Tänään olen taas julkkis

Hämmentävää. Jännittää, vähän.

Viikko sitten olin kymmenisen minuuttia radiossa, opastin toimittajaa Pimé Caféssa. Tänään olen radiossa, studiovieraana. "Sä vaikutit niin mukavalta ja hyvin puhuvalta tyypiltä", sanoi tiina von Martens, joka kutsui minut vieraakseen Pimé Café -jutun perusteella. Hassua.

Maanantaina kaveri kysyi minulta, jännittääkö. ei minua silloin jännittänyt ollenkaan, enkä uskonut, että alkaisi edes jännittää. Tänä aamuna herätessäni myönsin itselleni, että ehkä nyt vähän jännittää. Minulla ei ole hajuakaan, mitä tulen reilun parin tunnin päästä puhumaan radiossa. Todennäköisesti puhun läpiä päähäni ja saan hävetä lopun ikääni, hehee. No joo.

En minä nyt oikeasti ole niin hyvä tyyppi, että minut pitäisi ihan muuten vaan kutsua studiovieraaksi. Aion tosin käyttää tilaisuuden hyväksi ja kysyä, miten minusta voi tulla radiotoimittaja.

Tätä menoa tämä julkisuus voi nousta päähän. ehkä tulevaisuutenani on olla turha tyhjäpääjulkkis, josta kirjoitetaan Seiskassa. Hyi. Julkisuus on hassua.

Minulla on sellainen olo, että olisin tulossa kipeäksi. Toivottavasti tämä on vain väsymystä eikä alkusoittoa kuumeelle. Voin tulla kipeäksi vasta 11.12. jälkeen.

Vastuullinen aikuisuus, plääh

Eilen niskaani rysähti "maailma kaatuu päälle" -ahdistus. Minun pitäisi maksaa laskuja, skannata kirjeitä, käydä kaupassa, tehdä ruokaa, siivota, opiskella, olla hyvä ja vastuullinen työnantaja, hakea postista matikankirjoja, joita en edes tarvitse mutta jotka olen tilannut, sopia opettajien kanssa koejärjestelyistä ja ensi jakson materiaaleista... En minä vaan jaksa. Mieluummin nukun, syön, soitan ja kirjoitan - teen kaikkea kivaa.

Mietin, miten helppoa oli asua vanhempien kanssa. Minun ei tarvinnut huolehtia kuin oman huoneen siivouksesta. Ruoka tuli valmiina pöytään, laskut maksettiin puolestani. Kirjeitä ei tarvinnut skannata, kun äiti luki ne ja kertoi, jos oli jotain kerrottavaa. Pistekirjapaketit haettiin postista ja tuotiin huoneeseeni. Minä vain opiskelin ja tein kaikkea kivaa, kun työnantajan velvollisuudetkin hoiti äiti.

Kai se on pakko myöntää, että sokkona arjen pyörittäminen vie energiaa. Vähitellen pitäisi oppia pyytämään apua ja käyttämään avustajaa niissä asioissa, joissa se oikeasti helpottaisi elämääni ja saisi minut paremmin jaksamaan tätä tyhmää aikuisuutta. Minä haluaisin mieluummin tehdä asiat itse ja pärjätä itse. On kuitenkin aika typerää hakata päätä seinään, jos apu on kerta lähellä. En osaa olla työnantaja, enkä osaa aikatauluttaa elämäääni edes sen vertaa, että osaisin kertoa avustajalleni riittävän ajoissa, milloin tarvitsen häntä. Tänään päätin, etten skannaa kirjeitäni vaan pyydän avustajani avuksi postin lukuun. Yksi taakka pois harteilta.

Yön yli nukkuminen helpotti ahdistusta eikä tänään tunnu enää niin vaikealta. Siivosin jo aamulla vessan. Käyn viulutunnilla, Iiriksessä yhdessä kokouksessa ja tulen kotiin siivoamaan huoneeni ja keittiön. Voisin ottaa ystävästäni mallia ja laatia itselleni aikataulun siitä, minä päivänä teen mitäkin. Ehkä silloin osaisin paremmin myös avun pyytämisen.

Luin Facebookista, että ulkona on lunta. Täytyy siis varata paikasta toiseen liikkumiseen varmuuden vuoksi enemmän aikaa kuin tavallisesti, koska en tiedä, miten paljon sitä lunta on ja kuinka paljon se tänään vaikeuttaa liikkumista. niinpä lähden nyt kohti Kalliota ja viulutuntia.

Pimeyttä tarjolla

"Moi Ronja, oletko sä menossa huomenna aamulla kouluun? voisitko tulla sitä ennen puoli kahdeksaksi Iirikseen suoraan radiohaastatteluun?"

Katsotaan, heräänkö.

Huominen radiohaastattelu koskee Pimé Caféa, joka järjestetään lauantaina Iiriksessä klo 10-15, tervetuloa sinne kahvittelemaan. Samasta aiheesta olin viime viikolla haastateltavana jo Helsingin uutisissa, jossa minusta on kuulemma todella söpö kuva.

Käyn suurta kamppailua flunssaa vastaan. Eilen aamulla herätessä oli vähän flunssainen olo, tänään hitusen enemmän. Tällä hetkellä minä olen silti enemmän voitolla kuin flunssa, ehkä suuret unimäärät ovat auttaneet kamppailussa. tänäänkin herätyskello soi ensin 7.15, pistin torkulle. Torkun sammuttamisen jälkeen heräsin 8.45 ja totesin, etten ilmeisesti olekaan menossa uimaan. Nousin vasta kymmeneltä, joten tuli nukuttua miltei 10 tuntia taas viime yönä.

Yksi kommentteihin tullut kysymys koski kaamosmasennusta. kyllä: kaamos vaikuttaa minuunkin, vaikken valoa erota. Jonain vuosina enemmän, toisina vähemmän. tämä vuosi on lievempi. Rasittavaa on, kun mieliala ei ole maassa, mutta kroppa on.

Helsingin sanomissa viime viikolla oli juttua nukkumisesta ja kaamosmasennuksesta. Siellä sanottiin, että joillain se ilmenee hyvin lievänä, lähinnä vain suurempana unentarpeena ja makean syöntinä. Minä kuulun siihen joukkoon. Pari viikkoa sitten ihmettelin ääneen, mistä kummasta minulle on ilmestynyt kahden ihmisen unentarve, siltä se ainakin tuntui. Nukuin kymmenen tunnin yöunia ja sen lisäksi päikkäreitä. Karkkia meni luvattoman paljon, tavalliseen tahtiin verrattuna. Viime viikolla taas en parina yönä juurikaan nukkunut. tällä viikolla nukkumiseni taitaa liittyä tuohon flunssataisteluun.

Kaamoksesta on nyt se hyöty, ettei minun tarvitse syödä melatoniinia, kun väsyttää aivan riittävästi ilmankin. Hyvä näin, koska pimeys vaikuttaa välillä minuun ja erityisesti siihen melatoniinituotantooni niin, etten nuku – ainakaan silloin, kun pitäisi. Menee sisäinen kello sekaisin, kun valoisan ajan istun koulussa, enkä saa yhtään luonnonvaloa aktivoimaan käpylisäkettä. Nyt on hyvä, että nukun, olen nimittäin syönyt melatoniinipurkkini loppuun ja resepti, jolla saisin vielä toisen purkin hankittua, on paikassa x. En ole vielä ratkaissut yhtälöä, jolla olisin muuttujan selvittänyt. Parempi siis olisi nukkua ilman lisähormoneja.

Väsyttää. Tiedän, etten tänään saa missään tapauksessa nukkua päikkäreitä, vaan minun on mentävä ajoissa nukkumaan, jotta huomenna herään radiohaastateltavaksi. Jänskää. En ole koskaan ennen ollut suorassa lähetyksessä haastateltavana. Sielllä kai pitäisi osata puhua jotain fiksua. Kahdelksata voisi olla hyvä aika mennä nukkumaan... Sitä ennen pitää vain keksiä itselleni kovasti puuhailtavaa, etten nukahtele.


*******

Pimé Caféhan on siis pilkko pimeä kahvila, jossa tarjoilijoina toimivat näkövammaiset. Minulle se antaa mahdollisuuden kerrankin olla "paremmassa asemassa", näkevälle kävijälle se antaa mahdollisesti valaisevan kokemuksen näkövammaisen elämästä, ainakin mahdollisuuden katsoa maailmaa eri tavalla. Tulkaahan valaistumaan pimeään!


Edit: Nyt pitäisi näkyä ihan koko teksti. En tiedä, mitä tämä Blogger oikein hassuttelee kanssani.

Edit 2: Yleisön pyynnöstä korjasin kirjoitusvirheen.

Kirjoitan

Humanistilöysäilyjaksossani minulla on ollut suuri ajankäytöllinen ongelma: aikaa on, mutta mitään en saa aikaan. Koko ajan vaan siirrän tekemisiä myöhempään, kun "ehtii ne silloinkin" ja ajattelen vain, että pitäisi tehdä tätä ja pitäisi tehdä tuota. Hengailu ja yleinen haahuilu ei johda mihinkään, eikä ole hyödyllistä. Alkaa vain pänniä sellainen toimettonuus. Keksin ratkaisun tekemättömyyteeni.

Olen ehkä hitusen hullu, mutta lähdin mukaan Nanowrimoon, jossa tarkoituksena on kirjoittaa marraskuun aikana 50000 sanaa, yhtä ja samaa tarinaa. Olisihan se helppoa, jos kaikki kuukauden aikana kirjoittamat sanat laskettaisiin mukaan, mutta niiden täytyy valitettavasti olla samaa tarinaa. Taidan siis kirjoittaa kaiken vapaa-aikani.

en usko, että pystyn tuohon 50000 sanaan, mutta jos vaikka 25000 saisi kasaan, olisin jo kovin tyytyväinen. Koska aloitin kirjoittamisen päivän myöhässä, vasta tänä aamuna, päivittäinen saldo pitäisi olla 1725 kirjoitettua sanaa. Tänään on vasta 760 sanaa kasassa.

en aio ottaa Nanowrimosta mitään stressiä. Otan tämän harjoituksen kannalta ja testaan, miten hyvin saan luotua tekstiä ilman itsekritiikkiä ja sensuuria. "Muokkaaminen jätetään joulukuulle", kuten nettisivutkin jossain sanoivat. Jos saan luotua toimivaa juonta ja hyviä henkilöhahmoja, on se kaikki hyvin suurta plussaa. Tavoite on vain kirjoittaa.

Nanowrimo ei ole suinkaan ainut, mitä minun pitää tässä kirjoittaa. Työn alla on runoja kaverin synttärilahjaa varten ja kaksi kuunnelmaa, joista toinen on kirjallisen ilmaisun lopputyöteksti. Kirjoittaa siis saan, siistiä! Ehkä opin samalla kirjoittamaan.

*******

Minulla on ollut viime aikoina suuri ongelma keksiä, mistä ihmeestä kirjoitan blogiini. Tämän blogin ideana on ollut - on toivottavasti edelleen - valottaa näkövammaisena elämistä, ihan arkisiakin asioita. Ongelma minulle on syntynyt, koska olen pitänyt itseäni ja elämääni vaan niin normaalina, etten ole enää oikein keksinyt, mistä voin muka kirjoittaa ja mikä muka ketään kiinnostaisi, kun ei tässä mitään kummallista ole. Niinpä ajattelin nyt heittää pallon teille, lukijakuntani: mistä haluat minun kirjoittavan? Mitä sellaista näkövammaisuudessa, sokean arjessa tai muuten vain elämässä on, josta haluaisit kuulla minun versioni?

Esikuva on syntynyt

Tapasin Aulikki Oksasen.

Näkövammaisten kulttuuripalvelu ja Näkövammaisten kirjastoyhdistys järjestivät kirjailijavierailun, jonka vieraana oli Aulikki Oksanen. Minä lupauduin alustamaan vierailun ja esittelemään Oksasen tietämättä yhtään, kuka hän on ja mitä hän on tehnyt. Oli hauskaa tutustua uuteen kirjailijaan ja runoilijaan. Jännitin mielettömästi alustuksen pitämistä; ei siinä mitään, jos pitäisi pitää esitelmä luokalle jostain kirjailijasta, mutta esittele kirjailija niin, että hän itse on paikalla… Pelkäsin sanovani jotain tyhmää tai jättäväni jotain oleellista sanomatta.

Ennen tilaisuuden alkua pääsin juttelemaan Oksasen kanssa. Hän antoi itsestään siinä hetkessä niin sympaattisen, mukavan ja hersyvän kuvan, että jännitykseni laantui melkoisesti. Selitin, että minulla on vain lyhyt esittely siitä, kuka hän oikein on ja mitä hän on tehnyt. Hän kertoi, mistä aikoo puhua tilaisuudessaan, siinä sivussa tuli kertoneeksi myös tyttärestään ja kysyneeksi ”mikä Sun tarinasi on?”.

Ennen alustukseni pitoa otin vielä kengät pois, sillä villasukilla hiippailu on kovin paljon rennompaa. Aloitin alustukseni kertomalla tiivistäneeni Aulikki Oksasen esittelyn 112 sanaan. ”Hyvin valitut 112 sanaa”, kiitteli vieressä seissyt kirjailija.

Aulikki oksanen on todellakin taiteen moniosaaja. Arvostan hänessä sitä, mitä kaikkea hän on tehnyt ja mitä kaikkea hän edelleenkin tekee. Taide ei ole Aulikissa kuollut 66-vuotiaanakaan. Olin kovin vaikuttunut hänen persoonastaan ja tavastaan katsoa maailmaa.

Aulikki kertoi runoistaan ja lauluistaan, niiden synnystä ja elämästään. Hän puhui meille, kuunteli meitä ja lauloi yhden laulunsa siinä hetkessä, ilman säestystä. Hän teki minuun persoonallaan ja tavallaan olla läsnä niin suuren vaikutuksen, etten osaa edes kuvata sitä kunnolla.

Sain Aulikki Oksasen sähköpostiosoitteen ja aion kirjoittaa hänelle.

Tekemättömyyden kiireisyys

Kolmen humanistikurssini kanssa minulla on vähemmän koulua ja vähemmän tekemistä kuin koskaan ennen loma-aikojen ulkopuolella. Nyt olisi aikaa kirjoittaa, soittaa, piirtää... tehdä kaikkea sitä, mihin muuten ei mukamas ole aikaa. Arvatkaapas vaan, mitä minä teen.

Nukun pitkään. On täysin käsittämätöntä, mistä unta oikein riittää, mutta niin vain minä posotan kymmenen tunnin yöunia ja haluaisin vielä jatkaa nukkumista, nukun päikkäreitä suunnitellusti ja suunnittelemattomasti.

Luen: Hesaria, runoja ja romaaneja. Voisin yrittää edes käyttää tätä aikaa hyväksi ja lukea koulukirjoja, mutta e-hei. Minä luen hassua kaunokirjallisuutta, josta en edes osaa oikein päättää, pidänkö siitä. Viikonloppuna luin Turkka Hautalan Salon ja eilen ja tänään Makine Andreïn Maan ja taivaan, niistä pidin. Nyt luen Riikka Ala-harjan Jättiläistä ja tiesin kirjan alusta asti, etten pidä siitä.

Mitä muuta minä teen? En edes osaa sanoa. Mietin, että pitäisi siivota, tiskata ja viedä roskat, pitäisi skannata kirjeitä ja selvittää, miksei huoneessani toimi nettiyhteys. Jotenkin vaan aina aika vilahtaa ohi ja kaikki jää tekemättä. välillä soitan puolitoista tuntia viulua, välillä kirjoitan yhden runon.

Nyt kun olisi kerrankin aikaa, en saa mitään aikaan. Ehkä tämä johtuu pimeydestä, kaamoksesta, ehkä vain yleisestä hengailun tunteesta. Kun koulussa ei tarvitse tehdä mitään, sama vetämättömyys jatkuu kotonakin. Yritän ryhdistäytyä, ottaa härkää sarvista ja saada aikani kulutettua hyödyllisemmin kuin nyt. Se taitaa olla vain itsestäni kiinni, jääkö tämä löysä jakso elämääni vaiheena, jolloin en tehnyt mitään vai vaiheena, jolloin ehdin ihanasti toteuttaa itseäni.

Onneksi on ympärillä ihmisiä, jotka estävät minut täysin vaipumasta kaamosmasennukseen. Onneksi on harrastuksia, joihin on aivan huippua lähteä, vaikka muuten vähän vetämättömältä tuntuu. Onneksi on joka päivä vähintään tunti koulua, niin tulen kurkistaneeksi kotioven ulkopuolelle. Onneksi on tämä elämä, josta voi nauttia joka hetki. Onneksi on aikaa ajattelulle.

*******

keksin aivan mahtavan tuotteen, jossa yhdistyy käsityöt, kierrätys ja luovuus. Tekisi niin mieleni jakaa tämä innovaationi täällä - mutta ei vielä. Ystäväni saa kyseisen tuotteen parin viikon päästä synttärilahjaksi, ehkä muutkin läheiset pääsevät joululahjoina nauttimaan ideastani ja koska tiedän ainakin osan heistä seuraavan kirjoitteluani, en voi jakaa tätä mainiota desing-tuotetta täällä. En vielä. Olen siitä niin kovin innoissani. olen täyttänyt tyhjiä päiviäni tuotetta kehitellen ja valmistellen, puolikkaat lankakerät pääsevät hyvään käyttöön.

päivän pieni seikkailu

Taksikuski jätti minut tänään väärään paikkaan.

Olin Iiriksessä ruotimassa vuoden kuluttua koittavaa tulevaisuuttani niin pitkään, että oli pakko lähteä kouluun taksilla, jotta varmasti ehdin ajoissa puoli kahdelta alkavalle tunnille. Kerroin kuljettajalle mielestäni aivan selkeästi koulumme osoitteen. Perille päästyämme kuljettaja varmisti vielä: "Olihan se 15? Joo, nyt ollaan ihan tässä edessä."

Maksoin kyydin ja jäin pois, mutta kappas: emme kyllä todellakaan olleet ihan siellä, missä olisi pitänyt. Taksikuski lähti vain suoraan pois paikalta, varmistamatta sen kummemmin, että pääsen perille saakka. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olen. Talon numero oli ilmeisesti se 15, mutta tie vähän eri.

Kuljin hetken aikaa edes takaisin katua pitkin ajatellen, että jos me ollaan riittävän lähellä Kalliossa, saatan tunnistaa paikan ihan itsenäisesti. Ihmisiä vilisti kovin harvoin ohi ja kaikki taas niin kovaa vauhtia, että niiden pysäyttely olisi ollut vaikeaa. Minulla oli viisi minuuttia tunnin alkuun.

Sormi meni suuhun ja paniikki alkoi vähitellen hieman nostaa päätään. Minähän voisin olla käytännössä ihan missä vain! ennen kuin ehdin hätäpuheluita kenellekään soittaa ja ennen kuin paniikkini kasvoi liian suureksi, joku kadun varteen autonsa pysäköinyt ajoi muutaman metrin lähemmäksi minua ja nousi autosta kysymään, etsinkö jotain. "Öö, tota noin, mä vaan vähän tässä mietin, että missä ihmeessä mahdan olla."

Olin Pengerkadulla. Sain sanallisen opastuksen "sokeaintaloon", Pengerkatu 11:seen,josta pystyin paikallistamaan itseni. Taksikuski ei ollut ajanut kuin parin korttelin harhaan.´

Ehdin tunnille ajoissa, kävelin opettajan kanssa yhtä matkaa ykkösestä kolmoseen.

Kerran aikaisemminkin taksikuski on vienyt minut väärään paikkaan ja häipynyt maisemista. Silloin en todellakaan tiennyt, missä olen. Kalliossa olin, sen verran tiesin. Vaikka pysäytin ohikulkijan ja kysyin häneltä, en osannut paikallistaa itseäni. Kyselin vain sanallisia neuvoja riittävän pitkään, jotta löysin oikeaan paikkaan. Tai oikeastaan loppujen lopuksi minut opastettiin koulullle.

Ristiriitaista on, että molemmilla kerroilla kuljettajat ovat olleet täysin suomalaisia. Ristiriitaista se on siksi, että usein ulkomaalaisen kuskin sattuessa - erityisesti silloin, jos tulen kotiin joskus myöhään ja olen väsynyt - minua hieman pelottaa, mihin päädyn. En haluaisi olla ennakkoluuloinen ulkomaalaistaustaisia kohtaan, mutta jos emme puhu samaa kieltä, en voi sille mitään, että jännitän, ymmärsikö kuljettaja, mihin haluan mennä ja osasiko se kirjoittaa osoitteen oikein navigaattoriin. Kuitenkin olen aina ulkomaalaisten kuskien kanssa päätynyt oikeaan osoitteeseen, he usein vielä jäävät oikeasti varmistamaan, että pääsen perille saakka.

Syksy ja lomaviikko

Olen ollut tämän viikon syyslomalla. Päätin jo aikoja sitten, etten koskekaan koko viikkoon koulujuttuihin, en edes pitkällä tikulla. Tavoitteen toteuttaminen ei tuottanut vaikeuksia. Tämä on ollut niin löysä, aikatauluton viikko, etten tiedä, milloin viimeksi olisi ollut tällaista.

Olen käynyt katsomassa (kuuntelemassa) Joutsenlampea, lukenut Risto Ahtia, suunnitellut kaverini kanssa kuunnelmaa, pohtinut kirjallisen ilmaisun lopputyötekstiäni (ainut vähänkään kouluun liittyvä asia), keskustellut kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, istunut Hesperian puistossa piknikillä, tavannut kavereita, leiponut ja syönyt banaanikakkua, ajatellut tulevaisuuttani... Eilen olin 30-vuotisjuhlissa, tänään olen nukkunut pitkään ja lukenut Harold Bloomia. Viikkoni on ollut rento, rentouttava ja sisällöttömyydessään kovin monisisältöinen.

Välistä löysin itseni miettimästä, mihin oikein aikani katoaa, vaikken tee mitään. Tunsin miltei huonoa omaatuntoa tehottomista päivistäni. Sitten annoin itselleni luvan olla syyslomalla tehoton.

Pidän syksystä. Pidän syksyn tuoksusta, hämäristä illoista, lehtikasoista, ruskan väreistä, vaikken sitä silmin voikaan enää nähdä, viilenevästä ilmasta. Syksy on rauhallinen vuodenaika, juuri sopiva tulevaisuuden ja oman sisäisen taiteilijuuden pohtimiseen.

Olen miettinyt viimeisen puolentoista viikon aikana kohtuu paljon, miksi haluan ilmaista itseäni taiteen keinoin. Miksi minä kirjoitan? Mitä kirjoitan? Miksi taion? Miksi esiinnyn? Mitä haluan sanoa? Mitä minulla on sanottavana? Mitä taide on ja mitä sen pitäisi olla?

Olen ärsyyntynyt tämän päivän taiteen "viihteellistymisestä", siitä, että kaiken pitää olla valmiiksi pureskeltua, kevyttä hauskaa, jonka vastaanottamiseen ei tarvitse käyttää juuri omaa energiaa. Silti en osaa yksiselitteisesti sanoa, mitä taiteen pitäisi minusta olla, tai mikä on taiteen ja viihteen ero. Taide ei ole yksiselitteistä. Sillä pitäisi olla jotain sanottavaa, jotain ajatuksia ja tunteita herättävää - ehkä enemmän kuitenkin niitä ajatuksia. Ihmiset ajattelevat liian vähän.

Voisin mennä Orivedelle kirjoittajakurssille, Ugandaan vapaaehtoistyöhön tai EVS:ään - mutten voi. Vuoden päästä koittava tulevaisuuteni, reilun puolen vuoden jakso ilman opiskeluja, on tällä hetkellä mahdollisimman sekavana palapelinä, palikat hajallaan. Ehkä minä vielä joskus tiedän, mitä vuoden kuluttua teen.

Nolouksia

Joskus sokeuden takia tulee vastaan kovin noloja tilanteita. Useinmiten ne tulee ohittaneeksi vain olankohautuksella, mutta joskus noloudet jäävät kaivertamaan mieltä pidemmäksikin aikaa. Eikä ne silti loppujen lopuksi ole mitään pahoja nolauksia, kunhan vaan vähän nolottaa mokat. Tässä nyt muutama viimeaikainen noloukseni:

Menin Itäkeskuksessa bussiin, kun olin menossa Roihuvuoreen musiikinteoriatunnille. En aina ole ihan varma, tunnistanko Roihuvuoressa pysäkin, jolla minun on jäätävä pois. Niinpä pyydän kuljettajaa sanomaan, milloin pysäkkini tulee.

Astuin siis bussiin, leimasin korttini ja käännyin kuljettajaa kohti.

"Moi."

Vastausta ei kuulunut. Ajattelin kuljettajan olevan vain hiljaisempaa sorttia ja hieman epävarmasti jatkoin:

"Mun pitäisi jäädä pois siinä Kreijarinkujalla..."

Vastausta ei vieläkään kuulunut ja tajusin, ettei siinä olekaan kuljettajaa.

Luikin nopeasti istumaan kuljettajan takana olevalle penkille. Eniten ehkä ärsytti se, ettei etupenkissä istuneet kanssamatkustajat voineet sanoa mitään, vaan antoivat minun kaikessa rahassa nolata itseni puhumalla olemattomalle kuljettajalle.

Toinen "tyhjille seinille" puhuminen kävi koulussa, kun olin menossa kansliaan. Tiedän, ettei kanslian ovi ole auki, ellei siellä ole joku (tosin yhtenä päivänä kanslia oli oikeasti tyhjä ja ovi oli silti auki... Tai ehkä rehtori oli paikalla oman suljetun ovensa takana, en tiedä). Menin siis kanslian avoimesta ovesta sisään, kävelin tiskille ja samalla tervehdin kanslistia. En saanut mitään vastausta. Pyörin hämmentyneenä paikallani ja mietin, että onkohan siellä nyt sitten kuitenkaan ketään.

Hetken pyörittyäni kanslisti puhui, puhelimeen. Hän istui kuunnellessaan aivan hiljaa ja hievahtamatta, niin, etten minä vaan tajunnut hänen olevan paikallla.

Viime viikolla nolotti hiukan, kun sekoitin kaksi ihmistä toisiinsa. Koulun ruokalassa yksi poika jotain jutteli kaverilleni ja kun oli asiansa sanonut, minä kysyin häneltä:

"J, aiotko sä herätä huomenna?"

Syömään kanssani tullut ystäväni kysyi: "Aikooko kuka herätä huomenna?"

"No J."

"Missä se on? Tossa on E."

En ollut ikinä kuvitellutkaan, että olisin voinut sekottaa ne kaksi ihmistä toisiinsa. Niin nyt kuitenkin kävi. Koulussamme on kaksi muuta poikaa, jotka sekoitan kovin helposti toisiinsa, heidän kanssaan olenkin kovin varuillani, enkä puhuttele nimeltä, ellen ole ihan täysin varma. Kuulemma he näyttävätkin melko samanlaisilta ja ystäväni oli aluksi luullut heidän olevan veljeksiä.

*******

Istun Iiriksen aulassa asiakaskoneella. En oikeastaan tiedä, miksi. Olen jo asiani täällä hoitanut ja vain jäin tähän, kun ei minulla ole muutakaan tekemistä. Pariin kertaan olen jo miettinyt, pitäisikö minun ilmaista itseni tässä lähistöllä liikkuneille sokoille, jotka tuntevat minut ja jotka minä tunnen. En ole sanonut kenellekään mitään. Jotenkin nautin siitä, että voin olla paikalla kenenkään tietämättä - ehkä vähän julmaa, mutta ei se mitään. He tosin olivat sen verran kaukana, että vaikka olisivatkin olleet näkeviä, tuskin olisivat minua huomanneet. Kohta taidan kuitenkin tuolle yhdelle kertoa olevani tässä, hän kun on ollut vieressäni valokuvattavana jo jonkin aikaa.

Kirjoitukset ohi, elämä alkaa taas

Historian kirjoitukset viime perjantaina meni... Ihan hyvin. Mitään tietoteknisiä ongelmia ei ollut, vaikka viimeisenä valvojana ollut rehtori ei ollut ihan tehtäviensä tasalla siinä vaiheessa, kun minun piti tulostaa tehtäväni. Koneella kirjoittaessa tehtävät tulostetaan eri tietokoneelta ja koska minulla ei saanut olla avustajaa mukana (olin unohtanut hakea sellaista oikeutta), oli "kolmosvalvojan" tehtävänä auttaa minua tulostuksessa. Se toinen kone kun ei puhunut.

Ensinäkemältä koe vaikutti helpolta ja mukavalta yleistietoläpinältä. Tarkemman tarkastelun myötä tulin tulokseen, että kai täällä pitää jotain vähän enemmänkin tietää. Kirjoittaminen oli yllättävän mukavaa ja rentoa, kiire minulla ei ollut missään vaiheessa. Olisin ehtinyt kuudessa tunnissa pois ihan helposti, mutta koska minulla kerta on käytettävissä lisäaikaa, niin miksi en sitä hyödyntäisi. Rauhassa kirjoittelin ja pidin välillä taukoja, joiden aikana mietin jotain niin hyödyllistä ja asiaan kuuluvaa kuten kuinka monta sivua pisteillä olevassa tehtävävihossani on (15). Istuin puoli tuntia yliaikaa.

Kotiin tultuani tarkistin heti, olinko muistanut mustan surman ajankohdan oikein. Olin, tai siis en. Ensiksi kirjoitin aivan oikean vuosisadan, mutta sitten aloin kovin epäillä itseäni ja vaihdoin sen vääräksi. Hitusen harmitti. Katsoin myös YLE:n abitreeneistä, mitä ihmiset olivat kyselleet kokeesta ja se hieman vähensi itsevarmuuttani kokeen sujumisesta. Melkein jokaisessa kysymyksessä, joissa ihmiset kysyivät "riittikö, kun mainitsi sitä, tätä ja tuota" en ollut maininnut niistä yleensä kuin ehkä yhden...

Alustavat pisteet tuli jo tällä viikolla. Näillä näkymin sieltä tulee M, saattaa päätyä vielä E:ksi. riiippuu vähän, nouseeko pisteeni YTL:ssä tai laskeeko rajat. Mutta M se ainakin on, ihan varmasti.

*******

Kirjoitusten jälkeen oli suuri huuma ja onni siitä, että aikaansa voi käyttää taas johonkin muuhun kuin pänttäämiseen - paitsi ettei olisi voinut. Meillä oli ja meni koeviikko. Motivaatiota viime perjantain jälkeen lukemiseen ei ollut tippaakaan ja tällä viikolla oli äidinkielen, psykologian ja matikan kokeet.

Äikässä teimme tämän syksyn ylppäripaketista esseet. Minä kirjoitin otsikolla "Bloggaan - olen siis olemassa." Kirjoitimme kurssin aikana kaksi esseetä ja minä tein molemmat tehtävänannosta, jossa oli pelkkä otsikko.

Psykologiaa olisi pitänyt lukea hiukan enemmän. Psyykkisistä itsesäätelykeinoista oman mielenterveyden huolehtimisessa pystyi sentään vielä aika helposti riipimään esseen kasaan, mutta humanistisen ja kognitiivisen psykologian ihmiskäsityksistä ei niinkään helposti. En odota sen kokeen arvosanalta yhtään mitään hyvää.

Matikankoe meni vielä surkeammin, kun en oikeasti ehtinyt/jaksanut/muistanut lukea siihen yhtään. Koeaamuna yritin nopeasti vilkaista kirjasta jotain, mutta siinä ei taaskaan ollut harjoituskokeita, joten meni sekin lukuyritys puihin. Palautin kokeen tyhjänä, vaikka olisinkin osannut tehdä niitä tehtäviä sen verran, että varmaan läpi olisin päässyt. Nyt voin mennä tekemään kokeen uusinnassa ja jopa lukea tällä kertaa.

Tänään meillä alkoi uusi jakso. Jotenkin olen onnistunut tekemään tästä kovin helpon löysäilyjakson. Tai oikeastaan joku muu on tehnyt sen minulle. Alunperin minulla nimittäin oli tässä jaksossa vielä enkkuakin (englanti 2-kurssi, joka minun on käytävä uudestaan, jotta saan etenemisesteeni pois), mutta joku oli siirtänyt koko kurssin toiseen jaksoon ja minulle ottanut sen kurssin vasta nelosjaksosta. Nyt tässä jaksossa minulla siis on kolme kurssia: uskontoa, psykologiaa ja filosofiaa. Tämä on ensimmäinen jakso koko lukion aikana, kun minulla ei ole matikkaa. Saatan tosin ehkä käydä yhden matikan kurssin itsenäisesti...
Saas nyt nähdä. Humanistipellenäkin on varmaan ihan kivaa yhden jakson verran.

*******

Kitarastani on ollut jo vuosia kansi haljennut, mutta nyt vidhoin vihdoin se kävi kävi huollossa liimattavana. Liikasen kitaraverstas on jossain kummallisella teollisuusalueella Herttoniemessä. Tiistaina kaverini kanssa kun vein kitaraa sinne, kävelimme varmaan puolisen tuntia, ennen kuin löysimme perille. Takaisin tulimme eri reittiä, mutta ei siinä paluumatkassa niin pitkään mennyt. Keskiviikkona kävin hakemassa kitarani korjauksesta avustajan kanssa. Olin ehkä vähän fiksumpi tai halusin vaan säästää aikaa: menimme Herttoniemeen taksilla.

Jotta akustisen kitaransoittoon saisi helposti erilaisia sointivärejä, pitäisi oikean käden kynsiä kasvattaa ja muotoilla ne oikein. Olen kovasti kasvatellut kynsiäni ja oikeasti se soundin ero kynnellisen ja kynnettömän soiton välillä on aika suuri. Senkin heti huomasi, kun kitaraopettajani muotoili kynteni enemmän oikean malliseksi (kyllä, opettajani viilasi kynteni, kahdella tunnilla). Nyt kuitenkin suuri kynsi-projektini on taas ollut aika hyödytön, koska kaksi kolmesta hienosta soittokynnestäni halkesi tällä viikolla. Toinen takertui ilmeisesti repun olkaimeen tms ja toiseen tuli ensin pieni halkeama, josta se sitten levisi. Taas pitää aloittaa kasvattaminen miltei alusta.

Huomenna minulla on koulussa aamunavaus. Soitan siellä kitaraa. Tämä ei stressaa ja jännitä läheskään niin paljon kuin viime keväinen taika-aamunavaus, vaikka kyllä minua hiukan jännittää. Minulta kysyttiin eilen, kuka tulee tekemään minulle valot, salissa kun on yhden musaprokkiksen valot tällä hetkellä ja niihin koskeva tulee kuulemma hirtetyksi. "Valot, mitkä valot? En mä ole sellaisia ajatellutkaan, kun en mää niitä nää." Pohdin jo, josko aamunavaukseni tapahtuisi pimeässä, sillä en halua olla vastuussa kenenkään hirttotuomiosta. Eikä minulle ollut oikeasti tullut mieleenikään, että klassisen kitaran aamunavauksessa pitäisi tai edes voisi olla jotain valoja. En minä osaa ajatella tuollaista. Loppujen lopuksi kysyjä lupasi itse tulla minulle valoja huitomaan, mikäli herää aamulla.
*
******

Tänään olisi Kalliossa Club Libertessä intialainen kitaristi, Phatt. Minua kovin houkuttaisi lähteä sinne, mutten saanut ketään kaveriksi. "Mikset sä mene yksin? Liberte on helppo paikka, kyllä sä siellä pärjäisit", sanoi viuluopettajani, kun tunnin lopuksi mainitsin hänelle tästä. Eh... Jep. En ole koskaan käynyt baarissa - lukuunottamatta laivoja tai hotellien aulabaareja, mutta emme nyt laske niitä - ja pitäisi siis yhtäkkiä lähteä yksin jonnekin ihan oudolle clubille. Vielä vähän pohdin, että lähtisinkö sinne oikeasti. Ehtisin oikein hyvn edelleen. Toisaalta minulla alkaa huomenna kahdeksalta koulu... Jos sitä ensimmäistä tuntia ei olisi, voisin todellakin lähteä. Nyt taidan kuitenkin jättää väliin, vaikka takuulla olisi hauskaa. Se olisi myös ollut hyvä testi taas itselleni siitä, kuinka yksinkin voi pärjätä. Siis, mikäli kaikki olisi sujunut hyvin. Varmasti kadun tätä myöhemmin.