Erilaisia esiintymisiä

Viime lauantaina minulla oli kitaramatinea, jonka jälkeen jäin pohtimaan musiikin esittämistä oikein hartaasti. Yritin ottaa soittaessani huomioon myös yleisön, ikään kuin pitää kontaktin yleisöön. Siinä vaiheessa huomasin vain tekeväni virheitä. Tiesin, että jos olisin keskittynyt vain musiikkiin, enkä yleisöön, olisin varmasti soittanut paremmin.

Olen täysin tietoinen siitä, että esimerkiksi teatterin lavalla näytellessä - tai vaikka taikuutta esittäessä - täytyy ihan oikeasti olla kontakti yleisöön ja ottaa yleisö huomioon tekemisissään, mutta klassisen musiikin kohdalla en olekaan asiasta niin varma. Ainakin uskon, että musiikki välittyy yleisölle ihan yhtä hyvin, vaikka esittäjä soittaessaan keskittyisikin vain soittamiseen. Eriasia tietysti on soittamisen jälkeen, yleisön kiitokset pitää osata ottaa vastaan ja silloin kontakti yleisöön on oltava kunnossa.

Esiintymisen ja yleisökontaktin kannalta on aika eri asia soittaa klassista musiikkia kuin jotain bändin kanssa soitettavaa musiikkia, jossa on lavashow't ja kaikki. Bändin kanssa on keskityttävä oman soiton lisäksi bändin yhteiseen soittoon ja osattava ottaa myös se yleisö huomiooon.

Minulla oli aika monta vuotta vierähtänyt edellisestä kerrasta, kun olen yleisölle soittanut, ja siksi ajatus yleisökontaktista lähes hätkähdytti. Ennen soittoani ajattelin näyttelemisestä ja taikuudesta totutulla tavalla, että minun on käytävä soittaessakin ikään kuin dialogia kuulijoideni kanssa. Vasta matineani jälkeen bussimatkalla tajusin, että soittaessa dialogin välineeksi riittääkin pelkkä musiikki, eikä minun siinä vaiheessa tarvitse sen kummemmin yleisöä huomioda, parempikin, etten hirveästi huomioi. Nyt soittaessani kiinnitin huomiota yleisön yskähdyksiin, liikehdintään ja kaikkeen hyvinkin epäolennaiseen. Se kuului soitossa - ainakin omasta mielestäni. Tiedän nimittäin osaavani soittaa ne kappaleet paremmin kuin soitin ne matineassa.

Tänään esitin koulussamme taikuutta, eikä yleisökontaktin kanssa ollut ongelmia. Se tuntuu nykyään tulevan - ainakin välillä - miltei luonnostaan. Silti on kovin valaisevaa tajuta, kuinka erilaista esiintyminen voi olla sen lajista riippuen. Ehkä seuraavalla kerralla yleisölle soittaessa (musiikkiopiston pääsykokeissa ensi tiistaina) tajuan olla keskittymättä yleisööni soiton aikana.

Kaikesta yleisökontaktiproblematiikasta huolimatta nautin esiintymisestä. Ehkä se on aika itsestäänselvää, kuinka muuten olisinkaan päätynyt niin monen esittävän taiteen harrastajaksi. Vaikka nautin siitä, en koe olevani tyyppiä, joka pyrkii aina ja kaikkialla yleisön eteen. Tiedän myös sen, etten ole kovinkaan hyvä ottamaan kiitoksia vastaan. Kumartaminen tuntuu minusta aina yhtä hölmltä, erityisesti kitara (tai viulu) kädessä. Olen siinä kohtaa sellainen ihmeen puupökkelö, varmasti myös näytän siltä. Pitänee tästälähin alkaa niiailla.

*******

Tämän päivän taikuusesitykseni meni melkoisen hyvin, olen jopa itse tyytyväinen siihen ja se onkin jo aika paljon. Sain heti alussa aploodit yleisöltäni, mikä oli hieman hämmentävää. "Kiva, että te taputatte mulle jo ennen kuin mä olen edes sanonut mitään. Tämä taiskin sitten olla tässä, kiitos." Siinä vaiheessa sain jo toiset aploodini ja "enkore"-huudot, luonnollisesti.

Stressasin ja jännitin aamunavaustani muutaman päivän todella paljon. Eilen yritin ehdotella kaverilleni, jos en tulisikaan paikalle ja homman taikuus olisi siinä, että siellä on näkymätön esiintyjä. Olen kuitenkin iloinen, että uskalsin kunnolla esiintyä ja naureskella jännitykselleni. "Jos mä näkisin, niin mun kädet ei tärisisi näin paljon - ei kun siis..."

Pidän meidän koulun lämpimästä ja hyväksyvästä ilmapiiristä. Sitäpaitsi olen oppinut lukioaikanani kunnolla, että mokaaminen on kivaa ja että se on lahja. Mokasin nimittäin kyllä esitykseni aikana, mutta se onkin yksi osasyy siihen, miten tyytyväinen voin noin 10 minuutin setistäni olla. Selviydyin mokasta jopa omasta mielestäni tyylikkäästi, eikä se jäänyt harmittamaan jälkikäteen yhtään. "Mä kuvittelin, että se kuului juttuun, että sä mukamas mokaat", niinpä, niinpä. Minähän selviydyin siitä tyylillä. Nyt ainakin tiedän, mitä kohtaa tulevassa juniortaikureiden sm-kisasetissäni minun täytyy erityisesti harjoitella.

Tänään osaan olla tyytyväinen itseeni.

Tulevaisuus, tulevaisuus

Minulla on tällä hetkellä koulussa menossa historian kurssi, jolla käsittelemme muita kuin eurooppalaisia kulttuureita ja näiden kulttuureiden historiaa. Yhtenä osa-alueena on ollut Afrikka. Muu ryhmä kävi katsomassa Aavikon kukka -elokuvan, minä luin saman tarinan kirjana. tänään meillä oli Helsingin yliopistosta historian dosentti luennoimassa Afrikasta.

Tämän kaiken afrikkalaisuuden keskellä - olen myös lukenut erään valokuvaajan blogia, joka on tällä hetkellä kuvausmatkalla Ugandassa - mieleeni on palannut jo monien vuosien takaa haave mennä Afrikkaan. Joskus ala-asteen lopulla ja yläasteen alussa halusin ihan tosissani muuttaa vielä joskus Afrikkaan (toisena vaihtoehtona oli Grönlanti). Nyt minusta tuntuu, että haluan sitä edelleen. Afrikkaan tutustuminen on vain vahvistanut tätä vuosien takaista unelmaani.

Kun olin pieni, äiti oli aivan varma, että minusta tulee opettaja. Minä en ole koskaan ollut asiasta yhtään varma, oikeastaan olen vastustanut ajatusta suuresti. Mutta olen myös ollut sitä mieltä, että minusta voisi tulla opettaja - Afrikassa. Voisin perustaa Afrikkaan näkövammaisten koulun, erityisesti näkövammaisten tyttöjen koulun. Voisin näin enempiä aiheesta tietämättä arvella, ettei sokeiden tyttöjen asema Afrikassa ole välttämättä mikään kaikkein paras. Sen tiedän, että sieltä niitä näkövammaisia kuitenkin löytyy.

En osaa määritellä, mikä minua Afrikkalaisessa kulttuurissa oikein kiehtoo.Silti voisin väittää, että saattaisin tuntea sen aika helposti omakseni. Ehkä minua kiehtoo Afrikassa - ja Gönlannissa - olosuhteiden karuus: se, että ollaan luonnon armoilla, vaikka tehtäisiin mitä; ruoka ei kävele kotiin lähikaupasta, vaan sen eteen pitää tehdäkin jotain... Olosuhteiden lisäksi minua kiehtoo luonnollisesti afrikkalaisten kulttuuri, kuten musiikki, sukulaissuhteet ja klaanit sekä perinteiset luonnonuskot.

Jos en muuta tulevaisuudessa Afrikkaan (haluaisin edes käydä siellä tekemässä jotain parin vuoden hyväntekeväisysprojektia), muutan ainakin maalle. Kaupungissa kerrostaloasuminen ei ole minua varten. Tarvitsen tilaa itselleni ja ajatuksille, ehkä eniten harrastuksilleni.

Haluaisin muuttaa johonkin vanhaan maataloon. Voisin kunnostaa ladosta tai navetasta - tai jostain muusta piharakennuksesta - ainakin osan askartelutilakseni. Tarvitsisin nimittäin paikan, jossa voisin piirtää, maalata, tehdä rottinkitöitä, askarteluja... Kaikkea sellaista, jonka tekeminen on helpompaa, jos sitä varten on oma tilansa; ettei aina tarvitse purkaa kaikkea pois ja kun seuraavana päivänä jatkaa, levittää taas; että voisi vaan mennä sinne keskeneräisen työn luokse ja jatkaa siitä, mihin on jäänyt, ilman sen kummempia raivausoperaatioita.

Askartelutilassani ei tarvitsisi olla juuri muuta kuin pöytätilaa ja lämmin vesi, sillä rottingit tarvitsevat lämmintä vettä. Sähköjäkään en välttämättä tarvitsisi, onnistuuhan minulta pimeässä työskenteleminen aivan yhtä hyvin kuin valolisassakin. Tai oikeastaan, mikäli sijoittaisin ompelukoneeni samaan tilaan, tarvitsisin myös sähköt. Mutta ne eivät kuitenkaan ole ihan niin välttämättömyys.

Suureen maatalooni haluaisin perustaa myös ammatillisen perhekodin. Haluan nimittäin tulevaisuudessa - tästä olen aivan varma - ryhtyä sijaisvanhemmaksi ja vähän epäilen, ettei minulle sokeuden takia sitä asemaa myönnettäisi. siksi minun pitäisi opiskella jotain sosiaalialaa niin, että voisin perustaa ammatillisen perhekodin, johon voisi ottaa (näkeviä) työntekijöitä. Uskon, että silloin sijaisvanhemmuuttani ei enää estettäisi.

Tulevaisuudenhaaveni ehkä voivat kuulostaa hieman utopistisilta ja naiiveilta, mutta olen niistä kuitenkin ihan tosissani. Tahdon ainakin auttaa muita ihmisiä, kotimaassa tai Afrikassa.

*******

Viiden päivän pohtmisen jälkeen päädyin lukion pidentämiseen puolella vuodella. Nyt voin kirjoittaa aivan kaikki haluamani reaalit - psykologian, historian, yhteiskuntaopin ja filosofian - ja ehdin hyvin käydä englanninkursseja uudestaan. Kaupanpäälliseksi saan myös melkein välivuoden, jonka aikana voin tehdä kaikkea sitä, mitä en opiskelun takia ehdi tekemään niin paljon, kuin haluan. siis esimerkiksi käsitöitä, kirjoittamista, lukemista, musiikkia... No, siis kaikkea. Ja okei - kuten kaverini minua ystävällisesti muistutti - saan myös kevään aikaa lukea pääsykokeisiin (ei niillä nyt niin väliä).

Tämä päätös helpottaa minua suuresti. Saatoin nyt jättää englanninkurssini kesken, sillä kirjoitan sen englannin sitten viimeisenä syksynä ja jos nyt kävisin tämän kurssin, tulisi minulle aika pitkä tauko englannin opiskelusta. Olen myös aika helpottunut englannin pudottamisesta tältä keväältä, sillä olen muutamien viimeviikkojen aikana ahdistunut ja stressaantunut englannin takia niin paljon, että olen melko varma, etten olisi edes päässyt tuosta kurssista läpi. Englanninopettaja oli myös sitä mieltä, että päätös lukion pitkittämisestä ja kurssin siirtämisestä myöhempään oli hyvä.

Yritän vielä vähän voittaa itseni siitä ajatuksesta, että kolmen ja puolen vuoden lukio-opiskelu olisi luovuttamista. Jos olisin alunperin päättänyt käydä lukiota pidempään, ei se olisi luovuttamista, mutta nyt se on. Toisaalta sekin olisi ollut aika luovuttamista, jos olisin päättänyt käydä sen kolme vuotta ja jättää kirjoittamatta aine, jonka oikeasti haluan kirjoittaa. Tämä on ehkä vähän pienmpi luovutus, sillä saan sentään nyt kirjoittaa myös filosofian.

Viimeisten viikkojen kouluahdinkoa ja muita kuulumisia

Olen näemmä taas pitänyt hieman pidempää taukoa tänne kirjoittamisen kanssa. Yritin kovasti tehdä töitä päästäkseni englannin vitoskurssin uusintakokeesta läpi ja siihen opiskeluun meni aikaa. Valitettavasti yritys ei tuottanut tulosta, vaikka käytinkin opiskeluun hyppytuntien lisäksi aikaa myös yöunilta ja tein oppimiseni eteen enemmän töitä kuin pitkiin aikoihin. Kokeen arvosana pysyi edelleen liian alhaisena, eikä sitä enää voi siitä korottaa käymättä kurssia uudestaan.

Englanninkurssini ovat nyt aiheuttaneet minulle viime aikoina suurta ahdistusta ja tuskaa. Olen onnistunut läpäisemään tähän mennessä käymistäni viidestä kurssista vain kaksi, mikä käytännössä merkitsee liian montaa hylättyä kurssia. Minulla saisi olla kaksi nelosta, nyt niitä on kolme. Olisin kovin mielelläni halunnut kirjoittaa englannin syksyllä, mutta se ei nyt oikein onnistu. Kesälukioissa tarjotaan lähinnä vain englannin abikursseja (tai sitten "kertaa peruskoulun englantia" -kursseja). Parissa kesälukiossa olisi ollut kaipaamiani kursseja, mutta ne ovatkin sitten kaikki silloin, kun olen töissä ja vielä maksavat maltaita. Minun on siis siirrettävä englannin kirjoittaminen keväälle, jotta voin käydä syksyllä kursseja uudestaan, ja jätettävä kirjoituksista yhteiskuntaoppi tai psykologia pois. Tai sitten voisin olla vielä puoli vuotta pidempään lukiossa, mitä en haluaisi tehdä. En tosin haluaisi olla kirjoittamatta yhteiskuntaoppia tai psykologiaa, mutta näemmä on pakko tehdä jotain kompromisseja, jotta saan lukioni suoritettua, kun kerta olen näin huono. Onneksi sentään kirjoitan C-englannin.

Nyt minulla on englannin kutoskurssi, jota opettajamme pitää vaikeimpana pakollisena kurssina. Siitä olisi nyt ihan tosissaan pakko päästä läpi - etenkin kun tarkalleen sääntöjen mukaan en edes saisi olla sillä kurssilla, kun kerta etenemiseste on. Mikäli yhtään todennäköisyyslaskentaa hallitsen, minulla ei ole kovin suurta todennäköisyyttä läpäistä tätä kurssia, kun jo kaksi edellistä ovat hylättyjä. Opettajani kielsi kuitenkaan luovuttamasta. Vaikea on olla luovuttamatta, kun tähänkään mennessä tehty työ ei ole oikein tuottanut tulosta.

Minua ei tilanteessani lohduta pätkääkään, kun jotkut sanovat: "Englannin pitäisi olla ihan idioottihelppoa, sitä kun kuulee joka paikassa." Näin sanoi esimerkiksi ryhmänohjaajani ja aika moni muu. En myöskään ole kokenut apua niistä auttaviksi tarkoitetuista neuvoista, jotka kehottavat minua katsomaan englanninkielisiä ohjelmia, lukemaan kirjoja tai kuuntelemaan musiikkia englanniksi. kyllä minä - totisesti - tiedän kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot englannin opiskeluun ja niitä kaikkia olen kokeillut enemmän tai vähemmän. Ei kuitenkaan hirveästi motivoi katsoa montaa jaksoa englanniksi, jos ei tajua sisällöstä mitään. Se tuntuu täysin samalta, kuin katsoisi ohjelmia mandariinikiinaksi. Okei, saatan minä tajuta sanan sieltä, toisen täältä, mutta niin vähän, että edes puheenaihetta on vaikea ymmärtää. Kuulunmmärtämiskokeissa kysymykset helpottavat tajuamista ja tuurilla ne laivatkin seilaa.

Monet ovat ihmetelleetsitä, miten voin olla niin huono englannissa, kun ei minulla yleisesti ole oppimisessa tai ymmärtämisessä mitään vaikeuksia. Juu, sitä olen minäkin ihmetellyt, enkä ole oikein tullut mihinkäään muuhun tulokseen kuin siihen, että minä vain yksinkertaisesti olen huono. Lupasin opettajalleni, etten luouta (ah, se olisi niin helppoa) ja tsemppaan tämän kurssin loppuun, jotta jotenkin saisin sen suoritettua.

Muut kouluaineet sujuvatkin sitten ilman mitään ongelmia. Matikassakin olen kärryillä, vaikka olen jättänyt pari tuntia väliin ja parilla tunnilla vähän torkahdellut, mutta ne asiat ovat silti loksahdelleet aika helposti paikoilleen. Integroiminen on ihan hauskaa.

*******

Minun on pitänyt kuvauttaa olkalaukkuni monta kertaa, mutten ole koskaan muistanut pakottaa ketään ottamaan siitä kuvia. Sain sen nimittäin valmiiksi viikko sitten. Monet kehut olen jo laukustani kuullut ja itsekin olen siihen melko tyytyväinen, vaikka toiset housut olivatkin todellisuudessa melko eri väriset, kuin miksi olin ne kuvitellut. Sellaista sattuu aina silloin tällöin. Kyllä se niiden oikeakin väri sopii laukkuuni ihan hyvin.

*******

Englanti on minulle niin suuri ongelma, että on melko ihme, kun pystyin aiheesta edes kirjoittamaan. Toivon siis teidän kunnioittavan tunteitani ja vaikeuttani englannin suhteen niin, ettette tule kommenteissa kertomaan, miten helppo ja yksinkertainen kieli se on, sitä kun "kuulee joka paikassa". Minulle se ei ole helppoa eikä ainakaan yksinkertaista.

Ostin tällä viikolla ompelukoneen

Kyllä minulla oikeastaan oli jo aikaisemmin ompelukone, sellainen poljettava Singeri. Siinä tosin on vaan se huono puoli, ettei se toimi. Joku jousi ainakin sieltä oli rikki. Hienohan se silti on. Ellen aivan väärin muista, se on isän äidin vanha.

Alkuviikosta soittelin äidille kysyäkseni, onko hänellä lähiaikoina tarvetta ompelukoneelle – haluaisin lainata sitä. Hetken mutistuaan äiti totesi: "Mikset sä osta omaa?" Eihän siinä sitten muu auttanut kuin suunnata ompelukonekauppaan. Nenä kohti Malmia, sieltä kun sellainen kuulemma löytyy.

Sain kovin epämääräisen ohjeistuksen kaupan sijainnista, vaikka sitä jopa kaksi henkilöä yritti minulle selittää. "No se on siinä eläinkaupan vieressä, siinä ainoalla kadulla, joka menee Malmin keskustan läpi." Okei. Näillä ohjeilla lähdimme avustajani, joka ei ollut käynyt kuin kahdesti elämässään Malmilla, kanssa metsästämään kyseistä kauppaa, jossa äitini ei ollut edes itse käynyt, vaikka sitä niin hanakasti mainosti. Kauppa löytyi, kun ensin vähän käveltiin katua väärään suuntaan.

Kerroin myyjälle tarvitsevani ompelukoneen, sellaisen yksinkertaisen, jolla pääsee suoraa ja siksakkia. Vaikka äitini mielestä olen kovinkin rikas nainen, en uskaltanut myyjän kysyessä sanoa budjetikseni kuin noin 150 euroa. Muuten hän olisi varmaan onnistunut myymään minulle 500 euron koneen. Tai oikeastaan ei, ei hän niin hyvä myyjä ollut. Joka tapauksessa budjettiini sopivia koneita löytyi kaksi (tai kaksi hän minulle esitteli), jotka molemmat olivat käytettyjä. Päädyin melkoisen vanhaan metalliseen Singeriin, jossa oli hämmentävän monta vipua ja rinkulaa. Sillä sai ommeltua jopa joustinommelta, mikä toisella koneella ei onnistunut.

Kun pääsin kotiin koneeni kanssa, pakkohan sitä oli heti ruveta räpläämään. En tosin ymmärtänyt siitä mitään. Osasin juuri ja juuri laittaa ylälangan, kun katsoin mallia siinä aikaisemmin olleesta langasta. Silti olin senkin laittanut väärin. Puolan laittaminen onnistui hivenen heikommin, kuten itse puolaaminenkin. Piti siis vain kiltisti odottaa seuraavaan päivään, että äiti tulisi opettamaan minulle koneeni käyttöä.

Äiti tuli (tuliaisinaan munkkeja ja simaa) ja heti ensi töikseen sanoi (siis heti sen jälkeen, kun oli ensin vähän moittinut keittiön siisteyttä), että olin tainnut maksaa koneestani liikaa sen maksaessa 150 euroa. Yritin puolustella hintaa kahden vuoden takuulla ja vaihto-oikeudella. Hetken ajan päästä äiti tuli sinuiksi koneeni kanssa, eikä enää väittänyt sitä liian kalliiksi ikäisekseen, vaikka kovin vanha herra se jo onkin. Sain pikakurssin koneeni käytöstä, puolaamisesta sekä lankojen oikeaoppisesta laittamisesta. "Sit sä teet ite." "Enkä tee, kyllä mä tajusin. Ei se niin vaikeeta ole."

Nyt sitten, kun omistan toimivan ompelukoneen, olen käyttänyt vappuviikonlopun yksinäisyyttä hyväkseni ja perustanut keittiöömme pienompelimon. Siellä on somasti Singerit päällekäin -- vanha herra ja vielä vanhempi rouva. Poljettava ompelukoneeni on nyt nimittäin päässyt sähköisen koneen työpöydäksi.

Vastaperustetun ompelimoni ensimmäisenä työnä on ollut kaksien vähän liian pienten ja reikäisten housujen silppuaminen ja niille uuden elämän kehittäminen. Myönnettäköön, että ajatus oli muhinut päässäni jo pidemmän aikaa: housuistani tulisi uudessa elämässään olkalaukku, jota voi käyttää molemmin puolin. Työn tiimellyksessä unohdin aivan täysin ajantajun, keveästi sain samalla luettua Cosmopolitanin (elämäni ensimmäinen Cosmo), Maalla- ja Tiedelehden sekä Humisevan harjun kokonaan. Tämän romanttisen kirjan jälkeen havahduin siihen, etten ollut syönyt koko päivänä mitään muuta kuin aamulla pari munkkia ja juonut puoli litraa simaa ja kello oli puoli yksitoista.

Tällä hetkellä olkalaukku on kovin hyvällä mallilla ja olisi varmaan jo valmis, ellei tuolla arvokkaalla vanhalla herrallani olisi hieman rasittavia tapoja. Se nääs tykkää katkaista ylälangan aina aika-ajoin. Langan neulansilmään laittaminen on niitä harvoja asioita, joihin menetän hermoni nopeasti. En ymmärrä, miten joku voi saada niin mahdottoman pienestä reiästä langan läpi ilman apuvälineitä, vaikka sen reiän näkisikin.

Minulla on langan pujottamiseen hauska pujotin, jonka päässä on hyvin ohuesta metallilangasta muotoitu suunnikas. Suunnikas tökätään neulansilmästä sisään, lanka laitetaan suunnikkaasta läpi ja suunnikas vedetään takaisin – voila: lanka on neulansilmässä. Pahaksi onnekseni ompelukoneen neulalla on silmä sellaisessa suunnassa, että pujottimeni taittuu sitä käytettäessä. Koska vanhaherrani on niin kovin itsepäinen, on pujotin joutunut kovaan rasitukseen, eikä kestänyt sitä enempää. Metallilankasuunnikas irtosi ja se oli sen pujottimen tarinan loppu. Enkä minä suinkaan saa lankaa siitä pienestä reiästä läpi ilman pujotinta, ainakaan näillä peukaloilla.

Harmittavaa, että työ seisoo nyt vain sen takia, etten saa laitettua lankaa paikalleen. täytyy heti huomenissa käydä ostamassa uusi pujotin, jotta ompelimoni työnseisaus ei kestäisi liian kauaa. Taidan tarvita lisätyövoimaa pujottamaan lankani oikeaan paikkaan. Olisi siinäkin avustajalle homma.

(Olisin voinut kertoa myös ompelukonekaupan myyjästä ja siitä, kuinka hän esitteli koneiden ominaisuuksia lähinnä avustajalleni, mutta se ei kuulu tähän tarinaan. Ehkä joku toinen kerta sitten.)

Uuden oppiminen on parasta

Minä olen elämäni aikana harrastanut hyvin montaa asiaa: taitoluistelua, sukellusta, ratsastusta, maalipalloa, jumppakerhoja, kitaransoittoa, yleisurheilua, aikidoa, larppaamista, teatteria... Lisäksi tietysti vielä kirjoittaminen, piirtäminen, käsityöt, taikuus ja uusimpana viulunsoitto. Olen muutamia kertoja miettinyt, että miksi harrastukseni ovat vaihtuneet ja mikä saa minulla riittämään motivaatiota joihinkin harrastuksiin, mutta toisiin taas ei.

Luistelun lopetin, koska emme olleet varma, jatkuuko se samaan aikaan joulun jälkeen. Sinänsä harmi, sillä luistelu oli oikein kivaa. Sukellus jäi, koska halusin mennä ratsastamaan ja ne molemmat olisivat olleet vähän kalliita. Ratsastukseen kyllästyin, sillä olin vammaisratsastusryhmässä, joka ei oikein edennyt mihinkään (silti jaksoin tehdä sitä jopa kolme vuotta). Maalipalloa jaksoin pelata ja harjoitella suhteellisen aktiivisesti reilun vuoden verran, kunnes päätin, että haluan mieluummin yksilönlajin ja vaihdoin yleisurheiluun. Sitä taas kesti vain vuoden, kun minua alkoi kyllästyttää. Aikidoa harjoittelin puoli vuotta, kunnes menin lukioon ja se jäi pitkien koulupäivien ja -matkojen tähden. Enää en varmaan edes muista mitään.

Kitaransoiton olen aloittanut 11-vuotiaana ja olen siis oikeasti soittanut sitä melkein seitsemän vuotta, vaikka tosin välissä oli pari vuotta, kun en soittanut. Tauko siihen tuli vain sen takia, ettei minulla tuntunut kahdeksannella luokalla riittävän aika kitaraan, yleisurheiluun (harkat pari kertaa viikossa) ja teatteriin. Harmitti niin pirusti luopua kitarasta.

Kun olen tarkkaan miettinyt, mikä yhdistää harrastuksia, joita olen jaksanut pidempäänkin kuin vuoden, olen löytänyt niille ainakin yhden yhdistävän tekijän: uusien asioiden opiskeleminen. Maalipallo ja yleisurheilu olivat niin junnaavia, kun aina tehtiin samaa ja piti vain oppia juoksemaan kovempaa, hyppäämään pidemmälle ja hiomaan sitä yhtä ja samaa tekniikkaa. Maalipallossa voi sentään opetella välillä jotain uusia heittotekniikoita, mutta loppujen lopuksi sekin on aika lailla sitä samaa koko ajan. Mutta kitaransoitto, taikuus, teatteri... Niissä saa opetella kaikkea uutta: joko uusia tekniikoita tai vähintäänkin uusia kappaleita, temppuja tai vuorosanoja. Aina on jotain opittavaa ja se pitää mielenkiinnon yllä.

Joskus sanoin, ettei minulla riittänyt kärsivällisyys yleisurheiluun. En kuitenkaan koe voivani syyttää itseäni kärsivällisyyden puutteesta, sillä saatan hyvinkin soittaa yhtä ja samaa kappaletta kymmenen kertaa peräkkäin vain siksi, ettei joku yksittäinen kohta sujunut riittävän hyvin. Jaksan treenata taikatemppujen tekniikoita kerta kerran jälkeen, kunnes se alkaa sujua. Mutta en jaksa kuukausi kuukauden perään vain juosta.

Aikido on laji, jota takuulla jaksaisin harrastaa pitkäänkin. Siinä on aina uusia tekniikoita opeteltavana. Pitäisi vain löytää viikosta aikaa ja joku mukava dojo, johon mennä. Liikuntaharrastus ei olisi nimittäin lainkaan pahitteeksi näiden kaikkien vähemmän liikuntaa vaativien tekemisteni keskellä.

Olen kuullut lausahduksen: "Muut tekee sitä, mitä ne osaa, mutta Ronja tekee sitä, mitä se haluaa." Tuo on ehkä melko totta, mutta loppujen lopuksi minäkin teen vain sitä, mitä osaan: jos haluan tehdä jotain, teen sitä ja opin tekemään sitä, kunhan harjoittelen riittävästi. On turha sanoa, että haluaisi tehdä jotain, muttei osaa; ei kai sitä opikaan, jos ei kokeile!

Edit:
Kitaraopettajani suositteli minua hakemaan musiikkiopistoon. Kävin surffailemassa Itä-Helsingin musiikkiopiston nettisivuilla (ko. opettaja on siellä opettajana), lueskelin kaikki mahdolliset opetukseen liittyvät tiedot ja päätin katsoa, mitä pääsykokeisiin ilmoittautumislomakkeessa kysellään. Täytin siinä samalla lomaketta ja lopuksi vain painoin "lähetä"-painiketta.

En ole koskaan ajatellut, että pääsisin musiikkiopistoon. Aloitin 11-vuotiaana klassisen kitaran soiton Järvenpään Suzuki -yhdistyksessä. Suoritin kyllä 1/3-tutkinnon, en tosin teoriaosuutta. Olen aina ajatellut, etten ole riittävän hyvä musaopistoon. Mutta kun kerta opettaja sen kehoitti tekemään ja kun hän kerta on siellä opettajana, niin ei tarvitsisi edes opettajaa vaihtaa... Halvemmaksikin se lukukausimaksu varmasti tulee, kuin tämänhetkinen yksityishinta 35 e /45 min. Ja jos saan suoritettua kiitettävin arvosanoin 2/3-tutkinnon, voisin saada sivuaineen, joten viulun soittaminen tulisi myös halvemmaksi. Olen siis jo melkein tottunut ajatukseen, että olen menossa musaopistoon, pääsykokeet tosin hieman pelottavat jo nyt. Enkä ole ehtinyt mainita asiasta vanhemmilleni lainkaan.

Taidan tarvita sitten ensi syksynä vähintään yhden päivän viikkoon lisää, mikäli aion opiskella myös teoriaa.

Kiirettä, kiirettä

En ole kirjoittanut aikas pitkään aikaan, vaikka on moniakin aiheita välillä pyörinyt päässä. Ehkä niistä tulen vielä joskus teille kertomaan.

Nyt on viimeiset viikot vierähtäneet koulutehtävien, teatteriharjoitusten ja muiden harrastusten sekä luottamustoimien parissa. Koeviikko on ohi ja uusi, aivan ihanan rento jakso (5 kurssia, aaaah) pyörähtänyt käyntiin, joten kiire hiukan alkaa helpottaa. Teatterin suhteen taas kiire on tässä vain lisääntynyt: ensi-ilta on ylihuomenna.

Yli kymmenen hengen teatteriporukalla (en jaksa laskea, montako meitä on yhteensä) on menojen ja sairasteluiden yhteensovittaminen melko haastavaa ja monienkin hermoja on kiristänyt se, ettei koskaan tunnu olevan kaikki paikalla - tai etenkään ajoissa. Silti me teemme parhaamme ja luotamme toisiimme, tai vähintään itseemme. Shakespeare oli hauska mies, ainakin hänen tekstistään saa paljon hulvattomuuksia aikaan.

Kutsun oikein mielelläni teidät kaikki blogini lukijat (joiden määräon muuten vain lisääntynyt kirjoitustaukoni aikana) katsomaan Iirikseen näkövammaisteatterin näytelmää Mitta mitasta. Ensi-ilta on 15.4 klo 18 ja muut esitykset Iiriksessä (Marjaniementie 74, Itäkeskus) lauantaina 17.4 klo 16, sunnuntaina 18.4 klo 16, torstaina 22.4 klo 18, lauantaina 24.4 klo 16 ja sunnuntaina 25.4 klo 16. Lippuvarauksia voi tehdä Tanja Turuselle tanja.turunen@welho.com tai puhelimitse (09)3960 5505. Lippuja myydään tietysti myös ovelta ennen esitystä. Lippujen hinnat on 10 e ja 8 e (opiskelijat, eläkeläiset, yli 10 hengen ryhmät). Kaikkiin esityksiin sisältyy kuvailu näkövammaisille.

Minun oli tarkoitus mainostaa jo hiukan aikaisemmin ja vaikka hoitaa keskitetysti lukijoidenn lippuvarauksia, mutta kirjoitustaukoni takia sekin on jäänyt. Silti sanoisin, että mikäli vain mahdollista, kannattaa tulla katsomaan! (Eikä vähiten sen takia, että näkeee minut puhumassa rivoja, "moraalinen selkäranka" kun lukioporukassanikin olen.)

*******

Tänä kesänä on Kouvolan Taikapäivillä juniortaikuuden SM-kisat, joihin olen kovasti osallistumassa. Kisaohjelma on ollut jo pari kuukautta kovan treenin alla ja kunhan tästä teatteriharjoitusten sumasta pääsen yli, treenaus jatkuu vielä kovempana. Taikureiden sunnuntaitapaamiseenkin sain itseni roudattua viime sunnuntaina ja aion kyllä ihan oikeasti käydä siellä taas vähän ahkerammin. Oli ensimmäinen kerta tämän vuoden puolella, kun sinne menin. Hävettää hiukan.

*******

Viime aikoina tehokkuuteeni - ja sen puutteeseen - on varmasti myös vaikuttanut Leen@, jossa ajatukset pyörivät paljon ja jonka blogissa on tullut vierailtua monesti päivässä. On haikeaa, kun ihminen, jonka on tuntenut koko pienen ikänsä, joutuu tappiolle taistelussa syöpää vastaan. Viimeiset kunniakierrokset menossa ja lähimmäisten tuki vahvasti taustalla.

Opiskeleminen on raskasta

Kevätväsymys ilmeisesti vaivaa, kun ei jaksaisi motivaatiota opiskelemiseen löytyä. Hävettää myöntääkin, miten paljon minulla on tällä hetkellä asioita rästissä ja miten vähän olen oikein tehnyt läksyjä tai muuten keskittynyt opiskelemiseen. Olisi niin paljon kaikkea miellekkäämpää tekemistä kuin joku koulu. Nyt sitä motivaatiota alkaa vähitellen taas löytyä enemmän, kun jaksokin kohta loppuu ja pitää oikeasti alkaa tehdä asioiden eteen jotain.

Lukion kanssa välillä iskee oikein epätoivokin siitä, pärjäänkö ja jaksanko. Etenkin silloin, jos ei ole saanut nukuttua kunnolla (mitä minulle tapahtuu kovinkin usein) saattaa työläät kotitehtävät tuntua oikeasti liian työläiltä ja raskailta. Viime viikolla oli parin päivää täysin valmis lopettamaan lukion siihen paikkaan. Onneksi nukkuminen, kaverien tuki ja itselleen luvan antaminen siihen, että voi palauttaa asioita myöhässä, vaikka se alentaakin arvosanaa, helpotti ahdistusta ja palautti uskon omaan pärjäämiseen. Nelivuotinen lukio kuulostaa silloin tällöin ihan mukavalta vaihtoehdolta, silloin kun ei tarvitsisi ahmia samaan jaksoon niin paljon kaikkea. Silti aion kyllä selvittää itseni kolmessa vuodessa lukiosta, ilman burn-outia.

Maanantaina koululääkärin tarkastuksesta sain mukaani reseptin melatoniiniin. Sitä olen nyt yhtenä iltana syönyt ja toivon, että se helpottaa nukkumista ja sitä kautta auttaa jaksamaan, kun unesta tulee virkistävämpää. Ainakin tänä aamuna heräsin jo hiukan pirteämpänä. Kuuri on vain kolmen viikon mittainen, mutta jos koen siitä oikeasti olevan apua, saatan käydä pyytämässä lisää. Melatoniinia kun erittyy käpylisäkkeestä ja sen erittymiseen valon vaihtelut ovat hyvin tärkeitä, käpylisäke saa tiedon valoisuudesta suureksi osaksi verkkokalvon välityksellä. Minä kun en valoa erota, eikä siis verkkokalvoni taida sitä ollenkaan tajuta, melatoniinin erityksessä voi olla häikkää. Lukemani mukaan sokeilla melatoniinin tuotantoon voidaan vaikuttaa myös esim. polvitaipeisiin suunnatulla valolla (älkää kysykö minulta, miten ja miksi joku on keksinyt kokeilla valottaa polvitaipeita), mutta ehkä yksinkertaisempaa on syödä sitä pillerinä.

Koulureppuni painaa noin 10 kiloa silloin, kun siellä on läppäri, pistenäyttö, pari matikan kirjaa ja laskin. Hartiani ja selkäni ovat aina jumissa, mikä luultavasti johtuu suureksi osaksi aivan liian painavasta repusta. Huonoilla työasennoilla voi tietysti olla oma osansa. Repun painoa helpottaakseni ostin miniläppärin, jota en tosin ole vielä saanut. Gigantissa lupasivat sen asennettuna tiistaiksi, mutta en vieläkään ole saanut ilmoitusta siitä, että se olisi valmis. En ymmärrä, miten niillä voi kestää Windowsin asentamisessa muutama päivä, kuten en sitäkään, miksi siitä pitää pulittaa melkein satanen. Innolla odotan miniläppärini saapumista. Minun tosin pitäisi myös jostain kaivaa esiin laatikko, jossa on puheohjelman, pistenäytön ja mm. office-paketin asennuslevyt. Minulla ei ole hajuakaan, missä sellainen laatikko on ja muistan viimeksi varmasti nähneeni sen Tuusulassa asuessani, vissiin viime kesänä. Toivottavasti se silti on kulkeutunut tänne tai sitten löytyy äidiltäni jostain.

Tänään olen menossa Radion sinfoniaorkesterin konserttiin. Ehkä siitä saan taas voimaa opiskeluunkin.

Taudin kourissa

Keskiviikkoaamuni alkoi pienellä pahoinvoinnilla, jonka toivoin johtuvan vain suuresta herkkujensyöntimäärästä (sunnuntaina oli sisarusteni triplasynttärit ja saimme sieltä mukaamme läjän kaikkea hyvää). Vähitellen aloin uskoa siihen, ettei pahoinvointi johdu ihan pelkästä ruokavaliosta. Pohdin oikein pitkään, menenkö kouluun vai en, sillä minulla oli heti aamulla tiedossa kirjallisen ilmaisun palautekeskustelu sekä tunti, jolla englannin tutkielma piti palauttaa. Englannin tutkielman kohdalla oli myös sellainen ukaasi, että jos sitä ei palauta tuntiin mennessä, ei pääse kurssista läpi. Kehitin mielessäni suunnitelmaa siitä, että jos en syö ennen kouluun menoa ja käyn siellä vain killin palautteen ajan ja vaan ojentamassa tutkielman opettajalle, pärjäisin kyllä. Loppujen lopuksi ilmoitin kuitenkin opettajille olevani sairas ja lähetin tutkielmanikin sähköpostilla.

Viimein uskaltauduin oikeasti kokeilemaan, pysyykö ruisleipä sisällä. Söin puolikkaan reissumiehen ja palasin sängylle makoilemaan. Vajaan puolen tunnin päästä oli rynnättävä tervehtimään vessanpyttyä. Ei, ruoka ei pysynyt sisälläni, eikä huono olo ollut pelkkää kuvitelmaa.

Oksentamisen jälkeen olo koheni suuresti ja kykenin kävelemään pidempiäkin matkoja ilman, että tarvitsi koko ajan odotella vatsan rauhoittumista. Levitin varavuoteen lattialle, sillä en kokenut parvisänkyä kovin vatsatautiystävälliseksi. Kävin hakemassa vuoteen viereen pesuvadin ja soitin äidille ilmoittaakseni, että siellä pyörinyt vatsatauti oli nyt myös minussa.

Voittamaton taktiikka oli olla syömättä mitään: jos en syö, en oksenna. Jotenkin kummasti vesi pysyi sisälläni, mutta mikään sitä vahvempi ei. Vettäkään ei silti hirveästi tehnyt mieli litkiä, minä vaan nukuin ja makasin ja podin huonoa oloani.

Oksensin kahdesti koko päivän aikana, mutta illalla alkoi jo kiinteäkin tavara pysyä sisällä ja olo parantua huomattavasti. Torstai aamuna soitin vielä 12 tunnin unien jälkeenkin väsyneenä äidille ja kysyin, menenkö kouluun vai en. Hän kielsi minua ehdottomasti menemästä. Mutta enhän minä nyt enää ollut kipeä! Okei, pikkuisen väsytti ja ehkä vähän lämpöäkin oli, en sitä voinut enää tarkistaa, koska kuumemittarista loppui patteri keskiviikkona. Mutta olo oli kaikin puolin parempi kuin edellisenä päivänä, niin paljon parempi, että illalla raahauduin teatteriharjoituksiinkin. Ilmoitin sentään olevani puolikuntoinen ja kieltäydyin tekemästä kunnolla. Olinkin niin puolikuntoinen, etten jaksanut kunnolla edes seistä kohtauksieni aikana. Yritin vakuuttaa itselleni, ettei minusta nyt yksi vatsatauti mehuja vie! Ehkä se kuitenkin voitti ja lähdin kesken harjoituksista, kotiin nukkumaan.

Tänään olin aivan pirteä ja lähdin aamulla taas kouluun, etei tulisi kursseilta liikaa poissaoloja. Koko päivä meni ongelmitta ja olin aivan vakuuttunut siitä, että olen jo oikeasti terve. Kun sitten kotona...

Iltapäivästä vatsaa alkoi vähitellen krampata. Ajattelin syynä olevan vaan kuukautiskivut ja kouluruoka, joka jostain syystä on aiheuttanut tämän vuoden aikana minulle (ilmeisesti myös parille muullekin) lievää pahoinvointia moneksi tunniksi. Vessassa käyminen kuitenkin paljasti karun tosiasian: oksentaminen oli vaihtunut ripulointiin. Eipäs siis ihmekään, että olo oli kuitenkin vähän hutera ja patjalla kyhjöttäminen tuntui parhaalta asennolta.

Nyt minua janottaa koko ajan ja käyn aivan liian usein istumassa vessassa. Mitään ei tee mieli syödä, kouluruoka tuntuu pyörivän vatsassa vielä 10 tunnin jälkeenkin (luultavasti enää vain kuvittelen). Tai oikeastaan minun tekisi kamalasti mieli porkkanaa, mutta sitä ei ole saatavilla, kun en ole kauppaan asti jaksanut raahautua. Huonoksi onnekseni veljenikin lähti pitkäksi viikonlopuksi Kajaaniin toisen veljen luo, joten minulla ei ole edes kauppaorjaa käytettävissäni. En oikein tiedä, miten paljon uskallan vettä litkiä, ettei kehoni suola-arvot heitä ihan täysin häränpyllyä. On minulla tosin vielä pussin pohjallinen suolasnakseja, joita minulle tuotiin vatsatautini alkuvaiheessa. Niiden syöminen helpottaisi luultavasti suolatasapainoa.

Tiedän, että pitäisi kyllä sairastaa kunnolla taudit pois, mutten nyt yhtään malttaisi. Etenkään, kun tämä tauti nyt huijasi minua jo parin vuorokauden ajan väittämällä, että olen jo täysin terve. Minulla olisi ollut huomenna ensimmäinen kitaratunti opettajalla, joka opetti minua silloin aikaisemmin, kun kitaraa soitin ja jolle olen nyt kitaraopetukseni vaihtanut. Sunnuntaina taas meillä olisi viiden tunnin teatteriharkat, joissa olisi vähän niin kuin pakko olla paikalla, ensi-ilta lähenee ja kuviakin pitäisi ottaa. Tämä tauti ei siis tullut nyt yhtään mukavaan saumaan. Toisaalta parempi nyt kuin sitten siinä näytössumassa muutaman viikon päästä.

Huomenissa äiti todennäköisesti tulee pelastamaan sairaan lapsiraukkansa tuomalla apteekin suolajuomaa ja käymällä kaupassa, ehkä saan jopa niitä porkkanoita.

Mitä sitä sitten näkee, kun ei näe?

Otsikon kysymystä on kysytty minulta aina aika-ajoin, mutta valitettavasti voin vastata siihen ihan vaan omalta osaltani. Kaikki sokeat kokevat sokeuden niin eri tavoin: toiset ovat nähneet joskus, toiset eivät ole nähneet koskaan mitään, toiset erottavat valoa ja hahmoja...

Minä olen nähnyt joskus, mutta vain toisella silmällä. Vasen silmäni on ollut aina ihan täysin sokea, eli käytännössä se tuntuu samalta kuin sitä silmää ei olisikaan. Ikään kuin koettaisin nähdä otsaan piirretyllä silmällä.

Oikea silmäni taas onollut kuusi vuotta sokea, muttei se ole yhtään samalla tavalla sokea kuin vasen. Kun silmästäni meni näkö, erotin vielä ainakin muutaman kuukauden ajan värejä ja hahmoja, valoa tietysti myös. Jos kontrastit olivat hyvät, saatoin hyvinkin erottaa tavaroita pöydältä tai lattialta, kuten myös oven seinästä. Mutta en nähnyt niitä selvästi, kaikki oli pelkkiä väriläiskiä. Väriläiskänäkemisestä oli tietysti oma hyötynsä niin kauan, kun sitä kesti.

Vähitellen värit hiipuivat pois ja erotin enää suunnilleen valoa, jos se oli riittävän kirkasta ja riittävän lähellä. Erotin kuitenkin valosta vielä värejä. Minulla oli sellainen hauska lamppu, jossa oli lasipallo, jota valaistiin alhaalta päin. Valo vaihtoi väriään punaisesta siniseen, sinisestä keltaiseen, keltaisesta vihreään ja taas punaiseen. Tällä lampulla erotin vielä värit, kunhan otin lasipallon pois telineestään ja katsoin suoraan valoon.

Noi Noin viitisen vuotta sitten valonäkökin hiipui hyvin minimaaliseksi, jolloin näinkin sitten valoa enää parista osasta silmää. Silloin saatoin kyllä vielä katsoa, onko huoneessa valot päällä vai ei. Vuosien saatossa viimeisetkin valonäön rippeet ovat karisseet pois ja nyt en ole erottanut valoa lainkaan varmaan kolmeen vuoteen. Lukuunottamatta tietysti sitä silmälääkärin mikroskoopin valoa, joka vaan sattui osumaan sopivaan kohtaan silmää.

Siinä heti, kun näkö alkoi enemmän ja enemmän hiipuilla pois, aivoni alkoivat kehittää minulle "hallusinaatioita" ja kuvittelin näkeväni kaikkea. Aluksi se oli melko pelottavaa, sillä saatoin mukamas nähdä, että edessäni oli joku tai esimerkiksi luistellessa, että laita on ihan vieressä. Ajanmyötä aivojeni kehittelemät näköelämykset ovat tulleet vähemmän pelottaviksi, mutta enemmän rasittaviksi. Silmissäni pyörii suunnilleen koko ajan jotain omituisia geometrisia kuvioita ja eri värejä. Shakkikuvio ja erilaisista "mosaiikeista" kootut tähdet, kolmiot yms. ovat tulleet tässä muutaman vuoden aikana vähän liiankin tutuiksi. Joskus toivon, että aivoni kehittäisivät vähän mielikuvituksellisempaa nähtävää, mutta toive ei hirveästi ole toteutunut. Periaatteessa näen ehkä oikeastaan hyvin sankkaa harmaata sumua, jossa sitten vähän kiertelee kuvioita. Enkä huomaa näkeväni kuvioita silloin, kun en keskity siihen, mitä oikein näen. Pystyn minä onneksi edes vähän vaikuttamaan siihen, mitä oikein näen: jos tahdon nähdä auton, näen sellaisen. Jos tahdon nähdä jonkun tietyn värin, näen sen. Eikä inun tarvitse kuin ajatella autoa tai jotain väriä, niin näen sen kyllä jo.

Olen vasta sokeutumisen jälkeen hoksannut, miten tärkeää visuaalisuus loppujen lopuksi minulle onkaan. Visualisoin ja piirrän todella paljon asioita mieleeni, esimerkiksi karttoja eri paikoista. Enää näkemäni kuvat eivät ole ihan niin tarkkoja tai luonnollisia, mitä ne alkuvaiheessa olivat. Erilaisten lukujonojen ja vuosilukujen muistamisessa minua auttaa se, että näen numerot väreinä. Näen kyllä mös sen numeron muodon - siis ihan mustavalkokirjaimissa - mutta numerot ovat silti aina tietyn värisiä. Pelkkiä numeroita voisi olla hirvittävän vaikea muistaa, mutta kun niihin yhdistää värit, muistaminen helpottuu. Kirjaimetkin näen väreinä ja sen ansiosta opettelin esimerkiksi viime viikolla neuropsykologiassa sanan hemisfääri. Olen melko varma, etten muistaisi sitä, ellen muistaisi kirjainten värejä.

Unien näkeminen onkin sitten vielä jännempi asia. Minun uneni ovat aika paljon toimintasekamelskaa, jossa ei hirveästi ehdi ajatella, näenkö niitä vai aistinko vaan muilla aisteilla. Mutta kyllä, näen unia, jotka ovat välillä hyvin visuaalisia, välillä vähemmän.

Olen unissani usein oma itseni, joskus oma itseni sokeana, joskus taas näkevänä. Vaikka olisinkin unessa sokea, näen silti ympäristöni, siis ainakin paremmin kuin oikeasti. Olen kerran nähnyt unen, joka oli pimeä. Sekin johtui siitä, että unen alussa minulle laitettiin maalipallolasit päähän, etten näkisi. Loppuvaiheilla lasit otettiin pois päästäni ja näin taas.

Deadlinet painaa päälle

Olen tässä parin viime kuukauden aikana ajatellut yllättävän monestakin asiasta, että siihen on vielä niin pitkä aika, ettei minun tarvitse vaivata asiallani vielä päätäni. Viimeistään tällä viikolla olen herännyt todellisuuteen: se entinen "niin pitkä aika" ei ole enää kuin pari viikkoa!

Joulukuussa minulta kysyttiin, lähdenkö maaliskuun puolivälin tienoilla Allianssi-risteilylle VNY:n paneeliin puhumaan. Tietysti lupauduin ja ajattelin, että minulla on vielä kolme kuukautta aikaa miettiä viiden minuutin puheeni aiheella "minut otettiin mukaan", tai jotain sinnepäin. Pyyntönä oli, että puhuisin lukiostani ja siitä, miten minut on lukiossa otettu porukkaan. Nyt tämä runsas kolme kuukautta on hiipunut kahteen viikkoon, eikä minulla ole vieläkään edes mitään alustavaa runkoa puheelleni.

Joskus joulu-tammikuussa sovimme Näkövammaisteatterin näytöksistä ja kevään ylimääräisistä harjoitusajoista. Erityisesti ensi-iltaan olen suhtautunut ajatuksella: "siihen on vielä niin pitkä aika, eihän tässä vielä mitään hätää." Nyt alan vähitellen sisäistää, että ensi-iltaan on enää reilu kuukausi ja jo ensiviikon viikonloppuna meillä on viikonlopun tehoharjoituksia, joihin piti olla vielä pitkä aika. En tunne olevani yhtään niin valmis, mitä pitäisi tässä vaiheessa olla.

Joskus tammi-helmikuun puolivälissä löysin nettilehden Juoni.net, johon kyseltiin lisää innostuneita toimittajia. Mitäs muutakaan minä siinä mediakurssien jälkeisessä innostuksessa olisin voinut tehdä kuin ilmoittautua halukkaaksi toimittajaksi. Ideoita piisasi ja deadlineen oli mukavan pitkä aika. Ideat ovat vähän luhistuneet tässä muutamassa viikossa ja vihoviimeiseen deadlineen ei ole enää kuin reilu viikko. Pitäisi ilmeisesti ryhdistäytyä.

Olen aika harvoin ollut näin säälittävä ajan käyttäjä, että deadlinet vaan yhtäkkiä hyökkäävät päälle ja huomaan, etten ole tehnyt mitään. Vaikka päivä- ja viikko kerrallaan eläminen on ihan hauskaa ja rentoa, pitäisi kai ottaa vähän suurempi perspektiivi aina silloin tällöin käyttöön. Muutoin en saa ikinä tehtyä mitään. Johan tässä mainekin menee.

Ehkä iso osa haparoivasta ajankäytöstäni ja venähtäneistä tehtävistä johtuu epäsäännöllisestä unensaannistani. Nukun lähes joka viikko vähän eri rytmillä, jonka muutoksiin en tunnu voivan itse hirveästi vaikuttaa. Joskus pyörin sängyssä valveilla koko yön, vaikka illalla tuntuikin olo väsyneeltä ja siltä, että voisin nukkua hyvin; unta saatan saada vasta sen jälkeen, kun herätyskello on soinut. Joskus herään kolmen aikaan aamuyöstä aivan pirteänä, vaikka takana olisi vain pari tuntia unta. Nyt muutamana viime päivänä olen koulusta tultuani ollut niin rättiväsynyt, että olen suurinpiirtein nukahtanut istuvillni, jos olen hetkeksi jäänyt istumaan tekemättä mitään. Sitten taas olen herännyt aamulla viiden aikaan aivan pirteänä, niin tänäänkin. Vaikka nukahdan nopeasti, heräilen yöllä moneen kertaan, eikä uni tunnu kovin virkistävältä. Kyllä minulla silti on niitäkin aikoja, jolllin nukun ihan normaalisti. Niitä vaan tuntuu olevan välillä yllättävän harvassa.

Etenkään nyt, kun nukahtelen pystyyn heti kotiin tultuani, en saa tehtyä illalla mitään. Nukkuessa on vaikea tehdä läksyjä tai muita lupaamiaan asioita. Taas silloin, kun en nuku, alku- tai loppuyöstä, en tajua mennä tekemään mitään hyödyllistä, vaan makaan sängyssä ja yritän nukkua. Silloin yleensä nukun vielä vähemmän. Olen kokeillut kaikki mahdolliset konstit paremman unen saamiseksi, mutta niistä ei ole ollut hirveästi hyötyä. Äitini neuvo on mennä lääkäriin ja pyytää melatoniiniä univaivojen parantamiseen. Hän on täysin vakuuttunut siitä, että epäsäännöllisesti toimiva unirytmini johtuu melatoniinin häiriöistä: sokeana kun sitä ei välttämättä erity luonnollisesti valon ja pimeyden vaihtelun puuttuessa. Arvatkaa vaan, olenko saanut varattua itselleni lääkäriaikaa.