Pelkokynnyksiä ja urheilua

Tämä on taas näitä asioita, joiden ääneen sanominen (tai kirjoittaminen) kuulostaa vähän hölmöltä: tänään kävin ensimmäisen kerran yksin uimahallissa. Voihan tietysti olla, ettei joku vaan koskaan tule käyneeksi yksin uimassa, vaan aina on seuraa, mutta silloin se ei johdu uskalluksesta tai muusta sellaisesta syystä. Olen asunut syyskuusta lähtien käytännössä ihan uimahallin vieressä ja varmaan ihan yhtä kauan suunnitellut meneväni uimaan. Siinä on kuitenkin ollut aika iso pelkokynnys.

Päätin, että tänään viimein ylitän sen pelkokynnyksen. Ei ole ensimmäinen kerta, kun päätän tehdä niin. Nyt kuitenkin olin jo aika monta kertaa tehnyt mielikuvaharjoittelua uintireissustani – olen käynyt päässä läpi reittiä kotoa uimahallille ja uimahallin sisätiloja – että oli jo pakko uskaltautua. Pakkasin uintirepun edellisenä päivänä valmiiksi ja laitoin herätyskellon soimaan puoli seitsemältä, eli täysin kouluttomana päivänä aika aikaisin. Herätyskellon soidessa meni hetki tajuta, miksi kummassa minun muka pitäisi nousta ylös. Olin suunnitellut olevani uimahalilla seitsemältä, mutta siinä aamun pohdinnoissa (”menisinkö sittenkään uimaan, jos jäisin vaan nukkumaan”) meni aikaa niin, että lähdin kotoa vasta seitsemältä. Rapun ovesta astuessani ajattelin vaan: ”Täytyy ottaa nenästä kiinni ja sukeltaa.” (Tuo ajatus on jostain kirjasta tahi muusta kirjallisesta tuotoksesta, mutten muista yhtään, mistä. Jos joku muu tunnistaa, niin kertokoon – saadaan sitten lähdetiedot kuntoon…) Päätin myös, että jos en löydäkään uimahallille, tulen vaan kotiin. Yrityskin on jo parempi kuin ei mitään.

Kun opettelin uimahallireitin, ei lumesta ollut vielä tietoakaan. Niinpä nyt matkaaminen kohti hallia oli vähän sellaista ”ei oikeasti hajuakaan, missä olen, mutta tuohon suuntaan” –tyylistä. Olin ihan hukassa ja jonkin aikaa edes takaisin kuljettua arvelin melkein tietäväni, mikä meni pieleen ja mihin minun pitäisi suunnata, mutten jotenkin enää jaksanut yrittää vaan päätin mennä takaisin kotiin. Siinä seistessäni kuitenkin yksi koiranulkoiluttaja (edellisen koira vaan haukkui minulle) kysyi, tarvitsenko apua. Hän opasti minut uimahallin ovelle ja viimeistään silloin tajusin, missä olin mennyt vikaan.

Silloin, kun hallin sisätiloja opettelin, oli siellä ihmisiäkin sen verran, että kassa löytyi muuta menoa kuuntelemalla helposti. Vähän seitsemän jälkeen tiistaiaamuna ei ollut aulassa ketään. Kesti hetken, ennen kuin osasin suunnata kassalle. Lipunmyyjätyyppi kysyi, olenko käynyt siellä ennen. Vakuutin käyneeni mutta ilmaisin myös epävarmuuteni siitä, löydänköhän sittenkään oikein mitään. Onnistuin jotenkin vaikuttamaan hyvin epätoivoiselta ja –onnistuvalta yksilöltä, kun laukkujanikin pudottelin koko ajan, joten kassatyyppi ohjasi minut portille, jolle piti korttia näyttää. Siitä eteenpäin olinkin taas oman onneni nojassa.

Onneksi seitsemän jälkeen tiistaiaamuna ei ole paljon porukkaa. Vapaa kaappi oli siis helppo löytää. Katsoessani kelloa olin vähän hämmentynyt: kaikesta eksymisestä ja säädöstä huolimatta oli kulunut vain 20 minuuttia siitä, kun lähdin kotoa.

Jossain vaiheessa jo ajattelin, että tämä uintireissu vaatii niin paljon omien pelkokynnysten ylittämistä ja on kovin stressaava, että jos halliin saakka löydän, istun vaan pukuhuoneessa hengittelemässä – korkeintaan käyn suihkussa – ja lähden pois. Mutta ehei, kyllä sinne uimaankin sitten piti päästä. Vapaa suihku oli helppo löytää (sen jälkeen, kun oli löytänyt vapaan tötsän tavaroilleen) sieltä, mistä ei kuulunut suihkun ääntä. tietysti minulla oli myös keppi matkassa, etten nyt ihan vaan törpöltä ihmiseltä vaikuta. Uimavalvojan tiskiltä sain ”radalla näkövammainen” –kyltin ja valvojaheppu opasti minut melko tyhjälle radalle. Hänkin kysyi, olenko käynyt siellä aikaisemmin. ”Joo, mutten koskaan ennen yksin.”

Tämän uintireissun tarkoituksena oli aloittaa aamu reippaasti ja vähän vetreyttää lihaksia. En siis jaksanut kauhean kauaa uida, sain ne lihakset riittävästi vetreytymään. Suuntaaminen kepin, juomapullon ja näkövammaisesta uimarista varoittavan kyltin kanssa takaisin uimavalvojan tiskille oli aika jännää. Uimahallissa on paljon hassuja kaikuja ja kun menossa oli joku vesijumppajuttu, musiikki ja vetäjän puhe mikkiin vähän vielä toi lisäelementtejä äänimaailmaan. Löysin kuitenkin takaisin oikeaan paikkaan ja suihkutiloissakin vielä sille tötsälle, jossa tavarani oli. oma kaappikin löytyi. Olin uinut vaan puolisen tuntia, mutta tänään se oli jo ihan riittävä.

Kotimatka oli melkein yhtä jännittävä kuin menomatkakin. Sattumalta löysin tieltä toiselle tielle nousevat portaat, joita en edes etsinyt. Päätin kuitenkin käyttää niitä, sillä en suinkaan ole varma, olisinko löytänyt lumihangesta sitä koloa, josta menee liukas polku ylämäkeen ja rappuni viereen. Ehkä porrasreitti oli hitusen pidempi, mutta ainakin siten löysin kotiin.

En tiedä, voiko elämässä tulla enää vastaan mitään pelottavaa tai hankalaa, kun tämäkin on nyt tehty. Itsensä ja omien pelkojensa ylittäminen on aika antoisaa.

*******

Lauantaina kävin yleisurheilukisoissa, siis ihan urheilemassa. Siitä on jotakuinkin 3,5 vuotta, kun lopetin yleisurheilun treenaamisen. Lukion aikana liikuntaharrastuksenani on käytännössä ollut vaan koulun portaat. en siis kauhean tarkkaan tiedä, mikä sai minut lähtemään kisoihin. Juoksin 60 metriä (hallikisoissa se on lyhin pikamatka) ja hyppäsin pituutta. Olin käynyt noin puolitoista viikkoa ennen kisoja entisen valmentajani kanssa vähän treenaamassa ja katsomassa, toimiiko meillä kummallakaan enää juoksu ja erityisesti toimiiko se yhdessä. Tämän yhden harjoituksen pohjalta oli oikein hauskaa juosta 60 metriä samassa ajassa kuin neljä vuotta sitten ja hypätä pituutta pidemmälle kuin koskaan ennen kisoissa. Treenaaminen on lahjattomille tai sitten Kallion lukion portaat on hyvä harrastus. (Koska muita sokkonaisia ei kisoihin osallistunut, tuloksena oli kaksi sm-kultaa. ensimmäiset yleisurheilukultani aikuisten kisoista. Aika huvittavaa.)

*******

Tekisi vähän mieli angstata englannista, mutta senkin ajan voin käyttää hyödyllisemmin ja lukea englantia. Tosin lähden kyllä ostamaan pikkusiskoilleni synttärilahjoja... Minulla on siis pienoinen englanti-ongelma taas tällä hetkellä, muttei siitä sen enempää.

Vähän aktiviteettia luku/hiihtolomalle

Jos minulla ei olisi yhtään koulua, vaan pelkääpelkkää lukulomaa, voisi nyt sanoa olevansa tuplalomalla: tämä viiikko kun on eteläisen suomen hiihtolomaviikko. Kun kuitenkin aina silloin tällöin koululla käyn, tämä on ihan vaan hiihtolmaa. Kai. Vaikkei kyllä lukemisesta lomaa saa nytkään.

Pääsin eilen vihdoin ja viimein pulkkamäkeen! Olihan se pulkka minulla jo kaksi kuukautta, ennen kuin pääsin sitä kokeilemaan. Hyvin laski, vaikkei ohjattavuus ollut ihan parasta luokkaa – siihen saatoin olla syyllinen ihan minäkin… Kaverin kääntäessä minä yritin aina vaistomaisesti tasapainottaa pulkkaa, ettemme kaatuisi. seurauksena totta kai oli lähes aina kaatuminen. Kahdesti lensin naama edellä hankeen. Pulkkailumme sisälsi myös kiipeämisyrityksiä lähes pystysuoraa kovaksi tamppautunutta mäkeä ylös. Yritykseksi se jäi. Elämä tuntuu myös kovin kaupungistuneelta, kun pulkkamäkeenkin pitää matkata ratikalla ja metrolla. Kyllä meillä tuusulassa…

Hämmästyin siitä, miten vapaasti liikuin lumihangessa. Pariin kertaan minun kehotettiin vaan kävelemään ”suoraan sinnepäin” tai muuten vaan tulin ystäväni ja pulkan perässä. Keppi oli siististi kasattuna repussa mäen päällä. Samalla kukkulalla kävimme samaisen ystävän kanssa joskus viime syksynä, kun ei ollut lunta. Jos hän silloin olisi käskenyt minun kävellä edellä tai perässä, en kyllä olisi kovin vapautuneesti kävellyt. Nyt ei sentään ollut pelkoa kompastella kiviin. ehkä vähän jotain takiaispuskia (lapasissani oli vielä tänään takiaisia) tai yllättäviä kuoppia tuli vastaan, ei sen kummempaa. Joskus myös mäki oli niin jyrkkä ja liukas, että vaan valui taaksepäin.

”Helsingin parhaassa” pulkkamäessä riehumisen jälkeen piti suoraan suunnata Kansallisteatteriin katsomaan kuvailutulkattua näytöstä Kristuksen morsiamesta – oikeastaan olimme jo myöhässä (vaikka olisi varmaan ollut ihan tyylikästä jättää pulkka Kansallisteatterin narikkaan, se ei enää ollut mukana). Missasimme alusta henkilöiden ja lavastuksen kuvailun (ja ainakin sen lavastuksen osalta myös hiplauksen) ja petin pahasti Rautatieasemalla odottaneelle kaverille tekemäni lupauksen. Raukka istui tunnin Rautatientorin kompassitasanteella. esityksen alkuun ehdimme kyllä ihan hyvin.

En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt ammattiteatteria. Enemmän on tullut katseltua koulumme proggiksia tai muita harrastajateattereita, joissa on tuttuja pyörinyt. Tämän näytelmän jälkeen en myöskään yhdy siihen aina silloin tällöin nousevaan laitosteattereiden parjaamiseen. Oli oikein ihanaa, virkistävää ja ajatuksia herättävää nähdä pitkästä aikaa oikeasti hyvää teatteria.

Voin sanoa, että lukeminen on ollut liian vähäistä kaikista hienoista lukusuunnitelmista ja itselleni tekemistä lupauksista huolimatta. vähitellen alkaa pienoinen paniikki nostaa päätä, sillä psykologian kirjoituksiin on kolme viikkoa, matikkaan kuukausi ja yhteiskuntaoppiin kuukausi ja kaksi päivää. Järkyttävää, miten tämä aika vaan kuluu.

Aktiviteetteihini kuului myös tänään aamulla käynti silmäklinikalla. Edellisestä käynnistä ei ole kuin vähän reilu kuukausi ja silloin sanottiin, että seuraava kerta on sitten taas joskus vuoden kuluttua, mutta lastenpolin sijaan aikuisten puolella. Jonkun tekemän lukihäriön vuoksi kevät 2012 muuttuikin vuodeksi 2011 ja minulta ensimmäisenä kysyttiin: ”Hämmästyitkö sä, kun sait tämän ajan?” Hämmästyin. Oli tosin ihan mukava tämä uusi lääkäri, joka sanoi sitten tutkivansa silmiäni varmaan muutaman seuraavan vuoden. Toivottavasti. Uusien lääkäreiden kanssa on aina vähän säätöä, kun ei kukaan koskaan jaksa kauhean tarkkaan tutustua niihin kaikkiin 18 vuoden aikana kertyneisiin papereihin ja sitten kesken käynnin niitä aina selaillaan. Mutta tämä oli fiksu lääkäri, kuunteli myös oikeasti sitä, mitä minä sanoin ja huomasi, että hän luotti myös potilaan omaan tietämykseen.

Olen muutaman viime päivän aikana kirjoittanut jotakuinkin ensimmäisen novellini, jonka juoni on oikeasti toimiva ja jonka suunnittelin ennen lopullista kirjoittamista. Se ei tosin ole lainkaan sitä, mitä minun pitäisi tehdä… Kirjallisen ilmaisun lopputyöötekstit vaativat vielä vähän muokkauksia ja musadiplomikin odottaisi tekijäänsä. Novellin kirjoittaminen on kuitenkin nyt kovin hauskaa.

*******

Viime viikolla oli penkkarit. Pukeuduin rölliksi – en kuitenkaan ollut se röllirölli vaan joku muu sivurölli. Puvussani oli hämähäkkejä. Rekkaan kiipeäminen oli jännittävää, koska jostain syystä meidän rekan takalevyä ei avattu, vaan kipusimme tikkailla reunalle ja hyppäsimme sieltä alas. Minä en tietenkään oikein tiennyt, kuinka pitkä matka siitä on, mutta kun kerta käskettiin hypätä, niin hyppäsin. Sokkona oli myös vähän vaikeaa tietää, milloin niitä karkkeja oikein kannattaa heitellä. Minulle siis jäi aika paljon penkkarikarkkeja vielä myöhempää ”käyttöä” varten. Hauskaa se silti oli. Vähän varpaat jäätyi.

Sokkojuttuja

En tiedä, mikä minuun on oikein mennyt, muttta noin joka toinen kerta kotiin tullessani eksyn. Kävelen joko ohi tai käännyn liian aikaisin. Tiedän sen johtuvan aika pitkälti lumesta, mutta luulisi minun jo oppineen... Etenkin, kun aina yritän mennä samaan paikkaan.

Eilen tulin ensimmäisen kerran metroasemalta kotiin bussilla, yleensä kun olen siihen väliin käyttänyt ratikkaa. Laskin sen varaan, että bussi pysähtyy kaikilla pysäkeillä, enkä sanonut kuljettajalle mitään siitä, missä olen jäämässä pois. No, eihän se bussi sitten pysähtynyt kaikilla pysäkeillä. Mäkelänkatu on kohtuu suora ja koska en tosiaan ole tuota väliä kovin montaa kertaa tullut, en oikein osannutkaan ajatella, missä minun pitää jäädä pois. Bussilla tuo väli on myös ajallisesti miltei puolet lyhyempi kuin ratikalla, joten kellonkaan katsominen ei yhtään auttanut. Menin yhdellä pysäkillä ohi ja kävelin sieltä kotiin (en ole myöskään koskaan ennen kävellyt sitä väliä, hehee).

Maanantaina meillä oli koulussa ystävänpäivän kunniaksi värikoodit: vaatetuksen värillä viestitetään omasta parisuhdetilanteesta. Tavallisesti käytössä ovat kai vain punainen (varattu), keltainen (jotain säätöä) ja vihreä (vapaa), mutta meidän koulussa on keksitty selitys melkein joka värille. Pitää siis ihan miettiä, mitä päälleen laitttaa, ettei vahingossa viestitä jotain hassua, kuten "teille vai meille?".

Ihan ajattelin aamulla, että laitan punaisen paidan päälle, niin on riittävän yksinkertaisesti asia hoidettu. Koulussa kavereiden kanssa värikoodituksesta puhuessamme tulikin ilmi, että olin hieman mokannut: paitani ei ollutkaan punainen vaan musta. Olin ihan varma sen paidan väristä... Mutta nyt muistan, että olen kai kerran aikaiseminkin kuullut joltain, että se on musta ja silti oma mielikuvani punaisuudesta on säilynyt kovin vahvana. No, sitten lähes kokomustissani viestitinkin ympäristölle kärsiväni katkerasta erosta. Hupsan. Onneksi se ei ole kovin vakava homma oikeasti.

Taistelussa silmäsärkyä vastaan aseina ovat kosteustipat (auttavat yllättävän paljon), burana (helpottaa pariksi tunniksi) ja aurinkolasit (hieman helpottavat). En ole pariin vuoteen oikeastaan käyttänyt aurinkolaseja, kun en ole enää kokenut valoista olevan haittaa. Nyt ne taas alkavat vähän haitata.

Minulla on tässä jaksossa oikein ihana lukujärjestys, kun on vain musaproggis ja kolmena päivänä kaksi tuntia koulua. Mietin vähän sitä, kuinka paljon opettajalle tulee ylimääräistä työtä, kun sen pitää opettaa minulle jutut oikeasti kädestä pitäen. Maanantaina opettelin bassostemmaa. Ensin yksi ryhmäläinen yritti opettaa minulle tabulatuureista, miten se menee, mutta hänkään ei oikein osannut lukea niitä. Opettajamme joutui siis opettamaan minulle ihan täysin kädestä pitäen, miten stemmani menee. Hän vielä tänään jatkoi sen opetusta, kun vähän sekoilin rytmeissä. tänään aloitetussa kappaleessa soitan taas kakkoskitaraa ja vaikka olenkin soittanut yli seitsemän vuotta kitaraa, olen soittanut vaan klassista ja tuollainen komppikitara ei ihan suju. Ei se siltä opettajaltakaan ihan sujunut. silti sen piti yrittää soittaa se minulle nauhalle. Siinä on sentään sen verran helpot soinnut (oikeastaan rokkikvintit), että niitä ei tarvinnut käydä sen tarkemmin läpi.

Sanoin opettajalle, että minä tunnen aiheuttavani ylimääräistä työtä, kun minulle ei voi vaan iskeä nuotteja tai tabulatuureja käteen ja sanoa "soita siitä". Opettajani sanoi, ettei se nyt ole niin paha. "Jos mulla menee kymmenen minuuttia siihen, että mä opetan tän ja sä tulet seuraavalla tunnilla ihan valmiina soittamaan, kun taas muut on ihan sekasin nuottiensa kanssa, että missä mennään, niin ei sun pidä olla huolissasi."

Tekstitaidon ihanuudesta ja jälkimorkkiksesta

Tänään oli kevään ensimmäinen yo-koe, äidinkielen tekstitaitokoe. Tekstitaito on tekstilaji, jota ei käytännössä kirjoiteta missään muualla kuin lukiossa: ensin jokaisella kurssilla harjoitellaan sitä yo-koetta varten ja lopulta yo-kokeessa kirjoitetaan elämän viimeiset kolme tekstitaidon vastausta. Nyt ne on tehty.

Olen yksi niistä hyvin harvoista, jotka pitävät tekstitaidon kirjoittamisesta. Käytännössä se on vain lukutaitoa ja sitä, että osaa kertoa, mitkä asiat tekstissä tekee siitä juuri sellaisen kuin se on: mikä tekee kolumnista kolumnin, millä keinoin vaikuttamaan pyrkivä artikkeli pääsee tavoitteeseensa ja millaisia teemoja kaunokirjallisuudessa käsitellään, näin esimerkiksi. Vaikka yksi koulumme äidinkielenopettaja sanookin, ettei kukaan voi nauttia tekstitaidonvastauksen kirjoittamisesta, minä nautin. Rehellisesti.

Kun vastaan tuli argumentaatioanalyysi, miltei hihkuin innosta. Itsekin tosin hämmästyin reaktiotani, sillä vielä muutama viikko sitten inhosin argumentaation analysoimista. Eilen kuitenkin tulin kerranneeksi kaverini kanssa kyseisen asian ja se oli jotenkin vahvasti mielessä (kuten tietysti edellinen kuuden pisteen analyysini). Kirsi Kunnaksen - tai Kunnaan - runomuotoisen faabelin teemojen erittely oli sekin loppujen lopuksi mielettömän antoisaa ja aiheutti paljon älyllisiä sekä kirjoituksellisia kiksejä. Yhteiskuntakritiikki on hauskaa. sananvapaus oli teema, jonka ympärillä kaikki kokeen aineistotekstit pyörivät tavalla tai toisella.

se morkkis sitten.

Ei kannata kirjoittaa elämänsä ensimmäistä referaattia yo-kokeessa. Ihan vinkkinä vain.

Minä siis tein sen. En ole kirjoittanut yhtään referaattia millään lukion äidinkielen kurssilla. En myöskään muista, että niistä olisi koskaan edes puhuttu. Se on ilmeisesti ensimmäisen kurssin asiaa, mutta minun muistiinpanoistani ei löydy sanaakaan referaatista - tarkistin (toisaalta siellä oli suhteellisen moneen kertaan "olen vähän unessa", "viime tunnilla puhuttiin jotain, nukuin", joten on saattanut mennä myös ohi). Fiksuna likkana ajattelin referaatin olevan kuin kielten tiivistelmä: sama teksti omin sanoin, ei kappalejakoja eikä turhia "kirjoittajan mukaan ..." -pölinöitä. No, joskus 'fiksuudesta' on vain haittaa.

Referaattitehtävästä siis tuskin tulee kovinkaan hyviä pisteitä. Olisi ehkä ollut fiksumpaa vastata johonkin muuhun tehtävään, kun niissä muissa olisin jopa tiennyt vähän paremmin, mitä olen tekemässä. Mutta ne kaksi tehtävää, joista jo kokeessa intoilin ja joiden kirjoittaminen oli lähes nautinto, toivottavasti menivät riittävän hyvin.

Että sellaista tänään. Vaikken jännittänyt tuota koetta muuten kuin ehdinkö ajoissa paikalle, en nukkunut viime yönä kovin hyvin. Kokeen jälkeen sitten pälätin koulun aulassa ja pihalla kaverin kanssa puhelimessa intensiivisesti jotain tunnin, kännykästä loppui akku ja jouduin taksin sijaan tulemaan kotiin ratikalla. Kotona iski jotenkin kaikkensa antanut olo, vähän kuin joidenkin urheilukisojen jälkeen. Toisaalta kuuden tunnin ajatustyötä ja kirjoittamista voinee verrata urheiluun.

Kivaa oli, että patjavarastossa kanssani oli kaksi muutakin tietokoneella kirjoittavaa.

Lukiota ja näkemistä

Tänään oli kolmannen jakson koeviikon viimeinen päivä ja minulla oli koulussa käytännössä vain äidinkielen tekstitaidon prelin palaute. Ihan hämmästyin, miten hyvät pisteet olin opettajaltani saanut: en olisi odottanut argumentaatioanalyysistä kuutta pistettä (arvostelu on 1-6). Nyt voi hyvillä mielin valmistautua perjantain tekstitaidon yo-kokeeseen lähinnä nukkumallla hyvin (kylläpäs muuten kummasti väsyttää, hetki sitten otin torkut huoneeni lattialla kun mietin, mitä sitä seuraavaksi tekisi).

YO-valmistautumiseeni kuului kyllä myös tietokoneen toimivuuden tarkastaminen. tänään kävin siis koulumme atk-vastaavan matikanopettajan kanssa katsomassa, että varmasti koulun läppäri ja minun pistenäyttö tykkäävät edelleen toisistaan ja sitä rataa. Kaikki toimi. Jätin pistenäytön opettajalle ja nyt on vähän orpo olo.

siitä pistenäytöstä onkin pitänyt jo aikaisemmin kirjoittaa… Olen saanut sen seiskalla, enkä oikeastaan koskaan pitänyt siitä. Ajattelin vain kaiholla edellistä pistenäyttöäni ja pidin tuota nykyistä ihan huonona ja tyhmänä. Tässä muutama viikko sitten tuli jotenkin aivan yhtäkkiä sellainen olo, että hei, onhan tämä pistis ihan kiva. aloin myös käyttää sitä muutenkin koneen kanssa, enkä vain kieliä opiskellessani, kuten oikeastaan aina tähän asti. Se oli todella hämmentävää. ehkä tarvitsin viisi ja puoli vuotta, ennen kuin aloin oikeasti pitää pistenäytöstäni. Se on muuten tällä hetkellä vähän sekaisin, pistiksen muistiin ei oikein voi kirjoittaa mitään, kun se laittelee jotain ihan omia merkkejään sinne. Olisin teoriatunnilla halunnut kirjoittaa nuotteja, mutta eihän siitä mitään tullut.

Eilen oli englannin koe, josta on tällä hetkellä tavallaan kiinni lukiosta poispääsyni. Siitä pitäisi siis tulla hyväksytty. toisaalta eivät ne ”ongelmat” siihen lopu, vielä pitäisi tämän vuoden viimeisessä jaksossa päästä yhdestä kurssista läpi, jotta olen suorittanut kaikki pakolliset kurssit ja pääsen syksyllä kirjoittamaan englannin. Jos se koe ei mene läpi – nyt jotenkin uskon sen menevän, mutta jos – istun varmaan koko kesän opiskelemassa englantia. Tai siis sen osan kesästä, kun en ole ulkomailla… Niin että parasta olisi nyt vain päästä läpi, niin ei mene kaikki suunnitelmat uusiksi. Olisi vähän kurjaa aloittaa kirjoitukset alusta yhden englannin takia. Niin siinä nimittäin käy, jos en saa kursseja suoritettua enkä pääse kirjoittamaan englantia ensi syksynä.

*******

Elämässä pitää olla jännitystä, jos minulta kysytään.

tänään aamulla (öh, aamupäivällä) olin reippaana lähdössä koululle abilaulutreeneihin ratikalla. Astuessani rapun ovesta pihalle tuli vastaan ylläri: paljon uutta lunta. Meinasin eksyä jo ihan tuossa kotipihassa, joten soitin taksin.

Koulusta uskaltauduin lähtemään ratikalla, minun nimittäin oli ihan pakko viimein käydä hakemassa Apteekista kosteustippoja ja särkylääkettä, koska silmäni on kipuillut pari viikkoa putkeen. Apteekki sijaitsee mukavasti ratikkamatkan varrella. Niinpä kaikesta uudesta lumesta (ja muutenkin vähän vaikeasta ja pelottavasta risteyksestä) huolimatta lähdin ratikalla. Pelottavassa risteyksessä minulle kerrottiin, kun valot olivat vihreällä – hyvä niin, muuten en olisi varmaan koskaan uskaltanut ylittää sitä tietä. Sain Apteekista kaipaamani asiat ja kaupan kautta löysin kotiinkin asti, vaikka vähän sekoilin matkalla.

Heti kyllä huomaa, kun särkylääkkeen vaikutusaika alkaa loppua.

*******

Huomenna alkaa jakso, joka suurimmalla osalla abeista on jo varmaan tyhjä, siinä on siis ”lukuloma”. Minulla tässä uudessa jaksossa on huimat kaksi kurssia, eli yksi musaproggis. Jotenkin ihanan rentouttava lukujärjestys: huomenna 13.30-16.15 musiikkia. Aah.

Täytyy varmaan oikeasti muistutella itseäni joka päivä siitä, että vaikka reaaliaineiden kirjoituksiin onkin vielä yli kuukausi, se menee nopeasti. Minulla ei siis taida kuitenkaan olla aikaa ”kaikkeen kivaan”, vaikka käynkin koulussa vain kolmena päivänä viikossa vähän soittelemassa jotain. Nytkin voisi lukea psykaa. en tosin tiedä, luenko, kun viululäksyjäkin voisi harjoitella… Mistähän sen itsekurin oikein saisi. Sitä ei taideta myydä Alepassa.

*******

Sen lisäksi, että viikonloppuna tajusin näkeväni meidän liesituulettimen valon, eilen näin yhtäkkiä, että eteisessä oli valot päällä. Kävelin vain (pimeästä) huoneestani eteiseen ja silmäkulmastani näin vähän valoa. ”Ahaa, onko veli unohtanut valot päälle”, ajattelin ja menin tarkistamaan asian valokatkaisijasta. Päällä ne olivat. Kummallista tämä on siksi, etten oikeasti ole vuosikausiin erottanut, onko huoneessa valot vai ei, vaikka olisin oikein yrittänyt katsoa. Nyt valot miltei hyppii silmille. Tai no… ei ehkä niinkään voi sanoa. Mutta hassua tämä näkeminen on.

Satunnaisia kuulumisia

Nyt saatan taas sanoa nähneeni valon.

Eilen pastan kiehumista odotellessani nojasin otsaa liesituulettimen "lippaan" ja painoin huvikseni siihen valon päälle. Yllätys oli suuri, kun näinkin sen valon. Erotin sen vain hyvin pieneltä alueelta silmän oikeasta ylänurkasta ja jos käänsin päätäni tai silmää väärään asentoon, en enää nähnyt valoa. Mutta siinä se pastan odottelu meni rattoisasti, kun rämppäsin liesituulettimen lamppua päälle-pois.

Kaverini sanoi Facebookissa, että meidän eteisen ja keittiön kattolamput on myös aika kirkkaita ja kehotti kokeilemaan niitä. Keittiön kattovaloa en nähnyt, mutta eteisen lampun ehkä jopa näin. En ole ihan varma.

Tässä "näkötestissä" on se huono puoli, että kun itse laitan sen valon päälle ja pois, voin hyvin kuvitella näkeväni sen, vaikken oikeasti näkisikään. Tuon liesituulettimen valon uskon näkeväni oikeasti, koska se kyllä katosi aika äkkiä, jos vain katsoin vähänkin väärään suuntaan.

Viimeksi näin oikeasti valoa vuosi u vuosi sitten silmälääkärissä. Auringon valosta en ainakaan koskaan tiedä, näenkö sen oiekasti vai uskonko vaan näkeväni, kun se lämmittääkin kivasti.

*******

Minulla oli torstaina matikan preli. Tein sen ilman valvojaa fysiikan varastossa. Ajattelin etukäteen, että on varmaan aika ankeaa istua yksin tunti tolkulla jossain varastossa, mutta se oli yllättävän rattoisaa.

Osasin tehdä neljä tehtävää varmasti kokonaan, viidennen melkein. Kymmenen tehtävää piti tehdä, joten lopuista tehtävistä tein vain osia sieltä täältä. Tiedän nyt ainakin, mitkä asiat minun on kerrattava vielä kirjoituksia varten. Tiedän senkin, että pystyn keskittymään laskemiseen monta tuntia, vaikka nyt oikeastaan suurin osa ajasta taisi mennä Maolin selailemiseen ja sen miettimiseen, osaisinko vielä jostain tehtävästä edes jotain. En löytänyt Maolista pisteen etäisyys käyrästä -kaavaa, vaikka olen ihan varma, että sellainen siellä on. Heittelin myös
aoliani (kaikkia viittä sidosta) pitkin varastoa, kun ne eivät meinanneet pysyä missään fiksusti.

*******

En nyt yhtäkkiä keksi yhtään, mitä kirjoittaisin. Hassua. Muistan parina päivänä jotain, mistä pitäisi kirjoittaa, mutta nyt ei tule mitään mieleen.

Tällä hetkellä yksi pahin skenaarioistani on se, että liukastun tuolla jäisillä kaduilla ja katkaisen käteni. En usko niin käyvän, sillä kengissäni on ilmeisen hyvät pohjat, tasapainokin on mukavan harjaantunut ja luuni taitavat olla melkoisen jämäkät. Niin, ja olen tietysti myös harjoitellut kaatumista esimerkiksi aikidossa. Mutta jos käteni murtuisi ja se kipsattaisiin, en tiedä, mitä tekisin: en voisi soittaa ja kirjoittaminenkin voisi olla vähän vaikeampaa. Mieluummin katkaisisin jalan kuin käden.

*******

Ensi perjantaina alkaa tämän kevään ylppärit äidinkielen tekstitaidolla. Äikkä on vielä aika hauskaaa mutta taidan olla taas vähän jäljessä reaaliaineiden lukemisessa... tai en oikeastaan edes paljoa. Uskon ehtiväni kyllä hyvin lukemaan. Se tosin vaatii sitä, että parannan hieman itsekuriani.

Elämyksellistä teatteria

Viime viikolla olin katsomassa koulumme teatteri 6 -kurssin valmistamaa esitystä. Tuo kurssi on näyttelijäntyön kurssi, jolla ei aina tehdä mitään valmista esitystä, mutta tämä porukka oli tehnyt. Näytelmä oli eräänlaista episoditeatteria ja se oli tehty lähinnä improvisoiden.

Ennen esityksen alkua kurssin ohjaaja pysähtyi hetkeksi aulassa juttelemaan kanssani. "Esityksessä sitten tarjotaan jotain - kahvia, teetä, piparia. Eli jos joku tulee tarjoomaan sulle niin ota vaan, se ei ole mikään kepponen." Tästä oikeastaan kurssilla mukana ollut kaverikin minua jo vähän varoitteli etukäteen.

Salissa sai istua ihan mihin vaan. Sieltä löytyi patjoja, tyynyjä ja tuoleja sekaisin. Näyttelijät istuskelivat myös eri puolilla salia, yleisön kanssa samassa tasossa ja samassa tilassa.

Koko esitys tapahtui yleisön keskellä, vähän eri puolilla salia. Kohtaukset olivat kohtauksia erilaisista olohuoneista, erilaisten ihmisten ja perheiden kotoa. Mukana oli kohtaus, jossa puolet näyttelijöistä olivat kissoja, puolet kissojen emäntiä/isäntiä, jotka kehottivat yleisöä silittämään heidän kissaansa. Toisessa kohtauksessa yksi näyttelijä ohjasi toista käsiliikkein ja muut matkivat ohjatun näyttelijän liikkeitä taustalla. Välillä tanssittiin ja heiluttiin, välillä syötiin piparia ja tarjottiin sitä muillekin.

Oli hyvin mielenkiintoista kokea teatteriesitys, jossa istui oikeasti keskellä tapahtumia. Myöskään näyttelijöiden tarjoamat keksit ja limsa ei ole ihan arkipäivää teatterissa. Fyysistä kosketustakin näyttelijöihin sai, kun ensin silitti "kissaa" ja yhdessä vauhdikkaassa kohtauksessa sai lyönnin olkapäähänsä vieressä heiluneelta tyypiltä.

Vaikka esityksellä ei sinänsä ollut mitään kattavaa juonta - jos oli, en tajunnut sitä - ja osa kohtauksista kuulemma kyhättiin kasaan samana päivänä, oli se hyvin mielenkiintoinen kokemus. Kummallisista improvisaatioharjoituksista saa näemmä myös esityskelpoista kamaa kasaan. Esityksen lopuksi näyttelijät kiersivät vielä kiittämässä yleisöä kädestä pitäen.

Tämä oli elämyksellistä teatteria, jos mikä.

*******

Tänään on kasvissyöntikuukauteni viimeinen päivä. En uskonutkaan minulle tulevan hirveän suurta ongelmaa lihattomuudesta, mutta oikeastaan se olikin vielä hieman helpompaa. Välillä tuli oikein suuri lihanhimo - uskon sen johtuneen proteiinien puutoksesta - mutta sekin meni ohi syömällä vähän lisää proteiinia. Pidän kasvisruuasta kyllä, mutta silti taidan pysyä sekasyöjänä. Se on paljon yksinkertaisempaa, kun ei tarvitse miettiä niin tarkkaan ruokansa ravintoaineita ja proteiinin lähteitä. Kuitenkin nyt, kun innoissani olen tässä odottanut, että kohta voin taas syödä lihaa, huomenna on koulussa kasvisruokapäivä... en siis tiedä, onko. Toisaalta tuskin menen huomenna edes koululle syömään, joten minulla ainakin on kotona vielä kasvisruokapäivä. Tein nimittäin tänään soijabolognese-kastiketta, jota on kyllä ihan reilusti jäljellä. Tuli ihan hyvää, sitäpaitsi.

*******

Kouluumme tuli tässä jokin aika sitten sellainen uudistus, että jokaisella opettajalla on lokero käytävällä. Aikaisemmin opettajien laatikot on olleet opettajanhuoneessa ja jos opettajalle on jotain pitänyt palauttaa, on siis pitänyt koputella opehuoneeseen. Tällä haluttiin kai vähentää sitä koputtelijoiden määrää, jotta opettajatkin saisivat pitää välitunnilla taukoa. Kaikki muut uudistuksesta ryhmänohjaajantuokiolla kuulleessaan piti sitä hyvänä, mutta minä en niinkään. En voi yhtään tietää, mikä lokero on kenenkin. Opettajanhuoneeseen papereiden vieminen oli vielä ihan sokkoystävällistä, kun ei siellä kukaan muukaan vienyt itse mitään laatikkoon asti. Nyt homma pitäisi hoitaa itsenäisesti, mutta kuinkas teet sen sokkona?

"Sulla pitää olla sellanen aakkostettu lista kaikista opettajista ja sit lasket sieltä, että joo, se on toi yhdeksäs opettaja ja sit alat laskea niitä laatikoita", ehdotti ryhmänohjaajani. tämän jälkeen hän kyllä ihan vakavasti sanoi, että enköhän saa joltain apua. Niin minäkin uskon. Silti piti nyt ihan periaatteesta valittaa epäreiluja uudistuksia.

*******

Jos sitä huomenna menisi uimaan... Yritin ensin saada yhden kaverini aamu-uinnille kanssani, mutta sen pitää kuulemma lukea ruotsia. Saa nähdä, viitsinkö ja uskallanko sitten lähteä yksin. Päätin ryhdistäytyä liikkumisen suhteen nyt, kun käytännössä on lukuloma ja mukavasti aikaa. Olen ollut aika järkyttynyt siitä, miten vähän nykyään liikun: muutama vuosi sitten olin vielä kilpaurheilija, mutta nykyään... Koulun portaat.

Kirjallisuuden ja lukemisen ylistys

Näkövammaisena saatavilla olevien kirjojen valikoima on "hiukan"
suppeampi kuin näkevällä, jolla on kaikki maailman kirjastot
käytössään - lähes tulkoon. Minun on tyydyttävä Celian valikoimiin,
vähän helpotusta saa tiedonhallintapalvelusta (THP:stä), jonka
käyttäjät voivat skannata kirjoja toisille käyttäjille jakoon -
palvelu on siis vain näkövammaisille.

Meillä luetaan äidinkielen kursseilla usein kaksi kirjaa, tällä
kurssilla nyt luetaan vain yksi. Jossain vaiheessa kirjalistan käsiini
saatuani minun piti valita kirja ennen kaikkea sillä perusteella, mikä
Celiasta löytyy - kaikki klassikot, kuten Seitsemän veljestä tai
Tuntematon sotilas luonnollisesti löytyy, mutta meidän kursseilla on
luettu vähän oudompiakin kirjoja. Tällä nyt menevällä kurssilla
opettaja antoi listan holokaustia käsitteleviä kirjoja ja minä pahoin
pelkäsin, että valintamahdollisuuteni suppenee vielä pienemmäksi kuin
muilla. Niin ei käynytkään, vaan Celia yllätti iloisesti: kaikki
opettajan listalla olleet kirjat löytyivät valikoimasta. Päädyin
lukemaan auchvizin tyttöorkesterin. Luin sen jo joululomalla. Oli hyvä kirja.

Lähipiirissäni on paljon ahkerasti lukevia ja tiedostavasti lukevia
ihmisiä, joille ei mikä tahansa hömppä kelpaa. Yleensä, kun minua
kehotetaan lukemaan jokin kirja, totean vähän pessimistisesti:
"Katotaan, jos se löytyy." viime aikoina kirjasuositukset ovat olleet
lähinnä filosofiaa tai kirjallisuustiedettä käsitteleviä kirjoja. En
olisi ihan heti uskaltanut veikata Celiasta löytyvän Italo Calvinon
Kuutta muistiota tai Mimesistä, jonka kirjoittajan nimi on niin
vaikea, etten edes yritä muistaa sitä. Myös tämän jutun otsikkoon
lainattu kirja Harold Bloomin "Lukemisen ylistys" löytyi
yllätyksekseni Celiasta. Ilmeisesti joku muukin lukee
kirjallisuustiedettä - tai sitten joku Celian asiakas opiskelee sitä,
sillä suurin osa näistä on oppikirjoja. Miten vain, minä tykkään.

Vaikka valikoima on viime aikoina yllättänytkin minut usein oikein
iloisesti, esimerkiksi Infoähkyä tai Arkiähkyä sieltä ei löydy.
Pitänee toivoa. Maailmassa on niin paljon mielenkiintoisia kirjoja, jotka haluaisin lukea. Vaikka kuinka rajaisin mielenkiintoni vain suomenkielisiin kirjoihin, en millään ehdi lukea kaikkea haluamaani koskaan.

*******

Olen matkalla Kajaaniin isoveljeni luo. uskaltauduin Pasilassa lipunmyynnissä törkeästi ohittamaan jonot, koska en oikeasti ihan pysty käyttämään sitä jonotusnumerolaitetta, jos ylipäänsä löytäisin sen. Silti ohittelu tuntui vähän pahalta. En halunnut yhtään pitkittää sitä törkeää ohitteluani, jonoa siellä nimittäin oli sen verran, joten en ostanut vielä edes paluumatkan lippua, vaikka alun perin ajattelin ostavani molemmat kerralla.

Matkasta on mennyt nyt puolitoista tuntia, vielä olisi neljä jäljellä. Koska ostin lippuni sen verran myöhään, en saanut enää ikkunapaikkaa. Minusta on aina jotenkin todella ahdistavaa yksin matkustaessa istua käytäväpaikalla. Tuntuu tosi hölmöltä pyytää tuntematonta vierustoveria laittamaan takkini naulaan, mutta tein sen silti. Mietin ensin pitkään, kehtaanko pyytää häntä vielä pistämään läppärini johdon seinään, sillä akkua ei ollut jäljellä nimeksikään. Koska olin koko matkan viihdykkeeni laskenut vain läppärin varaan, oli pakko kehdata.

Meillä olisi oikeasti ollut huomenna koulupäivä, ”Talvipäivän tapaus”. Yksi 45 minuutin oppitunti, avoimet ovet ja kaiken maailman ilmaisutaitoaineiden esityksiä ja kaikkea. Minuakin pyydettiin runokioskiin kirjoittamaan runoja. Mutta ehei, minä menen Kajaaniin katsomaan Semmareita. Piti kyllä käydä suuri moraalinen keskustelu itseni kanssa siitä, voinko skipata koulupäivän Semmareiden takia. Näemmä voin. Skippasin tänään myös viimeisen tunnin, kun ensin olin koululla viisi tuntia ennen koulun alkua, sillä jotta pystyin lähtemään järkevästi Kajaaniin, oli minun siirrettävä kitaratuntiani ja se sattui menemään koulun kanssa päällekäin. Juu, tiedän olevani taas kovin ahkeralta vaikuttava opiskelija. Mutta ehkä ne viisi ylimääräistä tuntia koululla korvaavat tämän kaiken?

Lippujen hankkiminen Semmareiden konserttiin olikin vähän haastavampi juttu. Tai oikeastaan se sujui minusta yllättävän helposti, mutta oli siinä enemmän mutkia matkassa verrattuna siihen, että olisin ostanut vain kaksi tavallista lippua. Minulla on nyt siis opiskelijalippu ja avustajalippu. Sen verran työtä lippujen hommaamisen eteen tein, että jos olisin unohtanut ne nyt kotiin, olisin hukuttanut itseni junan vessaan. Pakko tarkistaa, että ne varmasti ovat mukana… On ne.

tuli tässä mieleen, että vaikka kuinka elän ihan ”tavallista” elämää, saa tästä paljon huumoria revittyä. Arki on aika hauskaa ja kummallista. Se on myös ihanaa ja mielenkiintoista. Hehee.

”Junan kulkusuunta vaihtuu”, ilmoitti VR-täti kuulutuksessa. ehkä me ei kuitenkaan kuljeta takaisin Helsinkiin…

niin,ne konserttiliput. Koska halusin saada avustajalipun konserttiin, enkä maksaa kahta opiskelijaa, piti asian eteen tehdä hieman työtä. Lippujen hankkiminen vaati kolme puhelua ja käynnin sekä R-kioskilla että Lippupisteen palvelupisteellä. Ensin soitin Lippupisteelle lipunmyyntinumeroon ja tiedustelin mahdollisuutta saada avustajalippu Semmareiden konserttiin. ”En mä tiedä tästä mitään, soita Help deskiin.” Puhelu sinne, siis. ”En mä oikein tiedä… Pyörätuolilaiset saavat saattajan, että eiköhän tämäkin ole mahdollista. Mutta pieni hetki, mä soitan ihmiselle, joka varmaankin tietää.” Hetken kuluttua minut yhdistettiin tälle henkilölle, jonka piti asiasta tietää. ”En ole ihan varma. Pyörätuolilaisille avustajalippu on, että eiköhän se sinullekin saada. Soitan järjestäjälle ja kysyn asiaa. Soitan hetken kuluttua takaisin.” Meni tovi, ja sain puhelun, jossa kerrottiin järjestäjien vastanneen ”totta kai” ja Lippupisteen tyyppi teki minulle lippuvarauksen. Hän sanoi, että voin vaikka samana päivänä käydä hakemassa lippuni Ärrältä.

Kun sitten seuraavalla viikolla jonkun kanssani Ärrään sain, en saanut sieltä lippuja pihalle. ”Nää on jotain erikoislippuja, ne pitää hakea Lippupisteeltä. Mä en pysty niitä täältä tulostamaan.” Jaahas. Ei siis auttanut muuta kuin mennä paria päivää myöhemmin Lippupisteelle. Sieltä sain ongelmitta lippuni – opiskelijan ja ”pyörätuolin avustajan”.

Että tällaista tänään. Vielä on matkaa jäljellä. Voisin vaikka lukea jotain.

Pendolinon langaton netti on hieno juttu, vaikka vähän hitaanloinen onkin.

Pyrogratian hakemusviidakko

Istuin viime viikolla 45 minuuttia opon luona päivittämässä henkilökohtaista opiskelu- ja kuntoutumissuunnitelmaani. Ensimmäinen puoli tuntia meni, kun ensin etsimme kyseistä lomaketta netistä ja kun se viimein Kelan sivuilta löytyi, ei se auennutkaan opon koneella vaan sanoi tiedoston vioittuneen. Parin puhelun ja tiedoston avaamisyrityksen jälkeen siirryimme toiselle tietokoneelle, jossa lomakkeen jopa sai auki. Ja tähän meni siis puoli tuntia - siinä kävi aina joku keskeyttelemässä meitä, kuten MTV:n uutistoimittaja.

Saan Kelasta nuoren kuntoutusrahaa, enkä siis opintotukea. Nukuraa varten tarvitaan suunnitelma opinnoista. Yläasteella tein henkilökohtaisen opiskelu- ja kuntoutumissuunnitelmani sillä ajatuksella, että olen lukiossa kolme vuotta. Nyt kun kerta opiskeluaikani on venynyt, piti suunnitelma päivittää, jotta saan vielä ensi syksynäkin rahaa. Päivitystä en voinut tehdä itse, siihen tarvittiin joku kotikunnan työntekijä mukaan, joten opostani tuli nyt minun "kuntoutuksesta vastaava henkilö". Lukiohan on - luonnollisesti - minulle ammatillista kuntoutusta. Plääh tätä pyrogratiaa...

Nukuraa varten minun tulee myös toimittaa jokaisen lukukauden alussa läsnäolotodistus ja vuoden lopussa todistus opinnoista, siis käytännössä jaksotodistus. Muuten ei rahaa heru. Ryhmänohjaajamme kanssa pohdittiin, miksi kummassa meille edelleen jaetaan paperiset jaksotodistukset, kun arvosanat näkee wilmasta ja kaikki olemme täysi-ikäisiä, joten mitään huoltajien allekirjoituksiakaan ei tarvita. Kerroin tarvitsevani jaksotodistusta Kelaa varten ja mainitsin vielä, että edes äitini ei halunnut sitä koskaan nähdä, koska "mä katoin jo ne numerot netistä". ryhmänohjaajani tähän: "No onneks ees Kelaa kiinnostaa, miten sun opiskelut sujuu."

Sain viime viikolla myös tietää, ettei YTL myöntänyt minulle oikeutta käyttää teknistä avustajaa yo-kokeessa. en tiedä, miksi. Sokkokavereillani kyllä on tämä oikeus, eikä heidän edes hirveästi kuulemma tarvinnut selvitellä sitä hakiessaan, mihin tarvitsevat teknistä avustajaa. Minun piti kirjoittaa selvitys avuntarpeestani yo-kokeessa, mutta avustajaa ei tullut. No, pärjäsinhän syksylläkin, niin eiköhän nämä tulevat kokeet suju myös.

*******

Koskaan ei pitäisi sanoa "ehtii sen myöhemminkin", sillä välttämättä ei ehdikään. Huomasin tämän pulkkailun kohdalla hyvin konkreettisesti. Vaikka viime kirjoituksessa sanoinkin meneväni pulkkamäkeen, vesisade kuitenkin vesitti suunnitelman. Viime vuoden puolella , kun ystäväni yritin saada pulkkailemaan, hän sanoi vaan: "No eiköhän tässä vielä ehdi. Ei tänään." Nyt alkaa vaikuttaa siltä, ettei ehdi. aion kyllä taatusti seuraavan kunnon pulkkailusään sattuessa pakottaa hänet mäkeen kanssani. Nyt minulla on sentään pulkka! Ollut kohta kuukauden, eikä sillä ole laskettu vielä kertaakaan. Noloa.

*******

Kävin viikonloppuna ensimmäisen kerran Nuorten filosofiatapahtumassa Paasitornissa. Oikein mielenkiintoisia keskusteluja, kyllä. Olimme seuraamassa neljää keskustelua, joista kahdessa oli filosofi alustajana, kahdessa muussa oli historioitsija ja biologi. Sunnuntain viimeisen keskustelun teoreettinen filosofia ei ihan koko aa auennut täysin ja olen varma, ettei se filosofian dosentti tajunnut, mitä toinen haastajista yritti hänelle sanoa. Tai ehkä hän ymmärsi tahallaan väärin.

Asioiden massaolon ja kuvittelun välistä eroa pohdittaessa minun tekee aina hirveästi mieli väittää vastaan. lauantaina filosofian tohtori Ilkka Niiniluoto (toivottavasti muistan nimen oikein, en jaksa tarkistaa) sanoi alustuksessa jotain siihen suuntaan kuin: "Me kaikki näemme, että te olette siellä yleisössä ja me täällä edessä puhumassa. Meidän on järkevämpää pitää sitä totena kuin ajatella olevamme jonkin kollektiivisen harhan vallassa." Vastaväitteeni olisi siis tietysti lähtenyt siitä, etten minä näe. Varmasti saatoin vain tietää itse olevani siinä tilassa, jossa olis myös monta muuta ihmistä, mutta edessä olevat puhujat olisivat yhtä hyvin voineet olla vain nauhoitettuja, sillä he puhuivat krofoniin, enkä näin ollen saanut "suoraa" aistihavaintoa heidän läsnäolostaan.

Filosofian dosentti Panu jotain puhui sunnuntaina näkemyksestä, jonka mukaan oliat (asiat, esineet) ovat olemassa, kun joku sujbjeti havaitsee ne (arkijärjellä ajateltuna pöytä on olemassa kyllä silloinkin, kun kukaan ei ole huoneessa aistein havaitsemassa sitä, mutta toereettinen eoreettinen filosofia on välilllä vähän kaukana arkijärjestä). siihen olisi mieleni tehnyt kysyä, onko tämän teorian mukaan pöytä olemassa, jos se on huoneessa, jossa on vain sokea henkilö, joka ei tiedä pöydän olemassaoloa. Kun siis oikeasti jos menen minulle tuntemattomaan tilaan, eikä kukaan ole kertonut, mitä siellä on, ei siellä ole minulle mitään olemassa, ennen kuin törmään niihin.

Tämä filosofiuuus viikonlopulta taisi jäädä hieman päälle; eilen luin Wittgensteiniä, jonka loogis-filosofinen tutkielma on aika kovaa kamaa, ja tänään Heideggeria, joka on paljon ymmärrettävämpää tavaraa. Olen myös sivistänyt itseäni Italo Calvinon Kuudella muistiolla tulevalle vuosituhannelle sekä Umberto Ccon pakinoilla. Niin, ja aloin lukea Kari Enqvistin Kuoleman ja unohduksen aikakirjoja. Ehkä ennen ylioppilaskirjoituksia on hyvä lukea jotain fiksua.

Musiikkia, musiikkia

Hienosti alkanut ylppäreihin luku tyssäsi hiukan: ensin oli pari kaveria kylässä viettämässä "after-pikkujouluja", sitten kyläilin vanhimman veljen perheen luona ja sitten... Tuota, niin, olisin voinut ihan hyvin lukea. Nukuin pitkään ja otin päikkäreitä, luin Hesarin ja siinä se torstai sitten taisikin suunnilleen mennä. Kuuntelin myös vanhoja C-kasettejani. Perjantaina jopa luin, kunnes kirjallisen ilmaisun lopputyö / musiikin lukiodiplomi vei voiton. Oli vaikea keskittyä psykologiaan, kun mielessä pyöri jokin ihan muu.

En muista yhtään, kuinka paljon olen kertonut lopputyö/lukiodiplomityöstäni. Olen siis tekemässä "äänitaideteosta", joka koostuu runoista, musiikista ja muusta äänimaisemallisesta hässäkästä. Alun perin sen piti olla ihan kohtuu perinteinen kuunnelma, mutta kirjallisen ilmaisun opettaja piti runoteksteistäni enemmän ja minuakin ne alkoivat vetää puoleensa voimallisemmin. Runoja ja musiikkia yhdistävän teokseni esikuvaksi voi kovin helposti nimetä lähes kaiken YLEn Radio ateljeen tuotannon.

En ole oikeasti koskaan ennen tehnyt itse musiikkia, ainakaan näin tavoitteellisesti. Eniten viime aikoina olen kamppaillut "konemusikin" parissa, sillä haluan sellaista yhteen kohtaan. Konemusiikki ei ole vähimmässäkään määrin gendre, josta tietäisin jotain. Netistä löytyi muutamia ohjelmia, joilla konemusiikkia saisi kohtuu kivuttomasti kasaan - todennäköisesti - mutta yksikään niistä, joita minä löysin, ei toiminut puhesyntikan kanssa. Niinpä teen asiat mahdollisimman monimutkaisesti: soitan syntikallani, äänitän kaiuttimien kautta Zoomilla (digitaalinen äänityslaite) ja pistän kasaan Goldwavella, joka on puhesyntikallakin toimiva editointiohjelma. Tiedän, että näkevänä äänen editoiminen tietokoneella olisi hyvin paljon helpompaa - ei vähiten siksi, että ohjelmien käyttö jopa onnistuisi. Suureksi osaksi editointiohjelmat on hyvin graafisia ja näytöltä helppokäyttöisiä. Tiedän, että esimerkiksi rumpujen ja bassoraidan yhteensovittaminen olisi näkevänä helpompaa, silloin saisi iskut kohdistettua yksinkertaisemmin oikeille kohdille. Monilla ohjelmilla voi myös äänittää niin, että toista raitaa kuuntelee samalla, jolloin kohdistamista ei edes tarvitse käsin tehdä. Goldwavella se ei onnistu - tai minä en ainakaan ole sellaista mahdollisuutta löytänyt.

Minun editointihommani vie siis enemmän aikaa kuin näkevän. Joudun hidastelemaan nauhoitusta, jotta löytäisin tarkalleen sen kohdan, mistä tahdon leikata. Usein kohtaa ei silti meinaa kovin tarkasti löytyä. Koska oikeasti sekunnin sadasosillakin on merkitystä silloin, kun haluaa kahden äänen tulevan täsmälleen samanaikaisesti, on sen sekunnin sadasosan löytäminen välilyöntiä painalmala vähän arpapeliä. Näkevänä voisin katsoa äänikäyrältä ne oikeat kohdat. en silti valita paljoa, pidän ihan hirmuisesti editoimisesta, vaikka se onkin pirun työlästä. Eilen editoin musiikkeja kolme tuntia, enkä oikeasti tehnyt muuta kuin leikkelin tahteja ja liitin niitä kasaan.

Aivoni taitavat jälleen työskennellä aivan omissa sfääreissään, ratikallakin menin kunnolla pysäkistä ohi. Ajattelin niin intensiivisesti musadiplomia, etten tajunnut lainkaan, missä mennään. En ole koskaan ollut niin pihalla. Uskoin jo välillä olevani väärässä ratikassa. Vaikka tällainen inspiraatio vaikeuttaa arkea sekä ylppäreihin valmistautumista, on se myös kovin tuottoisaa ja mukavaa. Parempi näin kuin että vääntäisin suurella paniikilla maaliskuussa 15 minuuttia ala-arvoista musiikkia.

*******

Minulla on matikankirjoja huoneessani noin 5,1 hyllymetriä, kun MAOL lasketaan mukaan. Siinä on siis 13 lukion pitkän matikan kurssin kirjat. Mittaukseni ei ollut mitenkään erityisen tarkka, mutta ei se kyllä ainakaan paljoa heitä.

*******

Huomenna pulkkani pääsee kokemaan neitsytlaskunsa. Saa nähdä, mitä siitä tulee, huomiseksi kun on luvattu suojasäätä. Jos pulkkailu ei onnistu, niin ainakin voimme rakentaa lumiukon.

*******

Tänään minun teki mieli HK:n sinistä. Viikko tässä menikin ilman, että olisi tehnyt lainkaan mieli lihaa. Korvasin HK:n sinisen Fazerin sinisellä ja taas pärjätään. Tein myös pannaria, kun alkoi kovasti tehdä mieli. Jotenkin pannari lauantai-iltana tuntuu kovin kotoisalta. Kun olin pieni, meillä sitä - tai jotain muuta hyvää - tehtiin usein lauantaisin. Vain sauna puuttuu, silloin tämä olisi täydellisen kotoisa lauantai-ilta. Ehkä menen lämpimään suihkuun ja katsomaan, pystyisikö parvekkeellani kieriä lumihangessa. Ainakin voi käydä jalkansa kastamassa lumeen.