranaatti, koska naisten pesäpallokin on kevyempi.

Minä sain singosta päähän. Vieressä heilui kaveri käytetyn kertakäyttösingon kanssa ja kalautti sillä minua. Onneksi ei kovin lujaa. Toinen kertakäyttösingoista, ranskalainen ja hivenen kalliimpi, oli lähes tulkoon minun kokoinen kapistus, joten sitä oli varsin mukava pitää olkapäällä. Ei se minusta edes painava ollut, koulureppunikin painaa saman verran.

Illalla tutustuimme vielä sotkun toimintaan (kiltti isoveljeni kustansi minulle munkin ja kaakaon, kun itselläni oli vain 20 senttiä) ja sotilasarvoihin. Muutama kauluslaattakin kiersi nuotiopiirissä hiplattavana. Kauluslaattoja oli kolme, ja niitä tarjottiin halukkaille muistoksi. Kun 20 kurssilaisesta noin kymmenen olisi halunnut sellaisen muiston itselleen, ei laattojen jakaminen toiminut kovin tasaväkisesti. Ei tälläkertaa tainneet kauluslaattaa saada edes ne kolme, jotka pitivät suurinta meteliä itsestään. Tai ainakaan kaikki kolme eivät kuuluneet siihen porukkaan.

Sotkun sisarten kertoen sotilaskotitoiminnasta tuli mieleni melkein ryhtyä vastaavaan toimintaan itsekin. Munkit on hyviä ja se olisi keino päästä edes vähän armeijameininkiin mukaan. Toisaalta minä mieluummin olen siellä sotilaiden puolella... Sotkusisarten univormun hamekaan ei kauheasti houkuttelisi.

Makkaranpaistoa ja iltapalaa kuului vielä viimeisenä illan ohjelmaan. Kipinävuorot jaettiin teltoittain, vaikka seitsemällä hengellä kahdeksan ja puolen tunnin kipinät oli aika mahdotonta jakaa kunnolla. Saimme mukavasti kahden tunnin vuoroja. "Kolmesta neljään on se kipinävuoro, jolloin miestä viluttaa t:n viivoilla". Eikä viluttanut, ei edes niillä t:n viivoilla. Minä tosin olin vuorossa noin yhdestä kolmeen, mutta melkein hereillä vielä sen seuraavankin tunnin. Kuulemani mukaan kauheimman ajan kipinässä olleilla oli hauskaa. Ehkä tämä ensimmäinen kokemus oli lähinnä mielenkiintoinen.

Oman kipinävuoroni kokonaisella tunnilla kaminamme meinasi sammua viidesti, onneksi vain meinasi. Saimme joka kerta pelastettua sen totaalliselta sammumiselta ja viimein onnistuimme saamaan sen vielä palamaan hiukan tasaisemmin. Olen aika ylpeä meistä, kun emme aiheuttaneet telttamme jäätymistä. Okei, olen ylpeä kipinäparistani, sillä enhän minä muuta tehnyt kuin ojennellut klapeja hänelle ja tarkkaillut tulta kuulon perusteella.

Sunnuntaina saimme purkaa telttamme ja putsata kaminat. Koska telttaryhmämme oli nopein, päädyimme jakamaan muille aamiaista (tai oikeastaan brunssia) ja näin saimme viimeisenä syödäksemme. Reilu meininki, sanon minä.

Sunnuntain aikana tuli tutuksi alkusammutus ja ensiaputaidot. Kaikella kunnioituksella ensiapuopettajaamme kohtaan, mutta opetus ei ollut kovin sokkoystävällistä. Oli aina välillä hivenen vaikea tietää, mikä "tämä" kouluttajalla on kädessä tai mistä otetaan kiinni ja miten, kun "otetaan tästä kiinni ja tehdään näin." Myös esimerkiksi "painetaan potilasta tästä kohtaa" oli vähän epäselvempi ilmaisu. En takuulla uskalla mennä ketään elvyttämään, sillä sitä emme saaneet kokeilla käytännössä. Kylkiasento tuli ainakin melkein selväksi, kun yksi "kouluttajistamme", lääkintämies ja sotilaspastori, pyöritteli minua riittävän paljon maassa esitellen samalla myös vanhan kylkiasennon. Hiuksista löytyi ihan riittävästi havunneulasia sen pyörittelyn jälkeen.

Etukäteen jännitin tulipalojen sammuttamista, mutta kyllä se öljykattilan sammuttaminen sammutusliinalla ja paperiroskiksen sammutus sammuttimella onnistui ihan mallikkaasti. Kun sanoin pelkääväni tulta (jos sitä ei näe ja on joskus sytyttänyt tulitikun sormilleen, on minusta ihan aiheellista pelätä edes vähän), Marjaniemen VPKlaiset taisivat ajatella pelkoni suuremmaksi kuin se olikaan. Ei minua pelottanut viiden palomiehen ympäröimänä yhtään.

Marssimme vielä takaisin Radioniemeen ja olimme vielä kerran sulkeisissa ennen varusteiden luovuttamista ja kurssin päättymistä. Itselläni viimeisen marssin jäljiltä toinen hartia ja olkapää jumiutui ihan kunnolla, sillä marssiessani ensimmäisessä rivissä minun oli pakko pitää kontaktia vieruskaveriin, koska edessä kulkevasta ei voinut kuunnella paikkaansa ja yritin sentään vähän pysyä muodostelmassa. Kun on toinen käsi koko ajan suorassa hartiatasolla ja painava reppu selässä, menee lihakset jumiin.

Tavaroiden luovutus, viimeinen ateria ja kotiinpaluu. Jäin kaipaamaan rynnäkkökiväärejä, sillä sitä olin odottanut viikonlopulta melkein eniten. Ehkä ensi kerralla.

Minä pidin armeijan maastopuvusta. Olisin mielelläni ottanut senkin mukaani, kun sentään lippiksen, ensisiteen ja pari mustikkakeittoa Santahaminasta matkassani pois kannoin. Maastopuvussa näin pienikokoisena oli tosin ongelmana se, että housut meinasivat putoilla jatkuvasti. Vaikka sainkin pienen vyön ja vaikka käytiinkin kerran hakemassa vielä pienempi vyö, ei se ollut tarpeeksi pieni. Edes vyötärökuminauhaa säätämällä en saanut ongelmaa täysin ratkaistua, mutta sillä pärjättiin koko viikonloppu.

Tämän viikonloppukurssin jälkeen haluaisin vielä enemmän päästä inttiin. Valitettavasti näkörajoitteeni estää sen täysin. Ehkä joillain MPK:n kursseilla minua tullaan näkemään vielä tulevaisuudessakin.

Näin ihan totaallisen sokkona en kokenut ongelmalliseksi mitään muuta kuin ryhmän järjestäytymisen muotoon, sillä en ikinä voinut oikein tietää, mihin kohtaan alikessu sen nyrkkinsä lykkäsi kulmamiehen paikaksi enkä sitä, missä kohtaa muotoa minun pitäisi oikeasti oikein seistä. Toinen ongelmallinen kohta oli muodossa marssiminen. Kun marssimme tahdissa, se onnistui paremmin, sillä tiesi kaikkien kulkevan (melkein) samassa tahdissa ja edessä olevaa pystyi hyvin seuraamaan kuuntelemalla. Etenkin silloin, kun marssi ryhmän keskellä ja joka puolella oli henkilö, porukassa pysyminen oli suhteellisen helppoa, kun joka puolelta kuului ihminen. Etenkin, kun sitä useammin harrastaisi, siihen tottuisi ja se toimisi paljon paremmin. Myös muotoon järjestäytyminen varmasti onnistuisi harjoittelemalla paremmin. Nyt ryntäilin vain suurin piirtein samaan suuntaan kuin muutkin ja toivoin, että joku neuvoo minut oikeaan kohtaan.

Oli ihan sairaan siistiä päästä tutustumaan armeijan toimintaan ja minä ihan tosissani haluan tätä vielä tulevaisuudessa lisää.

Extreme-viikko

Tällä viikolla on sattunut kaikkea hassua.

Maanantaina minä nukuin ensimmäisen kerran pommiin - ei tule toistumaan, mikäli se minusta on kiinni. En kai tajunnut painaa sitä torkkunappulaa... Heräsin 40 minuuttia herätyskellon soimisen jälkeen. En oikein enää ehtinyt bussiin. Oikeastaan näin jälkikäteen mietittynä olisin saattanut ehtiä, jos olisin jättänyt aamupalan väliin ja mennyt kauheaa pikavauhtia. Kuitenkin päädyin mieluummin taksiin, niin ei tarvinnut aiheuttaa sitten sen suurempaa ylimääräistä kiirettä itselleni.

Tiistai-iltana myöhästyin kuoroharkkojen jälkeen siitä bussista, jolla yleensä silloin tulen. Tai sitten bussit jättivät kylttini huomioimatta ja vain ajoivat ohi. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu järkevämmältä, sillä seisoin bussipysäkillä yli puoli tuntia ja sinä aikana aikataulun mukaan siitä olisi pitänyt mennä kolme bussia, jolla olisin päässyt. Yksikään ei pysähtynyt.

Yli puoli tuntia pysäkillä seistyäni eräs vanhempi täti tuli kysymään minulta, odotanko bussia vai haluanko kyydin Hyrylään. Kyllähän minulle kyyti kelpasi! Niin, tiedän, ettei vieraiden kyytiin saisi mennä, mutta tässä tilanteessa oli ihan pakko. Se oli vähän kuin olisin liftannut.

Keskiviikkona kouluun mennessä oli keppitekniikka vähän hakoteillä ja törmäsin rytinällä sellaiseen hieman alle polven korkuiseen portaaseen, joka tulee aika reilusti talon seinästä ulos. Yleensä kierrän sen nätisti, mutta silloin en kiertänyt. Kolautin oikein mojovasti molemmat sääreni tuohon portaaseen. Kävely oli hetken aikaa tämän jälkeen melko tuskaa ja tuon törmäyksen jäljiltä toisessa sääressäni on edelleen melko kipeä patti (jota jomottaa muutenkin aina välillä) ja toisessa pari mustelmaa, toinen alempana ja toinen melkein polven korkeudella. Puheilmaisun tunneilla olisi ollut kiva istua polvillaan, mutta ei näillä säärillä! En ole tainnut koskaan aikaisemmin kolauttanut sääriäni ihan niin kovaa mihinkään, vaikka usein niitä on vaikka mihin kolhittu, avonainen tiskikone on esimerkiksi koettu monta kertaa. Sääriluu on oikein mukava kohta.

Torstaiaamuna minullakin oli vaikeuksia päästä kouluun, vaikken junia käytäkään. Koska junat eivät kulkeneet, ihmiset vaihtoivat ilmeisen paljon busseihin. Seisoin puoli tuntia bussipysäkillä (jälleen), ennen kuin paikalle tuli bussi, johon mahtui joku. Siitä meni jo kolme sellaista vuoroa ohi, jotka olivat niin täysiä, ettei sinne otettu enempää matkustajia kyytiin. Onneksi en ollut ainut myöhästelijä, kun toisilla ei ollut junia kulkenut ollenkaan. Voin silti sanoa, että torstaiaamun pakkasessa (ainakin melkein pakkasessa) oli aika kylmä seistä, kun oli pukenut päälleen ihan liian vähän vaatetta.

Tänään odotin koko päivän, milloin tapahtuu jotain extremeä, kun joka päivä on jotain sattunut. Kuitenkin tämä päivä oli aika neutraali. Seiska ratikka oli - jälleen - myöhässä nin, että ehdin yhden pysäkin välin mennä, kunnes vaihdoin toiseen seiskaan. Se ei kuitenkaan ole enää mitään extremeä, koska olen joutunut tekemään niin jo aika usein. Kyllä minua kävi neuvomassa joku hassu mies, joka puhui "hoono soomi".

Nyt on oikein ihana ja tarpeeseen tullut syysloma. Joku vaan meni hommaamaan syyslomalleen liikkumistaidontunteja... Missähän se järki oikein luurasi sillä hetkellä? Joka tapauksessa ensiviikolla opetellaan metroja.

Sain yhdeltä kaveriltani lainaksi Memo - helppo tapa parantaa muistiaan -kirjan, jota pääsen tässä loman aikana skannailemaan. Tässä on ehkä ratkaisu englannin sanojen muistamisongelmaani.

Ensimmäinen jakso takana

Ja ensimmäinen koeviikko myös. Tämä jakso on pitänyt sisällään ihania onnistumisia ja vähäsen hankaluuksiakin, mutta onneksi niitä on vain vähän.

Kavereita olen saanut, nopealla arviolla laskeskelin niitä tulleen ensimmäisen jakson aikana melkein enemmän kuin koko peruskoulussa yhteensä. Toisaalta peruskoulun kaverilaskuista pudotin rankasti ne, jotka myöhemmin olivat kaikkea muuta kuin kavereita. Minä olen ehkä vielä hivenen arka luomaan oikeasti kunnon kaverisuhteita, mutta hiljaa hyvää tulee. Miten oikeasti mennään kysymään toiselta puhelinnumeroa tai meseosoitetta? Minä en ole koskaan sitä tehnyt, muut ovat ehtineet aina ennen minua.

Opettajat ovat olleet tosi mukavia, vaikka monisteiden etukäteen antamisen opettelu onkin ollut osalle hiukan hankalampi juttu. Kyllä minä sen sinänsä ymmärrän, kun ei ole koskaan aikaisemmin tarvinnut toimittaa monisteita ennen tuntia yhtään mihinkään. Mutta olisi minustakin ihan kiva saada käyttööni moniste, jota tunnilla käytetään. Toisaalta olen niin tottunut tähän, etten oikeastaan muista edes aina huomauttaa asiasta. Yksi opettaja minulta palautetta pyysi, muuten jättäisin varmaan asian sikseen. Parempi se kuitenkin on nyt hoitaa, ettei tarvitse tulevaisuudessakin kärvistellä monisteittomuuden kanssa.

Mutta on minusta oikeasti tunneilla ollut tosi ihanaa, kun en ole ollut mikään erityisen erityinen oppilas, jolta koko ajan kysellään, miten voin tehdä tämän ja tuon. Väistämätön tosiasia on, että olen muihin verrattuna erityisoppilas, kun joudun aina miettimään esimerkiksi sitä, kuinka teen kokeeni. Joudun niin monesta asiasta keskustelemaan opettajien kanssa etukäteen, kun taas toisten ei tarvitse ajatellakaan mitään erityisjärjestelyjä.

Koeviikko sujui varsin hyvin ja rennosti. Neljä koetta, kolme vapaapäivää. Yksi niistä neljästä kokeestakin oli ihan vain aineistoaineen kirjoitus, joten ei sitä niin kokeeksi voi laskea. Matematiikanopettajaa muistin muistutella kokeen antamisesta etukäteen avustajalleni, että saan sen varmasti pistekirjoituksella koepäivänä. Filosofian kokeen sain opettajalta suoraan muistitikulla ja biologian kokeen kanssa kävi vähän hassusti. Sain sen kuitenkin ihan ajoissa, kun kymmenen minuuttia ennen kokeen alkua opettaja kävi antamassa sen avustajalleni, joka äkkiä kirjoitteli kokeen minulle. Äidinkielen aineiden tehtävänannot sain suullisesti kokeen alussa. Loppujen lopuksi matematiikka ja biologia olivat ainoat kokeet, jotka ehdin oikeasti aloittamaan samaan aikaan kuin muut. Matikasta toisaalta en tiedä, koska tein sen eri tilassa, mutta filosofian kokeen alkua viivytti se, että opettajan piti aluksi laittaa se koneelta muistitikulleni, kun koulun muistitikut seikkailivat jossain.

Huomenna alkaa sitten jo uusi jakso. On tätä jaksoa astetta rankempi tapaus: kuusi lukuainetta, puheilmaisua ja kirjallista ilmaisua. Tulee hirvittävän pitkät päivät, mutta kyllä se tästä. Kyllä sen muuten varmaan hengissä selviäisi, mutta kun on englantia... Ikuine ongelmani. Lupaan vielä joskus oppia sen kielen - toivottavasti mahdollisimman pian.

Minusta olisi niin ihana, jos koeviikon jälkeen olisi edes yksi hengähdyspäivä ennen uuden jakson alkua. Onneksi tässä ehtii olla vain yksi päivä uutta jaksoa ennen viikonloppua, mutta olisi tässä välissä silti kiva olla sellainen hengähdystauko, jossa koeviikon stressi pääsisi laskemaan ja voisi kunnolla orjentoitua seuraavaan jaksoon. Parhaitenhan se toimisi, jos koeviikon ja seuraavan jakson alun välissä olisi viikonloppu. Mutta kyllä tämä näinkin.

Meillä olisi ollut tänään vielä ympäristöryhmän kokous, mutta inä - oikein suurena pahiksena - lähdin kotiin ennen sitä. On pari päivää jo päässä takuttanut sellainen tunne, että voisin tulla flunssaan kohta. Äidinkielen ainetta kirjoitellessani mietin, ettei meidän koulussa voi yhtäkkiä olla niin kylmä, että minä palelen koko ajan, vaikka on ihan armeijan villapaita päällä. Oli muutenkin ajatukset vähän kateissa, joten päätin lähteä kotiin nukkumaan. Minä ihan tosissani nukuin kolme tuntia, heräilin vain välillä vilkaisemaan kelloa.

Muuten, tiistaina kävi ihan kiva juttu bussiin mennessä: bussi ajoi vähän ohi minusta niin, ettei ovi ollut ihan kohdallani. Tämä oli tosi hienoa, sillä jostain syystä täysin kohdalla oleva ovi on paljon hankalampi kuulla. Tämän lisäksi toinen pysäkillä ollut meni ennen minua bussiin sisään, ja minä olin ihan "jeejee", kun kuulin senkin avulla paremmin, missä se ovi oli. Kiitoksia vain kuskille ja tälle matkustajalle. :)

Taidan tästä mennä orjentoitumaan seuraavaan jaksoon kaunokirjallisuuden avulla - yritän olla nukahtamatta, että yölläkin tulisi vielä nukuttua.

Mikä on kohteliasta?

Ovet.

Minä olen pitkään ihmetellyt, miksi sokko laitetaan aina ensimmäisenä ovesta. Okei, ei aina. Silloin, kun menen opastuksessa, oppaani menee tietysti ennen minua ovesta sisään. Mutta bussipysäkillä, vaikka bussiin olisi tulossa muitakin, he antavat minun mennä edeltä. Sama tilanne oli, kun kesällä olin isäni ja hänen naisystävänsä kanssa asuntoautolla liikkeellä; minut laitettiin aina ensimmäisenä asuntoauton ovesta sisään.

Ymmärrän jotenkin ihmisten ajatuksen siitä, että on ihan kohteliasta antaa tämän vammaisen nuoren mennä edeltä, mutta minua vain pännii se omalta osaltaan hyvin suuresti. Harvoin liikenteen meteliltä kuulen kunnolla, missä kohtaa bussin ovi on. Jos muut pysäkillä olijat menisivät ennen minua, tai edes yksi, kuulisin siitä, missä kohtaa ovi on ja osittain myös sen, kuinka kaukana bussi on pysäkin reunasta.

Sama homma on asuntoauton oven kanssa: monta kertaa kävelin ovelle jonkun opastuksessa, mutta minut paikalle opastanut sanoikin: "Mene sinä Ronja ensin." Usein tilanne oli vielä niin, etten oikeasti voinut tarkkaan tietää, missä kohtaa ovi on. Näin kävi myös silloin, kun minä menin ensimmäistä kertaa kyseiseen asuntoautoon sisään, eikä oven edessä ollut edes portaana toimivaa jakkaraa. En siis tiennyt, kuinka korkea kynnys siinä oli. Jos kanssani kulkenut henkilö olisi mennyt edelläni sisään, olisin tiennyt, missä kohtaa ovi on ja kuinka korkea kynnys siinä edessä on. Koska minut laitettiin edellä, tunsin aina ovesta mentäessäni itseni ja sen tilanteen hyvin epävarmaksi. Usein myös vielä erikseen pyysin, että voisiko joku mennä ennen minua, mutta koskaan pyyntöäni ei toteutettu.

Tilanne on ollut usein sama pikkubussimalliseen taksiin mentäessä. Välillä minusta tuntuu, että veljeni on tahallaan tehnyt sen niin, että laittoi minut edeltä. En tiedä.

Pyydän siis, arvoisat näkevät: jos olette bussipysäkillä sokon kanssa menossa samaan bussiin, menkää ennen sokeaa henkilöä sisään. Tilanne on aivan eri, jos sokko pyörii ympyrää tietämättä yhtään, mihin suuntaan pitää mennä. Silloin saa hyvinkin tulla opastamaan, mutta edelleen olisi kiva, jos joku menisi ensin siitä bussin ovesta. En usko olevani ainoa sokko, joka näin saisi hyvin paljon tarvitsemaansa informaatiota tuosta kyseisestä oviaukosta.

Ratikoiden ovet kuulee jotenkin paljon paremmin kuin bussien, niistä kuuluu parempi ääni oven auetessa.

Mietin tänään, kuinka tärkeää minun onkaan sokkona kaupungilla liikkuessani tarkkailla ympäristöä. Suurimalla osalla muista on käytössä useampi aisti ympäristön tarkkailuun, joten siihen ei oikeastaan tarvitse edes kiinnittää niin paljoa huomiota. Minä taas saan lähes kaiken informaation kuuntelemalla, joten tarkkaavainen on pakko olla. Tajusin tänään vihdoin kunnolla senkin, kuinka tärkeä aisti tuntoaisti onkaan, myös kaupungilla liikkuessa. Mäkelänkadun melusaasteessa usein tulee mietittyä, kuulenko varmasti ratikan tulon. Aina silloin muistutan itseäni, ettei minun tarvitse kuulla sen tuloa; maa tärisee jalkojen alla sen verran paljon, että sen kyllä huomaa siitäkin.

Vielä ihan täysin offtopic...

Celiasta voi lainata myös äänikirjaksi luettuja Valittuja paloja. Äänikirjasta löytyy myös sudokut luettuina, mikä on minusta tajuttoman hieno juttu. Yritin sitten tänään ensimmäisen kerran elämässäni ratkaista oikeaa kunnon sudokua, tähän asti olen vain tehnyt jotain lasten eläinsudokuja.

Lukijan ohjeiden mukaisesti tein itselleni pistekirjoituksella sudokutaulukon ja sinne ne valmiina olevat numerot. Pisteillä sudokun tekeminen on vaan pirun hidasta, kun en tosiaankaan näe koko ruudukkoa kerralla. Väänsin sitä ainakin kaksi tuntia, kunnes luovutin: vielä viisi numeroa pitäisi saada ruudukkoon mahtumaan, mutta niitä ei vain saa. Aion kuitenkin tästä lähtien tilata joka kuukauden Valitut palat ja saada vielä joskus sen sudokun tehtyä. Minä en, hitto vieköön, matemaatikkona luovuta!

"Jos tehtävän ratkaisuun meni 60 minuuttia tai et saanut sitä ratkaistua, sudokut ei taida olla sinun juttusi." Ja pah.

Soluttautumista joukkoon

Siltä minusta tuntuu. Siltä, että olen soluttautuja ja yritän soluttautua muiden lukiolaisten joukkoon. Ehkä sopeutuminen olisi kuitenkin tässä kohtaa parempi sana.

Minä yritän näyttää muille, että olen muutakin kuin sokea. Olen muutakin, kuin koko ikänsä näkövammaisena ollut lukiolainen. Minussa on muutakin kuin näkövamma.

Meidän piti kirjallisessa ilmaisussa tehdä minä-kuvaukset, jotka laitettiin koulun seinälle kaikkien nähtäväksi. Tehtävän sai toteuttaa lähes missä muodossa tahansa. En kirjoittanut minäkuvaukseen kertaakaan, että olen sokea, tai en näe, tai olen aina ollut näkövammainen, tai en ole ikinä nähnyt kunnolla. Minun minäkuvaus oli "minä-pussi", "I bag" tai vaikka "minä pussissa". Kyseessä on siis pussi, jossa on paperilappuja. Jokaisessa lapussa lukee jokin fakta minusta. Vaikka minä olen ensisijaisesti muutakin kuin näkövammainen, näkövamma on kuitenkin hyvin suuri osa minua. Halusin sen siis ilmaista minä-työssänikin. Ratkaisin ongelman kirjoittamalla pari lappua pistekirjoituksella ja liittämällä mukaan pisteaakkoset. En sano suoraan olevani sokea, mutta jos joku ei sitä tajua, on se ihme.

Jostain syystä pyrin hyvin pitkälle välttämään näkövammaisuuteni korostamista. Silti teen sitä melkein huomaamattani. Silti yritän aina laittaa näkemättömyyteni enemmän hauskaksi asiaksi. Esimerkiksi musiikintunnilla, kun katsoimme dokumenttia, kysäisin ihan yleisesti: "Mihin suuntaan mu npitää katsoa?" Ihmiset kyselevät minulta sokeudesta ja siitä, miten pystyn tekemään asioita. En minä voi olla vastaamatta. Puhun sentään muustakin kuin näkövammaisuudesta. Yritän olla selittämättä koko ajan joistain näkkärikavereistani tai muusta näkövammaistoiminnasta.

Kirjallisen ilmaisun ensimmäinen kunnon kirjoitustehtävä oli lapsuusmuisto. Kauhukseni huomasin, että melkein kaikki muistoni liittyvät jotenkin siihen, etten näe tai näen ainakin huonommin kuin muut. Nyt alan muistaa jo paljon muitakin asioita. Paljon sellaista, mistä olisin voinut kirjoittaa ja mikä olisi vaikuttanut normaalimmalta muistolta kuin se, jonka kirjoitin. Minulla oli jopa yksi sellainen vaihtoehtona. Mutta silti jaoin muun killin ryhmäni kanssa sen ensimmäisen ja viimeisen kerran, kun olen oikeasti nähnyt tähtiä. Se oli silloin hieno hetki, se on edelleen hieno ja tärkeä muisto.

Minua hävetti lukea tekstini ääneen tunnilla. "Miksi minun piti kirjoittaa tästä? Miksen minä osannut kirjoittaa tätä paremmin? Miksi näin? Miksen sanonut tuota asiaa eri tavalla?" Hävetti ja pelotti. Pelkäsin sitä, miten ihmiset ymmärtävät tekstini. Pitävätkö ne minua ihan typeränä, kun olen innoissani kiikaroinut taivaalle nähdäkseni vain muutaman tähden? Jo pelkästään oman tekstin lukeminen on minusta hirveää. Tuollaisen tekstin, joka on minulle tärkeä muisto ja jota olen pohtinut pitkään, kirjoittanut melkein sydänverellä, lukeminen oli vielä kamalampaa. Tietokoneen puhesyntikan perässä tekstin luku ei ole nopeaa ja se takkuili paljon, tämä lisäsi häpeääni sitä kohtaan. Olen silti edelleen hengissä.

Näpertäminen on kivaa

Kävin lauantaina pyörimässä parin kaverini kanssa Helsingissä askarteluliikkeissä. Toiset olivat tulleet Tampereelta asti lasimaalin ja helmien tähden, minä taas yritin vasta siellä kaupassa ollessamme keksiä, mitä ostaisin nyt, kun kerrankin olen päässyt oikeasti askarteluliikkeeseen asti. En meinannut keksiä mitään, vaikka yleensä mielessäni on vaikka kuinka paljon sellaista, mitä pitäisi ostaa, jos joskus pääsisi ostamaan.

Bongasin kuitenkin jossain välissä rautalankoja ja tykötarpeita. Niitä hiplailin pitkän aikaa ja kävin mielessäni tiukkaa pohdintaa siitä, tarvitsenko vai en. Lopulta päätin tarvitsevani ja ostin ohutta, vihreää ja hopeaa rautalankaa, vähän vahvempaa metallin väristä ja vielä vahvempaa, sellaista runkolankaa, metallinvärisenä. Piti minun ostaa lisäksi leikkuritkin, että päääsisin jotain tekemään. Tajusin sentään meiltä löytyvän pihdit, ettei niitä tarvinnut ostaa.

Viimeistään kesäleirillä tajusin, kuinka kiva materiaali rautalanka onkaan. Siitä voi tehdä oikeastaan mitä tahansa.

Meillä näkkäreillä on oikeus lainailla näkövammaisten kirjastosta äänikirjoja Daisy-muodossa, mikä vastaa ehkä lähinnä MP3-muotoa. Daisy-levyjä ei palauteta kirjastoon, mutta ne kuuluu hävittää. Minä itse olen pohtinut sen olevan ihan mieletöntä ja silkkaa tuhlausta - kuunnella kerran joku kirja ja heittää se muoviläpyskä roskiin. Keksin jossain vaiheessa, että niitä voi uusiokäyttää vaikka miten. Viikonloppuna sain lisää uusiokäyttöideoita Daisy-levyille. Kehittämäni uusiokäyttö on sellaista, ettei kirjoja voi enää kuuunnella, mutta levyistä on iloa vielä muuten. Lähinnä nyt askartelua ja muuta vastaavaa olen suunnitellut.

Toteutin sunnuntaina ensimmäisen visioni, joka tuli kyllä suhteellisen tyhjästä. Käytin siihen sekä rautalankaa että yhden Daisy-levyn. Mukaan tuli vielä foliopaperia, joka on alunperin ollut suklaalevyn kääreenä. Kaverini kanssa totesin, että ensin voi kuunnella kirjan ja syödä suklaan, sitten aloittaa asioiden hyötykäytön ja käsillätekemisen.

Sunnuntain luomukseni oli kynttilänjalka. Pohjana Daisy-levy, joka oli peitetty foliolla, runko muuten rautalangasta. Kuva tulee mukaan, kunhan ehdin. Väänsin sitä nelisen tuntia ja vasta, kun olin saanut hökötykseni valmiiksi, saatoin mennä aamupalalle. Alkoi olla jo hiukan nälkä, mutta ei sitä siinä käsillätekemisen innossa edes huomannut.

Hupsan...

Tänään minä eksyin Mäkelänkadulla. Suora katuhan se on, mutta silti siellä voi eksyä – uskokaa tai älkää. Minä melkein hätäännyin. Pyörin varmaan kymmenen minuuttia ympyrää pienellä alueella ja yritin kerätä rohkeutta pysäyttääkseni pelottavia ihmisiä, jotka vain ravasivat kauhean kovaa vauhtia ohitseni. Viimein joku ystävällinen ihminen pysähtyi ja kysyi, tarvitsinko apua. Niin minä sain opastuksen ratikkapysäkille ja kaikki oli taas hyvin. Myöhästyin kyllä tunnilta.

Ensin luulin, että bussikuski olisi sanonut pysäkkiä liian aikaisin, että olemme Mäkelänrinteessä – niinkin on kerran käynyt (silloin takana oleva ystävällinen matkustaja sanoi, etten jää yleensä sillä pysäkillä pois, vasta seuraavalla). En siis tuntenut paikkaa, jossa jäin bussista pois. Tavallisesti kuljen suoraan bussin ovelta kohti seinää, mutta siinä ei ollutkaan seinää. Olin aika ongelmissa siitä, että missä minä nyt oikein muka olen. En tiennyt yhtään, mihin suuntaan minun pitäisi lähteä.

Bussissa, ennen kuin pysähdyimme pysäkille, minulta kysyttiin, tarvitsenko apua. Siinä vaiheessa sanoin, etten tarvitse, sillä kuvittelin meidän pysähtyvän ihan normaalisti siihen pysäkin kohtaan tai vähän ennen tai jälkeen pysäkkikatoksen. Apua tarjonnut nainen lähti siitä sitten suoraan omaan suuntaansa ja minä olin aivan hukassa, koska olimme ilmeisesti ajaneet aika paljon ohi pysäkin.

Lähdin etsimään taloa, ja löysinkin sellaisen, mutta olin lähtenyt aivan väärään suuntaan. Jos olisin lähtenyt kulkemaan vain totuttuun tapaan samaan suuntaan kuin yleensä, olisin luultavasti löytänyt normaalisti ratikkapysäkille ja ehtinyt ajoissa kouluun. Kuitenkin kun luulin, että olimme edellisellä pysäkillä, lähdin kulkemaan siihen bussin kulkusuuntaan ajatuksenani kävellä Mäkelänrinteen kohtaan. Mikä varmaan sekin oli aika typerä ajatus, sillä en varmaankaan olisi osannut ylittä niitä vastaan tulleita poikkikatuja.

Ensimmäinen kerta, kun eksyin Helsingissä. Nytkin olin vain joku 10 metriä sivussa siitä kohdasta, missä yleensä bussista noustessani olen, ja olin jo ihan hukassa. Tällä kertaa en ehtinyt vielä soittaa hätääntynyttä puhelua kenellekään helsinkiläiselle kaverilleni, lähellä kyllä oli. Ongelmanani on vain se, että suurin osa paikallisista kavereistani on koulussa tai töissä päivisin. Isoveljelleni meinasin kyllä soittaa, koska tiesin hänellä olleen välitunti juuri siihen aikaan ja kuvittelin jääneeni sillä pysäkillä, millä veljeni jää kouluun mennessään. Onneksi en kuitenkaan soittanut. Mutta jos olisin jollekin kaverilleni soittanut, puhelu olisi ollut hyvin mielenkiintoinen. ”Mä olen eksyksissä. Jossain Mäkelänkadulla… En mä vaan tiedä, missä kohtaa”, tämä tietysti itkunsekaisella äänellä soperrettuna.

On hienoa huomata, että Helsingissä eksymisestä selviää hengissä, jopa tällainen ”maalla” koko ikänsä asunut sokko-olento.

Koulusta lähtiessäni, vasta puoli seitsemän jälkeen, bussi ajoi ohi. Kuljettaja tuli hakemaan minut pysäkiltä ja sanoi, että huomasi Hyrylä-kylttini vähän liian myöhään. Hän oli siis oikeasti pysähtynyt liikennevalojen jälkeen tien viereen kohtaan, jossa ei ole bussipysäkkiä, ja tuli sieltä itse hakemaan minut kyytiin. Vau! Niin minä päsin kotiin.

Koulua, ryhmäytymistä ja koulua

Nyt voisi olla taas aika kirjoittaa.

Kaksi kokonaista kouluviikkoa takana ja lukio tuntuu edelleen hauskalta paikalta. Hauskaa se on, vaikka iltapäivisin ei tunnu enää riittävän aika mihinkään, jonka ehkä huomaa bloggailun vähentymisenä. Toisaalta en ymmärrä, mihin sen ajan hävitän. Viime viikko oli kyllä muutenkin aika poikkeuksellinen.

Olemme viettäneet ryhmämme kanssa yhden päivän Suomenlinnassa ryhmäytymällä. Leikimme ja tutustuimme toisiimme. Minulla ainakin oli hauskaa, vaikka jouduin lähtemään paikalta tuntia aikaisemmin. Viimeviikon maanantai-iltapäivänä meillä oli vielä ihan täysin ryhmän oma hauskanpitohetki, hengailimme ja söimme herkkuja. Tutorit leikittivät meitä täälläkin ja ryhmänohjaaja oli myös jonkin aikaa mukana. Kaikki eivät valitettavasti maanantaina päässeet, joten meidän on järjestettävä joku toinen kerta (let's) Get together.

Ryhmämme on edelleen mukava ja minut otetaan juttuun kuin juttuun mukaan. Välituntisin saan seuraa, välillä myös muiden ryhmien oppilaista, jotka ovat kanssani samaan aikaan jollain kursseilla. Minun täytyy muistaa joka tapauksessa olla itse aktiivinen myös niiden toisten suuntaan, etten vahingossa erakoidu - ja syytä siitä itseäni.

Olen törmännyt pitkässä matematiikassa pieniin ongelmiin, joista aion kyllä selvitä. Jo pelkästään se, etten voi graafista laskinta käyttää, on minusta pieni ongelma. Tiedän kuitenkin, että ilman kyseistä vempainta pärjää. Minulla on sentään käytössäni funktiolaskin, mutta sillä ei kuitenkaan voi laskea murtolukuja. Murtolukujen laskuominaisuus olisi tuolla matikantunneilla ihan kätevä lisä, mutta kun ei onnistu niin ei onnistu. Minun on aina kotitehtäviä tehdessäni laskettava murtoluvut päässä. Opettajamme lohdutti, että ensimmäisen kurssin jälkeen lasketaan lähinnä x:ää ja y:tä, joten muutkaan eivät hyödy laskimestaan niillä kohdin.

Toinen ongelma matikassa on se, ettei minulla ole kirjaa vielä ihan loppuun asti. Pistekirjani kun saan siihen asti, mitä sitä on ehditty tekemään. Pitkän matematiikan kirjoja - ainakaan tuota sarjaa - kun ei ollut Celiassa valmiina, niin he joutuvat tekemään sen ihan kokonaan uusiksi. Ensimmäisen kurssin kirjaa minulla on jo sivulle 81, mutta tällä viikolla olemme menossa sivulle 87. Maol-taulukkokirjaa minulla ei vielä ole, mutta sitä toisaalta tarvitseekin vasta kokeessa - eikä välttämättä vielä edes tässä ensimmäisessä ollenkaan. Jos en muista, kuinka potensseja lasketaan, se on oma mokani. Sellaista ei pitäisi joutua tarkistamaan Maolista, vaikka Maolista löytyykin kaikki ja vaikka isoveljeni pitkän matikan opettaja sanoikin Maolia lukiolaisen Raamatuksi.

Muut aineet minulla onkin sujuneet tässä jaksossa varsin hyvin. Biologianopettajakin oppi viimein, kuinka minä työskentelen. Saimme avustajalleni hommattua lokeron, johon opettajat voivat tuoda monisteita avustajalleni käännettäväksi. En oikein tiedä, ovatko opettajat oppineet käyttämään sitä, mutta se kuitenkin on ihan kätevä systeemi.

Olen huomannut, etten tarvitsisi avustajaa koulussa läheskään niin paljoa, mitä minulle on tunteja myönnetty. Etukäteen kun en oikein osannut kauheasti määrittää avustuksen tarvettani, vaikka tiesin jo heti, että 40 viikkotuntia on liikaa. Kunnalta saimme kuitenkin luvan käyttää niistä osan vapaa-ajan avustuksiin, mutten ole vielä ainakaan kauheasti keksinyt, mitä jäisin Helsinkiin tekemään koulun jälkeen. Ilmeisesti en ole vielä riittävän helsinkiläistynyt, kun mieluummin lähden kotiin tekemään läksyjä. Ehkä minä joskus keksin jotain tekemistä Helsingissäkin, kuten esimerkiksi joululahjaostokset.

Koulun kuoro on muuten hauska juttu. Ensimmäisissä harjoituksissa laulelimme afrikkalaisia kansanlauluja ja sinä samalla tuli hypeltyä 45 minuuttia. Tuli aika lailla kuuma. Olen huomannut, että alttojen stemmat on aina hirveän vaikeat. Tekisi mieli vaihtaa ihan sen takia sopraanoksi, vaikka alttokorkeuksilta on paaaaljon mukavampi laulaa.