Kuulumisia

- Suoritin viime viikolla 3/3-kitaratutkinnon arvosanalla korkea kiitettävä (4/5).
- Äänitaideteokseni musiikit vaativat vielä viilausta, sitten se alkaa olla vikojen musajuttujen äänittämistä ja editointia valmis. Musadiplomi pitäisi palauttaa opettajalle viimeistään ensi viikon perjantaina.
- Englantia opiskelen taas kovasti, läpi pitäisi päästä.
- Lähden pääsiäisen viettoon Kouvolaan Taikapäiville. Ehkä taikuusharrastus saa sieltä taas uutta tuulta alleen.
- Todennäköisesti en ota ensi syksylle yhtään kurssia lukiossa, joten saan miltei kokonaisen välivuoden.
- En tiedä, mitä teen välivuotenani: hanttihommat, kuten kaupan kassana oleminen, ei sokkona onnistu. Jotain hulluja suunnitelmia kuitenkin on, niistä kerron ehkä lisää vasta sitten, kun teen jotain päätöksiä.
- Scrap my book –kurssilla olen päässyt sitomaan kirjaa. se on kansia ja tekstejä vaille valmis, sidonta on siis jo tehty. Kirjansidonta oli hauskaa.
- Nautin kevään tulosta, lumien sulamisesta ja lämpimästä ilmasta. Paikat näyttää taas kovin erilaisilta ilman lunta ja liikkumiseen on pitänyt tavallaan totutella uudestaan. Odotan innolla hiekoitushiekkojen puhdistamista, jotta pääsen rullaluistelemaan. Valitettavasti vaan saatan joutua odottamaan kesäkuulle.

Pitkään kirjoitusväliin ei ole mitään syytä. nytkään ei oikein tunnu olevan sanottavaa. Nautin keväästä, siivoan ja suunnittelen mahdollista huoneen uudelleen sisustamista nyt, kun voin hankkiutua eroon tuosta reilusta viidestä hyllymetrillisestä matikan kirjoja, eikä minun siis enää tarvitse sisustaessa miettiä, mihin saan kirjani mahtumaan. Tein pyörälleni keväthuollon (sillä ei ole ajettu puoleentoista vuoteen, mutta josko tänä kesänä…) ja haluaisin parvekkeelleni riippumaton.

Kävin tiistaina katsomassa Ryhmäteatterissa Eduskunta –näytelmän ja nautin siitä kovin, rankkaa settiä. tapasin sairaslomalla olevan kirjallisen ilmaisun opettajani ja onnistuin tiputtamaan keppini katsomon alle. Moneen paikkaan olen kepin unohtanut tai kadottanut, mutta Ryhmäteatterin katsomon alainen maailma on niistä ehkä yksi kummallisin. En olettanut siinä lattiassa olevan reikää. Onneksi teknikkoheppu pelasti keppini sieltä ja narikkamies viihdytti meitä sillä välin.

Tarvitsisin "karvalankaa", mutten löydä sellaista mistään. Kävin viime viikolla kahdesta lankakaupasta etsimässä. Toisesta ei löytynyt mitään, toisesta löytyi, mutta aivan väärän värisiä. Haluaisin siis lankaa, joka olisi karvaista tai oikein kunnolla pörröistä. mutten tahdo valkoista, pinkkiä tai vaalean sinistä. Jotain vähemmän hempeää, kiitos. Netistä löysin "karvalanka"-hakusanalla jotain, mutten oikein tiedä niistä sitten. Enkä väreistä tiedä, koska ne on ilmaistu vain numerokoodein. Pitäisi kai opetella tuo värien numerointi ulkoa. Minulta löytyy valkoista karvalankaa ja hätätapauksessa voin käyttää sitäkin, jos mitään muuta ei löydy. Mutta jos joltain teistä lukijoista sattuisi löytymään ylimääräistä karvaista neulontalankaa tai tiedätte, mistä sellaista voisi saada, otan kaiken tiedon mielelläni vastaan.

Lahjoittaako rahaa pankkiautomaatilla?

Nyt on aivan pakko tarttua ajankohtaiseen aiheeseen, koska se vaikeuttaa hitusen itsenäistä elämääni.

Kaikki Suomessa olevat Otto-automaatit, joihin olen tähän mennessä törmännyt, ovat toimineet samalla tavalla. Osaan siis itse nostaa automaatista haluamani summan rahaa ongelmitta. Tai siis tähän saakka olen osannut.

viime torstaina yrittäessäni kiiruhtaa junaan (olin myöhässä ratikkakuskin takia, joka ei vastannut kysymykseeni) piti minun nostaa automaatista rahaa, jotta voisin maksaa lippuni junassa. Näppäilin tuttuun tapaan pinkoodini ja valitsin nostettavan summan, mutta sitten ei enää tapahtunutkaan mitään. Kiskaisin kortin pihalle ja yritin uudestaan, samoin tuloksin. Kolmaskaan kerta ei auttanut. Ajattelin automaatissa olevan vikaa ja missasin junani.

Lauantain Helsingin sanomat kertoivat, miksen saanut automaatista rahaa pihalle.

Minusta on aivan mielettömän hieno idea pyytää pankkiautomaatilla käteisnostoja tekeviä lahjoittamaan euro hyväntekeväisyyteen. Siis kyllä, kannantan ideaa ja toimintatapakin on ihan hyvä. Mutta valitettavasti se estää nyt kuukauden ajaksi itsenäisen asiointini pankkiautomaatilla. Ei minua haittaisi lainkaan lahjoittaa sitä euroa hyvään tarkoitukseen, mutten onnistunut edes siinä.

tiedän tarvitsevani tämän kuukauden aikana myös käteistä, joten on kai pakko pyytää joku kanssani automaatille, kun en edes tiedä, mistä löytäisin pankin, josta voisin käydä "vanhanaikaisesti" nostamassa rahaa. Vähän ärsyttää, koska tähän saakka olen voinut senkin tehdä itse.

Jos vain Suomessa pankkiautomaatit puhuisivat, kuten Ranskassa...

Epätodellinen vapauden tunne

Ylioppilaskirjoitukset ovat tältä keväältä ohi ja olo on melko epätodellinen. Tajuan joka päivä uudelleen sen, ettei minulla ole käytännössä enää koulua (paitsi vähän englantia ja kaikkia kivoja kursseja), etten tarvitse enää ikinä noita matikakirjoja, joita huoneessani on 5,1 hyllymetriä, ettei minun tarvitse käyttää aamupäiviä ennen musiikintunteja lukemiseen… Minulla on vapaus nukkua pitkään (nautin!) ja tehdä kivojakin asioita. Tästä suuresta vapaudesta pitää nyt nauttia seuraavat kaksi viikkoa, sitten alkaa seuraava jakso, jossa rutistetaan englantia.

Tämä tuleva kaksi viikkoa on kyllä ehkä ihan parasta ikinä. Viikonlopun olin Näkövammaisten kulttuuripalvelun järjestämällä kuunnelmakurssilla, jossa YLEn äänisuunnittelija Anders Wiksten opetti äänisuunnittelua. Eilen kurssin jälkeen olin ihan pähkinöinä kaikesta äänisuunnitteluun ja –editointiin liittyvästä hommasta. Tämä loppu aika ennen ensi jaksoa täyttyykin musiikista, kirjoittamisesta, äänittämisestä, editoimisesta, äänittämisestä, musiikista, editoimisesta, musiikista… Minulla on nyt siis aikaa tehdä ”äänitaideteokseni” loppuun; saan tällä viikolla palautetta teksteistäni, väännän raivolla musiikkia kasaan ja olen värvännyt ihmiset lukemaan runoja nauhalle. Haluaisin saada sen materiaalin mahdollisimman nopeasti koottua, koska tahdon päästä editoimaan!

Oman ääniteokseni lisäksi musiikkia on, koska meillä on musaproggiksemme viimeiset harjoitukset ja keikat tämän parin viikon sisällä. Sen lisäksi olen itse menossa katsomaan kai ainakin kahta keikkaa. Reilun kahden viikon päästä suoritan myös kitarassa 3/3-tutkinnon, joten soittaminen ei liene yhtään pahasta.

*******

Kuten varmaan aika monen muunkin bloginpitäjän mielestä, minustakin on mielenkiintoista silloin tällöin katsoa, millä hakusanoilla ihmiset ovat blogiini löytänyt. Siellä oli muutamia ylioppilaskirjoituksiin liittyviä hakusanoja, kuten ”millainen paita ylioppilaskirjoituksiin” tai ”tekstitaito 2011” sekä muita lukio-opiskeluun liittyviä juttuja. eniten minua kuitenkin hämmentää se, että suurin osa Googlen kautta blogiini päätyneistä ovat käyttäneet hakusanana nimeäni, ”Ronja Oja blogi” tai blogini nimeä. Pitäisikö tästä päätellä jotain?

*******

Saan tänään tietää äidinkielen esseen alustavat pisteet ja viimeistään keskiviikkona psykologian alustavat pisteet, yhteiskuntaoppikin tulee kai piakkoin. Laskujeni mukaan minulla on teoreettiset mahdollisuudet saada pitkästä matikasta m, mutta siitä nyt ei oikeasti voi vielä tietää mitään, koska en voi varmasti sanoa saavani täysiä pisteitä niistä tehtävistä, joiden vastaukset olivat oikein. tällä panostuksen määrällä m olisi parempi kuin olisin koskaan osannut odottaa.

Ehkä minusta vielä tulee ylioppilas

Täytyy tämä ilosanoma nyt täälläkin käydä kertomassa: pääsin englannin uusintakokeestani läpi! Torstaina kokeen jälkeen en olisi ihan uskonut.

Eihän minun tarvinnutkaan käydä kurssia kuin kahdesti ja tehdä koetta neljästi. Se tehdyn työn määrä on nyt kyllä suoraan verrannollinen ja korreloi positiivisesti tämän onnen tunteen kanssa; harvemmin sitä on ihan näin riemuissaan vitosesta.

Nyt minulla ei ole enää englannista etenemisestettä, joten edessä on ensi jaksossa yhden englannin kurssin itsenäinen uusiminen ja toisen kurssin käyminen ihan tunnilla istuen. Ennen syksyn kirjoituksia menen myös käymään Englannissa. Jos joku tänään kysyisi, lupaisin puhua koko viikon paikallisten kanssa, mutta ehkä taas kesäkuussa en uskaltaisikaan.

Kiitos kaikista bloginkin kautta tulleista tsemppauksista englannin suhteen (melkein meinasi unohtua).

Ei minulla tänään muuta.

Hei, olen luuseri. Hauska tutustua.

Viime aikoina olen tuntenut itseni luuseriksi, vähintäänkin kovakalloiseksi idiootiksi. tunnen olevani rasitteeksi ihmisille; ei riitä, että olen sokko ja siksi aiheutan lisätyötä, olen vielä tyhmäkin.

En päässyt englannin kurssista läpi, jonka kävin viime jaksossa uudestaan. Sain pari viikkoa sitten tietää hylätystä arvosanastani. Ylihuomenna on uusintakoe, josta on PÄÄSTÄVÄ läpi, mikäli meinaan kirjoittaa englannin ja selviytyä lukiosta pois ensi jouluksi. Kuudesta pakollisesta kurssista saa korkeintaan kaksi olla hylättyjä, minulla on kolme ja yksi vielä käymättä. Tämä uusintakoe pitäisi saada hyväksytysti suoritettua, jotta edes pääsen sille viimeiselle kurssille.

Ensi jaksossa olisi siis tarkoitus käydä viimeinen pakollinen kurssi ja samalla uusia yksi hylätty kurssi, jotta voisin saada siitä viimeisestä kurssista nelosen (opettaja arveli, etten pääse siitä läpi). tämä siis vaatii sen, että ensin läpäisen ylihuomenna olevan kokeeni. Jos en onnistu suorittamaan näitä kursseja tänä keväänä, opiskelen sitten varmaan kesällä. Jos nimittäin en pääse kirjoittamaan englantia syksyllä, on minun aloitettava kirjoittaminen alusta, sillä englanti on minulla pakollinen aine ja syksyn kirjoituskerta olisi kolmas. Kirjoituskertoja ei siis saa olla enempää kuin kolme.

Luuseritunnetta on kovasti lisännyt se, että – vihdoin ja viimein – olen kysellyt koulusta tukiopetusta. Vastauksiksi olen saanut epämääräistä selittelyä, en mitäään tarkkaa. Kiitos individualistisen kulttuurimme aivoihini on syöpynyt ajatus siitä, että ihmisen on pärjättävä yksin ja jo avun pyytäminen englannin opiskeluun oli hyvin korkean kynnyksen takana. Eikä edes riittänyt, että kysyin opettajaltani tukiopetusmahdollisuudesta, olen nyt vinkunut asiaa jo suunnilleen koko koulumme tukitiimille (opot, erityisopettaja, koulupsykologi, rehtori). Mitään selkeää en ole vieläkään kuullut. Toivottavasti siellä jotain tapahtuu, en nimittäin rehellisesti usko itse selviäväni yhdestä uudesta kurssista ja toisen kurssin uusimisesta, jos en saa mitään tukea miltei heprealta vaikuttavaan kieleen.

Jos olisi joku selkeä diagnosoitu oppimisvaikeus, joka selittäisi ongelmat vieraiden kielten kanssa, vaikka äidinkieli sujuukin kiitettävästi, ei tarvitsisi tuntea itseään näin avuttomaksi luuseriksi. Tunnetta ei yhtään helpota ihmisten kummastelut siitä, että kirjoitan englannin lyhyenä tai siitä, miten joku voi olla osaamatta englantia. Järjellä tiedän, ettei ole noloa tai typerää olla lukiossa tukiopetuksessa (jos sitä nyt koskaan edes tulen saamaan) tai huono jossain kielessä, mutta tällä tunteella ei ole hirveästi järjen kanssa tekemistä. Jos olisin huono ruotsissa, se olisi sosiaalisesti elpompaa ja ihmiset ymmärtäisivät sen paremmin, pitäisivät ehkä syynä motivaation heikkoutta. Joo, ei minulla ruotsikaan hyvin suju, mutta niistä kursseista olen ainakin päässyt läpi. ehkä minua englanninkin suhteen voi osin syyttää huonosta motivaatiosta, mutta se ei kyllä taatusti selitä kaikkea. Sitä paitsi motivaationi tuon kielen oppimiseen on noussut oikein huimasti, kun siitä nyt on kiinni koko valmistumiseni.

Englannin uusiminen on pistänyt myös ylioppilaskirjoitusten lukuaikataulun melkoisesti uusiksi. Eilen oli äikän esseekoe, huomenna psykologia, ensi viikolla matikka ja yhteiskuntaoppi. Matikkaa en ole vielä lukenut yhtään,sillä olen keskittynyt kahteen reaaliini ja tuohoniänikuiseen englantiin. En myöskään osaa arvioida, miten hyvin osaan psykologiaa tai yhteiskuntaoppia. Sen näkee sitten.

Pelkokynnyksiä ja urheilua

Tämä on taas näitä asioita, joiden ääneen sanominen (tai kirjoittaminen) kuulostaa vähän hölmöltä: tänään kävin ensimmäisen kerran yksin uimahallissa. Voihan tietysti olla, ettei joku vaan koskaan tule käyneeksi yksin uimassa, vaan aina on seuraa, mutta silloin se ei johdu uskalluksesta tai muusta sellaisesta syystä. Olen asunut syyskuusta lähtien käytännössä ihan uimahallin vieressä ja varmaan ihan yhtä kauan suunnitellut meneväni uimaan. Siinä on kuitenkin ollut aika iso pelkokynnys.

Päätin, että tänään viimein ylitän sen pelkokynnyksen. Ei ole ensimmäinen kerta, kun päätän tehdä niin. Nyt kuitenkin olin jo aika monta kertaa tehnyt mielikuvaharjoittelua uintireissustani – olen käynyt päässä läpi reittiä kotoa uimahallille ja uimahallin sisätiloja – että oli jo pakko uskaltautua. Pakkasin uintirepun edellisenä päivänä valmiiksi ja laitoin herätyskellon soimaan puoli seitsemältä, eli täysin kouluttomana päivänä aika aikaisin. Herätyskellon soidessa meni hetki tajuta, miksi kummassa minun muka pitäisi nousta ylös. Olin suunnitellut olevani uimahalilla seitsemältä, mutta siinä aamun pohdinnoissa (”menisinkö sittenkään uimaan, jos jäisin vaan nukkumaan”) meni aikaa niin, että lähdin kotoa vasta seitsemältä. Rapun ovesta astuessani ajattelin vaan: ”Täytyy ottaa nenästä kiinni ja sukeltaa.” (Tuo ajatus on jostain kirjasta tahi muusta kirjallisesta tuotoksesta, mutten muista yhtään, mistä. Jos joku muu tunnistaa, niin kertokoon – saadaan sitten lähdetiedot kuntoon…) Päätin myös, että jos en löydäkään uimahallille, tulen vaan kotiin. Yrityskin on jo parempi kuin ei mitään.

Kun opettelin uimahallireitin, ei lumesta ollut vielä tietoakaan. Niinpä nyt matkaaminen kohti hallia oli vähän sellaista ”ei oikeasti hajuakaan, missä olen, mutta tuohon suuntaan” –tyylistä. Olin ihan hukassa ja jonkin aikaa edes takaisin kuljettua arvelin melkein tietäväni, mikä meni pieleen ja mihin minun pitäisi suunnata, mutten jotenkin enää jaksanut yrittää vaan päätin mennä takaisin kotiin. Siinä seistessäni kuitenkin yksi koiranulkoiluttaja (edellisen koira vaan haukkui minulle) kysyi, tarvitsenko apua. Hän opasti minut uimahallin ovelle ja viimeistään silloin tajusin, missä olin mennyt vikaan.

Silloin, kun hallin sisätiloja opettelin, oli siellä ihmisiäkin sen verran, että kassa löytyi muuta menoa kuuntelemalla helposti. Vähän seitsemän jälkeen tiistaiaamuna ei ollut aulassa ketään. Kesti hetken, ennen kuin osasin suunnata kassalle. Lipunmyyjätyyppi kysyi, olenko käynyt siellä ennen. Vakuutin käyneeni mutta ilmaisin myös epävarmuuteni siitä, löydänköhän sittenkään oikein mitään. Onnistuin jotenkin vaikuttamaan hyvin epätoivoiselta ja –onnistuvalta yksilöltä, kun laukkujanikin pudottelin koko ajan, joten kassatyyppi ohjasi minut portille, jolle piti korttia näyttää. Siitä eteenpäin olinkin taas oman onneni nojassa.

Onneksi seitsemän jälkeen tiistaiaamuna ei ole paljon porukkaa. Vapaa kaappi oli siis helppo löytää. Katsoessani kelloa olin vähän hämmentynyt: kaikesta eksymisestä ja säädöstä huolimatta oli kulunut vain 20 minuuttia siitä, kun lähdin kotoa.

Jossain vaiheessa jo ajattelin, että tämä uintireissu vaatii niin paljon omien pelkokynnysten ylittämistä ja on kovin stressaava, että jos halliin saakka löydän, istun vaan pukuhuoneessa hengittelemässä – korkeintaan käyn suihkussa – ja lähden pois. Mutta ehei, kyllä sinne uimaankin sitten piti päästä. Vapaa suihku oli helppo löytää (sen jälkeen, kun oli löytänyt vapaan tötsän tavaroilleen) sieltä, mistä ei kuulunut suihkun ääntä. tietysti minulla oli myös keppi matkassa, etten nyt ihan vaan törpöltä ihmiseltä vaikuta. Uimavalvojan tiskiltä sain ”radalla näkövammainen” –kyltin ja valvojaheppu opasti minut melko tyhjälle radalle. Hänkin kysyi, olenko käynyt siellä aikaisemmin. ”Joo, mutten koskaan ennen yksin.”

Tämän uintireissun tarkoituksena oli aloittaa aamu reippaasti ja vähän vetreyttää lihaksia. En siis jaksanut kauhean kauaa uida, sain ne lihakset riittävästi vetreytymään. Suuntaaminen kepin, juomapullon ja näkövammaisesta uimarista varoittavan kyltin kanssa takaisin uimavalvojan tiskille oli aika jännää. Uimahallissa on paljon hassuja kaikuja ja kun menossa oli joku vesijumppajuttu, musiikki ja vetäjän puhe mikkiin vähän vielä toi lisäelementtejä äänimaailmaan. Löysin kuitenkin takaisin oikeaan paikkaan ja suihkutiloissakin vielä sille tötsälle, jossa tavarani oli. oma kaappikin löytyi. Olin uinut vaan puolisen tuntia, mutta tänään se oli jo ihan riittävä.

Kotimatka oli melkein yhtä jännittävä kuin menomatkakin. Sattumalta löysin tieltä toiselle tielle nousevat portaat, joita en edes etsinyt. Päätin kuitenkin käyttää niitä, sillä en suinkaan ole varma, olisinko löytänyt lumihangesta sitä koloa, josta menee liukas polku ylämäkeen ja rappuni viereen. Ehkä porrasreitti oli hitusen pidempi, mutta ainakin siten löysin kotiin.

En tiedä, voiko elämässä tulla enää vastaan mitään pelottavaa tai hankalaa, kun tämäkin on nyt tehty. Itsensä ja omien pelkojensa ylittäminen on aika antoisaa.

*******

Lauantaina kävin yleisurheilukisoissa, siis ihan urheilemassa. Siitä on jotakuinkin 3,5 vuotta, kun lopetin yleisurheilun treenaamisen. Lukion aikana liikuntaharrastuksenani on käytännössä ollut vaan koulun portaat. en siis kauhean tarkkaan tiedä, mikä sai minut lähtemään kisoihin. Juoksin 60 metriä (hallikisoissa se on lyhin pikamatka) ja hyppäsin pituutta. Olin käynyt noin puolitoista viikkoa ennen kisoja entisen valmentajani kanssa vähän treenaamassa ja katsomassa, toimiiko meillä kummallakaan enää juoksu ja erityisesti toimiiko se yhdessä. Tämän yhden harjoituksen pohjalta oli oikein hauskaa juosta 60 metriä samassa ajassa kuin neljä vuotta sitten ja hypätä pituutta pidemmälle kuin koskaan ennen kisoissa. Treenaaminen on lahjattomille tai sitten Kallion lukion portaat on hyvä harrastus. (Koska muita sokkonaisia ei kisoihin osallistunut, tuloksena oli kaksi sm-kultaa. ensimmäiset yleisurheilukultani aikuisten kisoista. Aika huvittavaa.)

*******

Tekisi vähän mieli angstata englannista, mutta senkin ajan voin käyttää hyödyllisemmin ja lukea englantia. Tosin lähden kyllä ostamaan pikkusiskoilleni synttärilahjoja... Minulla on siis pienoinen englanti-ongelma taas tällä hetkellä, muttei siitä sen enempää.

Vähän aktiviteettia luku/hiihtolomalle

Jos minulla ei olisi yhtään koulua, vaan pelkääpelkkää lukulomaa, voisi nyt sanoa olevansa tuplalomalla: tämä viiikko kun on eteläisen suomen hiihtolomaviikko. Kun kuitenkin aina silloin tällöin koululla käyn, tämä on ihan vaan hiihtolmaa. Kai. Vaikkei kyllä lukemisesta lomaa saa nytkään.

Pääsin eilen vihdoin ja viimein pulkkamäkeen! Olihan se pulkka minulla jo kaksi kuukautta, ennen kuin pääsin sitä kokeilemaan. Hyvin laski, vaikkei ohjattavuus ollut ihan parasta luokkaa – siihen saatoin olla syyllinen ihan minäkin… Kaverin kääntäessä minä yritin aina vaistomaisesti tasapainottaa pulkkaa, ettemme kaatuisi. seurauksena totta kai oli lähes aina kaatuminen. Kahdesti lensin naama edellä hankeen. Pulkkailumme sisälsi myös kiipeämisyrityksiä lähes pystysuoraa kovaksi tamppautunutta mäkeä ylös. Yritykseksi se jäi. Elämä tuntuu myös kovin kaupungistuneelta, kun pulkkamäkeenkin pitää matkata ratikalla ja metrolla. Kyllä meillä tuusulassa…

Hämmästyin siitä, miten vapaasti liikuin lumihangessa. Pariin kertaan minun kehotettiin vaan kävelemään ”suoraan sinnepäin” tai muuten vaan tulin ystäväni ja pulkan perässä. Keppi oli siististi kasattuna repussa mäen päällä. Samalla kukkulalla kävimme samaisen ystävän kanssa joskus viime syksynä, kun ei ollut lunta. Jos hän silloin olisi käskenyt minun kävellä edellä tai perässä, en kyllä olisi kovin vapautuneesti kävellyt. Nyt ei sentään ollut pelkoa kompastella kiviin. ehkä vähän jotain takiaispuskia (lapasissani oli vielä tänään takiaisia) tai yllättäviä kuoppia tuli vastaan, ei sen kummempaa. Joskus myös mäki oli niin jyrkkä ja liukas, että vaan valui taaksepäin.

”Helsingin parhaassa” pulkkamäessä riehumisen jälkeen piti suoraan suunnata Kansallisteatteriin katsomaan kuvailutulkattua näytöstä Kristuksen morsiamesta – oikeastaan olimme jo myöhässä (vaikka olisi varmaan ollut ihan tyylikästä jättää pulkka Kansallisteatterin narikkaan, se ei enää ollut mukana). Missasimme alusta henkilöiden ja lavastuksen kuvailun (ja ainakin sen lavastuksen osalta myös hiplauksen) ja petin pahasti Rautatieasemalla odottaneelle kaverille tekemäni lupauksen. Raukka istui tunnin Rautatientorin kompassitasanteella. esityksen alkuun ehdimme kyllä ihan hyvin.

En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt ammattiteatteria. Enemmän on tullut katseltua koulumme proggiksia tai muita harrastajateattereita, joissa on tuttuja pyörinyt. Tämän näytelmän jälkeen en myöskään yhdy siihen aina silloin tällöin nousevaan laitosteattereiden parjaamiseen. Oli oikein ihanaa, virkistävää ja ajatuksia herättävää nähdä pitkästä aikaa oikeasti hyvää teatteria.

Voin sanoa, että lukeminen on ollut liian vähäistä kaikista hienoista lukusuunnitelmista ja itselleni tekemistä lupauksista huolimatta. vähitellen alkaa pienoinen paniikki nostaa päätä, sillä psykologian kirjoituksiin on kolme viikkoa, matikkaan kuukausi ja yhteiskuntaoppiin kuukausi ja kaksi päivää. Järkyttävää, miten tämä aika vaan kuluu.

Aktiviteetteihini kuului myös tänään aamulla käynti silmäklinikalla. Edellisestä käynnistä ei ole kuin vähän reilu kuukausi ja silloin sanottiin, että seuraava kerta on sitten taas joskus vuoden kuluttua, mutta lastenpolin sijaan aikuisten puolella. Jonkun tekemän lukihäriön vuoksi kevät 2012 muuttuikin vuodeksi 2011 ja minulta ensimmäisenä kysyttiin: ”Hämmästyitkö sä, kun sait tämän ajan?” Hämmästyin. Oli tosin ihan mukava tämä uusi lääkäri, joka sanoi sitten tutkivansa silmiäni varmaan muutaman seuraavan vuoden. Toivottavasti. Uusien lääkäreiden kanssa on aina vähän säätöä, kun ei kukaan koskaan jaksa kauhean tarkkaan tutustua niihin kaikkiin 18 vuoden aikana kertyneisiin papereihin ja sitten kesken käynnin niitä aina selaillaan. Mutta tämä oli fiksu lääkäri, kuunteli myös oikeasti sitä, mitä minä sanoin ja huomasi, että hän luotti myös potilaan omaan tietämykseen.

Olen muutaman viime päivän aikana kirjoittanut jotakuinkin ensimmäisen novellini, jonka juoni on oikeasti toimiva ja jonka suunnittelin ennen lopullista kirjoittamista. Se ei tosin ole lainkaan sitä, mitä minun pitäisi tehdä… Kirjallisen ilmaisun lopputyöötekstit vaativat vielä vähän muokkauksia ja musadiplomikin odottaisi tekijäänsä. Novellin kirjoittaminen on kuitenkin nyt kovin hauskaa.

*******

Viime viikolla oli penkkarit. Pukeuduin rölliksi – en kuitenkaan ollut se röllirölli vaan joku muu sivurölli. Puvussani oli hämähäkkejä. Rekkaan kiipeäminen oli jännittävää, koska jostain syystä meidän rekan takalevyä ei avattu, vaan kipusimme tikkailla reunalle ja hyppäsimme sieltä alas. Minä en tietenkään oikein tiennyt, kuinka pitkä matka siitä on, mutta kun kerta käskettiin hypätä, niin hyppäsin. Sokkona oli myös vähän vaikeaa tietää, milloin niitä karkkeja oikein kannattaa heitellä. Minulle siis jäi aika paljon penkkarikarkkeja vielä myöhempää ”käyttöä” varten. Hauskaa se silti oli. Vähän varpaat jäätyi.

Sokkojuttuja

En tiedä, mikä minuun on oikein mennyt, muttta noin joka toinen kerta kotiin tullessani eksyn. Kävelen joko ohi tai käännyn liian aikaisin. Tiedän sen johtuvan aika pitkälti lumesta, mutta luulisi minun jo oppineen... Etenkin, kun aina yritän mennä samaan paikkaan.

Eilen tulin ensimmäisen kerran metroasemalta kotiin bussilla, yleensä kun olen siihen väliin käyttänyt ratikkaa. Laskin sen varaan, että bussi pysähtyy kaikilla pysäkeillä, enkä sanonut kuljettajalle mitään siitä, missä olen jäämässä pois. No, eihän se bussi sitten pysähtynyt kaikilla pysäkeillä. Mäkelänkatu on kohtuu suora ja koska en tosiaan ole tuota väliä kovin montaa kertaa tullut, en oikein osannutkaan ajatella, missä minun pitää jäädä pois. Bussilla tuo väli on myös ajallisesti miltei puolet lyhyempi kuin ratikalla, joten kellonkaan katsominen ei yhtään auttanut. Menin yhdellä pysäkillä ohi ja kävelin sieltä kotiin (en ole myöskään koskaan ennen kävellyt sitä väliä, hehee).

Maanantaina meillä oli koulussa ystävänpäivän kunniaksi värikoodit: vaatetuksen värillä viestitetään omasta parisuhdetilanteesta. Tavallisesti käytössä ovat kai vain punainen (varattu), keltainen (jotain säätöä) ja vihreä (vapaa), mutta meidän koulussa on keksitty selitys melkein joka värille. Pitää siis ihan miettiä, mitä päälleen laitttaa, ettei vahingossa viestitä jotain hassua, kuten "teille vai meille?".

Ihan ajattelin aamulla, että laitan punaisen paidan päälle, niin on riittävän yksinkertaisesti asia hoidettu. Koulussa kavereiden kanssa värikoodituksesta puhuessamme tulikin ilmi, että olin hieman mokannut: paitani ei ollutkaan punainen vaan musta. Olin ihan varma sen paidan väristä... Mutta nyt muistan, että olen kai kerran aikaiseminkin kuullut joltain, että se on musta ja silti oma mielikuvani punaisuudesta on säilynyt kovin vahvana. No, sitten lähes kokomustissani viestitinkin ympäristölle kärsiväni katkerasta erosta. Hupsan. Onneksi se ei ole kovin vakava homma oikeasti.

Taistelussa silmäsärkyä vastaan aseina ovat kosteustipat (auttavat yllättävän paljon), burana (helpottaa pariksi tunniksi) ja aurinkolasit (hieman helpottavat). En ole pariin vuoteen oikeastaan käyttänyt aurinkolaseja, kun en ole enää kokenut valoista olevan haittaa. Nyt ne taas alkavat vähän haitata.

Minulla on tässä jaksossa oikein ihana lukujärjestys, kun on vain musaproggis ja kolmena päivänä kaksi tuntia koulua. Mietin vähän sitä, kuinka paljon opettajalle tulee ylimääräistä työtä, kun sen pitää opettaa minulle jutut oikeasti kädestä pitäen. Maanantaina opettelin bassostemmaa. Ensin yksi ryhmäläinen yritti opettaa minulle tabulatuureista, miten se menee, mutta hänkään ei oikein osannut lukea niitä. Opettajamme joutui siis opettamaan minulle ihan täysin kädestä pitäen, miten stemmani menee. Hän vielä tänään jatkoi sen opetusta, kun vähän sekoilin rytmeissä. tänään aloitetussa kappaleessa soitan taas kakkoskitaraa ja vaikka olenkin soittanut yli seitsemän vuotta kitaraa, olen soittanut vaan klassista ja tuollainen komppikitara ei ihan suju. Ei se siltä opettajaltakaan ihan sujunut. silti sen piti yrittää soittaa se minulle nauhalle. Siinä on sentään sen verran helpot soinnut (oikeastaan rokkikvintit), että niitä ei tarvinnut käydä sen tarkemmin läpi.

Sanoin opettajalle, että minä tunnen aiheuttavani ylimääräistä työtä, kun minulle ei voi vaan iskeä nuotteja tai tabulatuureja käteen ja sanoa "soita siitä". Opettajani sanoi, ettei se nyt ole niin paha. "Jos mulla menee kymmenen minuuttia siihen, että mä opetan tän ja sä tulet seuraavalla tunnilla ihan valmiina soittamaan, kun taas muut on ihan sekasin nuottiensa kanssa, että missä mennään, niin ei sun pidä olla huolissasi."

Tekstitaidon ihanuudesta ja jälkimorkkiksesta

Tänään oli kevään ensimmäinen yo-koe, äidinkielen tekstitaitokoe. Tekstitaito on tekstilaji, jota ei käytännössä kirjoiteta missään muualla kuin lukiossa: ensin jokaisella kurssilla harjoitellaan sitä yo-koetta varten ja lopulta yo-kokeessa kirjoitetaan elämän viimeiset kolme tekstitaidon vastausta. Nyt ne on tehty.

Olen yksi niistä hyvin harvoista, jotka pitävät tekstitaidon kirjoittamisesta. Käytännössä se on vain lukutaitoa ja sitä, että osaa kertoa, mitkä asiat tekstissä tekee siitä juuri sellaisen kuin se on: mikä tekee kolumnista kolumnin, millä keinoin vaikuttamaan pyrkivä artikkeli pääsee tavoitteeseensa ja millaisia teemoja kaunokirjallisuudessa käsitellään, näin esimerkiksi. Vaikka yksi koulumme äidinkielenopettaja sanookin, ettei kukaan voi nauttia tekstitaidonvastauksen kirjoittamisesta, minä nautin. Rehellisesti.

Kun vastaan tuli argumentaatioanalyysi, miltei hihkuin innosta. Itsekin tosin hämmästyin reaktiotani, sillä vielä muutama viikko sitten inhosin argumentaation analysoimista. Eilen kuitenkin tulin kerranneeksi kaverini kanssa kyseisen asian ja se oli jotenkin vahvasti mielessä (kuten tietysti edellinen kuuden pisteen analyysini). Kirsi Kunnaksen - tai Kunnaan - runomuotoisen faabelin teemojen erittely oli sekin loppujen lopuksi mielettömän antoisaa ja aiheutti paljon älyllisiä sekä kirjoituksellisia kiksejä. Yhteiskuntakritiikki on hauskaa. sananvapaus oli teema, jonka ympärillä kaikki kokeen aineistotekstit pyörivät tavalla tai toisella.

se morkkis sitten.

Ei kannata kirjoittaa elämänsä ensimmäistä referaattia yo-kokeessa. Ihan vinkkinä vain.

Minä siis tein sen. En ole kirjoittanut yhtään referaattia millään lukion äidinkielen kurssilla. En myöskään muista, että niistä olisi koskaan edes puhuttu. Se on ilmeisesti ensimmäisen kurssin asiaa, mutta minun muistiinpanoistani ei löydy sanaakaan referaatista - tarkistin (toisaalta siellä oli suhteellisen moneen kertaan "olen vähän unessa", "viime tunnilla puhuttiin jotain, nukuin", joten on saattanut mennä myös ohi). Fiksuna likkana ajattelin referaatin olevan kuin kielten tiivistelmä: sama teksti omin sanoin, ei kappalejakoja eikä turhia "kirjoittajan mukaan ..." -pölinöitä. No, joskus 'fiksuudesta' on vain haittaa.

Referaattitehtävästä siis tuskin tulee kovinkaan hyviä pisteitä. Olisi ehkä ollut fiksumpaa vastata johonkin muuhun tehtävään, kun niissä muissa olisin jopa tiennyt vähän paremmin, mitä olen tekemässä. Mutta ne kaksi tehtävää, joista jo kokeessa intoilin ja joiden kirjoittaminen oli lähes nautinto, toivottavasti menivät riittävän hyvin.

Että sellaista tänään. Vaikken jännittänyt tuota koetta muuten kuin ehdinkö ajoissa paikalle, en nukkunut viime yönä kovin hyvin. Kokeen jälkeen sitten pälätin koulun aulassa ja pihalla kaverin kanssa puhelimessa intensiivisesti jotain tunnin, kännykästä loppui akku ja jouduin taksin sijaan tulemaan kotiin ratikalla. Kotona iski jotenkin kaikkensa antanut olo, vähän kuin joidenkin urheilukisojen jälkeen. Toisaalta kuuden tunnin ajatustyötä ja kirjoittamista voinee verrata urheiluun.

Kivaa oli, että patjavarastossa kanssani oli kaksi muutakin tietokoneella kirjoittavaa.

Lukiota ja näkemistä

Tänään oli kolmannen jakson koeviikon viimeinen päivä ja minulla oli koulussa käytännössä vain äidinkielen tekstitaidon prelin palaute. Ihan hämmästyin, miten hyvät pisteet olin opettajaltani saanut: en olisi odottanut argumentaatioanalyysistä kuutta pistettä (arvostelu on 1-6). Nyt voi hyvillä mielin valmistautua perjantain tekstitaidon yo-kokeeseen lähinnä nukkumallla hyvin (kylläpäs muuten kummasti väsyttää, hetki sitten otin torkut huoneeni lattialla kun mietin, mitä sitä seuraavaksi tekisi).

YO-valmistautumiseeni kuului kyllä myös tietokoneen toimivuuden tarkastaminen. tänään kävin siis koulumme atk-vastaavan matikanopettajan kanssa katsomassa, että varmasti koulun läppäri ja minun pistenäyttö tykkäävät edelleen toisistaan ja sitä rataa. Kaikki toimi. Jätin pistenäytön opettajalle ja nyt on vähän orpo olo.

siitä pistenäytöstä onkin pitänyt jo aikaisemmin kirjoittaa… Olen saanut sen seiskalla, enkä oikeastaan koskaan pitänyt siitä. Ajattelin vain kaiholla edellistä pistenäyttöäni ja pidin tuota nykyistä ihan huonona ja tyhmänä. Tässä muutama viikko sitten tuli jotenkin aivan yhtäkkiä sellainen olo, että hei, onhan tämä pistis ihan kiva. aloin myös käyttää sitä muutenkin koneen kanssa, enkä vain kieliä opiskellessani, kuten oikeastaan aina tähän asti. Se oli todella hämmentävää. ehkä tarvitsin viisi ja puoli vuotta, ennen kuin aloin oikeasti pitää pistenäytöstäni. Se on muuten tällä hetkellä vähän sekaisin, pistiksen muistiin ei oikein voi kirjoittaa mitään, kun se laittelee jotain ihan omia merkkejään sinne. Olisin teoriatunnilla halunnut kirjoittaa nuotteja, mutta eihän siitä mitään tullut.

Eilen oli englannin koe, josta on tällä hetkellä tavallaan kiinni lukiosta poispääsyni. Siitä pitäisi siis tulla hyväksytty. toisaalta eivät ne ”ongelmat” siihen lopu, vielä pitäisi tämän vuoden viimeisessä jaksossa päästä yhdestä kurssista läpi, jotta olen suorittanut kaikki pakolliset kurssit ja pääsen syksyllä kirjoittamaan englannin. Jos se koe ei mene läpi – nyt jotenkin uskon sen menevän, mutta jos – istun varmaan koko kesän opiskelemassa englantia. Tai siis sen osan kesästä, kun en ole ulkomailla… Niin että parasta olisi nyt vain päästä läpi, niin ei mene kaikki suunnitelmat uusiksi. Olisi vähän kurjaa aloittaa kirjoitukset alusta yhden englannin takia. Niin siinä nimittäin käy, jos en saa kursseja suoritettua enkä pääse kirjoittamaan englantia ensi syksynä.

*******

Elämässä pitää olla jännitystä, jos minulta kysytään.

tänään aamulla (öh, aamupäivällä) olin reippaana lähdössä koululle abilaulutreeneihin ratikalla. Astuessani rapun ovesta pihalle tuli vastaan ylläri: paljon uutta lunta. Meinasin eksyä jo ihan tuossa kotipihassa, joten soitin taksin.

Koulusta uskaltauduin lähtemään ratikalla, minun nimittäin oli ihan pakko viimein käydä hakemassa Apteekista kosteustippoja ja särkylääkettä, koska silmäni on kipuillut pari viikkoa putkeen. Apteekki sijaitsee mukavasti ratikkamatkan varrella. Niinpä kaikesta uudesta lumesta (ja muutenkin vähän vaikeasta ja pelottavasta risteyksestä) huolimatta lähdin ratikalla. Pelottavassa risteyksessä minulle kerrottiin, kun valot olivat vihreällä – hyvä niin, muuten en olisi varmaan koskaan uskaltanut ylittää sitä tietä. Sain Apteekista kaipaamani asiat ja kaupan kautta löysin kotiinkin asti, vaikka vähän sekoilin matkalla.

Heti kyllä huomaa, kun särkylääkkeen vaikutusaika alkaa loppua.

*******

Huomenna alkaa jakso, joka suurimmalla osalla abeista on jo varmaan tyhjä, siinä on siis ”lukuloma”. Minulla tässä uudessa jaksossa on huimat kaksi kurssia, eli yksi musaproggis. Jotenkin ihanan rentouttava lukujärjestys: huomenna 13.30-16.15 musiikkia. Aah.

Täytyy varmaan oikeasti muistutella itseäni joka päivä siitä, että vaikka reaaliaineiden kirjoituksiin onkin vielä yli kuukausi, se menee nopeasti. Minulla ei siis taida kuitenkaan olla aikaa ”kaikkeen kivaan”, vaikka käynkin koulussa vain kolmena päivänä viikossa vähän soittelemassa jotain. Nytkin voisi lukea psykaa. en tosin tiedä, luenko, kun viululäksyjäkin voisi harjoitella… Mistähän sen itsekurin oikein saisi. Sitä ei taideta myydä Alepassa.

*******

Sen lisäksi, että viikonloppuna tajusin näkeväni meidän liesituulettimen valon, eilen näin yhtäkkiä, että eteisessä oli valot päällä. Kävelin vain (pimeästä) huoneestani eteiseen ja silmäkulmastani näin vähän valoa. ”Ahaa, onko veli unohtanut valot päälle”, ajattelin ja menin tarkistamaan asian valokatkaisijasta. Päällä ne olivat. Kummallista tämä on siksi, etten oikeasti ole vuosikausiin erottanut, onko huoneessa valot vai ei, vaikka olisin oikein yrittänyt katsoa. Nyt valot miltei hyppii silmille. Tai no… ei ehkä niinkään voi sanoa. Mutta hassua tämä näkeminen on.