Semmarit! - 100. blogiteksti

Ih...

Tänään oli Finlandia-talolla Seminaarinmäen mieslaulajien (tuttavien kesken Semmarit) 20-vuotiskonsertin, "Suuntaamme avaruuteen", päätöskeikka. Oli ensimmäinen - muttei takuulla viimeinen - kerta, kun näin niitä miehiä livenä.

Konserttiin meno oli oikein jännittävää. Joskus lokakuun alkupuolella kyselin itselleni seuraa konserttiin; isä ei päässyt, lukiokaverit eivät kukaan edes oikein tiennyt, mikä on Semmarit... Lopulta sain Tytin seurakseni, kun jo Facebookissa kaveria kyselin. Silloin oli liputkin ostettu.

Mietin muutaman viikon ajan, lähetetäänkö Lippupisteestä kirjeitse tilatut liput heti silloin, kun ne on tilattu, vai vasta lähempänä ajankohtaa. No, lippuja ei näkynyt, ei kuulunut, joten vihdoin viimein alkuviikosta soittelin Lippupisteelle lippujeni perään. Päädyimme lopputulokseen, että ihana Itella oli hävittänyt lippumme. Lippupisteen täti käski soittaa konsertin järjestäjälle, eli käytännössä Finlandia-talolle, koska he voisivat kirjoittaa meille liput käsin, kun paikatkin oli tiedossa. Tein työtä käskettyä.

Finlandia-talon palevelupisteeltä minulle vastasi herra, joka kysyi ensimmäisenä - hyvin syyllistävästi, minkä takia Lippupisteeltä käskettiin soittaa sinne. "Ihan ihmeellinen neuvo. Ei me voida tehdä asialle mitään." Hetken kuluttua mies kuitenkin katsoi koneeltaan, että kyllä, nimelläni oli ostettu liput ja siellä ihan näkyi, että maksettukin ne oli. Hän antoi ohjeeksi vaan tulla paikalle, sillä he näkisivät kyllä koneelta, että liput on ostettu. Hämmentävä setä.

Vaikka ohjeeksi oli annettu vaan tlla paikalle - ja suunnilleen mennä suoraan istumaan - vähän jänskätti konserttiin meno ilman lippuja. Varasimme Tytin kanssa reilusti aikaa ennen konsertin alkua, jotta saisimme kunnolla hoidettua lippuasiamme. Marssimme palvelupisteelle ja selitimme ongelmamme. Ensin ei meinannut löytyä edese niillä paikkanumeroilla paikkoja... Mutta kyllä sekin täti osasi vihdoin käyttää tietokonettaan ja löysi sieltä paikkamme, molemmat minun nimelläni. Niin hän kirjoitti meille käsin liput, ilman ongelmia.

Istuskelimme palvelupisteen edessä aikaa tappaaksemme ja palelupisteellä myös töissä ollut herra tuli viereeemme. "Hei taas. Maistuisiko teille ennen konserttia lasi kuohuviiniä?" Tytille maistui, minä kerroin, ettei ikä riitä. Herra antoi meille lappusen, jolla saisimme kaksi kuohuviinilasillista. "Ja varmasti sieltä alaikäisellekin jotain tuoremehua tai jotain löytyy. Mukavaa konserttia."

Ei aavistustakaan, miksi meille tarjottiin kuohuviinit. Eikä muuten löytynyt mitään alkoholitonta kuoharin tilalle. Jos olisin vaan ottanut minulle tarjottun kuohuviinin - kukaan ei kertaakaan varmistanut, että onko minulla ikää - olisinko voinut haastaa Finlandia-talon oikeuteen siiä, että he tarjoavat alaikäiselle alkoholia?

Siinä ennen konsertin alkua tuli NKL:n kuntoutusosaston yksi työntekijä moikkaamaan. Ja Tytillä oli tuttu töissä Finlandia-talolla, toinen tuttu löytyi toisen puoliajan alussa.

En minä oikeastaan osaa edes sanoa siitä konsertista mitään. Koska teemana oli avaruus, alkoi koko homma hämmentävällä videolla, jossa lähdettiin raketilla lentoon. Videon lopuksi todettiin: "Helsinki, we have problem." Ensimmäinen kappale olikin Pieruongelma.

Hauskoja miehiä ovat. Finlandia-talon akustiikka ei ole mitenkään parhaimmasta päästä ja jossain vaiheessa jo melkein totesin, että olisin ihan yhtä hyvin voinut kuunnella niitä kapaleita kotona kuulokkeilla, eikä olisi ollut hirveästi eroa. Tietysti tunnelmaero - en minä yksin niin paljoa fiilistele kuin se massa Finlandia-talolla. Mutta koska en nähnyt lavameininkiä, ei minulla edes ollut niin suurta keikkatunnetta, mitä olisi voinut olla. Jos olisin mennyt akustiselle keikalle, olisi ehkä tunnelma ollut toinen. Silloin olisi paremmin tuntenut sen herrojen läsnäolon - nyt se tuli vaan kaiuttimista. Ja oikeasti petyin siihen akustiikkaan.

Konsertin opussa yleisö lauloi Semmareille onnittelulaulun. Oli aika hienoa. Koko juttu. Olisin vaan voinut olla vähän virkeämmässä mielentilassa... Heräsin aamulla puoli seitsemältä ja se alkoi siinä hiukan verottaa niin, että loppupäässä en oikein pystynyt enää keskittymään kappaleisiin. Paitsi sitten taas, kun tuli enkorena tuttuja biisejä, joita oli helppo fiilistellä; osasinhan sanatkin.

Että sellaista. Oli hienoa viipeltää kahden valkoisen kepin kanssa Finlandia-talolla. Apua saatiin paikkojen etsimiseen, kun Tytti yritti ensin tihrustaa rivien numeroita ja penkkien numeroita. Aika pian pari tätiä kysyivät, tarvitsemmeko apua.

Edit: Tuo Youtube-linkki Pieruongelmaan on Jyväskylän akustisesta konsertista. Tuossa jopa kuulee, että kyllä se kuoronjohtaja antaa niille ääniä. Finlandia-talolla äänentoistollisessa konsertissa ei kuulunut tuota äänten antoa ja mietinkin siellä, mitä ihmemiehiä nämä ovat, kun pystyvät laulamaan kuorossa ilman, että kukaan antaa niille ääniä.

*******

Tämä on tosissaan sadas kirjoitus, tuuletus sille. Ajattelin ensin hypettää sadatta kirjoitustani enemmänkin, mutta nyt tuli hypetettyä Semmareita. Ehkä voisin tämän kunniaksi käydä hakemassa glögiä.

Nukkuu, ei nuku, nukkuu, ei nuku...

Kumpa vielä osaisi päättää, nukkuako vai eikö.

Viime viikon alussa ihmettelin, mistä ihmeestä tätä unta riittää. Olin koko ajan väsynyt, nukuin vähintään 9 tuntia yössä, en meinannut herätä silloinkaan, väsytti koulussa... Väsytti ja väsytti. Sitten yhtäkkiä valvoin koko yön ilman mitään syytä. Menin ajoisa nukkumaan ja yritin nukkua, mutten nukkunut. Nukahdin joskus tuntia ennen herätyskellon soittoa, sammutin herätyksen ja laitoin sen soimaan 20 minuutin päähän. Sammutin sen jälleen ja heräsin 5 tuntia myöhemmin.

Valvotun yön jälkeen taas uni maittoi ja nukuin normaalisti muutaman yön, vähän vaan meni myöhään aina nukahtaminen enkä saanut siis riittävästi unta yössä. Sunnuntai-iltana kaveri sanoi, että on hyvä tilaisuus saada unirytmi kuntoon - hän tarkoitti aikaisin nukkumaan menemistä. Menin nukkumaan heti, kun vain pääsin (ei niin kovin aikaisin) ja makasin sängyssä hereillä koko yön.

Tällä kertaa en nukahtanut lainkaan, en edes herätyskellon jälkeen. Okei, olin edellisestä kerrasta viisastunut sen verran, etten enää jäänyt sänkyyn. Nousin pystyyn ja lähdin kouluun toiveena, että pysyisin hereillä koko päivän ja vielä koko illan, että saisin taas illalla nukuttua.

Suunnitelmani onnistui ja unirytmin korjaamiseen käytettiin jälleen yhtä valvottua yötä. Nukuin taas ihanat 9 tuntia ja olin oikein onnellinen siitä, että sain nukuttua. Ärsyynnyin koulussa siitä, etten yksinkertaisesti vaan pysynyt oikein hereillä kahdella viimeisellä tunnilla ja meni puolet tunnista ihan hukkaan, kun ei ole mitään hajuakaan, mistä siellä on puhuttu. En oikein tajua, miksen pysynyt hereillä - olinhan nukkunut!

Viime yö oli taas ihan mielenkiintoinen. Menin ajoissa nukkumaan ja nukahdinkin ihan, oli oikein makoisaa. Ensimmäisen kerran heräsin kahdelta. Olin hereillä liian pitkään. Nukahdin kuitenkin uudestaan, heräsin neljältä. Taas nukahdin - aika nopeasti jopa - ja heräsin lopullisesti viideltä, aivan liian aikaisin kellonaikaan nähden. Olin täysin virkeä. Yritin vielä nukkua, muttei siitä tullut enää mitään, joten lopulta nousin.

Koulussa pysyin ihan hereillä, iltapäivästä alkoi kyllä väsyttää aika hirvittävästi. Kotiin tullessa meinasin nukahdella bussissa ja viimein kotiin päästyäni ajattelin ottaa pienet tirsat. Makasin koomassa 2 tuntia. En oikeastaan nukkunut, mutten kyllä myöskään tajunnut ympäristöstä yhtään mitään. Välillä havahduin vilkaisemaan kelloa ja jatkoin vaan koomailuani.

Rasittavaa tällainen. Pimeyden pitäisi lisätä unta, mutta minä en nyt oikein tiedä, lisääkö se vai vähentääkö se minun kohdallani. Kehoni ei selvästi osaa päättää, nukkuuko se vai ei.

*******

Päivän noloukset:

Kävimme kuunnelmaparini kanssa musaluokassa äänittämässä pari pianokappaletta kuunnelmaamme varten. Kun menimme luokkaan, aloin selittää parilleni uniongelmaani - hän tiesi valvotusta yöstäni ja sellaista. Tilitin hänelle sitä, kuinka olin yksinkertaisesti nukahtanut kahdella edellisellä tunnilla, vaikka tein kaikkeni pysyäkseni hereillä. Matikan tunnillakin havahduin vaan siihen, että nuo muut laskee tehtäviä... Pitäisikö minunkin? No, tässä vaiheessa tajusin, että kappas, luokassa olikin myös joku kolmas ja vähän epäröin, pitäisikö minun kertoa juttuni loppuun. Eihän sitä voinut siinä vaiheessa enää keskeyttää.

Parini varmisti minulta, ettei minua haittaisi jos opettajamme vääntää siinä samalla pari kuoron stemmalevyä kasaan. Samalla se opettajakin minua moikkasi. Hups. Eihän opettajien kuullen voi sanoa nukkuneensa tunnilla! Toivon, että se kuunteli niitä kuoron stemmajuttuja, eikä minun vuodatustani... Pikkuisen hävetti. Luulin oikeasti, että me olemme siellä kahdestaan.

Toinen vähän nolo sattui, kun lähdin ruotsin luokasta pois koekirjoitelman jälkeen. Pujottelin takarivin paikaltani kaikkien pulpettien välistä kohti ovea ja kävelin sen ohi. Tajusin homman aika nopeasti ja palasin yhden pulpetin taaksepäin (siinä luokassa ovi on noin puolessa välissä seinää). Yritin avata ovea ensin saranapuolelta, kun en löytänyt kahvaa... Siirryin oikealle puolelle ovea, mutten meinannut saada sitä lukkoa auki ja rymistelin sen kanssa hetken, ennen kuin pääsin pihalle. Ei vaan yksi ruotsinluokan ovi oikein toimi.

Miten kaikki toimii?

Nuorisotoimi järjesti viime viikonloppuna lyhyen, yhden yön yli menevän leirin pääkaupunkiseudulla. Tapahtuman nimenä oli tuo otsikossakin näkyvä lausahdus: "Miten kaikki toimii?" Teemaan kävimme käsiksi erilaisin vierailuin.

Ohjelma alkoi lauantaina puolilta päivin, kun reilu 20 hengen porukka suuntasi kulkunsa Helsingin rautatieasemalta kohti Eduskuntataloa. Siellä meillä oli opastettu kiertokäynti, jossa saimme kuulla Eduskuntatalon historiasta ja eduskunnan toiminnasta. Pääsimme myös hiplailemaan (valkoisten puuvillahansikkaiden kanssa) puhemiehinä toimineiden presidenttien rintakuvia. Testailimme myös Eduskunnan juhlasalin sohvia ja nojatuoleja. Istuntosaliin saimme tutustua kuvailun lisäksi myös kohokarttojen avulla. Minä ainakin olin ihan innoissani siitä kohokartasta, edellisen kerran Eduskunnassa käydessäni sain vain ihan tavalisen mustavalkokartan istuntosalista. Nyt näin siis oikeasti, miten ne penkkirivit siellä menevät. Ja voin vannoa, että ainakin kohokartan mukaan permannolla on vain 198 istumapaikkaa kansanedustajille. Kysyin asiasta oppaaltamme ja hän sanoi niitä paikkoja olevan 199, mikä ei voi pitää paikkaansa. Arkkitehti Sirén oli sen verran symmetrisyyttä ihaileva mies, että hän ei olisi voinut suunnitella epäsymmetristä istuntosalia ja jos kaksi symmetristä puolta lisää toisiinsa yhteen, ei voi tulla paritonta lukua. Minua jää siis vieläkin hämmentämään kansanedustajien paikkamäärä.

Eduskunnan kierroksella opas kuvaili meille hyvin paljon tilojen ulkonäköä ja kokoa, kertoili materiaaleista ja kaikesta sellaisesta mielenkiintoisesta. Talo on kuulemma sen suunnitelleen arkkitehdin mielestä epätasapainossa, kun eteläpäädyssä on yhden oven päällä 4 ruusuketta ja pohjoispäädyssä 5, tai ehkä se oli toisin päin. Sisään mennessä ollut turvatarkastus oli joillekin mielenkiintoinen kokemus. Ja minäkin jouduin jättämään kitarani naulakkoon... Liimasin (tai yksi ohjaaja liimasi) kuitenkin myöhemmin Eduskunta-vierailusta kertovan tarran kitaralaukkuuni. Nyt kaikki kuvittelevat sen käyneen eduskunnassa.

Politiikasta siirryimme ruokailun kautta taiteeseen, kun matkasimme ratikalla Kansallisoopperaan. Siellä meitä odotti jälleen innokas opas ja kierros oopperan tiloissa. Tämänkin rakennuksen historiasta saimme kuulla hyvin paljon, kuten myös kuvailua tilojen väreistä ja materiaaleista. Olen hyvin hämmästynyt siitä, kuinka kylmiä värejä Kansallisoopperassamme on käytetty. Jotenkin mielikuva oopperatalosta on sellainen lämmin, jossa on paljon tummaa viininpunaista ja kultaa. Mutta tämä mielikuva ei ihan päde - ainakaan Suomessa.

Yleisölle avointen tilojen lisäksi pääsimme pujahtamaan henkilökunnan puolelle. Kuljimme jonkin sortin rekvisiittavaraston läpi, josta löytyi mm. muovisia joutsenia, Aku Ankka -naamareita, aseita ja vanha Volvo. Ohitimme puvustamon (ah sitä kankaiden tuoksua! tuli oikein kotoisa olo) ja lavastamon ja siirryimme hissillä pukuvarastoon, johon oli meitä varten otettu asuja esiin kosketeltaviksi. Olisin voinut viettää siellä tuntikausia vain hiplailemassa niitä kaikkia ihania pukuja... Sielläkin tuli oikeastaan hyvin kotoisa olo, kun huomasin Kansallisoopperan puvustajien käyttävän samanlaisia materiaaleja ja kikkoja kuin oma äitini. Joutsenlammen joutsenpuku oli oikein kaunis ja Pähkinänsärkijän hiiret olivat minusta hyvin pelottavan näköisiä.

Lähtiessämme Kansallisoopperalta kaikui lämpiöön saakka rytmisoitinten pauhu, kun pienemmässä salissa (jonka nimeä en muista) oli käynnissä lapsille suunnattu Puhuva rumpu. Illan esitys suuressa salissa oli Carmen, jonka valmisteluja seurasimme yläparvelta käsin, kun miehet rahtasivat lavasteita paikoilleen.

Keskustassa ei ollut enää mitään nähtävää (ja pah), joten lähdimme metrolla karkkikaupan kautta Itäkeskukseen ja Iirikseen majoittumaan. Illalla väänsimme vielä pizzat neljän hengen ryhmissä ja leikimme paria hyvin hämmentävää leikkiä. Allekirjoittanut on hyvin pettynyt Iiriksen asiakaskoneisiin, sillä yhdestäkään niistä ei löytynyt USB-porttia. Olin vartavasten laittanut muistitikulle kirjallisen ilmaisun tekstini, jotta voisin kirjoittaa sitä... Mutta enpäs sitten voinutkaan.

Entäs sitten sunnuntaina... Lähdimme aamupalan jälkeen bussilla Itäkeskuksesta Oulunkylään, josta siirryimme junaan kohti Tikkurilaa. Määränpäänä meillä oli Heureka. Tämänhetkiset näyttelyt, Liiku ja pelaa ja Heureka-klassikot, olivat sen verran mielenkiintoisia, että siellä viettäisi oikeasti ihan leikiten koko päivän.

Pääsin potkimaan pallolla tarkkuutta, kun se piti saada osumaan seinällä olevista ruuduista niihin, joissa paloi valo. Kävin ensin ohjaajan kanssa tutustumassa seinään ja sen neljään ruutuun, jonka jälkeen ohjaaja kertoi minulle aina, missä ruudussa valo paloi. Ylempiin ruutuihin en ihan osunut, mutta alapuolella oleviin ruutuihin (vasen ja oikea) osuin aina. Kun sitten taas viereisessä pisteessä saattoi kokeilla, kuinka kovaa potkaisee palloa. Pallo olisi pitänyt saada osumaan oikeaan paikkaan ja nyt en sitten jostain syystä saanut sitä ollenkaan sinne, vaan aina meni vinoon. En siis saanut tietää potkuni nopeutta.

Muita hauskoja pisteitä oli ryhmätäristys, joku kummallinen pallojuttu, jossa piti saada lyötyä pallo parin vanteen läpi ja hyvin, hyvin monet muutkin. Olisin halunnut testata pyörätuolitanssia, mutten aivan ehtinyt. Kaverit laittoivat minut suorittamaan lyhyen temppuradan, jossa oli muutama porras ylöspäin ja sen jälkeen äärimmäisen kapea tunneli. "Kyllä sä siitä mahdut", sanoivat he. Niin mahduinkin, kun vähän autettiin käsistä kiskomalla. Meinasin jäädä jumiin keskelle tunnelia.

Klassikkopuolella oli erinäisiä vekottimia, joilla pystyi testaamaan fysiikan ilmiöitä ja sitä, miten helposti omia aivojamme voidaan huijata. Siellä tuli ajettua mm. lentokoneella ja lähetettyä vetyraketti lentoon.

Ja niin päättyi mielenkiintoinen tutustumismatka kaiken toimismiseen Tikkurilan Hesburgerissa.

Äänityksiä

Olimme keskiviikkona kuunnelmaparini kanssa äänittämässä Riihimäelle menevässä junassa ja Riihimäen juna-asemalla. Paluumatkallakin vielä äänitimme. Saimme mukavasti purkkiin noin 2/3 koko kuunnelmasta. Ja koska olemme äänittäneet paikan päällä, ei tarvitse mitenkään älyttömästi editoida tai lisätä ääniä. Sellaistakin on, kuten junan kuulutus, leimauslaitteen ääni, vanhaa höyryveturia ja vähän musiikkia.

Menomatka Riihimäelle oli ihan varmasti pidempi kuin paluumatka Riihimäeltä pois. Ehdimme nimittäin menomatkalla tehdä paljon enemmän kuin paluumatkalla. Valitettavasti emme hirveästi vielä tehneet kunnon äänityksiä vaan vasta harjoittelimme. Paluumatkalla sitten tuli aina asemien kuulutukset ihan väärään aikaan ja jouduimme aloittamaan alusta, kun emme olleet riittävän fiksuja ja vetäneet loppuosaa erikseen...

Riksun asemalla ramppasimme edes takaisin yhtä laituria pitkin aika monta kertaa yhden ja saman kohtauksen kanssa. Minulle tuli aivan mieletön dejavu: olin ilmeisesti kuvitellut etukäteen tilanteen, jossa olen villakangastakkisen ihmisen opastuksessa, pidän mikkiä hänen edessään, kuljen melkein sivuttain, reppu painaa selässä ja villakangastakkinen tyyppi vetää mukanaan vetolaukkua. Se tilanne tuntui niin vahvasti etukäteen elätyltä, että oikein hämmästyin.

Mokatakin onnistuimme. Kesken yhden hienon äänityksen (parini veti monologiaan oikeasti hyvin) loppui Zoomista patteri. Piti aloittaa alusta. Seuraavalla äänityksellä en ollutkaan laittanut vehjettä äänittämään ja huomasin sen vasta, kun olimme "äänittäneet" koko kohtauksen. Taas alusta... Se myös tarkoitti sitä, että piti kävellä pitkän laiturin päähän.

Eilen latailimme kaikki käyttökelpoiset äänitykset koulun ediittiluokan koneelle ja vähän yritimme yhtä editoida. Parini ei ole - omien sanojensa mukaan - mikään tekniikan ihmelapsi... Ja sen huomaa. Meillä on hyvin yksityiskohtaiset ohjeet siitä, miten mitäkin asioita voi käytössä ole valla editointiohjelmalla tehdä, mutta silti se ei meinannut sujua millään. On häiritsevää, että periaatteessa tiedän itsekin, miten sitä ohjelmaa käytetään ja miten saisin mitäkin asioita tehtyä, mutten pysty käyttämään kyseistä ohjelmaa. En myöskään pysty hirveästi pariani neuvomaan, kun en näyttöä näe. Joten taitaa tulla tuskaisia hetkiä ediitissä.

Tänään olen menossa haastattelemaan viittomakielentulkkia koulun ammattihaastattelua varten. Metron vesionnettomuus tuli vähän pahaan aikaan: sovimme tapaavamme rautatieasemalla ja ehdin ajatella, että sinnehän pääsee kätevästi metrolla... Mutta eipä pääse enää. En ole vielä ratkaissut, kuinka tapaamispaikalle päädyn. Onneksi tässä on vielä koko päivä aikaa miettiä asiaa. Aion senkin haastattelun äänittää, niin pystyn paremmin kirjoittamaan sen puhtaaksi myöhemmin. Ei tarvitse vääntää jotain muistiinpanoja läppärille, josta loppuu heti akku.

Viittomakielentulkin haastattelun jälkeen minun pitääkin heti suunnata taas koululle, kun vuorossa on kuunnelmamme konnarin äänitys. Sain rekryttyä konduktööriksi yhden larppaajakaverin, josta toiset kaverit ihmettelivät, miten hän suostui - vannoutunut nörtti. En edes joutunut suostuttelemaan häntä juurikaan. Koululta pitää saada joku hiljainen tila, jossa voimme rauhassa äänitellä huimaa viiden replan kohtausta, joista kolme on sillä konnarilla. Täytyy mennä kinumaan vaksilta, että hän avaisi jonkun luokan oven. Emme pääse "pääkoululle", vaan menemme äänittämään Penksulle, jossa on myös Pikkunaisia-näytelmän esitys, joten äänitystila pitäisi saada eri kerroksesta. Olemme tosin äänittämässä ennen Pikkunaisten alkua, mutta kyllä ne näyttelijät sen verran ääntä pitää, ettei sekään oikein auta.

Tämän päiväisen äänityssession jälkeen jäljellä onkin enää yksi ihminen ja hänen monologinsa. Ne saamme äänitettyä ensiviikolla, vaikka äänityspaikat ovatkin vielä vähän kyseenalaisia. Emme ole keksineet mm. sitä, mistä löydämme oikeasti metalliset paloportaat.

Tänään täytyy muistaa ottaa mukaan Zoomi, varapatterit, Zoomin lisävarusteet (jalka ja 'kapula'), kysymyspatteristo viittomakielentulkille ja kohtaus konnarille. Onnistuin myös keskiviikkona ehdollistamaan itseni sille, että kuunnelman äänityksissä syödään suklaata, joten sitäkin on ostettava.

12 tuntia teinidraamaa ja -ihmissuhdesotkuja

Olin lauantaina larppaamassa. Kyseessä oli vanha tuttu Opera School of Arts, tuttavien kesken ihan vaan OSA. Edellisestä larpista (OSA sekin) oli vierähtänyt jo yli vuosi, siitä huolimatta pelimaailmaan sujahtaminen oli helppoa ja mukavaa.

Päällimmäisinä ajatuksina pelistä on se, että punnersin. Aloitin päiväni punnertamalla, siis jo ennen kuin peli alkoi. "Mä en sano mitään kyseenalaisista keinoista päästä hahmoon", sanoi ohi kävellyt pelaaja, kun punnersin ala-aulassa. "Jos Dea punnertaa aamulla, munkin täytyy punnertaa." "Dea on hullu." Punnersin päivän aikana sen verran paljon, että oli seuraavana päivänä rinta- ja vatsalihakset kipeänä. Käsissä ei tuntunut yhtään. Vatsalihasten kipeytymisen täytyy kertoa siitä, että asento oli varsin napakka. Mutta en minä voi sille mitään, jos hahmoni pitää liikunnasta ja punnertamisesta. Näyttelijäntyön tunti oli pelkkää keskustelua, mutta... "Saanko mä silti punnertaa? Mä pystyn kyllä puhumaan samalla." Siinä vaiheessa kun ihmissuhteet alkoivat ärsyttää riittävästi, punnersin. Ja muutenkin, jos oli tylsää. Sitä tuli punnerrettua myös portaissa.

Oli aika mielenkiintoista larpata avustajan kanssa. Etenkin, kun avustajan hahmolla ja minun hahmolla ei ollut mitenkään kovin lämpivät välit. Se törkimys yritti iskeä minun miestä! Tai siis kaveria, josta olisi voinut tulla minun mies... Ja puhui pahaa isästäni ja oli muutenkin hirveä pyrkyri-diiva.

Sokeana näkevän larppaaminen asettaa tietysti välillä vähän haasteita, muttei mitään liian suuria. Okei, audiovisuaalisen suunnittelun tunnilla en tiennyt lainkaan, millaiseen videonpätkään meidän piti tehdä äänimaisemat, mutta kyllä se siinä suunnitteluvaiheessa selvisi. Enkä voinut vaihtaa merkityksellisiä katseita, kuten toiset (ja siksi minulta vietiin mies!). Paitsi etten varmaan olisi sitä miestä saanut, vaikka katseiden vaihtaminen olisi onnistunutkin: minä kun olin "yksi jätkistä". Välillä törmäilin toisiin, ruokailussa tarvitsin apua enkä hirveästi halunnut mennä aulan läpi, jossa soitettiin musiikkia kovalla, vaan kiersin kellarin kautta. Ja joo, en tunnistanut puoliakaan uusista pelaajista enkä todellakaan tiennyt aina, kenen kanssa juttelin. Päättelin vaan, että koska tuo puhuu minulle, se ei voi olla mikään vihamieheni, joten puhutaan takaisin. Vähän tosin häiritsi, etten tunnistanut kaksoissiskoani äänestä, mutta ei minulla sille mitään asiaakaan ollut enää, joten sekään ei niin häirinnyt. Olen myös ihan varma, ettei muut välttämättä olisi tajunneet minun olevan ihan täysin sokko, jos en olisi sitä kertonut. En itsekään tuntenut itseäni - tälläkään kertaa - niin sokoksi kuin offgame. Pelin jälkeen oli kivaa, kun "sai" taas olla aidosti sokea.

Tänään koulussa ensimmäisellä tunnilla meinasin unohtaa sanoa opettajalle, että hän voisi kyllä lukea kalvoaan ääneen. "Tämä näkyy aika pienellä, mutta näkeekö kaikki? Tarvitseeko lukea ääneen? Okei, hyvä, kaikki siis näkevät, tutkikaas sitä hetki." "Tota, jos sä kuitenkin lukisit ääneen..." Oli hivenen hämmentävää, kun melkein unohdin itse olevani sokea. Toisaalta myös näkevän opiskelijan pelaamisen jälkeen oli helpompi liikkua koululla, liikuin siellä tänään myös ilman keppiä. Tosin silloin, kun oikeastaan kaikki muut olivat tunnilla ja käytävät olivat tyhjiä.

*******

Kirjoittaminen on rankka laji. On ihan turha odotella mitään inspiraatioita, sellainen flow-tila tulee loppujen lopuksi äärimmäisen harvoin. Ilman erityisen suurta inspiraatiopyrähdystä on myös pystyttävä kirjoittamaan. Vaikka inspiraatiosta ei olisi tietoakaan, kirjoitettava on. Onneksi sentään luovia ajatuksia löytyy päästä riittävän usein, että jos vaan pakotan itseni kirjoittamaan, kyllä sitä tekstiä tulee. Kunhan siis on edes jotain ajatusta. Tekstin tasosta en sitten mene koskaan takuuseen.

Yhtenä kirjallisen ilmaisun tehtävänä minulla on ollut jo pitkään oma elämäkerta. Siitä tulee pitkä, enkä ole jaksanut aina pakottaa itseäni kirjoittamaan. Eilen illalla sitten vihdoin pakotin ja kirjoitin nelisen sivua lisää tekstiä - omalla mittapuullani se on jo aika paljon kerralla. Nyt tekstiä on melkein 9 sivua ja olen siinä peräti 13-vuotias. Yleensä luemme kaikki tekstimme ääneen tunnilla, mutta toivon, ettei minun tarvitse lukea elämäkertaani... Siitä kun oikeasti tulee ihan mukavan pituinen.

Muitakin killin tekstejä pitäisi kirjoitella. On vielä yksi henkilökuva kirjoittamatta ja kolmesta viimeisestä tehtävänannosta pitäisi kirjoittaa kaksi. Sitten olisi kaikki tehtävät tehtynä. Minulla on siis noin kolme ja puoli tehtävää vielä tekemättä ja kurssia on jäljellä kolmisen viikkoa. Hyvin ehtii, kunhan vaan saa sitä aikaa kirjoittamiselle... Ja pakotettua itsensä kirjoittamaan.

*******

Kuunnelmamme äänitykset pitäisi aloittaa keskiviikkona ja äänitysten tulisi olla valmiita ensiviikon loppupuolella, sitten on vielä viikko aikaa editoida. Hommasin tänään meille yhden puuttuvan näyttelijän, joka pääsee vasta ensiviikolla tekemään meidän kanssa hommia. Vielä pitäisi jostain konduktööri saada ja sitten olisi kaikki näyttelijät kasassa. Käsikirjoitusta täytyy hioa pikkuisen ja opetella omat osuudet. Onneksi oman tekstin opettelu ei ole niin vaikeaa kuin vieraan; näillä näkymin olemme menossa ylihuomenna äänittämään Riihimäen junaan. Ja minun pitäisi kyllä osata tekstini ulkoa.

Kuunnelmamme kertoo kolmen ihmisen tarinan, heidän jokaisen omalla suullaan. Siinä on siis kolme monologia. Tapahtumapaikkoina on rautatieasemat ja junat. Yksi henkilöistä saapuu junalla Joensuuhun ja halusimme siihen kyseisen saapumiskuulutuksen. Tulisi ehkä pikkuisen liian kalliiksi edestakainen matka Joensuuhun yhden kuulutuksen takia. Olin kerran kuullut ohimmennen YLE X:ltä VR:n kuulutusäänen haastattelun ja keksin kaivaa henkilön nimen esiin netistä. Nopealla googletttamisella VR:n joku kansainvälisten systeemien työntekijä, Eija Ahlberg, löytyi. Hän tekee vaan sivutyönään kuulutuksia. Pistin sähköpostia kuulutusäänelle ja kysyin nätisti, voisimmeko saada "Saavumme Joensuuhun" -kuulutuksen. Eija vastasi seuraavana päivänä ja lupasi meille kyseisen kuulutuksen ilmaiseksi, käski vaan laittaa sähköpostia "ihanille studiomiehille" ja pyytää heiltä.

Kuulutus saapui tietokoneelleni kahden sähköpostiviestin jälkeen, ei siis tarvinnut lähteä edestakaiselle matkalle Joensuuhun. Oli aivan tajuttoman siistiä. Sen jälkeen olen aika moneen kertaan hehkuttanut ihmisille sitä, kuinka olen saanut junakuulutuksen suoraan VR:n studioilta. Saavat kyllä VR:n heput meiltä kuunnelman kiitoksena.

Pimeä syksy on kiirettä täynnä

En tiedä, onko kaamosmasennus iskenyt minuunkin vai mikä tämän vetämättömän olon oikein aiheuttaa. Mikään ei tunnu kiinnostavan eikä mitään jaksaisi tehdä. Jätin tänään koulupäivän välistä, kun oli aamulla 36,9 astetta lämpöä, eikä huvittanut pätkääkään. Ajattelin, että saan sitten kotona tehtyä jotain koulujuttuja, mutta pyh. Lämpö on laskenut päivän mittaan niin, että tuossa kahdentoista aikaan taisi olla ihan normaalilukemissa.

Minulla on englannin uusintakoe ylihuomenna, mutta... Suunnitelmistani täysin poiketen en ole lukenut yhtään. Pitäisi kyllä, mutten toisaalta tiedä, onko kahden päivän tankkaamisella enää mitään väliä. Ei huvita. Siitä uusintakokeesta olisi vaan vähän pakko päästä läpi. Jos voisin taas lainata jonkun aivoja muutamaksi tunniksi...

Sain sentään tänään lähdettyä kauppaan. Piti alunperin mennä jo eilen, mutten jaksanut. Tänään lähdin ja huomasin, kuinka raitis ulkoilma ja ihmiset piristävät - edes vähän. Kotiin tultuani paneuduin jälleen äänikirjan ja neuleen ääreen, syöden siinä samalla käärretorttua. Mitään muuta en sitten olekaan saanut tänään aikaiseksi kuin sitä neuletta, sitäkin liian vähän.

Viikonloppuna olin pelaamassa maalipalloa Tukholmassa. Turnauksessa oli neljä naisten joukkuetta, me ja kolme ruotsalaista. Tulimme toiseksi. Olin melkein laskenut sen varaan, että olen vaihtopenkkipelaaja - kuka nyt haluaisi laittaa tyypin, jolla on ollut muutaman vuoden tauko, heti kentälle kv-turnauksessa - mutta toisin kävi. Olin paljon kentällä ja kuuluin aloituskokoonpanoon, joka pelissä. Vaikka olin etukäteen päättänyt, että maajoukkuetouhuilut jäävät minun osaltani nyt ihan takuu varmasti yhteen leiriin ja yhteen turnaukseen, en ollutkaan enää Tukholmassa ihan niin varma... Se oli kuitenkin ihan kivaa. Ja kuulostaahan se hienolta, että voi sanoa tehneensä 17-vuotiaana come backin maajoukkueeseen. Tiedän kyllä, että minulla on hirveästi tekemistä ja harrastuksia ja liian vähän aikaa jo valmiiksi, mutta silti en ole nyt yhtään varma maalipallourani jatkosta. Siis ainakaan tuolla maajoukkueessa. Mielellään he minut sinne ottaisivat.

Tukholmassa elin ihan täydellisesti Suomen aikaa, enkä ymmärrä, miten tunnin aikaero voikaan olla muka niin ongelmallinen. Perjantai-iltana olin ihan rätti jo silloin, kun laskeuduimme Arlandaan ja matkasimme sieltä 40 minuuttia hotellille. Vähän siinä piristyi, kun piti käydä ostamassa iltapalaa ja ulkoilla sen takia. Lauantaiaamuna heräsin sitten viideltä, Suomen aikaan kuudelta. En sentään noussut vielä silloin vaan venytin ylösnousemistani puoli seitsemään. Väsähdin taas aivan totaalisesti jo puoli kahdeksan aikaan, kun yritin vääntää ruotsin läksyjä. En päässyt kovin pitkälle, kun huomasin toisen käden sormien kyllä olevan pistenäytön rivillä, mutten enää liikutellut niitä enkä tajunnut yhtään, mitä siinä luki. Siinä vaiheessa sai läksyt jäädä, mutta nukkumaan pääsin jälleen vasta melkein puoli kymmeneltä.

Meitä katsottiin turnauksessa pariin kertaan omituisesti, kun koko Suomen joukkue istui kentän laidalla seuraamassa toisten pelejä ja sekä minä että meidän valmentaja neuloimme. Ei meitä muuten oudosti olisi katsottukaan, mutta sukkapuikot herättivät huomiota. Ruotsin naisten maajoukkueen valmentaja muisti minut vielä neljän vuoden takaisesta maajoukkueajastani. "Hon är inte lilla Ronja, hon är 17."

Ja niin, yllätyin Finnairin toiminnasta. Kukaan ei ollut ilmoittanut minun olevan sokea, mutta perjantaina minua kuulutettiin erikseen lähtöportille ja päästettiin ensimmäisenä sisään. Sunnuntaina palatessamme taas koneen ulkopuolella oli minua vastassa mies, joka kysyi, pärjäsimmekö kahdestaan kentällä (kuljin valmentajamme opastuksessa). Kummallista se oli minusta siksikin, etten käyttänyt kertaakaan keppiä lentokentällä - en Helsingissä enkä Tukholmassa. Kyllä minusta silti tietysti huomaa, etten näe, mutta siitä huolimatta. Oli tietysti ihan jännää mennä koneeseen ensimmäisenä.

Viiden - tai oikeastaan kuuden - viikonloppumenon putki alkaa jo vähitellen tuntua, vaikka vasta kolme on takana. Olisi ihan kiva olla viikonloput kotonakin joskus, niin ehtisi paneutua vaikkapa niihin varsin retuperälle jääneisiin koulutehtäviin. Tulevan viikonlopun olen larppaamassa - ensimmäinen kerta yli vuoteen - ja sitten Nuorisotoimen Miten kaikki toimii -viikonlopputapahtumassa. Sitten olisi taas maalipalloa... En oikein ymmärrä, miten kummassa jaksan tätä, mutta hyvin sitä näköjään porskuttaa. Priorisointi jää ehkä vähän vailnaiseksi ja hyvin monet asiat tulee priorisoitua koulun edelle, etenkin uni ja vapaa-aika, kuten kirjat ja neulominen. Mutta uni on ollut viime aikoina se ykkönen.

Kohta tulee joulu!

Aamut ovat kivoja

Olen jostain varsin omituisesta syystä herännyt puolitoista viikkoa vähintään puolitoista tuntia ennen herätyskellon soittoa. Viikonloppuna nukuin pitkään ja valvoin melkein vuorokauden ja nukuin taas pitkään, mutta silti heräsin maanantaiaamuna joskus puoli kuuden aikaan, viimeistään. En enää muista.

Tänään minulla alkaa koulu kahdeltatoista, sitä ennen on liikkumistaitoa. Olisin voinut nukkua vaikka puoli kymmeneen niin halutessani, mutta menin eilen nukkumaan ennen puolta yhdeksää ja heräsin tänään aivan liian aikaisin. Nousin sängystä puoli seitsemän aikaan ja menin syömään aamupalan. Ajattelin, että kohta voin sitten mennä kauppaan, kunhan se ensin aukeaa. Kunnes sitten katsoin kelloa tarkemmin ja totesin, että se oli vasta vähän vaille kuusi... Olin siis ollut hereillä viidestä asti, vaikka kuvittelin heränneeni kuudelta. Oli aika ärsyttävää, koska nyt saan edelleen odottaa, että se kauppa aukeaisi. Enkä viitsi ihan heti sinne rynnätä, koska aamulla niillä on varmasti siellä enemmän tekemistä tavaroiden hyllyynlaittamisen kanssa ja minä kuitenkin tarvitsen yhden myyjän ihan kokonaan itselleni, muahahaa.

Näin viime yönä unta jostain ihmeen salamurhaajista. Siitä unesta ei ollut kiva herätä oven avaamiseen, kun veli meni keittiöön syömään. Pelästyin ihan kunnolla. Onneksi tajusin sen nopeasti olevan ihan vaan veljeni. Kello oli vähän vaille kaksi. Sitäkin pelästyin, että olisin nukkunut pommiin. Seuraavan kerran veljen kolisteluihin heräsin jotain puoli tuntia myöhemmin. On se mukava, että iltalukiota käyvä veli on muuttunut yöeläjäksi...

Liian aikaisin aamulla heräämisessä on se hyvä puoli, että ehtii tehdä aamusta paljon kaikkea hyödyllistä, kuten viikko sitten tein. Tänä aamuna ajattelin tosiaan käydä kaupassa ja sen lisäksi tehdä ruotsin läksyt, joita en jaksanut eilen tehdä... Kuunnelman käsikirjoitustakin pitäisi hioa ja kirjoittaa vähän lisää.

*******

Opparissa, verkkokaupassa, josta kirjatilaukseni teen, on jo ainakin puoli vuotta kanpanjoitu: 1000 ensimmäistä *)daisy-kirjan tilaajaa saa tilaajalahjaksi Easy reader -daisynkuunteluohjelman. Ilmeisesti heillä ei ole kauheasti daisy-kirjojen tilaajia, kun se kanpanja on edelleen voimassa... No, minä jossain mielenhäiriössä tilasin psykologian kakkoskurssin kirjan daisynä. En pidä daisy-kirjoista oikeasti yhtään oppikirjoina, E-kirjat ovat paljon mukavempia. Olen sitten pari viikkoa tuskastellut sen äänikirjan kanssa, koska en ole saanut tietokoneella nopeutettua puhetta yhtään ja lukijalla on varsin hidas puhetapa. Vihdoin sitten tajusin, että hei, minäkin varmaan saan tuon EasyReaderin, kun se kanpanja on edelleen Opparin sivuilla näkyvillä. Kävin täyttämässä lomakkeen, kaivoin jostain poistetut-kansiosta tilauksen numeron, ja sain eilen postissa EasyReaderin asennus CD:n. Outoa on se, että voin vaikka vannoa täyttäneeni sen lomakkeen maanantai-iltana ja tiistaina ohjelma oli minulla kotona. Olen alkanut epäillä itseäni... Jos olisin sittenkin täyttänyt lomakkeen jo sunnuntaina?

EasyReaderilla pystyy nopeuttamaan kirjan puhetta, sinne voi laittaa kirjanmerkkejä, kirjaa voi selata sivuittain ja siirtyä suoraan haluamalleen sivulle ja sieltä voi jopa etsiä tekstistä sanoja. Paitsi että koska tuo kirja on pelkkä äänikirja, ei yhdistelmäkirja, jossa olisi sekä teksti että puhe, sanahaku toimii vain otsikoista.

Vaikka nyt sain hienon kuunteluohjelman Daisyille, haluaisin silti vielä "pikku Victorin", eli Victor Streamin. Minulla oleva Victor - se daisyjen kuuntelulaite - on hyvin isokokoinen ja sen akku toimii mitättömän vähän aikaa, joten Vicke ei ole kovin liikuteltavissa, koska sitä on pidettävä koko ajan latauksessa. Victor Stream olisi taskukokoinen, sen muistiin mahtuu paljon tavaraa ja siinä on paljon pidempi akku. Siihen voi tehdä myös äänimuistiinpanoja ja sinne voi ladata tekstitiedostoja. Taskukokoisesta daisy-laitteesta löytyy toinenkin malli, Plextalk Pocket. Siinä on samat ominaisuudet kuin serkussaan, mutta äänimuistiinpanojen laatu on käsittääkseni parempi. Minulle sanottiin Plextalkin olevan parempi vaihtoehto, mutta kyllä silti sen pikku Victorin mieluummin ottaisin... En osaa sanoa, miksi. Hinta eroa näillä kavereilla on noin 30 euroa. Ehkä sen Victor Streamin puolesta puhuu suomenkielinen käyttöliittymä. Kyllä tietysti englantia puhuvaa Plextalkia pystyisi ihan yhtä hyvin käyttämään, mutta on se suomen kielitaito silti aina plussaa.

Nyt pitäisi enää vaan yrittää hakea laitetta Kelalta. En vaan millään jaksaisi täytellä mitään apuvälinehakemusta ja yrittää kinua joltain suositusta siihen.

*******

Reputin englannin kokeen, mikä oli tietenkin aika odotettavissa oleva asia - etenkin sillä opettajalla. Eniten minua nyt harmittaa kuitenkin se, että uusintakokeen takia minun on jätettävä yhdet teatteriharkat välistä, koska ne ovat samana päivänä ja samaan aikaan. Yritän korvata asian opettelemalla vuorosanojani mahdollisimman hyvin. Näin kuitenkin viime yönä unta seuraavista teatteriharkoista.

Olin opetellut vuorosanojani koko viikon juuri siksi, että sitäseuraavat harkat jäävät välistä ja minun on pakko jotenkin korvata se. Kuitenkin meillä oli yhtäkkiä joku kohtaus, jota ei minun plarissani alunperin lukenut ja sitten yritin tuskaisesti näytellä sitä ja lukea samaan aikaan vuorosanoja plaristani, kun ensin kesti kauan, ennen kuin löysin edes sitä oikeaa kohtaa. Yritin tosissani saada selvää siitä, mitä plarissa luki, muta minuun iski joku omituinen lukihäiriö, enkä tajunnut yhtään, mitä luin. Tankkasin yhtä sanaa varmaan minuutin ajan - koko lausekin oli minulle ihan hepreaa - kunnes ohjaaja tuli oman plarinsa kanssa lavalle tuskastelemaan sitä, miten minulla voi menä viisi minuuttia yhden replan lukemiseen. Kaipa hän jotain muutakin sanoi, sillä minä heitin plarini toiselle puolelle lavaa ja marssin itku kurkussa pois lavalta. Ohjaaja laittoi muut jatkamaan toisesta kohtauksesta, kävi hakemassa plarini ja toi sen takaisin minulle. En olisi halunnut koskea siihen enää, mutta pakko oli ottaa. Ohjaaja pyysi minua etsimään kohdan, jonka osaisin ja sanoi, että jatkettaisiin siitä. Selitin kyllä opetelleeni vuorosanoja, mutta että nyt iski vaan joku osaamatttomuus. Selailin plariani, enkä keksinyt, mitä kohtausta haluaisin tehdä. Toiset jatkoivat lavalla ihan innoissaan ja ohjaaja päästi minut piinasta. Hetken päästä hän kuitenkin tuli kettuilemaan minulle siitä, että meillä meni 22 minuuttia yhden kohtauksen kanssa, emmekä päässeet oikeastaan edes esittämään sitä. Olin hiljaa. Ohjaaja syytti minua siitä, että harjoitukset venyivät 50 minuuttia liian pitkiksi. Vihdoin ne harjoitukset opetettiin - kun ensin muutkin näyttelijät saatiin hiljenemään (sammuttamalla valot, koska kukaan ei kuullut mitään) - ja sain kuunnella vielä koko loppu ajan kettuilua epäonnistumisestani. En olisi millään halunnut kertoa, etten tule seuraaviin harjoituksiin, mutta olihan se nyt pakko."Mä pyydän teiltä kaikilta nyt valmiiksi anteeksi. Mä en tule ensi viikolla, koska reputin englannin kokeen." Ja taas minulle irvailtiin siitä, että piti mennä reputtamaan englannin koe, jotta voisi olla pois harkoista. Onneksi se oli vain unta.

Joo, meidän ohjaajamme ei todellakaan ole niin julma ihminen, että syyttäisi näyttelijöitä noin paljon heidän epäonnistumisestaan - myös julkisesti. Ja kyllä minä ajattelin ne vuorosanat oikeasti opetella, ettei tulisi tuollaista tilannetta. Plarini on kärsinyt jo niin paljon, etten oikein viitsisi heitellä sitä lavan toiselle puolelle.

Teemme näkövammaisteatterissa siis Shakespearen komediaa Mitta mitasta. Sitä ei ole esitetty hirveästi missään. Minusta näytelmä on ihan älyttömän hauska. Lisää komediallisuutta tekee se, että olemme vaihtaneet näyttelijöiden sukupuolet; miehiä esittää naiset ja naisia miehet. Tämä johtuu lähinnä siitä, että näytelmässä on paljon enemmän miesrooleja, mutta meillä oli paljon enemmän naisnäyttelijöitä. Minä esitän huikentelevaista nuorta miestä.

Pari viikkoa sitten harjoituksissa en osannut hirveästi vuorosanoja, joten ihan oikeasti näyttelin plarin kanssa. On aika mielenkiintoista lukea pistetekstiä yhdellä kädellä ja samaan aikaan näytellä - en ollut koskaan aikaisemmin kokeillut. En ole muutenkaan kovin nopea lukemaan, saati sitten yhdellä kädellä ääneen ja monen ihmisen kuunnellessa. Tästä seurasi sitten se, että yhtäkkiä änkytinkin lukiessani sitä. En oikeasti änkytä ikinä, mutta se vaan tuli jotenkin hyvin luontevasti, enkä voinut sille mitään. Ensin ohjaaja nauroi änkytykselleni, mutta sitten hän käski minun tehdä roolia änkyttämällä. Tein työtä käskettyä ja änkyttäminen sujui hyvin luontevasti. Viime harkoissa sitten taas, kun osasin vuorosanani paremmin, en osannutkaan yhtäkkiä änkyttää tippaakaan, vaikka kuinka yritin. Saas nähdä, miten huomenna käy.

----

*) Daisy-kirja: äänikirja, joka on pakattu tiiviisti daisy-muotoon. Se on vähän kuin mp3-muoto, mutta monipuolisempi. Daisyjä pystyy kuuntelemaan myös mp3-muotoisia levyjä soittavilla CD-soittimilla, mutta niissä ei sitten ole samoja selausmahdollisuuksia. Daisyt mahdollistavat sen, että pitkätkin kirjat ovat yhdellä CD:llä. Esimerkiksi Taru sormusten herrasta on kaupallisena äänikirjana 60 levyä, kun taas daisynä se mahtuu yhdelle levylle. Sama on Raamatun kanssa, vaikka siitä en tiedäkään, montako levyä se on kaupallisena kirjana, jotka eivät ole daisy-muodossa.

Ihmetyksen aiheita

Olen ihmetellyt ja kummastellut aika kauan, minkä ihmeen takia naisten ja miesten vaatteissa on napit eri puolella. Sama ilmiö on niin takeissa kuin kauluspaidoissakin. Naisten paidoissa ja takeissa napit ovat vasemmalla puolella niin, että vaatteen oikean puoleinen miehusta tulee päälle - samoin takeissa, joissa on nepparikiinnitys, oikea puoli tulee päälle. Miehillä homma on täysin päinvastainen.

Ostin viikko sitten itselleni uuden talvitakin, kun äiti pakotti. Kuulemma farkkutakilla ei pärjää talvella (ja pah). Tässä takissa on vetoketjun päällä sellainen neppareilla kiinnitettävä suojalärpäke, joka siis on siinä yllä kuvailemallani tavalla. Viikonloppuna laitoin banaanin povariin, koska kaikki maalipalloleirillä mukana olleet laukkuni olivat niin täysiä, ettei sinne oikein banaanikaan mahtunut. Tällöin huomasin, että naisten vaatteita ei todellakaan ole suunniteltu siihen, että käden saisi helposti sujautettua povitaskuun. Olen siis hyvin kateellinen kaikille miehille.

Ei riitä, että napitus on vaatteissa väärin päin niin, että jos haluaa laittaa kätensä vasemmalla puolella olevaan povariin, on napitettava käytännössä koko takki auki (paitsi jos on riittävän pitkä takki). Sen lisäksi vielä vetoketjun alla oleva lärpäke on vasemmalla puolella - siis estämässä sitä kättä pääsemästä taskuun. Miesten takeissa tämäkin on toisella puolella! Käytännössä siis miehen ei tarvitse avata takistaan enempää nappeja, kuin mitä käden sujauttamiseen tarvitsee, kun takin lärpäkkeet ovat ihan antamassa tietä kädelle oikeaan suuntaan. Useissa kirjoissa - ja varmaan myös elokuvissa - tapahtuvaa tilannetta, jossa käsi sujautetaan povariin (usein käsiaseen ympärille) ei siis voi kovin yksinkertaisesti ja sulavasti suorittaa naisten takilla.

Mitään muuta selitystä tälle ilmiölle en ole keksinyt. Ilmeisesti ajatellaan, ettei naisten tarvitse päästä niin kätevästi povitaskuunsa käsiksi. Harva kun siellä taitaa säilyttää eväsbanaaniaan. Mutta on se kännykkäkin kiva saada nopeasti käsille, ettei aina tarvitse napittaa koko takkia auki... Mistähän syystä en pidä kännykkää povarissa? Olisi pitänyt ostaa miesten takki. Voisin sulavasti esittää tarttuvani käsiaseeseen, vaikka oikeasti se onkin banaani.

Joo.

Minulla alkoi tällä viikolla ruotsin kolmas kurssi opettajalla, joka ei ole opettanut minua koskaan aikaisemmin. Jo ensimmäisellä tunnilla hän tuli pahoittelemaan sitä, ettei ollut vienyt monistetta etukäteen kansliassa olevaan lokeroon, josta avustajani sen saisi käännettäväksi. En muista, että kukaan muu olisi tuossa vaiheessa vielä tiennyt, että ne monisteet pitää viedä sinne. Tai ehkä on periaatteessa tiennyt, mutta ymmärtäminen käytännön tasolla on jo sitten eri juttu.

Tänään tunnilla muilla oli karttatehtävä, jossa piti Kristiinankaupungin kartasta kertoa, missä sijaitsee mitäkin. Opettaja oli itse, ilman mitään erityishuomioita, tajunnut, etten minä voi tehdä tehtävää näin ja tehnyt minulle ihan oman tehtävän, oikein kolmin kappalein. Edellinen ruotsin (ja englannin) opettaja olisi vaan tullut sen monisteen kanssa viereeni huokailemaan ja miettimään, että mitenköhän sinä nyt voisit tehdä tämän ja lopputuloksena olisi suurin piirtein ollut, että lue kirjasta sanoja. Nyt minulla oli siis oikeasti saavutettava tehtävä, jonka vielä kaiken lisäksi saan (joudun) lähettää opettajalle tarkastettavaksi ja korjattavaksi.

Mistä näin fiksuja opettaja oikein tulee?

Opettajan tahti tunneilla on kyllä sen verran ripeä, että olen melkein koko ajan hukassa ja jäljessä ja joudun oikeasti keskittymään, jotta pysyisin edes jotenkin vauhdissa mukana. Ehkä osa putoilustani johtuu myös kielitaidon puutteesta, joten tässä on melko suuri motivaattori ruotsin opiskeluun. Pakko lukea, jotta pysyisi edes melkein kärryillä tunnilla. En kyllä varmaan ehdi ikinä tehdä tehtäviä siinä ajassa, missä ne pitäisi ehtiä, mutta saanpahan sitten tehdä niitä loppuun kotona kaikessa rauhassa.

Hämmästyin tänään sitäkin, että koulumme vahtimestari osasi opastaa. Usein ihmiset hämmentyvät ja kysyvät hyvin epävarmoina, että mitä ihmettä kanssani pitäisi tehdä. Pahimmassa tapauksessa lähtevät enempiä kyselemättä kiskomaan johonkin suuntaan. Koulumme vahtimestari - tai kouluisäntä, kuten se virallinen nimeke taitaa mennä - osasi kuitenkin ojentaa minulle suoraa käsivartensa. Pointsit hälle!

Koulun läheinen Siwa on mennyt - minulta lupaa kysymättä - muuttamaan asioiden järjestystä. Onneksi en siellä ihan yksin asioi, mutta myös myyjän kanssa pyöriessä minä olen ihan kateissa, kun vanha sisäinen mallini ei pidäkään enää kaikilta osin paikkansa. Ainakin karkkihylly oli vaihtanut paikkaa... Ja jotkut kylmätuotteet.

Tänään Siwassa asioidessani sain avukseni kaupan epävarmimman myyjän. Kaupassa oli - harvinaista kyllä - aika monta muutakin asiakasta kerralla. Perässäni kauppaan tuli pari meidän koululaista. Menin suoraan kassalle, josta myyjä tulikin heti kysymään, tarvitsenko apua. Hetkellisen alkuselvittelyn jälkeen lähdimme hakemaan minulle evästä. Banaanien jälkeen myyjä palasi hetkeksi kassalle palvelemaan paria asiakasta, sillä hän taisi olla yksin paikalla - tai ei hoksannut hälyttää varaston puolelta lisäapua. Kun vihdoin olimme saaneet kaikki ostokseni hoidettua, myyjä kävelytti minut suoraan muutaman ihmisen jonon ohi ja latoi ostokseni hihnalle. Toisaalta ihan kiva joo, mutta olisin minäkin voinut siinä nätisti jonottaa... Kun ensin ne ihmiset saivat siinä odotella hetken, että minä olin saanut ostokseni hoidettua, ja vielä sen jälkeen minut laitetaan törkeästi ohittelemaan. En ollut kovin ylpeä tästä erikoiskohtelusta.

Kaupan ulkopuolella ne pari koululaistamme ottivat minut kiinni ja kommentoin heille jotain siitä, etten kovin usein "pääse" tuolla tavoin ohittelemaan. "Hyöty toikin", totesi toinen. Minut ymmärrettiin siis väärin.

Kaikkien ihmetysten ja kummastelujen lopuksi voin vielä kummastella sitä, minkä ihmeen takia kuljen nykyään niin paljon taksilla. Voisin ihan yhtä hyvin mennä julkisilla, mutta ei: aina minä otan puhelimen käteen ja soitan taksin. Rasittavaa, jopa omasta mielestäni. Joka kerta on muka hyviä syitä. Tai ainakin hyviä tekosyitä.

*******

Allekirjoittaneesta tuli tänään täti pienelle pojalle. Huomenna menen katsomaan tätä veljenpoikaa, joka sai lempinimekseen Junnu. Kyllä veli kuulosti väsyneeltä, kun hänelle soitin. Ei ollut edes muistanut siskoaan informoida aiheesta, vaan äidiltä sen kuulin. Poika oli syntynyt aamulla, minä kuulin siitä vasta illalla. Mutta kai se pitää ymmärtää, että on niillä tuoreilla vanhemmilla ehkä muutakin ajateltavaa kuin se, keille kaikille pitää ilmoittaa.

Arkeen takaisin

Syysloman jälkeen oli yllättävän helppo palata takaisin koulun penkille, joskus kun viikon tauko katkaisee inhottavasti koulurytmin. Nyt ei niin käynyt, vaan opiskelun jatkaminen oli oikein kivaakin.

Loppu loma oli... Hmm, mielenkiintoinen.

Torstaina kävin tosiaan vanhalla yläasteella ja olin siellä neljä tuntia. Nopea pyörähdys, eikös vaan? En ajatellut olevani siellä ihan niin kauaa, mutta kun oli paljon opettajia, joita halusin tavata, ja oli vanha historian ja yhteiskuntaopin opettaja, joka kutsui minut luokkaansa. Pitihän sinne sitten mennä ja piti siellä sitten istua kaksi tuntia. Ensimmäiselle seiskaluokkalaisten ryhmälle opettaja esitteli minut opetushallituksen ylitarkastajana, joka tekee tutkimusta opetusmetodeista uutta opetussuunnitelmaa varten, tai jotain sinnepäin. Kauheasti hän selitti siitä, kuinka kirjoitan tunnista raportin, joka menee niin luokanvalvojille kuin sitten sinne opetushallitukseen. Minusta melkein tuntuu, että ainakin aluksi seiskaluokkalaiset nielivät tämän mukisematta... Seuraavalle ryhmälle, joka oli sitten kahdeksasluokka, minut esiteltiin myös opetushallituksen ylitarkastajana, jonka lisäksi opettaja kertoi minun tekevän väitöskirjaa yläasteen opiskelijoiden psykologisesta ryhmäkäyttäytymisestä luokkatilanteessa. Oikein mielenkiintoista, oikein mielenkiintoista. "Sutkin, Xxx, mainitaan sitten siinä väitöskirjassa, mutta ei tietenkään omalla nimellä." "En mä halua olla mikään Toni." "No, käviskö Elvis?"

Seiskaluokkalaiset puhuivat Afrikan orjakaupasta ja olin oikein hämmentynyt siitä, miten muistin niinkin hyvin, kuinka opettaja oli meillekin asian opettanut. Samat metodit ja sama moniste (intiaanireservaateista) oli vielä käytössä. Kuitenkaan en osannut kovin usein vastata, kun opettaja reilusti minulta asioita kysyi. "Öö... Jos sä kysyisit noilta muilta." Kasiluokkalaiset taas pelasivat "jääkäripeliä", johon minutkin otettiin mukaan. Jouduin vaan valitettavasti poistumaan heti ensimmäisen ryhmälleni esitetyn kysymyksen jälkeen, kun kyyti odotti pihalla. Siihenkin kysymykseen vastasimme väärin. "Minkä venäjän keisarin patsas seisoo Senaatintorilla? Ylitarkastajan pitäisi tietää, kun eikös se teidän opetushallituskin ole siinä vieressä."

Perjantaina palauduin sitten Tuusulasta Helsinkiin ja olin kotona ensin vartin, sitten lähdin liikkumistaidontunnille opettelemaan Mäkelänrinteen uimahallia, olin jälleen kotona vartin ja lähdin näkövammaisteatterin tuotantoryhmän kokoukseen ja sen jälkeen teatteriharkkoihin. Harkkojen jälkeen menin kotiin ja lähes suoraan nukkumaan, kun lauantaiaamuna oli seitsemän aikoihin lähtö maalipalloleirille. Pakkasin vasta aamulla.

Maalipalloleirillä olin hyvin, hyvin jumissa jo ensimmäisen päivän iltana. Portaiden käveleminen oli melko tuskaa ja lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin aina, kun käänsin kylkeä - se oli niin äärimmäisen kivulias toimenpide. Sunnuntaiaamuna en päässyt ollenkaan kyykkyyn ja lämmittely oli aika... Öh, 'mukavaa'. Pelatessa sitten taas paikat vähän vetreytyivät, mutta ruokailun aikana ne jämähtivät uudestaan. Etureidet olivat niin jumissa, että portaita alaspäin kävellessä ne eivät juurikaan enää edes pitäneet. Kerran vedin nätisti polvilleni portaissa, kun lihakset yksinkertaisesti pettivät alta. Illalla oli melko hankalaa kavuta parvisänkyyn ylös... Ja kun sieltä piti tulla välillä alas vastaamaan puhelimeen. Ei ollut helppoa, ei.

Kaikesta lihaskivusta huolimatta opiskelun jatkaminen on oikeasti ollut ihan mukavaa. Ainut ongelma onkin ollut ne kipeät lihakset... Meidän koulussa on aivan liikaa portaita. Onneksi maanantaina portaiden kävely jo onnistui ja onneksi se on päivä päivältä helpompaa.

Tein eilen historiantunnilla oikein hienot muistiinpanot, mutta... Kun sammutin Wordin ja se kysyi, haluanko tallentaa muutokset, minun piti painaa 'peruuta', koska halusin lisätä sinne vielä yhden pienen jutun. Painoinkin vahingossa 'ei' ja sinne menivät sitten kaikki 75 minuutin aikana tekemäni muistiinpanot aiheesta. Otti melkoisesti päähän. Onneksi opettaja lähettää minulle Powerpointtinsa, että ehkä pärjään ilman tuon tunnin muistiinpanoja. Powerpointeissa on vaan se huono puoli, ettei puhesyntikkani lue niitä. Täytyy siis lähettää niitä aina avustajalle, joka voi sieltä poimia minulle ne tekstit erikseen.

Tänään minulla alkaa koulu vasta kahdeltatoista. Aikaisemmin ajattelin tyytyväisenä, että voin rauhassa nukkua piiiiiiiiiitkään. Mitä turhaa sellainen, nousin joskus ennen kahdeksaa ja yhdeksään mennessä olin täyttänyt tiskikoneen, putsannut keittiön työtasot, syönyt aamupalan ja siivonnut vessan. Melko hyvin, vaikka itse sanonkin. Tämä seuraava tunti onkin sitten mennyt paljon vähemmän aktiivisissa merkeissä.

Syysloma

Aluksi aivan pakollinen mainostus (onneksi tämä on oma blogini, niin voin rauhassa mainostaa itseäni =) ):

Suomen ainut sokea taikuri Serafia saa aikuisyleisön viihtymään niin syntymäpäivillä, pikkujouluissa, ravintoloissa kuin illanistujaisissakin. Ohjelmistossa lähitaikuutta pelikorteilla ja muilla tavanomaisilla esineillä. Taikuutta ilmassa, tunnetko?

Ota yhteyttä:
sähköpostilla taikuriserafia(at)gmail.com,
tai puhelimitse 050 5231704

*******

Olen ollut tämän viikon syyslomalla ja olen oikein innoissani siitä. Takaisin kouluun palaaminen voi tietysti olla taas haastavaa... Tai toisaalta en usko niin. Ihan rentouttava loma on ollut tähän asti.

Viikonloppu meni Nuorisofoorumissa elokuvateemalla; saimme kuulla luentoa puvustuksesta (Arja Oja) ja elokuvan ohjaamisesta (Hanna Pergholm) ja sen lisäksi pääsimme tutustumaan Starwars-elokuvan pukuihin ja oheistuotteisiin, kun niitä meille esitteli Legiona 501, aiheeseen perehtynyt harrastajajoukkio.

Alkuviikon vietin kaverini mökillä, jossain Karjaan lähistöllä. Söimme niin paljon pullaa, että parista mökkipäivästä on päällimmäisenä mielessä vain se tajuton pullan määrä. Toisena päivänä piti oikein pakottaa itsensä (ja muut) syömään vielä pullaa... Kaverit luottivat siihen, että minä tuon viihdykkeitä mukanani. Kuinka niin minulla on symbioosi sekä kitaran että pelikorttien kanssa? Eihän minulla koskaan ole yhtään pakkaa mukanani missään...

Muusta mökkireissun aikana tapahtuneesta ei sitten puhutakaan.

Tänään päätin olla oikein kovin radikaali ja tulla äidin luokse Tuusulaan. Siitä on hyvin kauan, kun olin täällä viimeksi ja pikkuveljen ja -siskojen tapaamisestakin on vierähtänyt jo pari kuukautta. Nyt vietän pari päivää perheen parissa, huomenna käyn pyörähtämässä vanhalla yläasteellani ja ehkä jopa esittämässä taikatemppuja pienluokalle, jonka avustajana yläasteen aikainen avustajani nykyään on, ja viikonlopun olen Pajulahdessa maalipallomaajoukkueleirillä. Jotenkin nyt ei yhtään innostaisi maajoukkueleiri, tiedän olevani siellä niiiiiiin kuollut... Ei minulla suinkaan ole yhtään huono kunto, ei suinkaan.

Loma on mennyt ihan hirveän nopeasti, nyt ollaan jo viikon puolivälissä! Käsittämätöntä. Toivottavsti tulevat kouluviikotkin menevät näin nopeasti, niin ollaankin pian jo joululomassa... Joka meillä alkaa vasta 23. päivä.

*******

Yksi vessapaperirulla kestää keskimäärin 4,75 päivää, kun 8 rullan paketti kestää noin 38 päivää. Näin ollen vuodessa kuluu noin 77 vessapaperirullaa ja vain vajaat 10 -pakettia. Jos yksi 8 rullan paketti maksaa noin 3 euroa, rahaa vessapaperiin vuoden aikana menee 30 euroa. Täytynee tarkistaa vessapaperipaketin hinta.

Seuraavaksi voisin ostaa Hyvää makumaasta Mulle&sulle -karkkipussin, jossa on vain viittä erilaista karkkia. Voisin laskea, kuinka monta kappaletta siinä on mitäkin karkkia ja laskea todennäköisyyden, minkä karkin saa, kun kätensä pussiin laittaa. Ja tietysti vielä se, minkä karkin sinä saat, kun minä saan jonkun muun... Minulla oli viikonloppuna tällainen pussi ja junassa oli oikein hauskaa jakaa siitä karkkia seuraavalla tavalla: "Mulle, sulle, mulle, sulle, mulle, sulle, mulle..." kun 'sulle' oli aina eri ihminen. Oli oikein makoisaa.