Hyvää uutta vuotta

Uuden vuoden 2011 vastaanottamiseni oli varsin rauhallista, mutta toiminnallisempaa viime vuoteen verrattuna, jolloin olin flunssassa. En löytänyt mistään tähtisädetikkuja, joita yritin etsiä huimasti jopa kahdesta kaupasta. Vuosi vaihtui ilman niitäkin oikein mukavasti. Olin saanut kutsun lukiokaverilleni bileisiin, mutta jätin tällä kertaa väliin, sillä epäilin, etten viihtyisi siellä kauhean hyvin - en ole kovinkaan bileihmisiä. Niinpä vietin illan kahden ystäväni kanssa.

Iltani sisälsi kotiin unohtuneet avaimet ja 27 euroa maksaneen ovenavauksen, sillä isoveli ei ollut kotona. Sisään päästyämme valmistimme täytettyjä lettuja, vaikka kumpikaan meistä ei ollut koskaan ennen itse tehnyt lettuja tai syönyt niitä suolaisella täytteellä, oikein hyviä kuitenkin olivat. Ne olivat myös niin täyttäviä, että muita herkkujamme (sipsejä, karkkia ja suklaata) emme meinanneet millään jaksaa syödä.

Luimme (lue: minulle luettiin ääneen) Länsimaisen kirjallisuuden historiaa käsittelevästä kirjasta antiikin Kreikan kirjallisuutta: muutamia runoja, faabelin ja pätkiä parista näytelmästä. Minulta löytyi pisteillä runokokoelma slovenialaista nykyrunoutta ja vaikka olenkin kovin hidas ja huono lukemaan pisteitä ääneen, luin pari runoa, joita en ollut ennen lukenut (en tiedä, saiko siitä änkytyksestäni kunnolla mitään selvää) - toisen runon valitsin siksi, että siinä oli sopivan lyhyet sanat tällaiselle hitaalle lukijalle, jolla on tapana arvata puolet sanasta. Keskustelimme kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta, musiikista ja soittamisesta. Minulle opetettiin Paranoidin intro ja jonkun Metallican kappaleen, jonka nimeä en muista, kitarariffi. Sain myös osoittaa tietämättömyyteni nykymusiikista, kun riffin opeteltuani kysyin, mistä se mahtaa olla. "Etkö sä muka oikeasti tiedä?" En muista vieläkään kuin sen Metallican. Hämmästyksekseni päädyimme myös lukemaan Raamattua. Enpä ollutkaan aiemmin lukenut Daavidista ja Goljatista suoraan Raamatusta.

Tällaisina hetkinä tunnen itseni hieman elitistiksi. Vietän paljon mieluummin aikaa hyvässä seurassa lukemalla slovenialaista nykyrunoutta tai antiikin kirjallisuutta kuin istun kotibileissä harrastamassa sosiaalista kyhnytystä seurassa, jota en itse ole valinnut - piristävää sekin on silloin tällöin.

Tämän vuoden ensimmäiset päivät ovat menneet kotona istuessa ja lukiessa, katsoin myös eilen Herculeksen ensimmäisen kerran Disney-versiona. Olen potenut pienestä flunssanpoikasesta ja muutenkin vähän sairaasta olosta. Silti vuoteni on alkanut hyvissä merkeissä, vaikka aamupalaksi sipsien syöminen ei varmaankaan ole kovin terveellistä.

Siivosin viime viikolla huoneeni perusteellisesti, tyhjäsin työpöytäni ja toisen pöydän, jolla on ompelukone ja jota en ole oikeasti voinut käyttää, koska se on ollut niin täynnä tavaraa. Tyhjäsin myös yhden pahvilaatikon, joka oli vielä muuton jäljiltä tyhjäämättä (yksi sellainen laatikko vielä on, puoliksi tyhjennettynä ja muutostani on neljä kuukauttta). Hämmennyin tänään etsiessäni kännykkääni; etsin sitä ensin sängystä, sohvalta ja lattialta, uudestaan sängystä ja sohvalta, kunnes yhtäkkiä muistin laskeneeni sen tavaravuorelta vapautuneelle ompelukonepöydälle. siivoamisella on siis suoraan positiivisia vaikutuksia, kun palauttelen yhtäkkiä tavaroita niiden oikeille paikoille ja lasken asioita käsistäni muuallekin kuin lattialle.

viikko sitten pyörryin juotuani päivän aikana aivan liian vähän ja oltuani saunassa hiukan liian pitkään. Tämän seurauksena olen nyt jo oikeasti oppinut juomaan enemmän. Olen aikaisemmminkin tiennyt juovani liian vähän, mutta näemmä siihen tarvittiin muutaman minuutin tajuttomuus, jotta tajusin tehdä asialle jotain. Taidan käydä täyttämässä vesipulloni uudestaan.

Lihaton tammikuuni on sujunut nyt ainakin kahden päivän aikana oikein hyvin, toisaalta olen ennenkin saattanut olla muutamia päiviä syömättä lainkaan lihaa. Huomenna täytynee jo katsoa Ilmankosin sivuilta jotain kasvisruokareseptiä, kun eilen söin makaroni-fetasalaattia, tänään nuudeleita kera intialaisten vokkivihannesten.

Luin tämän päivän Helsingin Sanomista Minna Haapkylän kolumnin, jossa hän kertoi jonain vuonna antaneestaan uuden vuoden lupauksesta, ettei osta vuoden aikana mitään uutta - alusvaatteita, hygieniatarvikkeita, ruokaa tms välttämättömyyksiä ei laskettu. Hän onnistui lupauksessaan kysymällä aina itseltään: "Tarvitsenko tätä oikeasti?" Kaiken turhan ostaminen vähemi myös tuon vuoden jälkeen. Mietin itse tuota samaa, uskon, ettei minulla edes olisi vaikeuksia toteuttaa sitä. Sitten kuitenkin tajusin, että minulla tuskin on edes tarvetta tuollaiseen kuluttamisen kontrolloimiseen ja vähentämiseen. Inhoan shoppailemista ja aina jotain uutta ostaessani tiedän tarvitsevani sitä - poikkeuksena ehkä hetken mielijohteesta ostettu viulu tai kromaattinen huuliharppu, mutta niillekin on ollut käyttöä. En koe olevani kovinkaan kulutushysteerinen ihminen, joten vastaavan uuden vuoden lupauksen toteuttaminen taitanee sujua minulta melko luonnostaan. Uusien housujenkin ostamista mietin nyt tarkemmin, vaikka koen tarvitsevani sellaiset. Minulla on jostain kumman syystä miltei kaikissa housuissa reikiä, reiättömiä ja muutoin arkikäyttöön sopivia housuja on vain kahdet. Mutta miksi kummassa en tekisi parista reiällisistä housuista yhdet reiättömät? Minua ei ehkä sittenkään nähdä alennusmyynneissä.

Luin tänään myös Karen Kingstonin kirjan Paikat kuntoon feng shuin avulla. Se sisälsi paljon fiksuja ajatuksia ja huomioita ylimääräisen rojun vaikutuksesta hyvinvointiin, vaikken ehkä ihan sitä kaikkea feng shui -juttua allekirjoitakaan. Lähes kaikki näistä ajatuksista ja huomioista oli kuitenkin sellaisia, jotka minä ainakin olen oppinut ja tajunnut ihan itse, ilman feng shui -opaskirjaa. Osa oli jopa niin itsestäänselviä ja yksinkertaisia, että mietin, miksi niistä täytyy kirjoittaa erikseen kirja. Ehkä kaikilla ei ole aikaa miettiä asioita, joten tuollaisistakin oppaista on hyötyä. Kyllähän se selkeyttää omaa ajatusmaailmaa jos huomaa jonkun muunkin ajatelleen samoin.

Aloitin vuoteni silläkin tavoin aktiivisesti, että ryhdyin lukemaan ylioppilaskirjoituksiin. Huomenna teen muutaman lomalle annetun koulutehtävän ja jatkan ylppäreihin lukemista. Pulkkamäkeen en ole vielä päässyt. Ehkä senkin vielä ehtii. Ainakaan tuo hieno uusi pulkkani ei katoa mihinkään.

Kotitöitä, ekoilua ja pientä kivaa

´Kuten olen aikaisemminkin sanonut, minulla on ajankäytössäni ongelmia. Käytännössä minulla on vain liikaa tekemistä ja liian vähän aikaa - etenkin, kun haluan joskus olla tekemättä mitään, sellaiseen ylellisyyteen ei oikeastaan olisi aikaa. Tässä jaksossa huomasin yhtäkkiä alkavani oikeasti opiskella. Englannin opiskelun motivaattorina toimii se tosiseikka, että minun on päästävä tästä kurssista läpi, jos mielin päästä lukiosta pois. Opiskelun aloittaminen (ihanaa, että kolmantena lukiovuonna aloitan sen vihdoin) vaikutti suoraan siihen, että kotitöitä en vaan ole yksinkertaisesti ehtinyt tehdä.

Eilen kotiin palattuani vanhempien luota joulun vietosta tiskasin pari tuntia, koska ennen lähtöä en olult saanut houkuteltua veljiäni (silloin täällä oli myös pikkuveli käymässä) tiskaamaan, enkä ollut ehtinyt pariin viikkoon oikeasti tiskata. Kaverini naureskelevat epäsiisteydelleni kotona ja minä vaan vakuutan, että vielä joskus opin oikeasti siistiksi ihmiseksi. Se tässä olisi vähitellen tavoitteena. Tiedän, ettei tiskaamiseen mene kauaa aikaa, jos sen tekee heti, kun on astioita käyttänyt. Tiedän, ettei siivoamiseenkaan mene kauaa aikaa, jos sen tekisi vähän useammin eikä antaisi tavaroiden vallata lattiapinta-alaa itselleen. Koska aloittaminen on aluksi vaikeaa, siitä tulee päivä päivältä vaikeampaa.

Huomaan myös jaksavani paremmin siistissä ympäristössä - kouluhommiakin on mukavampi tehdä, jos työpöytä ei pursuile kaikkea, kuten tällä hetkellä. Siisteys olisi siis myös oman hyvinvoinnin kannalta oikein hyvä juttu. Mutta mistä sen ajan saa? Miten saan itseni motivoitumaan kotitöihin, kun ne eivät tähänkään saakka ole hirveästi innostaneet?

Eilen tiskatessa kuuntelin kirjaa ja tiskit puhdistuivat melkein huomaamatta. Samaa voisi käyttää siivotessa, vaikka imuroidessa tosin voi olla vähän vaikea kuunnella mitään.

Olen jo vähentänyt vapaa-ajan toimintojani jättämällä järjestöhommia vähemmälle, enkä aio keväällä harrastaa teatteria. Ehkä näiltä säästyneellä ajalla ehdin siivota. Ehkä minun myös oikeasti pitäisi tehdä siitä viikottainen rutiini, varata viikosta jokin ihan tietty aikansa kotitöille - siis kokoaikaisen tiskaamisen ja pyykinpesun lisäksi. Kyllä minä vielä pystyn tähän.

Sanoihan se Tiina von Martenskin: "Eikö voisi ajatella, että kun sä et näe sotkua, niin se ei häiritse niin paljon?" Jep, jep. Tietoisuus sotkusta häiritsee vähintään yhtä paljon. On myös oikeasti raskaampaa siivota sokkona kuin näkevänä, minä en vaan voi vilkaista ympärilleni ja todeta paikkojen olevan siistejä, vaan jok'ikinen nurkka ja kolo on käytävä käsin tutkimassa. Joo, minulla on se avustaja...

Kotitöihin liittyen: ostin jokin aika sitten pesupähkinöitä. Niillä olen nyt pyykkini pessyt ja oikein kivalta vaikuttaa. Saa nähdä, tuleeko minusta niin hippi, että keitän pesupähkinöistä myös yleispuhdistusainetta.

*******

Ylioppilaskirjoitukset lähenee uhkaavasti. Tein itselleni lukusuunnitelmaa ja mietin, millainen homma siinä lukemisessa on, kun jo pelkän suunnitelman tekoon menee yllättävän paljon aikaa. Ensi viikolla alkaa toden teolla myös kirjoituksiin lukeminen.

*******

Päätin osallistua lihattomaan tammikuuhun, eli olla tammikuun ajan kasvissyöjä. Ilmankos-sivusto helpottaa hommaa antamalla joka päivälle oman kasvisruokareseptin. Koulu ei tuota ongelmia, sillä meillä tarjotaan joka päivä kasvisruokaa ja sitä saa ottaa kuka haluaa, ei siis tarvitse ilmoittautua kasvissyöjäksi, kuten useimmissa kouluissa. Tähänkin asti olen koulussa syönyt kasvisruokaa, jos liharuoka on ollut pahaa tai kasvisruoka on muuten vain houkutellut enemmän. Nyt täytynee opetella syömään myös linssejä, niitä kun olen karttanut kuin ruttoa ja koulumme kasvisruuissa on aina silloin tällöin linssiä.

*******

Sain kaveriltani joululahjaksi aivan mielettömän hienon pulkan. nyt täytyy enää kiskoa joku kanssani pulkkamäkeen, mutta se tuskin tuottanee ongelmia. Pulkkani on musta kahden istuttava pulkka, jossa on molemmille ihan istuimetkin. ensin katsoin pulkkaa kovin pettyneenä: "tällanen penkkipulkka, ei siinä voi laskea kahta." Sitten huomasin, että penkkejä onkin kaksi!

*******

Nyt voisin käydä syömässä jotain pientä ja siivota huoneeni (tai edes aloittaa siivoamisen), ennen kuin lähden ulos syömään ja leffaan katsomaan Rare Exportia.

P.s. Täytynee täälläkin kehua: sain koulun kirjoituskilpailun proosasarjasta toisen palkinnon. Kirjallisen ilmaisun opettajani oli ennen joulujuhlaa ja palkintojen jakoa nakitellut kavereitani huolehtimaan, että pääsen kunnialla lavalle - vahingossa tämä nakittelu kantautui minunkin korviini... Loppujen lopuksi joulujuhlassa sain opastuksen lavalle - tai ainakin melkein. Päädyin sinne niin kunnialla, että kompastuin lavan edessä oleviin portaisiin, kun lähdin lavalle vain opastuksessa, ilman keppiä, ja opastus päättyikin jo lavan edessä, enkä muistanut komediateatteri Arenan lavan edessä olevan portaita. Pitää sitä nyt jokaisen kerran elämässään kompastua koko koulun edessä. ;)

Ihmiset ja hyväksyntä

Kun kirjoitusblokissani kyselin aiheita, joista voisin kirjoittaa, yksi ylös noussut aihe ol iihmiset: kuinka tutustua sokkona uusiin tyyppeihin ja saako Helsingissä apua tuntemattomilta ohikulkijoita. Istun äidinkielen tunnilla, eikä minulla ole mitään tekemistä, sillä meidän pitäisi kirjoittaa tekstitaidon vastaus, mutta materiaali ei ole juuri nyt minulle luettavassa muodossa, joten opettaja antoi minun tehdä "vaikka läksyjä tai jotain". Koska minulla ei ole läksyjä (miten outoa!), päätin kirjoittaa tänne, kun taas edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt aikaa.

(tässä muuten yksi todella ärsyttävä asia: osa PDF-tiedostoista on sellaisia, että ne saa sokkona luettua, osa taas ei. En tiedä, mikä tekee luettavasta tiedostosta luettavan. YLEn abitreeneissä on vanhoja YO-kokeita PDF-muodossa, mutta kaikki niistä ei suinkaan ole sellaisia, että minä saisin ne luettua. Osa on.)

Kirjoitin uusimpaan Silmäterä-lehteen hyväksynnästä. Puhuin siinä siitä, kuinka oma vamma on ensin hyväksyttävä itse osaksi persoonaansa, ennen kuin voi kunnolla odottaa muidenkin hyväksyvän sen. Jos sokeus ei ole minulle ongelma, se harvemmin on muillekaan.

Olen huomannut tämän käytännössä ehkä hieman hassusti: yläasteella yritin osittain sulkea sokeuden minusta ulkopuolelle, halusin olla samanlainen kuin muut. Ongelmana oli se, että enhän minä ole samanlainen kuin muut. Ei auta, vaikka itse vakuuttaisi sokeuden olevan täysin sivuseikka ja asia, jota ei ikään kuin ole olemassa, sillä ei se siitä mihinkään häviä. En puhunut koskaan "sokko-ongelmista" tai oikein mihinkään näkövammaisuuteen liittyvästä koulussa, ellei sitä joku sattunut erikseen kysymään. Vaikka kuinka yritin olla kuin muut, pysyin perustavanlaatuisesti erilaisena, liian erilaisena, kun en edes antanut ihmisille kunnolla mahdollisuutta päästä sokeudestani yli.

Vähän vahingossa aloin puhua avoimemmin sokeudesta, kerroin ihmisille, mikä minua ärsyttää tai mitkä asiat on vaikeita ja mitkä helppoja, kun ei näe. Yhtäkkiä ihmiset alkoivat ymmärtää minua paremmin ja näkemään minut vammani takaa. Yhtäkkiä minulla oli näkeviä kavereita, joille sokeuteni oli vain luonnollinen osa minua ja jotka pystyivät kehittämään kanssani keskustelua jostain muustakin kuin näkövammasta. silti he myös tietävät, ettei vamma ole mikään tabu.

Olen vakaasti sitä mieltä, että kun itse hyväksyy vammansa, pääsee siitä tabuvaiheesta yli, on muidenkin helpompi hyväksyä se ja nähdä minussa muutakin kuin sokeuteni. tilannetta helpottaa suuresti myös lähipiiri, joka suhtautuu minuun ihmisenä, ei vammaisena ihmisenä.

Tästä pääsemmekin lopulta siihen, kuinka niihin ihmisiin tutustua, jotta niille voi antaa mahdollisuuden nähdä vamman yli. Se ei ole helppoa. Uusiin piireihin on aina vaikea päästä mukaan, vielä vaikeampaa siitä tulee silloin, kun ei ole mahdollisuutta katsekontaktiin tai ei tiedä edes tarkalleen, missä toiset ovat. Pienemmissä ryhmissä tutustuminen on kovin paljon helpompaa kuin esimerkiksi uudessa kouluympäristössä, josta ei tunne ketään. Joskus ajattelin tutustumisen vastuun olevan muilla: minä en pysty katsekontaktiin, ennen kuin joku muu puhuu minulle ja kuulen puheesta, mihin suuntaan pitäisi katsoa. Valitettavasti vaan huomasin kovin harvojen ihmisten tulevan yhtäkkiä puhumaan jollekin sokolle, joka passiivisesti odottaa muiden tekevän aloitteita. Itse on oltava aloitteellinen. Aloitteeksi saattaa riittää avun pyytäminen tai vaikka koulussa tunniilla puhuminen. Kyllä minullekin tullut ihmiset koulussa puhumaan oma-aloitteisesti, mutta vasta sen jälkeen, kun itse aktiivisesti tein aloitteita joidenkuiden muiden suhteen.

Viime aikoina olen huomannut kaveripiirini vielä vähän laajenneen, mitä ilmeisimmin seurustelun myötä. Ihmiset, jotka eivät ole ennen olleet kanssani juuri missään kontaktissa, ovatkin huomanneet minun olevan ihan hyvä tyyppi, eikä vain outo vammainen - paitsi että enhän minä tainnutkaan olla vammainen, siis jos noilta kavereiltani kysytään.

******

Jouluni alkoi jo. Ostin eilen itselleni joululahjaksi uuden kitaran. Se on hieno. Oli eilen vaikea tehdä mitään muuta kuin hipelöidä ja soittaa uutta kitaraani. Ostin myös uuden kitaralaukun, joka on aika paljon painavampi kuin edellinen. Ehkä tuohon painoon pian tottuu.

*******

Lunta, lunta ja lunta... Jos vielä saisi sen pulkan, niin tästä voisi nauttia. Nyt minä enemmänkin olen hukassa, joudun varaamaan liikkumiseen paaaaaaaljon enemmän aikaa ja käytän taksia niin, että loppukuulle ei ole enää kuin muutama matka jäljellä. 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa on aika vähän, erityisesti näin lumikeleillä.

Ihana, kamala talvi

Minä pidän talvesta. Suomalaiseen tavleen kuuluu kovin erottamattomana osana lumi ja pakkanen, pidän siitäkin. Talvisin löydän itsestäni helposti vielä lapsen, kun mieli hinkuu pulkkamäkeen (en omista pulkkaa! Arvatkaa, harmittaako), iloitsen lumisateesta, teen lumienkeleitä ja odotan suojasäätä, jotta voisin edes periaatteessa tehdä lumiukon.

On talvessa - erityisesti lumessa - sitten nämä huonotkin puolet, joista olen joskus ennenkin tainnut täällä mainita. Vastasataneen, paksun lumikerroksen alta ei löydä yhtikäs mitään. Käytän liikkumisessani "maamerkkeinä" usein asvaltin ja nurmikon rajaa tai katukiveystä, joskus jotain pieniä korkeuseroja tms, mutta jos niitä ei lumen alta löydä... Saatan olla vähän hukassa.

Elämä helpottuu suuresti silloin, kun tiet on aurattu selkeästi ja voin seurata lumipenkkaa. Alkuviikon lumimyräkän jäljiltä ei vieläkään ole todellakaan aurattu kaikkia teitä selkeästi, Vallillassa ja Kalliossa on monet tiet oikein muhkuraista perunapeltoa, josta on vaikea löytää yhtään mitään.

Suurimmaksi osaksi taidan tällä hetkellä liikkua aika tuurilla. "Jossain tuolla päin" ja "tästä suoraan ja sitten ehkä kohta voisin kääntyä" ovat tämän hetkiset suuntimeni liikkuessa, mutta tuurilla ne laivatkin seilaa. Ilman piipittäviä liikennevaloja, autoteiden ääntä ja noin muutoinkin kuuntelemista en löytäisi varmaan yhtään mihinkään.

Onneksi sentään liukkaus ei minua häiritse. Minulla on aika hyvät kengät, jotka eivät ole tosiaankaan kovin liukkaat ja tasapaino pelaa, onneksi. Muuten tuolla perunapellollakaan ei meinaisi pysyä pystyssä.

Olen nyt hyvin monena päivänä mennyt taksilla kouluun, osaksi tuon sään takia, osaksi myöhästelevän joukkoliikenteen takia ja osasyynä on myös yöuneni, jotka haluaisivat jatkua sen verran pitkään herätyskellon jälkeen, että kiire tulee. Muuallekin olen liikkunut kohtuu paljon nyt taksilla. Tänään tulin ensimmäisen kerran vähään aikaan julkisilla kotiin. Ihan tutuissa paikoissa Kalliossa olin aikas sekaisin, kun joka puolella oli vain lumikökköjä. Sopivan kulkureitin löytäminen on useinkin vaikeaa, joten ratkaisen ongelman loikkimalla lumipenkkojen poikki.

Vallillassa vastaan tuli ilmeisesti Mäkelänrinteen lukion opiskelijoita, jotka olivat lähtemässä kotiin päin. Yksi pojista sanoi turhautuneena kavereilleen: "Hitto vie, mitä tää oikein on. Tuusulassakin kolataan kaikki tiet!" "Niin just, kaikilla on sielä varmaan oma traktori", vastasi siihen toinen poika. Vaikkei meillä traktoria Tuusulassa olekaan (pikkuveljellä on sentään traktorikortti), niin kyllä minustakin tuntuu, että siellä on usein tämä talvinen teiden kunnossapito paremmalla tolalla kuin Helsingissä tällä hetkellä. Tai ehkä luulen vaan.

Nyt voisin kirjoittaa hetken ja lähteä sitten Itäkeskukseen runomatineaan, julkisilla. Pitänee lähteä riittävän ajoissa, jotta varmasti ehdin perille.

Musiikkikokemuksia livenä

Käyn kovin harvoin keikoilla tai konserteissa, mutta nyt viikon sisään on mahtunut kaksi: viikko sitten olin kuuntelemassa Sibelius-viulukilpailujen välierää ja tänään heiluin Tavastialla CMX:n tahdissa. Oli ensimmäinen kerta, kun olin Tavastialla. Ensimmäisenä voin todeta, että kyllä nuo klassisen musiikin konsertit ovat kovin paljon korvaystävällisempiä. Oli minulla seltään tulpat mukana, en ehkä ihan ehdoin tahdoin halua tehdä itsestäni kuurosokkoa, sen verran sitä saa jo tuollaisissa keikkatilanteissa kokeilla.

Okei, oikeastaan tuo oli ylipäänsä ensimmäisiä kokemiani keikkoja jossain muualla kuin Finlandia-talolla. Olen kahdesti käynyt Pori-jazzeilla ja kerran Ilosaarirockissa, mutta sen lisäksi livemusiikkini on ollut vain tuota klassisempaa puolta. Taas voin sanoa, etten taida olla niin kovin keikkaihmisiä. Minun musiikkikokemukseeni se ihmismassa ja korvia särkevä volumi ei tuo yhtään lisää - ehkä jopa vähentää sitä, kun sanoista ei meinaa saada selvää. En minä silti aio kieltäytyä keikoille lähtemästä, onhan siinä nyt kuitenkin jotain, vaikken minä osaakaan luontevasti hyppiä musiikin tahdissa.

Ilman korvatulppia tärykalvot halkeaa mutta korvatulppien kanssa ulkopuolinen maailma tuntuu ja kuulostaa jotenkin kovin epätodelliselta. Pidin huolta siitä, että minulla oli koko ajan kosketus kaveriini, muuten olisin varmaan hukannut itsenikin sinne. Ulkomaailman epätodellista tuntua ehkä lisäsi sekin, että suljin silmäni. Ei aavistustakaan, miksi. Ihmettelen sitä itsekin. Mikä idea on sokeana sulkea silmät paikassa, jossa ei kuulekaan käytännössä mitään? Minulla ei ole mitään käsitystä esimerkiksi siitä, kuinka suuri ihmismassa siellä oli tai minkä kokoinen tila se on. Edessäni seisoi ihminen, jonka käyttämä sampoo tuoksui hyvälle.

En tunne CMX:n tuotantoa kovinkaan tarkkaan, keikalla soitetuista kappaleista ehkä kolme tai neljä oli minulle ennalta oikeasti tuttuja. Yhtäkään en osannut laulaa kovin paljon saati tunnistanut introsta. Viimeisenä enkorena soitettu Matti jäi kyllä päähän soimaan pitkäksi aikaa. Onneksi Tavastialle saa avustajan ilmaiseksi mukaan, yksin tuosta ei tulisi mitään.

Beautiful blogger

Lilithea heitti minulle tällaisen haasteen. En taas tiedä, liittyikö tähän joku kuva vai ei - jos liittyi, liittänen sen jälkikäteen.

Ideana on kertoa itsestään seitsemän (7) asiaa ja sen jälkeen haastaa seitsemän (7) ihmistä. Katsotaan, mitä tästä tulee.

1. Olin käytännössä koko peruskoulun ajan syrjitty ja koulukiusattu. Ei se koskaan mitään kovin suurta kiusaamista ollut - lähinnä nimittelyä silloin tällöin ja porukasta ulkopuolelle jättämistä - mutta huomaan edelleen aika-ajoin itsessäni jälkiä koulukiusaamisesta, enimmäkseen hassuina ajatusmalleina sosiaalisissa tilanteissa. Uudessa porukassa olen usein ujo ja minun saattaa olla vaikea käsittää, että ihmiset oikeasti haluavat olla kanssani. Lukio on tehnyt kuitenkin tässä mielessä kovin paljon hyvää. Olen muuttunut aika paljon peruskouluajoista, onneksi.

2. Lisää lukion aikaansaamia muutoksia: vannoin ennen itselleni, jopa ääneen, etten ikinä tule kirjoittamaan runoja, koska runojen kirjoittaminen on tyhmää ja vaikeaa, enkä minä osaa. Kirjallisen ilmaisun 2. kurssi, lyriikkakurssi, käänsi kelkkani. Opin kurssin aikana, että minäkin osaan kirjoittaa runoja. Tulin vahingossa myöhemmilläkin kursseilla kirjoittaneeksi niitä ja tänä syksynä en ole kirjoittanut juuri mitään muuta kuin runoja. Tämän syksyiseen hurahdukseen on tosin syynä muukin kuin killin kurssi puolitoista vuotta sitten. Nyt olen sitten tekemässä kirjallisen ilmaisun lopputyönä ääniteoksen, johon tekstiksi tulee kasa runoja.

3.Minulla on jokseenkin huono ryhti.Seisominen ryhdikkäästi onnistuu vielä, mutta istuminen - ei tule mitään. Lysähdän aina jossain vaiheessa, vaikka kuinka yrittäisin muistuttaa itseäni asiasta. Ala-asteella, kun sokeuduin, ryhtini lysähti oikeasti tosi huonoksi ja kävin pari kertaa fysioterapeutilla, jolta sain kivoja ryhtiliikkeitä. Nyt olen taas alkanut kiinnittää asiaan huomiota, koska huonoryhtisyys saa lihakset jumiutumaan eikä edes tunnu mukavalta. Toisaalta ryhdikkäästi istuminenkaan ei tunnu mukavalta, kun lihakset eivät oikein ole tottuneet siihen. Yhtenä päivänä ryhtiharjoituksia tehdessäni huomasin, että tässä on loputon kierre: lihakset ovat jumissa huonon ryhdin takia ja koska lihakset ovat jumissa, ryhdin suoristaminen ei onnistu. Niinpä aloitin ryhtiharjoitukseni pitkällä ja makoisalla venyttelyllä. En edes muista, milloin olisin venytellyt edellisen kerran.

4. Musiikin lukiodiplomissa on käsittääkseni vähän niin kuin ideana, että opiskelija voi sen avulla näyttää harrastuneisuuttaan ja taitojaan musiikin saralla. Yleensä siis ihmiset tekevät diplomissaan asioita, joita osaa. Olen ehkä hitusen hullu, kun aion tehdä killin lopputyönä tekemääni äänitaideteokseen musiikit itse, eli teen siitä samalla musadiplomin. Hullua se on siksi, etten ole koskaan tehnyt itse musiikkia, ellei joskus 8-vuotiaana säveltämääni ja sanoittamaani Kuka täällä tiskaa -rallatusta lasketa. Lähden siis tekemään lukiodiplomia tekemällä jotain sellaista, jota en ole koskaan ennen tehnyt enkä uskalla luvata osaavani. Ehkä tämä kertoo jotain minusta noin muutenkin.

5. Kun tulin jo suorassa radiolähetyksessä viikko sitten sanoneeksi, niin kai se pitää täälläkin sanoa. Seurustelen.

6. Olen usein kovin laiska ja saamaton - erityisesti verrattuna siihen aktiivisen nuoren kuvaan, joka ihmisillä yleensä minusta on. Ajankäytössäni on suuria puutteita ja siksi monet asiat vain siirtyvät ja siirtyvät. Olen vihdoin tajunnut, että ehkä minulla on hitusen liikaa vapaa-ajan toimintaa ottaen huomioon, että pitäisi käydä koulussa, lukea koulujuttuja myös koulupäivien jälkeen, hoitaa kotia ja käydä niissä harrastuksissa. Joku jää aina tekemättä ja valitettavan usein se joku on kotityöt, kaupassakäynti tai ruuanlaitto.

7. Ja niin, ne harrastukset... Minulla on ollut vähän aina tapana kahmia paljon harrastuksia ja sitten niistä osa aina putoilee matkanvarrella, toiset nopeammin, toiset hitaammin. Tänä syksynä harrastuksiini on kuulunut kitara, viulu, musiikin teoria ja teatteri. Taikuus on jäänyt vähän vähemmälle, valitettavasti. Ensin se jäi, kun luin hissan kirjoituksiin ja sittemmin se on tainnut vaihtua lähinnä parisuhteeseen. En kuitenkaan aio luopua siitä täysin, en tosiaan. Ehkä vielä joskus keskityn siihenkin paremmin. Nyt nuo musiikkijutut ovat vähän vallanneet suuren osan ajankäytöstäni.

Edit: Niin, ne haastettavat ihmiset... Ihan pääsi unohtumaan.

En jaksa haastaa seitsemää, mutta kaksi ajattelin. Kaksi vanhaa tuttua, mutta blogituttuina uusia. Haastaisin siis tähän Miiimun sekä Supernaiivin.

Tänään olen taas julkkis

Hämmentävää. Jännittää, vähän.

Viikko sitten olin kymmenisen minuuttia radiossa, opastin toimittajaa Pimé Caféssa. Tänään olen radiossa, studiovieraana. "Sä vaikutit niin mukavalta ja hyvin puhuvalta tyypiltä", sanoi tiina von Martens, joka kutsui minut vieraakseen Pimé Café -jutun perusteella. Hassua.

Maanantaina kaveri kysyi minulta, jännittääkö. ei minua silloin jännittänyt ollenkaan, enkä uskonut, että alkaisi edes jännittää. Tänä aamuna herätessäni myönsin itselleni, että ehkä nyt vähän jännittää. Minulla ei ole hajuakaan, mitä tulen reilun parin tunnin päästä puhumaan radiossa. Todennäköisesti puhun läpiä päähäni ja saan hävetä lopun ikääni, hehee. No joo.

En minä nyt oikeasti ole niin hyvä tyyppi, että minut pitäisi ihan muuten vaan kutsua studiovieraaksi. Aion tosin käyttää tilaisuuden hyväksi ja kysyä, miten minusta voi tulla radiotoimittaja.

Tätä menoa tämä julkisuus voi nousta päähän. ehkä tulevaisuutenani on olla turha tyhjäpääjulkkis, josta kirjoitetaan Seiskassa. Hyi. Julkisuus on hassua.

Minulla on sellainen olo, että olisin tulossa kipeäksi. Toivottavasti tämä on vain väsymystä eikä alkusoittoa kuumeelle. Voin tulla kipeäksi vasta 11.12. jälkeen.

Vastuullinen aikuisuus, plääh

Eilen niskaani rysähti "maailma kaatuu päälle" -ahdistus. Minun pitäisi maksaa laskuja, skannata kirjeitä, käydä kaupassa, tehdä ruokaa, siivota, opiskella, olla hyvä ja vastuullinen työnantaja, hakea postista matikankirjoja, joita en edes tarvitse mutta jotka olen tilannut, sopia opettajien kanssa koejärjestelyistä ja ensi jakson materiaaleista... En minä vaan jaksa. Mieluummin nukun, syön, soitan ja kirjoitan - teen kaikkea kivaa.

Mietin, miten helppoa oli asua vanhempien kanssa. Minun ei tarvinnut huolehtia kuin oman huoneen siivouksesta. Ruoka tuli valmiina pöytään, laskut maksettiin puolestani. Kirjeitä ei tarvinnut skannata, kun äiti luki ne ja kertoi, jos oli jotain kerrottavaa. Pistekirjapaketit haettiin postista ja tuotiin huoneeseeni. Minä vain opiskelin ja tein kaikkea kivaa, kun työnantajan velvollisuudetkin hoiti äiti.

Kai se on pakko myöntää, että sokkona arjen pyörittäminen vie energiaa. Vähitellen pitäisi oppia pyytämään apua ja käyttämään avustajaa niissä asioissa, joissa se oikeasti helpottaisi elämääni ja saisi minut paremmin jaksamaan tätä tyhmää aikuisuutta. Minä haluaisin mieluummin tehdä asiat itse ja pärjätä itse. On kuitenkin aika typerää hakata päätä seinään, jos apu on kerta lähellä. En osaa olla työnantaja, enkä osaa aikatauluttaa elämäääni edes sen vertaa, että osaisin kertoa avustajalleni riittävän ajoissa, milloin tarvitsen häntä. Tänään päätin, etten skannaa kirjeitäni vaan pyydän avustajani avuksi postin lukuun. Yksi taakka pois harteilta.

Yön yli nukkuminen helpotti ahdistusta eikä tänään tunnu enää niin vaikealta. Siivosin jo aamulla vessan. Käyn viulutunnilla, Iiriksessä yhdessä kokouksessa ja tulen kotiin siivoamaan huoneeni ja keittiön. Voisin ottaa ystävästäni mallia ja laatia itselleni aikataulun siitä, minä päivänä teen mitäkin. Ehkä silloin osaisin paremmin myös avun pyytämisen.

Luin Facebookista, että ulkona on lunta. Täytyy siis varata paikasta toiseen liikkumiseen varmuuden vuoksi enemmän aikaa kuin tavallisesti, koska en tiedä, miten paljon sitä lunta on ja kuinka paljon se tänään vaikeuttaa liikkumista. niinpä lähden nyt kohti Kalliota ja viulutuntia.

Pimeyttä tarjolla

"Moi Ronja, oletko sä menossa huomenna aamulla kouluun? voisitko tulla sitä ennen puoli kahdeksaksi Iirikseen suoraan radiohaastatteluun?"

Katsotaan, heräänkö.

Huominen radiohaastattelu koskee Pimé Caféa, joka järjestetään lauantaina Iiriksessä klo 10-15, tervetuloa sinne kahvittelemaan. Samasta aiheesta olin viime viikolla haastateltavana jo Helsingin uutisissa, jossa minusta on kuulemma todella söpö kuva.

Käyn suurta kamppailua flunssaa vastaan. Eilen aamulla herätessä oli vähän flunssainen olo, tänään hitusen enemmän. Tällä hetkellä minä olen silti enemmän voitolla kuin flunssa, ehkä suuret unimäärät ovat auttaneet kamppailussa. tänäänkin herätyskello soi ensin 7.15, pistin torkulle. Torkun sammuttamisen jälkeen heräsin 8.45 ja totesin, etten ilmeisesti olekaan menossa uimaan. Nousin vasta kymmeneltä, joten tuli nukuttua miltei 10 tuntia taas viime yönä.

Yksi kommentteihin tullut kysymys koski kaamosmasennusta. kyllä: kaamos vaikuttaa minuunkin, vaikken valoa erota. Jonain vuosina enemmän, toisina vähemmän. tämä vuosi on lievempi. Rasittavaa on, kun mieliala ei ole maassa, mutta kroppa on.

Helsingin sanomissa viime viikolla oli juttua nukkumisesta ja kaamosmasennuksesta. Siellä sanottiin, että joillain se ilmenee hyvin lievänä, lähinnä vain suurempana unentarpeena ja makean syöntinä. Minä kuulun siihen joukkoon. Pari viikkoa sitten ihmettelin ääneen, mistä kummasta minulle on ilmestynyt kahden ihmisen unentarve, siltä se ainakin tuntui. Nukuin kymmenen tunnin yöunia ja sen lisäksi päikkäreitä. Karkkia meni luvattoman paljon, tavalliseen tahtiin verrattuna. Viime viikolla taas en parina yönä juurikaan nukkunut. tällä viikolla nukkumiseni taitaa liittyä tuohon flunssataisteluun.

Kaamoksesta on nyt se hyöty, ettei minun tarvitse syödä melatoniinia, kun väsyttää aivan riittävästi ilmankin. Hyvä näin, koska pimeys vaikuttaa välillä minuun ja erityisesti siihen melatoniinituotantooni niin, etten nuku – ainakaan silloin, kun pitäisi. Menee sisäinen kello sekaisin, kun valoisan ajan istun koulussa, enkä saa yhtään luonnonvaloa aktivoimaan käpylisäkettä. Nyt on hyvä, että nukun, olen nimittäin syönyt melatoniinipurkkini loppuun ja resepti, jolla saisin vielä toisen purkin hankittua, on paikassa x. En ole vielä ratkaissut yhtälöä, jolla olisin muuttujan selvittänyt. Parempi siis olisi nukkua ilman lisähormoneja.

Väsyttää. Tiedän, etten tänään saa missään tapauksessa nukkua päikkäreitä, vaan minun on mentävä ajoissa nukkumaan, jotta huomenna herään radiohaastateltavaksi. Jänskää. En ole koskaan ennen ollut suorassa lähetyksessä haastateltavana. Sielllä kai pitäisi osata puhua jotain fiksua. Kahdelksata voisi olla hyvä aika mennä nukkumaan... Sitä ennen pitää vain keksiä itselleni kovasti puuhailtavaa, etten nukahtele.


*******

Pimé Caféhan on siis pilkko pimeä kahvila, jossa tarjoilijoina toimivat näkövammaiset. Minulle se antaa mahdollisuuden kerrankin olla "paremmassa asemassa", näkevälle kävijälle se antaa mahdollisesti valaisevan kokemuksen näkövammaisen elämästä, ainakin mahdollisuuden katsoa maailmaa eri tavalla. Tulkaahan valaistumaan pimeään!


Edit: Nyt pitäisi näkyä ihan koko teksti. En tiedä, mitä tämä Blogger oikein hassuttelee kanssani.

Edit 2: Yleisön pyynnöstä korjasin kirjoitusvirheen.

Kirjoitan

Humanistilöysäilyjaksossani minulla on ollut suuri ajankäytöllinen ongelma: aikaa on, mutta mitään en saa aikaan. Koko ajan vaan siirrän tekemisiä myöhempään, kun "ehtii ne silloinkin" ja ajattelen vain, että pitäisi tehdä tätä ja pitäisi tehdä tuota. Hengailu ja yleinen haahuilu ei johda mihinkään, eikä ole hyödyllistä. Alkaa vain pänniä sellainen toimettonuus. Keksin ratkaisun tekemättömyyteeni.

Olen ehkä hitusen hullu, mutta lähdin mukaan Nanowrimoon, jossa tarkoituksena on kirjoittaa marraskuun aikana 50000 sanaa, yhtä ja samaa tarinaa. Olisihan se helppoa, jos kaikki kuukauden aikana kirjoittamat sanat laskettaisiin mukaan, mutta niiden täytyy valitettavasti olla samaa tarinaa. Taidan siis kirjoittaa kaiken vapaa-aikani.

en usko, että pystyn tuohon 50000 sanaan, mutta jos vaikka 25000 saisi kasaan, olisin jo kovin tyytyväinen. Koska aloitin kirjoittamisen päivän myöhässä, vasta tänä aamuna, päivittäinen saldo pitäisi olla 1725 kirjoitettua sanaa. Tänään on vasta 760 sanaa kasassa.

en aio ottaa Nanowrimosta mitään stressiä. Otan tämän harjoituksen kannalta ja testaan, miten hyvin saan luotua tekstiä ilman itsekritiikkiä ja sensuuria. "Muokkaaminen jätetään joulukuulle", kuten nettisivutkin jossain sanoivat. Jos saan luotua toimivaa juonta ja hyviä henkilöhahmoja, on se kaikki hyvin suurta plussaa. Tavoite on vain kirjoittaa.

Nanowrimo ei ole suinkaan ainut, mitä minun pitää tässä kirjoittaa. Työn alla on runoja kaverin synttärilahjaa varten ja kaksi kuunnelmaa, joista toinen on kirjallisen ilmaisun lopputyöteksti. Kirjoittaa siis saan, siistiä! Ehkä opin samalla kirjoittamaan.

*******

Minulla on ollut viime aikoina suuri ongelma keksiä, mistä ihmeestä kirjoitan blogiini. Tämän blogin ideana on ollut - on toivottavasti edelleen - valottaa näkövammaisena elämistä, ihan arkisiakin asioita. Ongelma minulle on syntynyt, koska olen pitänyt itseäni ja elämääni vaan niin normaalina, etten ole enää oikein keksinyt, mistä voin muka kirjoittaa ja mikä muka ketään kiinnostaisi, kun ei tässä mitään kummallista ole. Niinpä ajattelin nyt heittää pallon teille, lukijakuntani: mistä haluat minun kirjoittavan? Mitä sellaista näkövammaisuudessa, sokean arjessa tai muuten vain elämässä on, josta haluaisit kuulla minun versioni?