Joulusiivousta

Keksin vähän vahingossa tavan, miten saa äidin tekemään täällä siivousta (ja veljen siinä samalla, kun äiti sen pakottaa kaverikseen).

Olin suunnitellut siivoavani oikein kunnolla jo ajat sitten, mutta tänään minulla oli siihen kunnolla mahdollisuus. Aloitin keittiössä, raivasin tuoleja pöydän ympäriltä pois, jotta voisin siirtää sitä pöytää ja saisin maton sen alta pois. Kumarruin nostamaan roskaa lattialta ja pam! Löin silmäni suoraan tuolin selkänojan aika terävään kulmaan. Sattui muuten ihan järkyttävän paljon.

Puolisen tuntia kestin sitä kipua, kunnes soitin äitille. Itse en osannut päättää, oliko tämä nyt asia, jonka takia tarvitsee/kannattaa käydä päivystyksessä. Veljeltä olin kysynyt, oliko paperiin tullut verta. "On siinä vähän. Mutta toi on niin pieni haava, ettei mitään vaarallista." Just. Toisaalta äidiltä tuli sama tuomio, kun hän tuli paikalle.

Silmään sattuu edelleen, vaikka tapaturmasta on jo kohta puolitoista tuntia ja vaikka olen pitänyt siinä kylmää ja syönyt särkylääkkeen. Se hyöty tästä nyt ainakin oli, että sain äidin ja veljen hoitamaan tuon joulusiivouksen aloittamisen.

"Mitä tästä opimme? Jätetään ne roskat lattialle!" totesi yksi kaverini Facebookissa. Niinpä niin. Äiti ei ole samaa mieltä...


Edit illalla:

Äiti tuli vielä uudestaan illasta käymään, kun välissä kävi kotona ja palauttamassa yhden tulevan sijaislapsen takaisin kriisiperheeseen. Hän palasi siis vielä jatkamaan siivousta.

Vaikka aamulla tuomio oli, ettei mennä lääkäriin, sain äidin kuitenkin soittamaan päivystykseen. Silmä kun on edelleen kipeä ja punainen ainakin siitä kohtaa, mihin tuolin selkänojan kulma osui. Vähän se tuntuu myös siltä, että olisi saattanut paineet nousta. HUSin silmäpolin päivystyksestä annettiin kuitenkin ohjeeksi mennä omaan terveyskeskukseen ja vasta sieltä mahdollisen lähetteen kanssa silmäklinikalle. Pah, ei varmasti mennä. Mitä muka joku Malmin terveyskeskuksen lääkäri osaa silmälleni tehdä? He kun eivät taida voida edes mitata painetta tai mitään. Elelen siis mieluummin särkylääkkeillä ja katson, tapahtuuko silmälle mitään jännää. Seuraavaan silmälääkärikäyntiin ei kuitenkaan ole enää kuin kuukausi, niin näkeehän se lääkäri silloinkin, jos silmälleni on jotain pahemmin käynyt. Ja silloin voimme varmistaa häneltä, että pitääkö ihan oikeasti mennä ensin omaan terveyskeskukseen, jos tapahtuu jotain tällaista, vai voiko mennä suoraan HUSiin.

Olen aika pettynyt siitä, ettei tuo silmä ole edes musta. En saanut taaskaan katu-uskottavuutta. Mutta on minulla sentään pienet haavat ylä- ja alaluomessa. Siitä yläluomen haavasta tuli vertakin. Tai toivon, että se veri tuli luomesta eikä silmästä.

"Kyllä sä ainakin keksit hyvän keinon, jolla sun ei tarvinnut itse siivota."

Jep. Oli kieltämättä aika mukavaa seurata sivusta, kun täällä siivottiin ja vaihdettiin matot ja laiteltiin vähän joulukoristeita. Kyllä minäkin nyt illalla jotain tein, mutta aamulla äiti kielsi ja he veljeni kanssa siivosivat kunnolla paikkoja. Okei, äiti myös siivosi ehkä hiukan nopsemmin, kuin minä olisin tehnyt... Parempi niin.

"Vielä pitäisi siivota toi Ronjan huone. Siivoatko sä sen itse myöhemmin? Vai satutatko toisenkin silmän?"

Possupiikki

Koulussamme piikitettiin kaikki rokotuksen haluavat opiskelijat eilen. Seinällä oli vaan aikataulu, jonka mukaan piti yläsaliin mennä piikille. Meidät oli jaettu sukunimien alkukirjaimen perusteella kolmeen ryhmään.

Yläsalin oven ulkopuolella piti täyttää lomakkeeseen henkilötiedot, osoite ja puhelinnumero ja tallustaa lapun kanssa sitten saliin, jonka ovelta koulun terveydenhoitaja ohjasi ihmiset vapaan pöydän ääreen. Minut nähdessään hän...

"Ai hei, Ronja. Minä vien sinut, Ronja, tuonne pöydän ääreen. Nyt Ronja kävellään tästä. Täältä tulee Ronja. Siinä on Ronja tuoli. Ohjatkaa Ronjaa sitten."

Viimeinen lause oli suunnattu niille kahdelle, jotka kyseisen pöydän ääressä olivat rokotusta antamassa. En oikein osannut päättää, naurattiko vai itkettikö minua taas tuo terveydenhoitajan käyttäytyminen; jälkikäteen sille ainakin on voinut hyvin virnuilla.

Sain rokotuksen käsivarteeni ja ei-rokottanut ihminen sanoi sille toiselle: "Sun pitää varmaan antaa tämä käteen." Rokottanut tapaus sitten ojensi minulle rokotuskortin käteen ja lähti opastamaan salin toiseen päähän penkille istumaan, jossa piti istuskella vartin verran. En muuten istunut ihan sitä varttia, kun lähdin kaverin kanssa pois jo vajaan kymmenen minuutin päästä...

En oikein tajua, miten sokean ihmisen kohtaaminen voi olla niin vaikeaa. Minä esimerkiksi tiedän nimeni ihan itse ilman, että sitä toitotetaan minulle moneen kertaan ja ehkä ne rokottavat ihmiset olisivat ilman erillistä kehotustakin tajunneet "opastaa" minua. Ihan hirveän paljon siinä penkillä istuessani ja käsivarteni paljastamisessa minä opastusta tarvitsinkin. Ja kuvittelisin, että on myös ihan itsestään selvää, että sokealle annetaan asioita käteen asti, eikä vaan jätetä puolitiehen ilmaan. Lähtiessäni salista terveydenhoitaja sanoi vielä minulle erikseen heipan. Toisaalta tällä kertaa hän ei kysynyt, miten osasin tulla paikalle ja vielä oikeaan aikaan, oikeassa sukunimiryhmässä. Edistystä sekin.

Ei varmaan ole kovin reilua, että pidän hauskaa terveydenhoitajani kustannuksella ("Oletko sä ajatellut ajaa mopoa?"), mutten voi vaan sille mitään. Jos en osaisi nauraa tuollaisille, ne saattaisivat satuttaa - parempi siis nauraa. Toisten tietämättömyyden kustannuksellakin.

No mutta, takaisin aiheeseen.

Eilen iltapäivästä alkoi piikitettyä kättä vähitellen jomottaa ja aamuyöstä siihen sattui jo aika paljon. Onneksi nukuin toisella kyljellä, mutta kun yritin vaihtaa kylkeä, oli se aika kivuliasta. Päivän mittaan kipu käsivarressa on hieman laantunut, mutta yön aikana nousi kuumekin. En vaan osaa päättää, onko minulla kylmä vai kuuma. Mihinkään en oikein pysty keskittymään eikä olo tunnu mukavalta. Kuumemittari näyttää noin 37,5, mikä ei sinänsä ole paljon, mutta kun lähtölämpönä on noin 35,5, tuntuu tuokin. Muistin sentään ilmoitella opettajille, että olen kurssilla, vaikken ensimmäiselle tunnille ilmaannukaan. Ja tiedän, etten ole ainut meidän koulusta, joka on piikin takia tänään kuumeessa. Toivon vain, että tämä menisi nopeasti ohi. Minulla on ollut tajuttoman tylsä päivä toimeettomana.

Tonttuismi

Tonttuismi on aatesuunta, jonka kannattajia (tonttuisteja) on harmillisen vähän ympäri vuoden, mutta joulun aikaan tonttuismin kannatus leviää vähitellen. Parhaiten tonttuistin tunnistaa punaisesta hiippalakista, kulkusella tai ilman.

Tonttuismin ajatuksena on levittää iloista mieltä ympäristöön ja muistuttaa tulevasta joulusta. Tonttuistit ilahduttavat ihmisiä jo pelkästään punaisella päähineellään (etenkin kulkusen kanssa), tervehtimällä ja kiittämällä bussi- ja ratikkakuskeja, toivottamalla naapureille hyvät huomenet ja olemalla muutenkin ystävällisiä ihmisille erilaisissa arjen tilanteissa, kuten kaupan kassalla. Läheisiään tonttuismin kannattajat muistavat pienillä yllätyksillä, kirjeillä ja puheluilla - sekä tietysti itse leivotuilla piparkakuilla.

Tonttuismiin kuuluu läheisesti myös pieni salapoliisin työ, jotta tonttuistit osaavat ilahduttaa suurena tonttuismin juhlapäivänä lähimmäisiään juuri oikealla tavalla. Sivutuotteena tonttuistit saavat myös hyvää mieltä itselleen, vaikka tietysti päätavoitteena on toisten auttaminen ja ystävällisyys muita kohtaan, jotta suurena juhlapäivänä tonttuistien lahjakasat olisivat mahdollisimman suuria.

Muistakaa, tontut kurkkii!

(Ruotsinopettaja sanoi kokeen jälkeen, että hän tuli iloiseksi tonttulakistani; oli aamulla kieltänyt lastaan laittamasta tonttulakkia - mitä törkeää tonttuismin kieltämistä!)

Kohta meillä on joulu

Olen ihan fiiliksissä siitä, että Jouluradio aloitti taas soimisensa sunnuntaina. Sitä tässä on kuunneltu. Joulu on hauskaa aikaa. Minulle kyllä iski hirveä stressi, kun tajusin, miten paljon joululahjoja pitää hommata: neljälle veljelle, veljen pojalle, äidille, isälle, kolmelle pikkusiskolle, isovanhemmille ja muutamalle kaverille. Sisaruksille ja vanhemmille lahjojen antaminen tuntuu nyt tärkeämmältä kuin aikaisemmin, kun en enää näe kauheasti - paitsi tietysti tuota, jonka kanssa asun. Enkä edes meinaa keksiä niitä kaikkia lahjoja... Vaikeaa on.

Ompelin tänään tonttulakkiin kulkusen ja pistelin pari kertaa sormeeni. Aion pitää koko joulukuun koulussa tonttulakkia päässä. Täytyy vähän ilahduttaa ja jakaa joulumieltä ympäristöön. Yksi kaverini sanoi, että hän on ajatellut tehdä samoin. "Mutta en mä tiiä, viittinkö. Sä olet sentään Kalliossa, niin se on vähän eri juttu." Kyllä nyt muissakin kouluissa pitäisi pystyä pitämään tonttulakkia kuin Kalliossa, ei se niin iso juttu ole. Ja okei, meillä siinä ei ole mitään ongelmaa... Niitä omituisia tallaajia löytyy jo muutenkin.

Minusta on tosi hassua, etten omista yhtään joulukoristeita tai edes piparimuotteja. Pitäisi varmaan ostaa, jotta joulu tulisi paremmin. Minulla ei myöskän ole esimerkiksi kynttilänjalkoja, eikä kyllä hirveästi kynttilöitäkään. Pari tuoksukynttilää on ja kaksi viime kesänä itse tekemääni mehiläisvahakynttilää. Mutta kynttiläsytkäristäni on kai kaasu loppu, kun siitä ei tunnu tulevan mitään liekkiä pihalle. En ihan uskalla tunkea sormiani siihen kokeillakseni, mutta ainakaan kynttilät ei syty...

Joulusiivousta pitäisi myös vähitellen tehdä vähän enemmän. Meillä on tällä hetkellä aivan tajuttoman sekaista, kun ei ole ehtinyt eikä jaksanut siivota mitenkään ihmeellisesti. Tänään sain jo vähän enemmän energiaa siihenkin puuhaan, mutta sitten loppui aika kesken, kun piti lähteä liikkumistaidontunnille. Ja kaveri tuli käymään, niin ei enää voinut siivota. Oli muuten se varmaan ainut kaveri, jonka edes viitsin päästää meille tässä siivossa...

Opiskelin ruotsin kokeeseen kuuntelemalla Sylvian joululaulua ruotsiksi. Ei ehkä hirveästi edistä sitä asiaa kuitenkaan. Pitäisi vissiin vähitellen lukeakin ruotsia, kun on kaikista suunnitelmista huolimatta jäänyt opiskelu kurssin aikana hiukan liian vähälle.


*******

Tänään ei kyllä ihmiset seuranneet ympäristöään tuolla liikenteessä. Liikkumistaidontunnilla tuolla keskustassa pyöriessä huomasi, miten vähän ihmiset oikeasti katsovat eteensä. Ensin kamppasin yhden vanheman tädin, joka ei yhtään katsonut jalkoihinsa ja käveli ihan suoraan keppiäni päin. Lt-ohjaajani kuulemma olisi halunnut sanoa hälle, että katsoisi eteensä. Ei sitten viitsinyt, kun oli vanhempi ihminen. Sen jälkeen todella moni muukin meinasi kompastua keppiini, mutta lt-ohjaaja pysäytti minut aina ihan viime tingassa.

Minäkään en kyllä oikein osannut seurata ympäristöäni... Seisoimme liikennevaloissa odottamassa niiden vaihtumista ja ajattelin jotain ihan muuta, enkä tajunnut valojen vaihtuvan. "Voidaanko me mennä yli?" kysyi lt-ohjaaja ja silloin vasta havahduin, että aivan, ne valot vaihtuivat. Yritin myös mennä liukuportaita väärään suuntaan. Mutta hei, nyt voinkin vastata yhdessä henkisen iän testissä kävelleeni liukuportaita väärään suuntaan, kun sitä siinä kysytään ja ainaolen joutunut vastaamaan kieltävästi. Oli muuten aika jännä kokemus. "Älä tule tänne!" huutelivat sieltä portaista tädit pelästyneenä.

*******

Oli muuten niin hienoa nähdä tuolla "hallintapaneelissa" blogitekstien lukumääränä 100. Se on aika hieno luku.

Semmarit! - 100. blogiteksti

Ih...

Tänään oli Finlandia-talolla Seminaarinmäen mieslaulajien (tuttavien kesken Semmarit) 20-vuotiskonsertin, "Suuntaamme avaruuteen", päätöskeikka. Oli ensimmäinen - muttei takuulla viimeinen - kerta, kun näin niitä miehiä livenä.

Konserttiin meno oli oikein jännittävää. Joskus lokakuun alkupuolella kyselin itselleni seuraa konserttiin; isä ei päässyt, lukiokaverit eivät kukaan edes oikein tiennyt, mikä on Semmarit... Lopulta sain Tytin seurakseni, kun jo Facebookissa kaveria kyselin. Silloin oli liputkin ostettu.

Mietin muutaman viikon ajan, lähetetäänkö Lippupisteestä kirjeitse tilatut liput heti silloin, kun ne on tilattu, vai vasta lähempänä ajankohtaa. No, lippuja ei näkynyt, ei kuulunut, joten vihdoin viimein alkuviikosta soittelin Lippupisteelle lippujeni perään. Päädyimme lopputulokseen, että ihana Itella oli hävittänyt lippumme. Lippupisteen täti käski soittaa konsertin järjestäjälle, eli käytännössä Finlandia-talolle, koska he voisivat kirjoittaa meille liput käsin, kun paikatkin oli tiedossa. Tein työtä käskettyä.

Finlandia-talon palevelupisteeltä minulle vastasi herra, joka kysyi ensimmäisenä - hyvin syyllistävästi, minkä takia Lippupisteeltä käskettiin soittaa sinne. "Ihan ihmeellinen neuvo. Ei me voida tehdä asialle mitään." Hetken kuluttua mies kuitenkin katsoi koneeltaan, että kyllä, nimelläni oli ostettu liput ja siellä ihan näkyi, että maksettukin ne oli. Hän antoi ohjeeksi vaan tulla paikalle, sillä he näkisivät kyllä koneelta, että liput on ostettu. Hämmentävä setä.

Vaikka ohjeeksi oli annettu vaan tlla paikalle - ja suunnilleen mennä suoraan istumaan - vähän jänskätti konserttiin meno ilman lippuja. Varasimme Tytin kanssa reilusti aikaa ennen konsertin alkua, jotta saisimme kunnolla hoidettua lippuasiamme. Marssimme palvelupisteelle ja selitimme ongelmamme. Ensin ei meinannut löytyä edese niillä paikkanumeroilla paikkoja... Mutta kyllä sekin täti osasi vihdoin käyttää tietokonettaan ja löysi sieltä paikkamme, molemmat minun nimelläni. Niin hän kirjoitti meille käsin liput, ilman ongelmia.

Istuskelimme palvelupisteen edessä aikaa tappaaksemme ja palelupisteellä myös töissä ollut herra tuli viereeemme. "Hei taas. Maistuisiko teille ennen konserttia lasi kuohuviiniä?" Tytille maistui, minä kerroin, ettei ikä riitä. Herra antoi meille lappusen, jolla saisimme kaksi kuohuviinilasillista. "Ja varmasti sieltä alaikäisellekin jotain tuoremehua tai jotain löytyy. Mukavaa konserttia."

Ei aavistustakaan, miksi meille tarjottiin kuohuviinit. Eikä muuten löytynyt mitään alkoholitonta kuoharin tilalle. Jos olisin vaan ottanut minulle tarjottun kuohuviinin - kukaan ei kertaakaan varmistanut, että onko minulla ikää - olisinko voinut haastaa Finlandia-talon oikeuteen siiä, että he tarjoavat alaikäiselle alkoholia?

Siinä ennen konsertin alkua tuli NKL:n kuntoutusosaston yksi työntekijä moikkaamaan. Ja Tytillä oli tuttu töissä Finlandia-talolla, toinen tuttu löytyi toisen puoliajan alussa.

En minä oikeastaan osaa edes sanoa siitä konsertista mitään. Koska teemana oli avaruus, alkoi koko homma hämmentävällä videolla, jossa lähdettiin raketilla lentoon. Videon lopuksi todettiin: "Helsinki, we have problem." Ensimmäinen kappale olikin Pieruongelma.

Hauskoja miehiä ovat. Finlandia-talon akustiikka ei ole mitenkään parhaimmasta päästä ja jossain vaiheessa jo melkein totesin, että olisin ihan yhtä hyvin voinut kuunnella niitä kapaleita kotona kuulokkeilla, eikä olisi ollut hirveästi eroa. Tietysti tunnelmaero - en minä yksin niin paljoa fiilistele kuin se massa Finlandia-talolla. Mutta koska en nähnyt lavameininkiä, ei minulla edes ollut niin suurta keikkatunnetta, mitä olisi voinut olla. Jos olisin mennyt akustiselle keikalle, olisi ehkä tunnelma ollut toinen. Silloin olisi paremmin tuntenut sen herrojen läsnäolon - nyt se tuli vaan kaiuttimista. Ja oikeasti petyin siihen akustiikkaan.

Konsertin opussa yleisö lauloi Semmareille onnittelulaulun. Oli aika hienoa. Koko juttu. Olisin vaan voinut olla vähän virkeämmässä mielentilassa... Heräsin aamulla puoli seitsemältä ja se alkoi siinä hiukan verottaa niin, että loppupäässä en oikein pystynyt enää keskittymään kappaleisiin. Paitsi sitten taas, kun tuli enkorena tuttuja biisejä, joita oli helppo fiilistellä; osasinhan sanatkin.

Että sellaista. Oli hienoa viipeltää kahden valkoisen kepin kanssa Finlandia-talolla. Apua saatiin paikkojen etsimiseen, kun Tytti yritti ensin tihrustaa rivien numeroita ja penkkien numeroita. Aika pian pari tätiä kysyivät, tarvitsemmeko apua.

Edit: Tuo Youtube-linkki Pieruongelmaan on Jyväskylän akustisesta konsertista. Tuossa jopa kuulee, että kyllä se kuoronjohtaja antaa niille ääniä. Finlandia-talolla äänentoistollisessa konsertissa ei kuulunut tuota äänten antoa ja mietinkin siellä, mitä ihmemiehiä nämä ovat, kun pystyvät laulamaan kuorossa ilman, että kukaan antaa niille ääniä.

*******

Tämä on tosissaan sadas kirjoitus, tuuletus sille. Ajattelin ensin hypettää sadatta kirjoitustani enemmänkin, mutta nyt tuli hypetettyä Semmareita. Ehkä voisin tämän kunniaksi käydä hakemassa glögiä.

Nukkuu, ei nuku, nukkuu, ei nuku...

Kumpa vielä osaisi päättää, nukkuako vai eikö.

Viime viikon alussa ihmettelin, mistä ihmeestä tätä unta riittää. Olin koko ajan väsynyt, nukuin vähintään 9 tuntia yössä, en meinannut herätä silloinkaan, väsytti koulussa... Väsytti ja väsytti. Sitten yhtäkkiä valvoin koko yön ilman mitään syytä. Menin ajoisa nukkumaan ja yritin nukkua, mutten nukkunut. Nukahdin joskus tuntia ennen herätyskellon soittoa, sammutin herätyksen ja laitoin sen soimaan 20 minuutin päähän. Sammutin sen jälleen ja heräsin 5 tuntia myöhemmin.

Valvotun yön jälkeen taas uni maittoi ja nukuin normaalisti muutaman yön, vähän vaan meni myöhään aina nukahtaminen enkä saanut siis riittävästi unta yössä. Sunnuntai-iltana kaveri sanoi, että on hyvä tilaisuus saada unirytmi kuntoon - hän tarkoitti aikaisin nukkumaan menemistä. Menin nukkumaan heti, kun vain pääsin (ei niin kovin aikaisin) ja makasin sängyssä hereillä koko yön.

Tällä kertaa en nukahtanut lainkaan, en edes herätyskellon jälkeen. Okei, olin edellisestä kerrasta viisastunut sen verran, etten enää jäänyt sänkyyn. Nousin pystyyn ja lähdin kouluun toiveena, että pysyisin hereillä koko päivän ja vielä koko illan, että saisin taas illalla nukuttua.

Suunnitelmani onnistui ja unirytmin korjaamiseen käytettiin jälleen yhtä valvottua yötä. Nukuin taas ihanat 9 tuntia ja olin oikein onnellinen siitä, että sain nukuttua. Ärsyynnyin koulussa siitä, etten yksinkertaisesti vaan pysynyt oikein hereillä kahdella viimeisellä tunnilla ja meni puolet tunnista ihan hukkaan, kun ei ole mitään hajuakaan, mistä siellä on puhuttu. En oikein tajua, miksen pysynyt hereillä - olinhan nukkunut!

Viime yö oli taas ihan mielenkiintoinen. Menin ajoissa nukkumaan ja nukahdinkin ihan, oli oikein makoisaa. Ensimmäisen kerran heräsin kahdelta. Olin hereillä liian pitkään. Nukahdin kuitenkin uudestaan, heräsin neljältä. Taas nukahdin - aika nopeasti jopa - ja heräsin lopullisesti viideltä, aivan liian aikaisin kellonaikaan nähden. Olin täysin virkeä. Yritin vielä nukkua, muttei siitä tullut enää mitään, joten lopulta nousin.

Koulussa pysyin ihan hereillä, iltapäivästä alkoi kyllä väsyttää aika hirvittävästi. Kotiin tullessa meinasin nukahdella bussissa ja viimein kotiin päästyäni ajattelin ottaa pienet tirsat. Makasin koomassa 2 tuntia. En oikeastaan nukkunut, mutten kyllä myöskään tajunnut ympäristöstä yhtään mitään. Välillä havahduin vilkaisemaan kelloa ja jatkoin vaan koomailuani.

Rasittavaa tällainen. Pimeyden pitäisi lisätä unta, mutta minä en nyt oikein tiedä, lisääkö se vai vähentääkö se minun kohdallani. Kehoni ei selvästi osaa päättää, nukkuuko se vai ei.

*******

Päivän noloukset:

Kävimme kuunnelmaparini kanssa musaluokassa äänittämässä pari pianokappaletta kuunnelmaamme varten. Kun menimme luokkaan, aloin selittää parilleni uniongelmaani - hän tiesi valvotusta yöstäni ja sellaista. Tilitin hänelle sitä, kuinka olin yksinkertaisesti nukahtanut kahdella edellisellä tunnilla, vaikka tein kaikkeni pysyäkseni hereillä. Matikan tunnillakin havahduin vaan siihen, että nuo muut laskee tehtäviä... Pitäisikö minunkin? No, tässä vaiheessa tajusin, että kappas, luokassa olikin myös joku kolmas ja vähän epäröin, pitäisikö minun kertoa juttuni loppuun. Eihän sitä voinut siinä vaiheessa enää keskeyttää.

Parini varmisti minulta, ettei minua haittaisi jos opettajamme vääntää siinä samalla pari kuoron stemmalevyä kasaan. Samalla se opettajakin minua moikkasi. Hups. Eihän opettajien kuullen voi sanoa nukkuneensa tunnilla! Toivon, että se kuunteli niitä kuoron stemmajuttuja, eikä minun vuodatustani... Pikkuisen hävetti. Luulin oikeasti, että me olemme siellä kahdestaan.

Toinen vähän nolo sattui, kun lähdin ruotsin luokasta pois koekirjoitelman jälkeen. Pujottelin takarivin paikaltani kaikkien pulpettien välistä kohti ovea ja kävelin sen ohi. Tajusin homman aika nopeasti ja palasin yhden pulpetin taaksepäin (siinä luokassa ovi on noin puolessa välissä seinää). Yritin avata ovea ensin saranapuolelta, kun en löytänyt kahvaa... Siirryin oikealle puolelle ovea, mutten meinannut saada sitä lukkoa auki ja rymistelin sen kanssa hetken, ennen kuin pääsin pihalle. Ei vaan yksi ruotsinluokan ovi oikein toimi.

Miten kaikki toimii?

Nuorisotoimi järjesti viime viikonloppuna lyhyen, yhden yön yli menevän leirin pääkaupunkiseudulla. Tapahtuman nimenä oli tuo otsikossakin näkyvä lausahdus: "Miten kaikki toimii?" Teemaan kävimme käsiksi erilaisin vierailuin.

Ohjelma alkoi lauantaina puolilta päivin, kun reilu 20 hengen porukka suuntasi kulkunsa Helsingin rautatieasemalta kohti Eduskuntataloa. Siellä meillä oli opastettu kiertokäynti, jossa saimme kuulla Eduskuntatalon historiasta ja eduskunnan toiminnasta. Pääsimme myös hiplailemaan (valkoisten puuvillahansikkaiden kanssa) puhemiehinä toimineiden presidenttien rintakuvia. Testailimme myös Eduskunnan juhlasalin sohvia ja nojatuoleja. Istuntosaliin saimme tutustua kuvailun lisäksi myös kohokarttojen avulla. Minä ainakin olin ihan innoissani siitä kohokartasta, edellisen kerran Eduskunnassa käydessäni sain vain ihan tavalisen mustavalkokartan istuntosalista. Nyt näin siis oikeasti, miten ne penkkirivit siellä menevät. Ja voin vannoa, että ainakin kohokartan mukaan permannolla on vain 198 istumapaikkaa kansanedustajille. Kysyin asiasta oppaaltamme ja hän sanoi niitä paikkoja olevan 199, mikä ei voi pitää paikkaansa. Arkkitehti Sirén oli sen verran symmetrisyyttä ihaileva mies, että hän ei olisi voinut suunnitella epäsymmetristä istuntosalia ja jos kaksi symmetristä puolta lisää toisiinsa yhteen, ei voi tulla paritonta lukua. Minua jää siis vieläkin hämmentämään kansanedustajien paikkamäärä.

Eduskunnan kierroksella opas kuvaili meille hyvin paljon tilojen ulkonäköä ja kokoa, kertoili materiaaleista ja kaikesta sellaisesta mielenkiintoisesta. Talo on kuulemma sen suunnitelleen arkkitehdin mielestä epätasapainossa, kun eteläpäädyssä on yhden oven päällä 4 ruusuketta ja pohjoispäädyssä 5, tai ehkä se oli toisin päin. Sisään mennessä ollut turvatarkastus oli joillekin mielenkiintoinen kokemus. Ja minäkin jouduin jättämään kitarani naulakkoon... Liimasin (tai yksi ohjaaja liimasi) kuitenkin myöhemmin Eduskunta-vierailusta kertovan tarran kitaralaukkuuni. Nyt kaikki kuvittelevat sen käyneen eduskunnassa.

Politiikasta siirryimme ruokailun kautta taiteeseen, kun matkasimme ratikalla Kansallisoopperaan. Siellä meitä odotti jälleen innokas opas ja kierros oopperan tiloissa. Tämänkin rakennuksen historiasta saimme kuulla hyvin paljon, kuten myös kuvailua tilojen väreistä ja materiaaleista. Olen hyvin hämmästynyt siitä, kuinka kylmiä värejä Kansallisoopperassamme on käytetty. Jotenkin mielikuva oopperatalosta on sellainen lämmin, jossa on paljon tummaa viininpunaista ja kultaa. Mutta tämä mielikuva ei ihan päde - ainakaan Suomessa.

Yleisölle avointen tilojen lisäksi pääsimme pujahtamaan henkilökunnan puolelle. Kuljimme jonkin sortin rekvisiittavaraston läpi, josta löytyi mm. muovisia joutsenia, Aku Ankka -naamareita, aseita ja vanha Volvo. Ohitimme puvustamon (ah sitä kankaiden tuoksua! tuli oikein kotoisa olo) ja lavastamon ja siirryimme hissillä pukuvarastoon, johon oli meitä varten otettu asuja esiin kosketeltaviksi. Olisin voinut viettää siellä tuntikausia vain hiplailemassa niitä kaikkia ihania pukuja... Sielläkin tuli oikeastaan hyvin kotoisa olo, kun huomasin Kansallisoopperan puvustajien käyttävän samanlaisia materiaaleja ja kikkoja kuin oma äitini. Joutsenlammen joutsenpuku oli oikein kaunis ja Pähkinänsärkijän hiiret olivat minusta hyvin pelottavan näköisiä.

Lähtiessämme Kansallisoopperalta kaikui lämpiöön saakka rytmisoitinten pauhu, kun pienemmässä salissa (jonka nimeä en muista) oli käynnissä lapsille suunnattu Puhuva rumpu. Illan esitys suuressa salissa oli Carmen, jonka valmisteluja seurasimme yläparvelta käsin, kun miehet rahtasivat lavasteita paikoilleen.

Keskustassa ei ollut enää mitään nähtävää (ja pah), joten lähdimme metrolla karkkikaupan kautta Itäkeskukseen ja Iirikseen majoittumaan. Illalla väänsimme vielä pizzat neljän hengen ryhmissä ja leikimme paria hyvin hämmentävää leikkiä. Allekirjoittanut on hyvin pettynyt Iiriksen asiakaskoneisiin, sillä yhdestäkään niistä ei löytynyt USB-porttia. Olin vartavasten laittanut muistitikulle kirjallisen ilmaisun tekstini, jotta voisin kirjoittaa sitä... Mutta enpäs sitten voinutkaan.

Entäs sitten sunnuntaina... Lähdimme aamupalan jälkeen bussilla Itäkeskuksesta Oulunkylään, josta siirryimme junaan kohti Tikkurilaa. Määränpäänä meillä oli Heureka. Tämänhetkiset näyttelyt, Liiku ja pelaa ja Heureka-klassikot, olivat sen verran mielenkiintoisia, että siellä viettäisi oikeasti ihan leikiten koko päivän.

Pääsin potkimaan pallolla tarkkuutta, kun se piti saada osumaan seinällä olevista ruuduista niihin, joissa paloi valo. Kävin ensin ohjaajan kanssa tutustumassa seinään ja sen neljään ruutuun, jonka jälkeen ohjaaja kertoi minulle aina, missä ruudussa valo paloi. Ylempiin ruutuihin en ihan osunut, mutta alapuolella oleviin ruutuihin (vasen ja oikea) osuin aina. Kun sitten taas viereisessä pisteessä saattoi kokeilla, kuinka kovaa potkaisee palloa. Pallo olisi pitänyt saada osumaan oikeaan paikkaan ja nyt en sitten jostain syystä saanut sitä ollenkaan sinne, vaan aina meni vinoon. En siis saanut tietää potkuni nopeutta.

Muita hauskoja pisteitä oli ryhmätäristys, joku kummallinen pallojuttu, jossa piti saada lyötyä pallo parin vanteen läpi ja hyvin, hyvin monet muutkin. Olisin halunnut testata pyörätuolitanssia, mutten aivan ehtinyt. Kaverit laittoivat minut suorittamaan lyhyen temppuradan, jossa oli muutama porras ylöspäin ja sen jälkeen äärimmäisen kapea tunneli. "Kyllä sä siitä mahdut", sanoivat he. Niin mahduinkin, kun vähän autettiin käsistä kiskomalla. Meinasin jäädä jumiin keskelle tunnelia.

Klassikkopuolella oli erinäisiä vekottimia, joilla pystyi testaamaan fysiikan ilmiöitä ja sitä, miten helposti omia aivojamme voidaan huijata. Siellä tuli ajettua mm. lentokoneella ja lähetettyä vetyraketti lentoon.

Ja niin päättyi mielenkiintoinen tutustumismatka kaiken toimismiseen Tikkurilan Hesburgerissa.

Äänityksiä

Olimme keskiviikkona kuunnelmaparini kanssa äänittämässä Riihimäelle menevässä junassa ja Riihimäen juna-asemalla. Paluumatkallakin vielä äänitimme. Saimme mukavasti purkkiin noin 2/3 koko kuunnelmasta. Ja koska olemme äänittäneet paikan päällä, ei tarvitse mitenkään älyttömästi editoida tai lisätä ääniä. Sellaistakin on, kuten junan kuulutus, leimauslaitteen ääni, vanhaa höyryveturia ja vähän musiikkia.

Menomatka Riihimäelle oli ihan varmasti pidempi kuin paluumatka Riihimäeltä pois. Ehdimme nimittäin menomatkalla tehdä paljon enemmän kuin paluumatkalla. Valitettavasti emme hirveästi vielä tehneet kunnon äänityksiä vaan vasta harjoittelimme. Paluumatkalla sitten tuli aina asemien kuulutukset ihan väärään aikaan ja jouduimme aloittamaan alusta, kun emme olleet riittävän fiksuja ja vetäneet loppuosaa erikseen...

Riksun asemalla ramppasimme edes takaisin yhtä laituria pitkin aika monta kertaa yhden ja saman kohtauksen kanssa. Minulle tuli aivan mieletön dejavu: olin ilmeisesti kuvitellut etukäteen tilanteen, jossa olen villakangastakkisen ihmisen opastuksessa, pidän mikkiä hänen edessään, kuljen melkein sivuttain, reppu painaa selässä ja villakangastakkinen tyyppi vetää mukanaan vetolaukkua. Se tilanne tuntui niin vahvasti etukäteen elätyltä, että oikein hämmästyin.

Mokatakin onnistuimme. Kesken yhden hienon äänityksen (parini veti monologiaan oikeasti hyvin) loppui Zoomista patteri. Piti aloittaa alusta. Seuraavalla äänityksellä en ollutkaan laittanut vehjettä äänittämään ja huomasin sen vasta, kun olimme "äänittäneet" koko kohtauksen. Taas alusta... Se myös tarkoitti sitä, että piti kävellä pitkän laiturin päähän.

Eilen latailimme kaikki käyttökelpoiset äänitykset koulun ediittiluokan koneelle ja vähän yritimme yhtä editoida. Parini ei ole - omien sanojensa mukaan - mikään tekniikan ihmelapsi... Ja sen huomaa. Meillä on hyvin yksityiskohtaiset ohjeet siitä, miten mitäkin asioita voi käytössä ole valla editointiohjelmalla tehdä, mutta silti se ei meinannut sujua millään. On häiritsevää, että periaatteessa tiedän itsekin, miten sitä ohjelmaa käytetään ja miten saisin mitäkin asioita tehtyä, mutten pysty käyttämään kyseistä ohjelmaa. En myöskään pysty hirveästi pariani neuvomaan, kun en näyttöä näe. Joten taitaa tulla tuskaisia hetkiä ediitissä.

Tänään olen menossa haastattelemaan viittomakielentulkkia koulun ammattihaastattelua varten. Metron vesionnettomuus tuli vähän pahaan aikaan: sovimme tapaavamme rautatieasemalla ja ehdin ajatella, että sinnehän pääsee kätevästi metrolla... Mutta eipä pääse enää. En ole vielä ratkaissut, kuinka tapaamispaikalle päädyn. Onneksi tässä on vielä koko päivä aikaa miettiä asiaa. Aion senkin haastattelun äänittää, niin pystyn paremmin kirjoittamaan sen puhtaaksi myöhemmin. Ei tarvitse vääntää jotain muistiinpanoja läppärille, josta loppuu heti akku.

Viittomakielentulkin haastattelun jälkeen minun pitääkin heti suunnata taas koululle, kun vuorossa on kuunnelmamme konnarin äänitys. Sain rekryttyä konduktööriksi yhden larppaajakaverin, josta toiset kaverit ihmettelivät, miten hän suostui - vannoutunut nörtti. En edes joutunut suostuttelemaan häntä juurikaan. Koululta pitää saada joku hiljainen tila, jossa voimme rauhassa äänitellä huimaa viiden replan kohtausta, joista kolme on sillä konnarilla. Täytyy mennä kinumaan vaksilta, että hän avaisi jonkun luokan oven. Emme pääse "pääkoululle", vaan menemme äänittämään Penksulle, jossa on myös Pikkunaisia-näytelmän esitys, joten äänitystila pitäisi saada eri kerroksesta. Olemme tosin äänittämässä ennen Pikkunaisten alkua, mutta kyllä ne näyttelijät sen verran ääntä pitää, ettei sekään oikein auta.

Tämän päiväisen äänityssession jälkeen jäljellä onkin enää yksi ihminen ja hänen monologinsa. Ne saamme äänitettyä ensiviikolla, vaikka äänityspaikat ovatkin vielä vähän kyseenalaisia. Emme ole keksineet mm. sitä, mistä löydämme oikeasti metalliset paloportaat.

Tänään täytyy muistaa ottaa mukaan Zoomi, varapatterit, Zoomin lisävarusteet (jalka ja 'kapula'), kysymyspatteristo viittomakielentulkille ja kohtaus konnarille. Onnistuin myös keskiviikkona ehdollistamaan itseni sille, että kuunnelman äänityksissä syödään suklaata, joten sitäkin on ostettava.

12 tuntia teinidraamaa ja -ihmissuhdesotkuja

Olin lauantaina larppaamassa. Kyseessä oli vanha tuttu Opera School of Arts, tuttavien kesken ihan vaan OSA. Edellisestä larpista (OSA sekin) oli vierähtänyt jo yli vuosi, siitä huolimatta pelimaailmaan sujahtaminen oli helppoa ja mukavaa.

Päällimmäisinä ajatuksina pelistä on se, että punnersin. Aloitin päiväni punnertamalla, siis jo ennen kuin peli alkoi. "Mä en sano mitään kyseenalaisista keinoista päästä hahmoon", sanoi ohi kävellyt pelaaja, kun punnersin ala-aulassa. "Jos Dea punnertaa aamulla, munkin täytyy punnertaa." "Dea on hullu." Punnersin päivän aikana sen verran paljon, että oli seuraavana päivänä rinta- ja vatsalihakset kipeänä. Käsissä ei tuntunut yhtään. Vatsalihasten kipeytymisen täytyy kertoa siitä, että asento oli varsin napakka. Mutta en minä voi sille mitään, jos hahmoni pitää liikunnasta ja punnertamisesta. Näyttelijäntyön tunti oli pelkkää keskustelua, mutta... "Saanko mä silti punnertaa? Mä pystyn kyllä puhumaan samalla." Siinä vaiheessa kun ihmissuhteet alkoivat ärsyttää riittävästi, punnersin. Ja muutenkin, jos oli tylsää. Sitä tuli punnerrettua myös portaissa.

Oli aika mielenkiintoista larpata avustajan kanssa. Etenkin, kun avustajan hahmolla ja minun hahmolla ei ollut mitenkään kovin lämpivät välit. Se törkimys yritti iskeä minun miestä! Tai siis kaveria, josta olisi voinut tulla minun mies... Ja puhui pahaa isästäni ja oli muutenkin hirveä pyrkyri-diiva.

Sokeana näkevän larppaaminen asettaa tietysti välillä vähän haasteita, muttei mitään liian suuria. Okei, audiovisuaalisen suunnittelun tunnilla en tiennyt lainkaan, millaiseen videonpätkään meidän piti tehdä äänimaisemat, mutta kyllä se siinä suunnitteluvaiheessa selvisi. Enkä voinut vaihtaa merkityksellisiä katseita, kuten toiset (ja siksi minulta vietiin mies!). Paitsi etten varmaan olisi sitä miestä saanut, vaikka katseiden vaihtaminen olisi onnistunutkin: minä kun olin "yksi jätkistä". Välillä törmäilin toisiin, ruokailussa tarvitsin apua enkä hirveästi halunnut mennä aulan läpi, jossa soitettiin musiikkia kovalla, vaan kiersin kellarin kautta. Ja joo, en tunnistanut puoliakaan uusista pelaajista enkä todellakaan tiennyt aina, kenen kanssa juttelin. Päättelin vaan, että koska tuo puhuu minulle, se ei voi olla mikään vihamieheni, joten puhutaan takaisin. Vähän tosin häiritsi, etten tunnistanut kaksoissiskoani äänestä, mutta ei minulla sille mitään asiaakaan ollut enää, joten sekään ei niin häirinnyt. Olen myös ihan varma, ettei muut välttämättä olisi tajunneet minun olevan ihan täysin sokko, jos en olisi sitä kertonut. En itsekään tuntenut itseäni - tälläkään kertaa - niin sokoksi kuin offgame. Pelin jälkeen oli kivaa, kun "sai" taas olla aidosti sokea.

Tänään koulussa ensimmäisellä tunnilla meinasin unohtaa sanoa opettajalle, että hän voisi kyllä lukea kalvoaan ääneen. "Tämä näkyy aika pienellä, mutta näkeekö kaikki? Tarvitseeko lukea ääneen? Okei, hyvä, kaikki siis näkevät, tutkikaas sitä hetki." "Tota, jos sä kuitenkin lukisit ääneen..." Oli hivenen hämmentävää, kun melkein unohdin itse olevani sokea. Toisaalta myös näkevän opiskelijan pelaamisen jälkeen oli helpompi liikkua koululla, liikuin siellä tänään myös ilman keppiä. Tosin silloin, kun oikeastaan kaikki muut olivat tunnilla ja käytävät olivat tyhjiä.

*******

Kirjoittaminen on rankka laji. On ihan turha odotella mitään inspiraatioita, sellainen flow-tila tulee loppujen lopuksi äärimmäisen harvoin. Ilman erityisen suurta inspiraatiopyrähdystä on myös pystyttävä kirjoittamaan. Vaikka inspiraatiosta ei olisi tietoakaan, kirjoitettava on. Onneksi sentään luovia ajatuksia löytyy päästä riittävän usein, että jos vaan pakotan itseni kirjoittamaan, kyllä sitä tekstiä tulee. Kunhan siis on edes jotain ajatusta. Tekstin tasosta en sitten mene koskaan takuuseen.

Yhtenä kirjallisen ilmaisun tehtävänä minulla on ollut jo pitkään oma elämäkerta. Siitä tulee pitkä, enkä ole jaksanut aina pakottaa itseäni kirjoittamaan. Eilen illalla sitten vihdoin pakotin ja kirjoitin nelisen sivua lisää tekstiä - omalla mittapuullani se on jo aika paljon kerralla. Nyt tekstiä on melkein 9 sivua ja olen siinä peräti 13-vuotias. Yleensä luemme kaikki tekstimme ääneen tunnilla, mutta toivon, ettei minun tarvitse lukea elämäkertaani... Siitä kun oikeasti tulee ihan mukavan pituinen.

Muitakin killin tekstejä pitäisi kirjoitella. On vielä yksi henkilökuva kirjoittamatta ja kolmesta viimeisestä tehtävänannosta pitäisi kirjoittaa kaksi. Sitten olisi kaikki tehtävät tehtynä. Minulla on siis noin kolme ja puoli tehtävää vielä tekemättä ja kurssia on jäljellä kolmisen viikkoa. Hyvin ehtii, kunhan vaan saa sitä aikaa kirjoittamiselle... Ja pakotettua itsensä kirjoittamaan.

*******

Kuunnelmamme äänitykset pitäisi aloittaa keskiviikkona ja äänitysten tulisi olla valmiita ensiviikon loppupuolella, sitten on vielä viikko aikaa editoida. Hommasin tänään meille yhden puuttuvan näyttelijän, joka pääsee vasta ensiviikolla tekemään meidän kanssa hommia. Vielä pitäisi jostain konduktööri saada ja sitten olisi kaikki näyttelijät kasassa. Käsikirjoitusta täytyy hioa pikkuisen ja opetella omat osuudet. Onneksi oman tekstin opettelu ei ole niin vaikeaa kuin vieraan; näillä näkymin olemme menossa ylihuomenna äänittämään Riihimäen junaan. Ja minun pitäisi kyllä osata tekstini ulkoa.

Kuunnelmamme kertoo kolmen ihmisen tarinan, heidän jokaisen omalla suullaan. Siinä on siis kolme monologia. Tapahtumapaikkoina on rautatieasemat ja junat. Yksi henkilöistä saapuu junalla Joensuuhun ja halusimme siihen kyseisen saapumiskuulutuksen. Tulisi ehkä pikkuisen liian kalliiksi edestakainen matka Joensuuhun yhden kuulutuksen takia. Olin kerran kuullut ohimmennen YLE X:ltä VR:n kuulutusäänen haastattelun ja keksin kaivaa henkilön nimen esiin netistä. Nopealla googletttamisella VR:n joku kansainvälisten systeemien työntekijä, Eija Ahlberg, löytyi. Hän tekee vaan sivutyönään kuulutuksia. Pistin sähköpostia kuulutusäänelle ja kysyin nätisti, voisimmeko saada "Saavumme Joensuuhun" -kuulutuksen. Eija vastasi seuraavana päivänä ja lupasi meille kyseisen kuulutuksen ilmaiseksi, käski vaan laittaa sähköpostia "ihanille studiomiehille" ja pyytää heiltä.

Kuulutus saapui tietokoneelleni kahden sähköpostiviestin jälkeen, ei siis tarvinnut lähteä edestakaiselle matkalle Joensuuhun. Oli aivan tajuttoman siistiä. Sen jälkeen olen aika moneen kertaan hehkuttanut ihmisille sitä, kuinka olen saanut junakuulutuksen suoraan VR:n studioilta. Saavat kyllä VR:n heput meiltä kuunnelman kiitoksena.

Pimeä syksy on kiirettä täynnä

En tiedä, onko kaamosmasennus iskenyt minuunkin vai mikä tämän vetämättömän olon oikein aiheuttaa. Mikään ei tunnu kiinnostavan eikä mitään jaksaisi tehdä. Jätin tänään koulupäivän välistä, kun oli aamulla 36,9 astetta lämpöä, eikä huvittanut pätkääkään. Ajattelin, että saan sitten kotona tehtyä jotain koulujuttuja, mutta pyh. Lämpö on laskenut päivän mittaan niin, että tuossa kahdentoista aikaan taisi olla ihan normaalilukemissa.

Minulla on englannin uusintakoe ylihuomenna, mutta... Suunnitelmistani täysin poiketen en ole lukenut yhtään. Pitäisi kyllä, mutten toisaalta tiedä, onko kahden päivän tankkaamisella enää mitään väliä. Ei huvita. Siitä uusintakokeesta olisi vaan vähän pakko päästä läpi. Jos voisin taas lainata jonkun aivoja muutamaksi tunniksi...

Sain sentään tänään lähdettyä kauppaan. Piti alunperin mennä jo eilen, mutten jaksanut. Tänään lähdin ja huomasin, kuinka raitis ulkoilma ja ihmiset piristävät - edes vähän. Kotiin tultuani paneuduin jälleen äänikirjan ja neuleen ääreen, syöden siinä samalla käärretorttua. Mitään muuta en sitten olekaan saanut tänään aikaiseksi kuin sitä neuletta, sitäkin liian vähän.

Viikonloppuna olin pelaamassa maalipalloa Tukholmassa. Turnauksessa oli neljä naisten joukkuetta, me ja kolme ruotsalaista. Tulimme toiseksi. Olin melkein laskenut sen varaan, että olen vaihtopenkkipelaaja - kuka nyt haluaisi laittaa tyypin, jolla on ollut muutaman vuoden tauko, heti kentälle kv-turnauksessa - mutta toisin kävi. Olin paljon kentällä ja kuuluin aloituskokoonpanoon, joka pelissä. Vaikka olin etukäteen päättänyt, että maajoukkuetouhuilut jäävät minun osaltani nyt ihan takuu varmasti yhteen leiriin ja yhteen turnaukseen, en ollutkaan enää Tukholmassa ihan niin varma... Se oli kuitenkin ihan kivaa. Ja kuulostaahan se hienolta, että voi sanoa tehneensä 17-vuotiaana come backin maajoukkueeseen. Tiedän kyllä, että minulla on hirveästi tekemistä ja harrastuksia ja liian vähän aikaa jo valmiiksi, mutta silti en ole nyt yhtään varma maalipallourani jatkosta. Siis ainakaan tuolla maajoukkueessa. Mielellään he minut sinne ottaisivat.

Tukholmassa elin ihan täydellisesti Suomen aikaa, enkä ymmärrä, miten tunnin aikaero voikaan olla muka niin ongelmallinen. Perjantai-iltana olin ihan rätti jo silloin, kun laskeuduimme Arlandaan ja matkasimme sieltä 40 minuuttia hotellille. Vähän siinä piristyi, kun piti käydä ostamassa iltapalaa ja ulkoilla sen takia. Lauantaiaamuna heräsin sitten viideltä, Suomen aikaan kuudelta. En sentään noussut vielä silloin vaan venytin ylösnousemistani puoli seitsemään. Väsähdin taas aivan totaalisesti jo puoli kahdeksan aikaan, kun yritin vääntää ruotsin läksyjä. En päässyt kovin pitkälle, kun huomasin toisen käden sormien kyllä olevan pistenäytön rivillä, mutten enää liikutellut niitä enkä tajunnut yhtään, mitä siinä luki. Siinä vaiheessa sai läksyt jäädä, mutta nukkumaan pääsin jälleen vasta melkein puoli kymmeneltä.

Meitä katsottiin turnauksessa pariin kertaan omituisesti, kun koko Suomen joukkue istui kentän laidalla seuraamassa toisten pelejä ja sekä minä että meidän valmentaja neuloimme. Ei meitä muuten oudosti olisi katsottukaan, mutta sukkapuikot herättivät huomiota. Ruotsin naisten maajoukkueen valmentaja muisti minut vielä neljän vuoden takaisesta maajoukkueajastani. "Hon är inte lilla Ronja, hon är 17."

Ja niin, yllätyin Finnairin toiminnasta. Kukaan ei ollut ilmoittanut minun olevan sokea, mutta perjantaina minua kuulutettiin erikseen lähtöportille ja päästettiin ensimmäisenä sisään. Sunnuntaina palatessamme taas koneen ulkopuolella oli minua vastassa mies, joka kysyi, pärjäsimmekö kahdestaan kentällä (kuljin valmentajamme opastuksessa). Kummallista se oli minusta siksikin, etten käyttänyt kertaakaan keppiä lentokentällä - en Helsingissä enkä Tukholmassa. Kyllä minusta silti tietysti huomaa, etten näe, mutta siitä huolimatta. Oli tietysti ihan jännää mennä koneeseen ensimmäisenä.

Viiden - tai oikeastaan kuuden - viikonloppumenon putki alkaa jo vähitellen tuntua, vaikka vasta kolme on takana. Olisi ihan kiva olla viikonloput kotonakin joskus, niin ehtisi paneutua vaikkapa niihin varsin retuperälle jääneisiin koulutehtäviin. Tulevan viikonlopun olen larppaamassa - ensimmäinen kerta yli vuoteen - ja sitten Nuorisotoimen Miten kaikki toimii -viikonlopputapahtumassa. Sitten olisi taas maalipalloa... En oikein ymmärrä, miten kummassa jaksan tätä, mutta hyvin sitä näköjään porskuttaa. Priorisointi jää ehkä vähän vailnaiseksi ja hyvin monet asiat tulee priorisoitua koulun edelle, etenkin uni ja vapaa-aika, kuten kirjat ja neulominen. Mutta uni on ollut viime aikoina se ykkönen.

Kohta tulee joulu!