Satunnaisia kuulumisia

Nyt saatan taas sanoa nähneeni valon.

Eilen pastan kiehumista odotellessani nojasin otsaa liesituulettimen "lippaan" ja painoin huvikseni siihen valon päälle. Yllätys oli suuri, kun näinkin sen valon. Erotin sen vain hyvin pieneltä alueelta silmän oikeasta ylänurkasta ja jos käänsin päätäni tai silmää väärään asentoon, en enää nähnyt valoa. Mutta siinä se pastan odottelu meni rattoisasti, kun rämppäsin liesituulettimen lamppua päälle-pois.

Kaverini sanoi Facebookissa, että meidän eteisen ja keittiön kattolamput on myös aika kirkkaita ja kehotti kokeilemaan niitä. Keittiön kattovaloa en nähnyt, mutta eteisen lampun ehkä jopa näin. En ole ihan varma.

Tässä "näkötestissä" on se huono puoli, että kun itse laitan sen valon päälle ja pois, voin hyvin kuvitella näkeväni sen, vaikken oikeasti näkisikään. Tuon liesituulettimen valon uskon näkeväni oikeasti, koska se kyllä katosi aika äkkiä, jos vain katsoin vähänkin väärään suuntaan.

Viimeksi näin oikeasti valoa vuosi u vuosi sitten silmälääkärissä. Auringon valosta en ainakaan koskaan tiedä, näenkö sen oiekasti vai uskonko vaan näkeväni, kun se lämmittääkin kivasti.

*******

Minulla oli torstaina matikan preli. Tein sen ilman valvojaa fysiikan varastossa. Ajattelin etukäteen, että on varmaan aika ankeaa istua yksin tunti tolkulla jossain varastossa, mutta se oli yllättävän rattoisaa.

Osasin tehdä neljä tehtävää varmasti kokonaan, viidennen melkein. Kymmenen tehtävää piti tehdä, joten lopuista tehtävistä tein vain osia sieltä täältä. Tiedän nyt ainakin, mitkä asiat minun on kerrattava vielä kirjoituksia varten. Tiedän senkin, että pystyn keskittymään laskemiseen monta tuntia, vaikka nyt oikeastaan suurin osa ajasta taisi mennä Maolin selailemiseen ja sen miettimiseen, osaisinko vielä jostain tehtävästä edes jotain. En löytänyt Maolista pisteen etäisyys käyrästä -kaavaa, vaikka olen ihan varma, että sellainen siellä on. Heittelin myös
aoliani (kaikkia viittä sidosta) pitkin varastoa, kun ne eivät meinanneet pysyä missään fiksusti.

*******

En nyt yhtäkkiä keksi yhtään, mitä kirjoittaisin. Hassua. Muistan parina päivänä jotain, mistä pitäisi kirjoittaa, mutta nyt ei tule mitään mieleen.

Tällä hetkellä yksi pahin skenaarioistani on se, että liukastun tuolla jäisillä kaduilla ja katkaisen käteni. En usko niin käyvän, sillä kengissäni on ilmeisen hyvät pohjat, tasapainokin on mukavan harjaantunut ja luuni taitavat olla melkoisen jämäkät. Niin, ja olen tietysti myös harjoitellut kaatumista esimerkiksi aikidossa. Mutta jos käteni murtuisi ja se kipsattaisiin, en tiedä, mitä tekisin: en voisi soittaa ja kirjoittaminenkin voisi olla vähän vaikeampaa. Mieluummin katkaisisin jalan kuin käden.

*******

Ensi perjantaina alkaa tämän kevään ylppärit äidinkielen tekstitaidolla. Äikkä on vielä aika hauskaaa mutta taidan olla taas vähän jäljessä reaaliaineiden lukemisessa... tai en oikeastaan edes paljoa. Uskon ehtiväni kyllä hyvin lukemaan. Se tosin vaatii sitä, että parannan hieman itsekuriani.

Elämyksellistä teatteria

Viime viikolla olin katsomassa koulumme teatteri 6 -kurssin valmistamaa esitystä. Tuo kurssi on näyttelijäntyön kurssi, jolla ei aina tehdä mitään valmista esitystä, mutta tämä porukka oli tehnyt. Näytelmä oli eräänlaista episoditeatteria ja se oli tehty lähinnä improvisoiden.

Ennen esityksen alkua kurssin ohjaaja pysähtyi hetkeksi aulassa juttelemaan kanssani. "Esityksessä sitten tarjotaan jotain - kahvia, teetä, piparia. Eli jos joku tulee tarjoomaan sulle niin ota vaan, se ei ole mikään kepponen." Tästä oikeastaan kurssilla mukana ollut kaverikin minua jo vähän varoitteli etukäteen.

Salissa sai istua ihan mihin vaan. Sieltä löytyi patjoja, tyynyjä ja tuoleja sekaisin. Näyttelijät istuskelivat myös eri puolilla salia, yleisön kanssa samassa tasossa ja samassa tilassa.

Koko esitys tapahtui yleisön keskellä, vähän eri puolilla salia. Kohtaukset olivat kohtauksia erilaisista olohuoneista, erilaisten ihmisten ja perheiden kotoa. Mukana oli kohtaus, jossa puolet näyttelijöistä olivat kissoja, puolet kissojen emäntiä/isäntiä, jotka kehottivat yleisöä silittämään heidän kissaansa. Toisessa kohtauksessa yksi näyttelijä ohjasi toista käsiliikkein ja muut matkivat ohjatun näyttelijän liikkeitä taustalla. Välillä tanssittiin ja heiluttiin, välillä syötiin piparia ja tarjottiin sitä muillekin.

Oli hyvin mielenkiintoista kokea teatteriesitys, jossa istui oikeasti keskellä tapahtumia. Myöskään näyttelijöiden tarjoamat keksit ja limsa ei ole ihan arkipäivää teatterissa. Fyysistä kosketustakin näyttelijöihin sai, kun ensin silitti "kissaa" ja yhdessä vauhdikkaassa kohtauksessa sai lyönnin olkapäähänsä vieressä heiluneelta tyypiltä.

Vaikka esityksellä ei sinänsä ollut mitään kattavaa juonta - jos oli, en tajunnut sitä - ja osa kohtauksista kuulemma kyhättiin kasaan samana päivänä, oli se hyvin mielenkiintoinen kokemus. Kummallisista improvisaatioharjoituksista saa näemmä myös esityskelpoista kamaa kasaan. Esityksen lopuksi näyttelijät kiersivät vielä kiittämässä yleisöä kädestä pitäen.

Tämä oli elämyksellistä teatteria, jos mikä.

*******

Tänään on kasvissyöntikuukauteni viimeinen päivä. En uskonutkaan minulle tulevan hirveän suurta ongelmaa lihattomuudesta, mutta oikeastaan se olikin vielä hieman helpompaa. Välillä tuli oikein suuri lihanhimo - uskon sen johtuneen proteiinien puutoksesta - mutta sekin meni ohi syömällä vähän lisää proteiinia. Pidän kasvisruuasta kyllä, mutta silti taidan pysyä sekasyöjänä. Se on paljon yksinkertaisempaa, kun ei tarvitse miettiä niin tarkkaan ruokansa ravintoaineita ja proteiinin lähteitä. Kuitenkin nyt, kun innoissani olen tässä odottanut, että kohta voin taas syödä lihaa, huomenna on koulussa kasvisruokapäivä... en siis tiedä, onko. Toisaalta tuskin menen huomenna edes koululle syömään, joten minulla ainakin on kotona vielä kasvisruokapäivä. Tein nimittäin tänään soijabolognese-kastiketta, jota on kyllä ihan reilusti jäljellä. Tuli ihan hyvää, sitäpaitsi.

*******

Kouluumme tuli tässä jokin aika sitten sellainen uudistus, että jokaisella opettajalla on lokero käytävällä. Aikaisemmin opettajien laatikot on olleet opettajanhuoneessa ja jos opettajalle on jotain pitänyt palauttaa, on siis pitänyt koputella opehuoneeseen. Tällä haluttiin kai vähentää sitä koputtelijoiden määrää, jotta opettajatkin saisivat pitää välitunnilla taukoa. Kaikki muut uudistuksesta ryhmänohjaajantuokiolla kuulleessaan piti sitä hyvänä, mutta minä en niinkään. En voi yhtään tietää, mikä lokero on kenenkin. Opettajanhuoneeseen papereiden vieminen oli vielä ihan sokkoystävällistä, kun ei siellä kukaan muukaan vienyt itse mitään laatikkoon asti. Nyt homma pitäisi hoitaa itsenäisesti, mutta kuinkas teet sen sokkona?

"Sulla pitää olla sellanen aakkostettu lista kaikista opettajista ja sit lasket sieltä, että joo, se on toi yhdeksäs opettaja ja sit alat laskea niitä laatikoita", ehdotti ryhmänohjaajani. tämän jälkeen hän kyllä ihan vakavasti sanoi, että enköhän saa joltain apua. Niin minäkin uskon. Silti piti nyt ihan periaatteesta valittaa epäreiluja uudistuksia.

*******

Jos sitä huomenna menisi uimaan... Yritin ensin saada yhden kaverini aamu-uinnille kanssani, mutta sen pitää kuulemma lukea ruotsia. Saa nähdä, viitsinkö ja uskallanko sitten lähteä yksin. Päätin ryhdistäytyä liikkumisen suhteen nyt, kun käytännössä on lukuloma ja mukavasti aikaa. Olen ollut aika järkyttynyt siitä, miten vähän nykyään liikun: muutama vuosi sitten olin vielä kilpaurheilija, mutta nykyään... Koulun portaat.

Kirjallisuuden ja lukemisen ylistys

Näkövammaisena saatavilla olevien kirjojen valikoima on "hiukan"
suppeampi kuin näkevällä, jolla on kaikki maailman kirjastot
käytössään - lähes tulkoon. Minun on tyydyttävä Celian valikoimiin,
vähän helpotusta saa tiedonhallintapalvelusta (THP:stä), jonka
käyttäjät voivat skannata kirjoja toisille käyttäjille jakoon -
palvelu on siis vain näkövammaisille.

Meillä luetaan äidinkielen kursseilla usein kaksi kirjaa, tällä
kurssilla nyt luetaan vain yksi. Jossain vaiheessa kirjalistan käsiini
saatuani minun piti valita kirja ennen kaikkea sillä perusteella, mikä
Celiasta löytyy - kaikki klassikot, kuten Seitsemän veljestä tai
Tuntematon sotilas luonnollisesti löytyy, mutta meidän kursseilla on
luettu vähän oudompiakin kirjoja. Tällä nyt menevällä kurssilla
opettaja antoi listan holokaustia käsitteleviä kirjoja ja minä pahoin
pelkäsin, että valintamahdollisuuteni suppenee vielä pienemmäksi kuin
muilla. Niin ei käynytkään, vaan Celia yllätti iloisesti: kaikki
opettajan listalla olleet kirjat löytyivät valikoimasta. Päädyin
lukemaan auchvizin tyttöorkesterin. Luin sen jo joululomalla. Oli hyvä kirja.

Lähipiirissäni on paljon ahkerasti lukevia ja tiedostavasti lukevia
ihmisiä, joille ei mikä tahansa hömppä kelpaa. Yleensä, kun minua
kehotetaan lukemaan jokin kirja, totean vähän pessimistisesti:
"Katotaan, jos se löytyy." viime aikoina kirjasuositukset ovat olleet
lähinnä filosofiaa tai kirjallisuustiedettä käsitteleviä kirjoja. En
olisi ihan heti uskaltanut veikata Celiasta löytyvän Italo Calvinon
Kuutta muistiota tai Mimesistä, jonka kirjoittajan nimi on niin
vaikea, etten edes yritä muistaa sitä. Myös tämän jutun otsikkoon
lainattu kirja Harold Bloomin "Lukemisen ylistys" löytyi
yllätyksekseni Celiasta. Ilmeisesti joku muukin lukee
kirjallisuustiedettä - tai sitten joku Celian asiakas opiskelee sitä,
sillä suurin osa näistä on oppikirjoja. Miten vain, minä tykkään.

Vaikka valikoima on viime aikoina yllättänytkin minut usein oikein
iloisesti, esimerkiksi Infoähkyä tai Arkiähkyä sieltä ei löydy.
Pitänee toivoa. Maailmassa on niin paljon mielenkiintoisia kirjoja, jotka haluaisin lukea. Vaikka kuinka rajaisin mielenkiintoni vain suomenkielisiin kirjoihin, en millään ehdi lukea kaikkea haluamaani koskaan.

*******

Olen matkalla Kajaaniin isoveljeni luo. uskaltauduin Pasilassa lipunmyynnissä törkeästi ohittamaan jonot, koska en oikeasti ihan pysty käyttämään sitä jonotusnumerolaitetta, jos ylipäänsä löytäisin sen. Silti ohittelu tuntui vähän pahalta. En halunnut yhtään pitkittää sitä törkeää ohitteluani, jonoa siellä nimittäin oli sen verran, joten en ostanut vielä edes paluumatkan lippua, vaikka alun perin ajattelin ostavani molemmat kerralla.

Matkasta on mennyt nyt puolitoista tuntia, vielä olisi neljä jäljellä. Koska ostin lippuni sen verran myöhään, en saanut enää ikkunapaikkaa. Minusta on aina jotenkin todella ahdistavaa yksin matkustaessa istua käytäväpaikalla. Tuntuu tosi hölmöltä pyytää tuntematonta vierustoveria laittamaan takkini naulaan, mutta tein sen silti. Mietin ensin pitkään, kehtaanko pyytää häntä vielä pistämään läppärini johdon seinään, sillä akkua ei ollut jäljellä nimeksikään. Koska olin koko matkan viihdykkeeni laskenut vain läppärin varaan, oli pakko kehdata.

Meillä olisi oikeasti ollut huomenna koulupäivä, ”Talvipäivän tapaus”. Yksi 45 minuutin oppitunti, avoimet ovet ja kaiken maailman ilmaisutaitoaineiden esityksiä ja kaikkea. Minuakin pyydettiin runokioskiin kirjoittamaan runoja. Mutta ehei, minä menen Kajaaniin katsomaan Semmareita. Piti kyllä käydä suuri moraalinen keskustelu itseni kanssa siitä, voinko skipata koulupäivän Semmareiden takia. Näemmä voin. Skippasin tänään myös viimeisen tunnin, kun ensin olin koululla viisi tuntia ennen koulun alkua, sillä jotta pystyin lähtemään järkevästi Kajaaniin, oli minun siirrettävä kitaratuntiani ja se sattui menemään koulun kanssa päällekäin. Juu, tiedän olevani taas kovin ahkeralta vaikuttava opiskelija. Mutta ehkä ne viisi ylimääräistä tuntia koululla korvaavat tämän kaiken?

Lippujen hankkiminen Semmareiden konserttiin olikin vähän haastavampi juttu. Tai oikeastaan se sujui minusta yllättävän helposti, mutta oli siinä enemmän mutkia matkassa verrattuna siihen, että olisin ostanut vain kaksi tavallista lippua. Minulla on nyt siis opiskelijalippu ja avustajalippu. Sen verran työtä lippujen hommaamisen eteen tein, että jos olisin unohtanut ne nyt kotiin, olisin hukuttanut itseni junan vessaan. Pakko tarkistaa, että ne varmasti ovat mukana… On ne.

tuli tässä mieleen, että vaikka kuinka elän ihan ”tavallista” elämää, saa tästä paljon huumoria revittyä. Arki on aika hauskaa ja kummallista. Se on myös ihanaa ja mielenkiintoista. Hehee.

”Junan kulkusuunta vaihtuu”, ilmoitti VR-täti kuulutuksessa. ehkä me ei kuitenkaan kuljeta takaisin Helsinkiin…

niin,ne konserttiliput. Koska halusin saada avustajalipun konserttiin, enkä maksaa kahta opiskelijaa, piti asian eteen tehdä hieman työtä. Lippujen hankkiminen vaati kolme puhelua ja käynnin sekä R-kioskilla että Lippupisteen palvelupisteellä. Ensin soitin Lippupisteelle lipunmyyntinumeroon ja tiedustelin mahdollisuutta saada avustajalippu Semmareiden konserttiin. ”En mä tiedä tästä mitään, soita Help deskiin.” Puhelu sinne, siis. ”En mä oikein tiedä… Pyörätuolilaiset saavat saattajan, että eiköhän tämäkin ole mahdollista. Mutta pieni hetki, mä soitan ihmiselle, joka varmaankin tietää.” Hetken kuluttua minut yhdistettiin tälle henkilölle, jonka piti asiasta tietää. ”En ole ihan varma. Pyörätuolilaisille avustajalippu on, että eiköhän se sinullekin saada. Soitan järjestäjälle ja kysyn asiaa. Soitan hetken kuluttua takaisin.” Meni tovi, ja sain puhelun, jossa kerrottiin järjestäjien vastanneen ”totta kai” ja Lippupisteen tyyppi teki minulle lippuvarauksen. Hän sanoi, että voin vaikka samana päivänä käydä hakemassa lippuni Ärrältä.

Kun sitten seuraavalla viikolla jonkun kanssani Ärrään sain, en saanut sieltä lippuja pihalle. ”Nää on jotain erikoislippuja, ne pitää hakea Lippupisteeltä. Mä en pysty niitä täältä tulostamaan.” Jaahas. Ei siis auttanut muuta kuin mennä paria päivää myöhemmin Lippupisteelle. Sieltä sain ongelmitta lippuni – opiskelijan ja ”pyörätuolin avustajan”.

Että tällaista tänään. Vielä on matkaa jäljellä. Voisin vaikka lukea jotain.

Pendolinon langaton netti on hieno juttu, vaikka vähän hitaanloinen onkin.

Pyrogratian hakemusviidakko

Istuin viime viikolla 45 minuuttia opon luona päivittämässä henkilökohtaista opiskelu- ja kuntoutumissuunnitelmaani. Ensimmäinen puoli tuntia meni, kun ensin etsimme kyseistä lomaketta netistä ja kun se viimein Kelan sivuilta löytyi, ei se auennutkaan opon koneella vaan sanoi tiedoston vioittuneen. Parin puhelun ja tiedoston avaamisyrityksen jälkeen siirryimme toiselle tietokoneelle, jossa lomakkeen jopa sai auki. Ja tähän meni siis puoli tuntia - siinä kävi aina joku keskeyttelemässä meitä, kuten MTV:n uutistoimittaja.

Saan Kelasta nuoren kuntoutusrahaa, enkä siis opintotukea. Nukuraa varten tarvitaan suunnitelma opinnoista. Yläasteella tein henkilökohtaisen opiskelu- ja kuntoutumissuunnitelmani sillä ajatuksella, että olen lukiossa kolme vuotta. Nyt kun kerta opiskeluaikani on venynyt, piti suunnitelma päivittää, jotta saan vielä ensi syksynäkin rahaa. Päivitystä en voinut tehdä itse, siihen tarvittiin joku kotikunnan työntekijä mukaan, joten opostani tuli nyt minun "kuntoutuksesta vastaava henkilö". Lukiohan on - luonnollisesti - minulle ammatillista kuntoutusta. Plääh tätä pyrogratiaa...

Nukuraa varten minun tulee myös toimittaa jokaisen lukukauden alussa läsnäolotodistus ja vuoden lopussa todistus opinnoista, siis käytännössä jaksotodistus. Muuten ei rahaa heru. Ryhmänohjaajamme kanssa pohdittiin, miksi kummassa meille edelleen jaetaan paperiset jaksotodistukset, kun arvosanat näkee wilmasta ja kaikki olemme täysi-ikäisiä, joten mitään huoltajien allekirjoituksiakaan ei tarvita. Kerroin tarvitsevani jaksotodistusta Kelaa varten ja mainitsin vielä, että edes äitini ei halunnut sitä koskaan nähdä, koska "mä katoin jo ne numerot netistä". ryhmänohjaajani tähän: "No onneks ees Kelaa kiinnostaa, miten sun opiskelut sujuu."

Sain viime viikolla myös tietää, ettei YTL myöntänyt minulle oikeutta käyttää teknistä avustajaa yo-kokeessa. en tiedä, miksi. Sokkokavereillani kyllä on tämä oikeus, eikä heidän edes hirveästi kuulemma tarvinnut selvitellä sitä hakiessaan, mihin tarvitsevat teknistä avustajaa. Minun piti kirjoittaa selvitys avuntarpeestani yo-kokeessa, mutta avustajaa ei tullut. No, pärjäsinhän syksylläkin, niin eiköhän nämä tulevat kokeet suju myös.

*******

Koskaan ei pitäisi sanoa "ehtii sen myöhemminkin", sillä välttämättä ei ehdikään. Huomasin tämän pulkkailun kohdalla hyvin konkreettisesti. Vaikka viime kirjoituksessa sanoinkin meneväni pulkkamäkeen, vesisade kuitenkin vesitti suunnitelman. Viime vuoden puolella , kun ystäväni yritin saada pulkkailemaan, hän sanoi vaan: "No eiköhän tässä vielä ehdi. Ei tänään." Nyt alkaa vaikuttaa siltä, ettei ehdi. aion kyllä taatusti seuraavan kunnon pulkkailusään sattuessa pakottaa hänet mäkeen kanssani. Nyt minulla on sentään pulkka! Ollut kohta kuukauden, eikä sillä ole laskettu vielä kertaakaan. Noloa.

*******

Kävin viikonloppuna ensimmäisen kerran Nuorten filosofiatapahtumassa Paasitornissa. Oikein mielenkiintoisia keskusteluja, kyllä. Olimme seuraamassa neljää keskustelua, joista kahdessa oli filosofi alustajana, kahdessa muussa oli historioitsija ja biologi. Sunnuntain viimeisen keskustelun teoreettinen filosofia ei ihan koko aa auennut täysin ja olen varma, ettei se filosofian dosentti tajunnut, mitä toinen haastajista yritti hänelle sanoa. Tai ehkä hän ymmärsi tahallaan väärin.

Asioiden massaolon ja kuvittelun välistä eroa pohdittaessa minun tekee aina hirveästi mieli väittää vastaan. lauantaina filosofian tohtori Ilkka Niiniluoto (toivottavasti muistan nimen oikein, en jaksa tarkistaa) sanoi alustuksessa jotain siihen suuntaan kuin: "Me kaikki näemme, että te olette siellä yleisössä ja me täällä edessä puhumassa. Meidän on järkevämpää pitää sitä totena kuin ajatella olevamme jonkin kollektiivisen harhan vallassa." Vastaväitteeni olisi siis tietysti lähtenyt siitä, etten minä näe. Varmasti saatoin vain tietää itse olevani siinä tilassa, jossa olis myös monta muuta ihmistä, mutta edessä olevat puhujat olisivat yhtä hyvin voineet olla vain nauhoitettuja, sillä he puhuivat krofoniin, enkä näin ollen saanut "suoraa" aistihavaintoa heidän läsnäolostaan.

Filosofian dosentti Panu jotain puhui sunnuntaina näkemyksestä, jonka mukaan oliat (asiat, esineet) ovat olemassa, kun joku sujbjeti havaitsee ne (arkijärjellä ajateltuna pöytä on olemassa kyllä silloinkin, kun kukaan ei ole huoneessa aistein havaitsemassa sitä, mutta toereettinen eoreettinen filosofia on välilllä vähän kaukana arkijärjestä). siihen olisi mieleni tehnyt kysyä, onko tämän teorian mukaan pöytä olemassa, jos se on huoneessa, jossa on vain sokea henkilö, joka ei tiedä pöydän olemassaoloa. Kun siis oikeasti jos menen minulle tuntemattomaan tilaan, eikä kukaan ole kertonut, mitä siellä on, ei siellä ole minulle mitään olemassa, ennen kuin törmään niihin.

Tämä filosofiuuus viikonlopulta taisi jäädä hieman päälle; eilen luin Wittgensteiniä, jonka loogis-filosofinen tutkielma on aika kovaa kamaa, ja tänään Heideggeria, joka on paljon ymmärrettävämpää tavaraa. Olen myös sivistänyt itseäni Italo Calvinon Kuudella muistiolla tulevalle vuosituhannelle sekä Umberto Ccon pakinoilla. Niin, ja aloin lukea Kari Enqvistin Kuoleman ja unohduksen aikakirjoja. Ehkä ennen ylioppilaskirjoituksia on hyvä lukea jotain fiksua.

Musiikkia, musiikkia

Hienosti alkanut ylppäreihin luku tyssäsi hiukan: ensin oli pari kaveria kylässä viettämässä "after-pikkujouluja", sitten kyläilin vanhimman veljen perheen luona ja sitten... Tuota, niin, olisin voinut ihan hyvin lukea. Nukuin pitkään ja otin päikkäreitä, luin Hesarin ja siinä se torstai sitten taisikin suunnilleen mennä. Kuuntelin myös vanhoja C-kasettejani. Perjantaina jopa luin, kunnes kirjallisen ilmaisun lopputyö / musiikin lukiodiplomi vei voiton. Oli vaikea keskittyä psykologiaan, kun mielessä pyöri jokin ihan muu.

En muista yhtään, kuinka paljon olen kertonut lopputyö/lukiodiplomityöstäni. Olen siis tekemässä "äänitaideteosta", joka koostuu runoista, musiikista ja muusta äänimaisemallisesta hässäkästä. Alun perin sen piti olla ihan kohtuu perinteinen kuunnelma, mutta kirjallisen ilmaisun opettaja piti runoteksteistäni enemmän ja minuakin ne alkoivat vetää puoleensa voimallisemmin. Runoja ja musiikkia yhdistävän teokseni esikuvaksi voi kovin helposti nimetä lähes kaiken YLEn Radio ateljeen tuotannon.

En ole oikeasti koskaan ennen tehnyt itse musiikkia, ainakaan näin tavoitteellisesti. Eniten viime aikoina olen kamppaillut "konemusikin" parissa, sillä haluan sellaista yhteen kohtaan. Konemusiikki ei ole vähimmässäkään määrin gendre, josta tietäisin jotain. Netistä löytyi muutamia ohjelmia, joilla konemusiikkia saisi kohtuu kivuttomasti kasaan - todennäköisesti - mutta yksikään niistä, joita minä löysin, ei toiminut puhesyntikan kanssa. Niinpä teen asiat mahdollisimman monimutkaisesti: soitan syntikallani, äänitän kaiuttimien kautta Zoomilla (digitaalinen äänityslaite) ja pistän kasaan Goldwavella, joka on puhesyntikallakin toimiva editointiohjelma. Tiedän, että näkevänä äänen editoiminen tietokoneella olisi hyvin paljon helpompaa - ei vähiten siksi, että ohjelmien käyttö jopa onnistuisi. Suureksi osaksi editointiohjelmat on hyvin graafisia ja näytöltä helppokäyttöisiä. Tiedän, että esimerkiksi rumpujen ja bassoraidan yhteensovittaminen olisi näkevänä helpompaa, silloin saisi iskut kohdistettua yksinkertaisemmin oikeille kohdille. Monilla ohjelmilla voi myös äänittää niin, että toista raitaa kuuntelee samalla, jolloin kohdistamista ei edes tarvitse käsin tehdä. Goldwavella se ei onnistu - tai minä en ainakaan ole sellaista mahdollisuutta löytänyt.

Minun editointihommani vie siis enemmän aikaa kuin näkevän. Joudun hidastelemaan nauhoitusta, jotta löytäisin tarkalleen sen kohdan, mistä tahdon leikata. Usein kohtaa ei silti meinaa kovin tarkasti löytyä. Koska oikeasti sekunnin sadasosillakin on merkitystä silloin, kun haluaa kahden äänen tulevan täsmälleen samanaikaisesti, on sen sekunnin sadasosan löytäminen välilyöntiä painalmala vähän arpapeliä. Näkevänä voisin katsoa äänikäyrältä ne oikeat kohdat. en silti valita paljoa, pidän ihan hirmuisesti editoimisesta, vaikka se onkin pirun työlästä. Eilen editoin musiikkeja kolme tuntia, enkä oikeasti tehnyt muuta kuin leikkelin tahteja ja liitin niitä kasaan.

Aivoni taitavat jälleen työskennellä aivan omissa sfääreissään, ratikallakin menin kunnolla pysäkistä ohi. Ajattelin niin intensiivisesti musadiplomia, etten tajunnut lainkaan, missä mennään. En ole koskaan ollut niin pihalla. Uskoin jo välillä olevani väärässä ratikassa. Vaikka tällainen inspiraatio vaikeuttaa arkea sekä ylppäreihin valmistautumista, on se myös kovin tuottoisaa ja mukavaa. Parempi näin kuin että vääntäisin suurella paniikilla maaliskuussa 15 minuuttia ala-arvoista musiikkia.

*******

Minulla on matikankirjoja huoneessani noin 5,1 hyllymetriä, kun MAOL lasketaan mukaan. Siinä on siis 13 lukion pitkän matikan kurssin kirjat. Mittaukseni ei ollut mitenkään erityisen tarkka, mutta ei se kyllä ainakaan paljoa heitä.

*******

Huomenna pulkkani pääsee kokemaan neitsytlaskunsa. Saa nähdä, mitä siitä tulee, huomiseksi kun on luvattu suojasäätä. Jos pulkkailu ei onnistu, niin ainakin voimme rakentaa lumiukon.

*******

Tänään minun teki mieli HK:n sinistä. Viikko tässä menikin ilman, että olisi tehnyt lainkaan mieli lihaa. Korvasin HK:n sinisen Fazerin sinisellä ja taas pärjätään. Tein myös pannaria, kun alkoi kovasti tehdä mieli. Jotenkin pannari lauantai-iltana tuntuu kovin kotoisalta. Kun olin pieni, meillä sitä - tai jotain muuta hyvää - tehtiin usein lauantaisin. Vain sauna puuttuu, silloin tämä olisi täydellisen kotoisa lauantai-ilta. Ehkä menen lämpimään suihkuun ja katsomaan, pystyisikö parvekkeellani kieriä lumihangessa. Ainakin voi käydä jalkansa kastamassa lumeen.

Hyvää uutta vuotta

Uuden vuoden 2011 vastaanottamiseni oli varsin rauhallista, mutta toiminnallisempaa viime vuoteen verrattuna, jolloin olin flunssassa. En löytänyt mistään tähtisädetikkuja, joita yritin etsiä huimasti jopa kahdesta kaupasta. Vuosi vaihtui ilman niitäkin oikein mukavasti. Olin saanut kutsun lukiokaverilleni bileisiin, mutta jätin tällä kertaa väliin, sillä epäilin, etten viihtyisi siellä kauhean hyvin - en ole kovinkaan bileihmisiä. Niinpä vietin illan kahden ystäväni kanssa.

Iltani sisälsi kotiin unohtuneet avaimet ja 27 euroa maksaneen ovenavauksen, sillä isoveli ei ollut kotona. Sisään päästyämme valmistimme täytettyjä lettuja, vaikka kumpikaan meistä ei ollut koskaan ennen itse tehnyt lettuja tai syönyt niitä suolaisella täytteellä, oikein hyviä kuitenkin olivat. Ne olivat myös niin täyttäviä, että muita herkkujamme (sipsejä, karkkia ja suklaata) emme meinanneet millään jaksaa syödä.

Luimme (lue: minulle luettiin ääneen) Länsimaisen kirjallisuuden historiaa käsittelevästä kirjasta antiikin Kreikan kirjallisuutta: muutamia runoja, faabelin ja pätkiä parista näytelmästä. Minulta löytyi pisteillä runokokoelma slovenialaista nykyrunoutta ja vaikka olenkin kovin hidas ja huono lukemaan pisteitä ääneen, luin pari runoa, joita en ollut ennen lukenut (en tiedä, saiko siitä änkytyksestäni kunnolla mitään selvää) - toisen runon valitsin siksi, että siinä oli sopivan lyhyet sanat tällaiselle hitaalle lukijalle, jolla on tapana arvata puolet sanasta. Keskustelimme kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta, musiikista ja soittamisesta. Minulle opetettiin Paranoidin intro ja jonkun Metallican kappaleen, jonka nimeä en muista, kitarariffi. Sain myös osoittaa tietämättömyyteni nykymusiikista, kun riffin opeteltuani kysyin, mistä se mahtaa olla. "Etkö sä muka oikeasti tiedä?" En muista vieläkään kuin sen Metallican. Hämmästyksekseni päädyimme myös lukemaan Raamattua. Enpä ollutkaan aiemmin lukenut Daavidista ja Goljatista suoraan Raamatusta.

Tällaisina hetkinä tunnen itseni hieman elitistiksi. Vietän paljon mieluummin aikaa hyvässä seurassa lukemalla slovenialaista nykyrunoutta tai antiikin kirjallisuutta kuin istun kotibileissä harrastamassa sosiaalista kyhnytystä seurassa, jota en itse ole valinnut - piristävää sekin on silloin tällöin.

Tämän vuoden ensimmäiset päivät ovat menneet kotona istuessa ja lukiessa, katsoin myös eilen Herculeksen ensimmäisen kerran Disney-versiona. Olen potenut pienestä flunssanpoikasesta ja muutenkin vähän sairaasta olosta. Silti vuoteni on alkanut hyvissä merkeissä, vaikka aamupalaksi sipsien syöminen ei varmaankaan ole kovin terveellistä.

Siivosin viime viikolla huoneeni perusteellisesti, tyhjäsin työpöytäni ja toisen pöydän, jolla on ompelukone ja jota en ole oikeasti voinut käyttää, koska se on ollut niin täynnä tavaraa. Tyhjäsin myös yhden pahvilaatikon, joka oli vielä muuton jäljiltä tyhjäämättä (yksi sellainen laatikko vielä on, puoliksi tyhjennettynä ja muutostani on neljä kuukauttta). Hämmennyin tänään etsiessäni kännykkääni; etsin sitä ensin sängystä, sohvalta ja lattialta, uudestaan sängystä ja sohvalta, kunnes yhtäkkiä muistin laskeneeni sen tavaravuorelta vapautuneelle ompelukonepöydälle. siivoamisella on siis suoraan positiivisia vaikutuksia, kun palauttelen yhtäkkiä tavaroita niiden oikeille paikoille ja lasken asioita käsistäni muuallekin kuin lattialle.

viikko sitten pyörryin juotuani päivän aikana aivan liian vähän ja oltuani saunassa hiukan liian pitkään. Tämän seurauksena olen nyt jo oikeasti oppinut juomaan enemmän. Olen aikaisemmminkin tiennyt juovani liian vähän, mutta näemmä siihen tarvittiin muutaman minuutin tajuttomuus, jotta tajusin tehdä asialle jotain. Taidan käydä täyttämässä vesipulloni uudestaan.

Lihaton tammikuuni on sujunut nyt ainakin kahden päivän aikana oikein hyvin, toisaalta olen ennenkin saattanut olla muutamia päiviä syömättä lainkaan lihaa. Huomenna täytynee jo katsoa Ilmankosin sivuilta jotain kasvisruokareseptiä, kun eilen söin makaroni-fetasalaattia, tänään nuudeleita kera intialaisten vokkivihannesten.

Luin tämän päivän Helsingin Sanomista Minna Haapkylän kolumnin, jossa hän kertoi jonain vuonna antaneestaan uuden vuoden lupauksesta, ettei osta vuoden aikana mitään uutta - alusvaatteita, hygieniatarvikkeita, ruokaa tms välttämättömyyksiä ei laskettu. Hän onnistui lupauksessaan kysymällä aina itseltään: "Tarvitsenko tätä oikeasti?" Kaiken turhan ostaminen vähemi myös tuon vuoden jälkeen. Mietin itse tuota samaa, uskon, ettei minulla edes olisi vaikeuksia toteuttaa sitä. Sitten kuitenkin tajusin, että minulla tuskin on edes tarvetta tuollaiseen kuluttamisen kontrolloimiseen ja vähentämiseen. Inhoan shoppailemista ja aina jotain uutta ostaessani tiedän tarvitsevani sitä - poikkeuksena ehkä hetken mielijohteesta ostettu viulu tai kromaattinen huuliharppu, mutta niillekin on ollut käyttöä. En koe olevani kovinkaan kulutushysteerinen ihminen, joten vastaavan uuden vuoden lupauksen toteuttaminen taitanee sujua minulta melko luonnostaan. Uusien housujenkin ostamista mietin nyt tarkemmin, vaikka koen tarvitsevani sellaiset. Minulla on jostain kumman syystä miltei kaikissa housuissa reikiä, reiättömiä ja muutoin arkikäyttöön sopivia housuja on vain kahdet. Mutta miksi kummassa en tekisi parista reiällisistä housuista yhdet reiättömät? Minua ei ehkä sittenkään nähdä alennusmyynneissä.

Luin tänään myös Karen Kingstonin kirjan Paikat kuntoon feng shuin avulla. Se sisälsi paljon fiksuja ajatuksia ja huomioita ylimääräisen rojun vaikutuksesta hyvinvointiin, vaikken ehkä ihan sitä kaikkea feng shui -juttua allekirjoitakaan. Lähes kaikki näistä ajatuksista ja huomioista oli kuitenkin sellaisia, jotka minä ainakin olen oppinut ja tajunnut ihan itse, ilman feng shui -opaskirjaa. Osa oli jopa niin itsestäänselviä ja yksinkertaisia, että mietin, miksi niistä täytyy kirjoittaa erikseen kirja. Ehkä kaikilla ei ole aikaa miettiä asioita, joten tuollaisistakin oppaista on hyötyä. Kyllähän se selkeyttää omaa ajatusmaailmaa jos huomaa jonkun muunkin ajatelleen samoin.

Aloitin vuoteni silläkin tavoin aktiivisesti, että ryhdyin lukemaan ylioppilaskirjoituksiin. Huomenna teen muutaman lomalle annetun koulutehtävän ja jatkan ylppäreihin lukemista. Pulkkamäkeen en ole vielä päässyt. Ehkä senkin vielä ehtii. Ainakaan tuo hieno uusi pulkkani ei katoa mihinkään.

Kotitöitä, ekoilua ja pientä kivaa

´Kuten olen aikaisemminkin sanonut, minulla on ajankäytössäni ongelmia. Käytännössä minulla on vain liikaa tekemistä ja liian vähän aikaa - etenkin, kun haluan joskus olla tekemättä mitään, sellaiseen ylellisyyteen ei oikeastaan olisi aikaa. Tässä jaksossa huomasin yhtäkkiä alkavani oikeasti opiskella. Englannin opiskelun motivaattorina toimii se tosiseikka, että minun on päästävä tästä kurssista läpi, jos mielin päästä lukiosta pois. Opiskelun aloittaminen (ihanaa, että kolmantena lukiovuonna aloitan sen vihdoin) vaikutti suoraan siihen, että kotitöitä en vaan ole yksinkertaisesti ehtinyt tehdä.

Eilen kotiin palattuani vanhempien luota joulun vietosta tiskasin pari tuntia, koska ennen lähtöä en olult saanut houkuteltua veljiäni (silloin täällä oli myös pikkuveli käymässä) tiskaamaan, enkä ollut ehtinyt pariin viikkoon oikeasti tiskata. Kaverini naureskelevat epäsiisteydelleni kotona ja minä vaan vakuutan, että vielä joskus opin oikeasti siistiksi ihmiseksi. Se tässä olisi vähitellen tavoitteena. Tiedän, ettei tiskaamiseen mene kauaa aikaa, jos sen tekee heti, kun on astioita käyttänyt. Tiedän, ettei siivoamiseenkaan mene kauaa aikaa, jos sen tekisi vähän useammin eikä antaisi tavaroiden vallata lattiapinta-alaa itselleen. Koska aloittaminen on aluksi vaikeaa, siitä tulee päivä päivältä vaikeampaa.

Huomaan myös jaksavani paremmin siistissä ympäristössä - kouluhommiakin on mukavampi tehdä, jos työpöytä ei pursuile kaikkea, kuten tällä hetkellä. Siisteys olisi siis myös oman hyvinvoinnin kannalta oikein hyvä juttu. Mutta mistä sen ajan saa? Miten saan itseni motivoitumaan kotitöihin, kun ne eivät tähänkään saakka ole hirveästi innostaneet?

Eilen tiskatessa kuuntelin kirjaa ja tiskit puhdistuivat melkein huomaamatta. Samaa voisi käyttää siivotessa, vaikka imuroidessa tosin voi olla vähän vaikea kuunnella mitään.

Olen jo vähentänyt vapaa-ajan toimintojani jättämällä järjestöhommia vähemmälle, enkä aio keväällä harrastaa teatteria. Ehkä näiltä säästyneellä ajalla ehdin siivota. Ehkä minun myös oikeasti pitäisi tehdä siitä viikottainen rutiini, varata viikosta jokin ihan tietty aikansa kotitöille - siis kokoaikaisen tiskaamisen ja pyykinpesun lisäksi. Kyllä minä vielä pystyn tähän.

Sanoihan se Tiina von Martenskin: "Eikö voisi ajatella, että kun sä et näe sotkua, niin se ei häiritse niin paljon?" Jep, jep. Tietoisuus sotkusta häiritsee vähintään yhtä paljon. On myös oikeasti raskaampaa siivota sokkona kuin näkevänä, minä en vaan voi vilkaista ympärilleni ja todeta paikkojen olevan siistejä, vaan jok'ikinen nurkka ja kolo on käytävä käsin tutkimassa. Joo, minulla on se avustaja...

Kotitöihin liittyen: ostin jokin aika sitten pesupähkinöitä. Niillä olen nyt pyykkini pessyt ja oikein kivalta vaikuttaa. Saa nähdä, tuleeko minusta niin hippi, että keitän pesupähkinöistä myös yleispuhdistusainetta.

*******

Ylioppilaskirjoitukset lähenee uhkaavasti. Tein itselleni lukusuunnitelmaa ja mietin, millainen homma siinä lukemisessa on, kun jo pelkän suunnitelman tekoon menee yllättävän paljon aikaa. Ensi viikolla alkaa toden teolla myös kirjoituksiin lukeminen.

*******

Päätin osallistua lihattomaan tammikuuhun, eli olla tammikuun ajan kasvissyöjä. Ilmankos-sivusto helpottaa hommaa antamalla joka päivälle oman kasvisruokareseptin. Koulu ei tuota ongelmia, sillä meillä tarjotaan joka päivä kasvisruokaa ja sitä saa ottaa kuka haluaa, ei siis tarvitse ilmoittautua kasvissyöjäksi, kuten useimmissa kouluissa. Tähänkin asti olen koulussa syönyt kasvisruokaa, jos liharuoka on ollut pahaa tai kasvisruoka on muuten vain houkutellut enemmän. Nyt täytynee opetella syömään myös linssejä, niitä kun olen karttanut kuin ruttoa ja koulumme kasvisruuissa on aina silloin tällöin linssiä.

*******

Sain kaveriltani joululahjaksi aivan mielettömän hienon pulkan. nyt täytyy enää kiskoa joku kanssani pulkkamäkeen, mutta se tuskin tuottanee ongelmia. Pulkkani on musta kahden istuttava pulkka, jossa on molemmille ihan istuimetkin. ensin katsoin pulkkaa kovin pettyneenä: "tällanen penkkipulkka, ei siinä voi laskea kahta." Sitten huomasin, että penkkejä onkin kaksi!

*******

Nyt voisin käydä syömässä jotain pientä ja siivota huoneeni (tai edes aloittaa siivoamisen), ennen kuin lähden ulos syömään ja leffaan katsomaan Rare Exportia.

P.s. Täytynee täälläkin kehua: sain koulun kirjoituskilpailun proosasarjasta toisen palkinnon. Kirjallisen ilmaisun opettajani oli ennen joulujuhlaa ja palkintojen jakoa nakitellut kavereitani huolehtimaan, että pääsen kunnialla lavalle - vahingossa tämä nakittelu kantautui minunkin korviini... Loppujen lopuksi joulujuhlassa sain opastuksen lavalle - tai ainakin melkein. Päädyin sinne niin kunnialla, että kompastuin lavan edessä oleviin portaisiin, kun lähdin lavalle vain opastuksessa, ilman keppiä, ja opastus päättyikin jo lavan edessä, enkä muistanut komediateatteri Arenan lavan edessä olevan portaita. Pitää sitä nyt jokaisen kerran elämässään kompastua koko koulun edessä. ;)

Ihmiset ja hyväksyntä

Kun kirjoitusblokissani kyselin aiheita, joista voisin kirjoittaa, yksi ylös noussut aihe ol iihmiset: kuinka tutustua sokkona uusiin tyyppeihin ja saako Helsingissä apua tuntemattomilta ohikulkijoita. Istun äidinkielen tunnilla, eikä minulla ole mitään tekemistä, sillä meidän pitäisi kirjoittaa tekstitaidon vastaus, mutta materiaali ei ole juuri nyt minulle luettavassa muodossa, joten opettaja antoi minun tehdä "vaikka läksyjä tai jotain". Koska minulla ei ole läksyjä (miten outoa!), päätin kirjoittaa tänne, kun taas edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt aikaa.

(tässä muuten yksi todella ärsyttävä asia: osa PDF-tiedostoista on sellaisia, että ne saa sokkona luettua, osa taas ei. En tiedä, mikä tekee luettavasta tiedostosta luettavan. YLEn abitreeneissä on vanhoja YO-kokeita PDF-muodossa, mutta kaikki niistä ei suinkaan ole sellaisia, että minä saisin ne luettua. Osa on.)

Kirjoitin uusimpaan Silmäterä-lehteen hyväksynnästä. Puhuin siinä siitä, kuinka oma vamma on ensin hyväksyttävä itse osaksi persoonaansa, ennen kuin voi kunnolla odottaa muidenkin hyväksyvän sen. Jos sokeus ei ole minulle ongelma, se harvemmin on muillekaan.

Olen huomannut tämän käytännössä ehkä hieman hassusti: yläasteella yritin osittain sulkea sokeuden minusta ulkopuolelle, halusin olla samanlainen kuin muut. Ongelmana oli se, että enhän minä ole samanlainen kuin muut. Ei auta, vaikka itse vakuuttaisi sokeuden olevan täysin sivuseikka ja asia, jota ei ikään kuin ole olemassa, sillä ei se siitä mihinkään häviä. En puhunut koskaan "sokko-ongelmista" tai oikein mihinkään näkövammaisuuteen liittyvästä koulussa, ellei sitä joku sattunut erikseen kysymään. Vaikka kuinka yritin olla kuin muut, pysyin perustavanlaatuisesti erilaisena, liian erilaisena, kun en edes antanut ihmisille kunnolla mahdollisuutta päästä sokeudestani yli.

Vähän vahingossa aloin puhua avoimemmin sokeudesta, kerroin ihmisille, mikä minua ärsyttää tai mitkä asiat on vaikeita ja mitkä helppoja, kun ei näe. Yhtäkkiä ihmiset alkoivat ymmärtää minua paremmin ja näkemään minut vammani takaa. Yhtäkkiä minulla oli näkeviä kavereita, joille sokeuteni oli vain luonnollinen osa minua ja jotka pystyivät kehittämään kanssani keskustelua jostain muustakin kuin näkövammasta. silti he myös tietävät, ettei vamma ole mikään tabu.

Olen vakaasti sitä mieltä, että kun itse hyväksyy vammansa, pääsee siitä tabuvaiheesta yli, on muidenkin helpompi hyväksyä se ja nähdä minussa muutakin kuin sokeuteni. tilannetta helpottaa suuresti myös lähipiiri, joka suhtautuu minuun ihmisenä, ei vammaisena ihmisenä.

Tästä pääsemmekin lopulta siihen, kuinka niihin ihmisiin tutustua, jotta niille voi antaa mahdollisuuden nähdä vamman yli. Se ei ole helppoa. Uusiin piireihin on aina vaikea päästä mukaan, vielä vaikeampaa siitä tulee silloin, kun ei ole mahdollisuutta katsekontaktiin tai ei tiedä edes tarkalleen, missä toiset ovat. Pienemmissä ryhmissä tutustuminen on kovin paljon helpompaa kuin esimerkiksi uudessa kouluympäristössä, josta ei tunne ketään. Joskus ajattelin tutustumisen vastuun olevan muilla: minä en pysty katsekontaktiin, ennen kuin joku muu puhuu minulle ja kuulen puheesta, mihin suuntaan pitäisi katsoa. Valitettavasti vaan huomasin kovin harvojen ihmisten tulevan yhtäkkiä puhumaan jollekin sokolle, joka passiivisesti odottaa muiden tekevän aloitteita. Itse on oltava aloitteellinen. Aloitteeksi saattaa riittää avun pyytäminen tai vaikka koulussa tunniilla puhuminen. Kyllä minullekin tullut ihmiset koulussa puhumaan oma-aloitteisesti, mutta vasta sen jälkeen, kun itse aktiivisesti tein aloitteita joidenkuiden muiden suhteen.

Viime aikoina olen huomannut kaveripiirini vielä vähän laajenneen, mitä ilmeisimmin seurustelun myötä. Ihmiset, jotka eivät ole ennen olleet kanssani juuri missään kontaktissa, ovatkin huomanneet minun olevan ihan hyvä tyyppi, eikä vain outo vammainen - paitsi että enhän minä tainnutkaan olla vammainen, siis jos noilta kavereiltani kysytään.

******

Jouluni alkoi jo. Ostin eilen itselleni joululahjaksi uuden kitaran. Se on hieno. Oli eilen vaikea tehdä mitään muuta kuin hipelöidä ja soittaa uutta kitaraani. Ostin myös uuden kitaralaukun, joka on aika paljon painavampi kuin edellinen. Ehkä tuohon painoon pian tottuu.

*******

Lunta, lunta ja lunta... Jos vielä saisi sen pulkan, niin tästä voisi nauttia. Nyt minä enemmänkin olen hukassa, joudun varaamaan liikkumiseen paaaaaaaljon enemmän aikaa ja käytän taksia niin, että loppukuulle ei ole enää kuin muutama matka jäljellä. 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa on aika vähän, erityisesti näin lumikeleillä.

Ihana, kamala talvi

Minä pidän talvesta. Suomalaiseen tavleen kuuluu kovin erottamattomana osana lumi ja pakkanen, pidän siitäkin. Talvisin löydän itsestäni helposti vielä lapsen, kun mieli hinkuu pulkkamäkeen (en omista pulkkaa! Arvatkaa, harmittaako), iloitsen lumisateesta, teen lumienkeleitä ja odotan suojasäätä, jotta voisin edes periaatteessa tehdä lumiukon.

On talvessa - erityisesti lumessa - sitten nämä huonotkin puolet, joista olen joskus ennenkin tainnut täällä mainita. Vastasataneen, paksun lumikerroksen alta ei löydä yhtikäs mitään. Käytän liikkumisessani "maamerkkeinä" usein asvaltin ja nurmikon rajaa tai katukiveystä, joskus jotain pieniä korkeuseroja tms, mutta jos niitä ei lumen alta löydä... Saatan olla vähän hukassa.

Elämä helpottuu suuresti silloin, kun tiet on aurattu selkeästi ja voin seurata lumipenkkaa. Alkuviikon lumimyräkän jäljiltä ei vieläkään ole todellakaan aurattu kaikkia teitä selkeästi, Vallillassa ja Kalliossa on monet tiet oikein muhkuraista perunapeltoa, josta on vaikea löytää yhtään mitään.

Suurimmaksi osaksi taidan tällä hetkellä liikkua aika tuurilla. "Jossain tuolla päin" ja "tästä suoraan ja sitten ehkä kohta voisin kääntyä" ovat tämän hetkiset suuntimeni liikkuessa, mutta tuurilla ne laivatkin seilaa. Ilman piipittäviä liikennevaloja, autoteiden ääntä ja noin muutoinkin kuuntelemista en löytäisi varmaan yhtään mihinkään.

Onneksi sentään liukkaus ei minua häiritse. Minulla on aika hyvät kengät, jotka eivät ole tosiaankaan kovin liukkaat ja tasapaino pelaa, onneksi. Muuten tuolla perunapellollakaan ei meinaisi pysyä pystyssä.

Olen nyt hyvin monena päivänä mennyt taksilla kouluun, osaksi tuon sään takia, osaksi myöhästelevän joukkoliikenteen takia ja osasyynä on myös yöuneni, jotka haluaisivat jatkua sen verran pitkään herätyskellon jälkeen, että kiire tulee. Muuallekin olen liikkunut kohtuu paljon nyt taksilla. Tänään tulin ensimmäisen kerran vähään aikaan julkisilla kotiin. Ihan tutuissa paikoissa Kalliossa olin aikas sekaisin, kun joka puolella oli vain lumikökköjä. Sopivan kulkureitin löytäminen on useinkin vaikeaa, joten ratkaisen ongelman loikkimalla lumipenkkojen poikki.

Vallillassa vastaan tuli ilmeisesti Mäkelänrinteen lukion opiskelijoita, jotka olivat lähtemässä kotiin päin. Yksi pojista sanoi turhautuneena kavereilleen: "Hitto vie, mitä tää oikein on. Tuusulassakin kolataan kaikki tiet!" "Niin just, kaikilla on sielä varmaan oma traktori", vastasi siihen toinen poika. Vaikkei meillä traktoria Tuusulassa olekaan (pikkuveljellä on sentään traktorikortti), niin kyllä minustakin tuntuu, että siellä on usein tämä talvinen teiden kunnossapito paremmalla tolalla kuin Helsingissä tällä hetkellä. Tai ehkä luulen vaan.

Nyt voisin kirjoittaa hetken ja lähteä sitten Itäkeskukseen runomatineaan, julkisilla. Pitänee lähteä riittävän ajoissa, jotta varmasti ehdin perille.

Musiikkikokemuksia livenä

Käyn kovin harvoin keikoilla tai konserteissa, mutta nyt viikon sisään on mahtunut kaksi: viikko sitten olin kuuntelemassa Sibelius-viulukilpailujen välierää ja tänään heiluin Tavastialla CMX:n tahdissa. Oli ensimmäinen kerta, kun olin Tavastialla. Ensimmäisenä voin todeta, että kyllä nuo klassisen musiikin konsertit ovat kovin paljon korvaystävällisempiä. Oli minulla seltään tulpat mukana, en ehkä ihan ehdoin tahdoin halua tehdä itsestäni kuurosokkoa, sen verran sitä saa jo tuollaisissa keikkatilanteissa kokeilla.

Okei, oikeastaan tuo oli ylipäänsä ensimmäisiä kokemiani keikkoja jossain muualla kuin Finlandia-talolla. Olen kahdesti käynyt Pori-jazzeilla ja kerran Ilosaarirockissa, mutta sen lisäksi livemusiikkini on ollut vain tuota klassisempaa puolta. Taas voin sanoa, etten taida olla niin kovin keikkaihmisiä. Minun musiikkikokemukseeni se ihmismassa ja korvia särkevä volumi ei tuo yhtään lisää - ehkä jopa vähentää sitä, kun sanoista ei meinaa saada selvää. En minä silti aio kieltäytyä keikoille lähtemästä, onhan siinä nyt kuitenkin jotain, vaikken minä osaakaan luontevasti hyppiä musiikin tahdissa.

Ilman korvatulppia tärykalvot halkeaa mutta korvatulppien kanssa ulkopuolinen maailma tuntuu ja kuulostaa jotenkin kovin epätodelliselta. Pidin huolta siitä, että minulla oli koko ajan kosketus kaveriini, muuten olisin varmaan hukannut itsenikin sinne. Ulkomaailman epätodellista tuntua ehkä lisäsi sekin, että suljin silmäni. Ei aavistustakaan, miksi. Ihmettelen sitä itsekin. Mikä idea on sokeana sulkea silmät paikassa, jossa ei kuulekaan käytännössä mitään? Minulla ei ole mitään käsitystä esimerkiksi siitä, kuinka suuri ihmismassa siellä oli tai minkä kokoinen tila se on. Edessäni seisoi ihminen, jonka käyttämä sampoo tuoksui hyvälle.

En tunne CMX:n tuotantoa kovinkaan tarkkaan, keikalla soitetuista kappaleista ehkä kolme tai neljä oli minulle ennalta oikeasti tuttuja. Yhtäkään en osannut laulaa kovin paljon saati tunnistanut introsta. Viimeisenä enkorena soitettu Matti jäi kyllä päähän soimaan pitkäksi aikaa. Onneksi Tavastialle saa avustajan ilmaiseksi mukaan, yksin tuosta ei tulisi mitään.